Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Satu Rontti-Ronista
Kirjoittaja: Picca
Beta: Arte
Paritus: Ron/Hermione
Ikäraja: Sallittu
Genre: Draama
Summary: Toiseksi nuorin lapsista, Ronald nimeltään, kuitenkin pakoili velvollisuuksiaan parhaansa mukaan. Häntä kutsuttiinkin Rontti-Roniksi.
A/N Seitsemän kuolemansyntiä -haasteessa minulle lankesi Laiskuus, ja ilmeisesti se kiusasi myös minua, koska olen joitakin päiviä myöhässä deadlinesta. Genrehaasteessa tämä edustaa lajia Draama, ja FF100-haasteessa sanaa 084. Mies. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.) Suuret kiitokset Artelle, joka betasi tämän. <3
Satu Rontti-Ronista
”Olipa kerran kaukaisella, kaukaisella Saukkonummella talo, jota kutsuttiin Kotikoloksi. Se oli ränsistyneellä ja sekasortoisella tavalla erittäin viehättävä talo, jossa repsotti milloin mikäkin paikka, mutta tunnelma oli aina lämmin. Talossa asui velhoperhe nimeltä Weasley.
Perheen vanhemmat olivat nimeltään Arthur ja Molly. Arthur oli pitkänhuiskea nuhjuinen mies, jolla oli lempeä luonne sekä viehtymys jästien tapaan elää. Molly puolestaan oli tomera ja rakastava kotiäiti, joka saattoi joskus olla ankarakin, mutta leppyi nopeasti. Heillä oli seitsemän lasta. Bill, Charlie, Percy, Fred, George ja Ginny olivat kelpo lapsia, joilla saattoi olla omat pikku vikansa mutta jotka silti kantoivat parhaansa mukaan kortensa kekoon perheen hyväksi. Toiseksi nuorin lapsista, Ronald nimeltään, kuitenkin pakoili velvollisuuksiaan parhaansa mukaan. Häntä kutsuttiinkin Rontti-Roniksi.
Kun Ron oli vauva, hänen laiskuutensa ei vielä häirinnyt hänen vanhempiaan. Molly oli hyvillään siitä, että Ron oli niin rauhallinen eikä kontannut uskomattomalla vauhdilla sinne tänne putoamaan portaista. Enimmäkseen Ron köllötteli paikallaan ja itkikin vain nälkäisenä. Ruoka olikin ainoa keino saada hänet tekemään mitään, ja niin on vielä tänäkin päivänä.
Ron kasvoi ja oppi kävelemään sekä puhumaan, ja lopulta hän oli niin iso, että hänen olisi pitänyt selviytyä itse monista pikkuasioista. Hän kuitenkin sitkeästi kieltäytyi vetämästä omia kenkiään jalkaan ulos lähdettäessä eikä hän liioin vaivautunut pesemään kasvojaan tai kampaamaan tukkaansa. Molly kiskoi puhisten kenkiä Ronin jalkoihin ja tämän tukkaa sukiessaan hän päätti, että passiivisuudesta oli tultava loppu.
’Mennään eväsretkelle’, Arthur ehdotti. Ja pian hän jo istuikin vaimonsa kanssa etupihan syksyisen koleassa maassa ja levitti liinaa heidän eteensä.
Talon etuovi oli auki ja Ron kurkisteli siitä ulos silmäillen herkkuja nälkäisesti. Hän astui askeleen eteenpäin mutta perääntyi paljaan kiven kylmyyden tuntiessaan. Jonkin aikaa hän punnitsi vaihtoehtojaan mutta teki päätöksensä, kun Arthur alkoi syödä houkuttelevalta tuoksuvaa kanankoipea. Kengät olivat Ronin jaloissa niin nopeasti kuin oli mahdollista. Hän ei osannut sitoa rusetteja, vaan veti nauhat omituisiin umpisolmuihin, joiden avaamiseksi Mollyn oli kokeiltava yhtätoista erilaista loitsua.
Siitä lähtien Ron pukeutui itse ja peseytymäänkin hän oppi, kun hänet uhattiin lähettää vuoteeseen ilman iltapalaa, mikäli hän olisi likainen. Mutta mitään muuta hän ei näyttänyt oppivankaan. Kaikki hänelle annetut tehtävät jäivät salaperäisesti suorittamatta tai ne teki joku muu. Kun Ron lähetettiin hakemaan polttopuita, löytyi hän tunteja myöhemmin halkoliiteristä nukkumasta. Hän saattoi viipyä puoli päivää kanoja ruokkimassa, viskasi vain jyvät nopeasti maahan ja karkasi toisaalle laiskottelemaan, jotta ei saisi uutta tehtävää. Keittiössä hän rikkoi niin paljon astioita, ettei Molly enää antanut hänen koskea niihin, ja juuri siihen hän oli pyrkinytkin.
Vuodet kuluivat suloisessa joutilaisuudessa, kunnes Ronin oli aika aloittaa opintonsa Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Häntä hermostutti hiukan, sillä hän tiesi, että siellä hänen olisi tehtävä itse työtä opintojensa eteen. Ruoan siellä saisi kuitenkin valmiina, ja tontut huolehtisivat vuodevaatteiden vaihtamisesta sekä pyykin pesemisestä. Eikä kukaan patistelisi häntä tekemään milloin mitäkin – hän saisi itse päättää, mitä tekisi ja milloin hoitaisi läksynsä.
Ronin laiska luonne vaikutti hänen opintoihinsa jo ennen kuin hän oli astunut jalallaankaan koulun tiluksille. Hän oli väsynyt etsimään itselleen tilaa pikajunan vaunuosastoilta, jotka näyttivät täysiltä ja liian meluisilta, niissä voisi joutua puhumaan ja nauramaan liiaksi. Kun hän näki osaston, jolla istui vain yksi mustatukkainen poika, hän siirtyi sinne, ja tämä osoittautui jälkeenpäin hyvin onnekkaaksi sattumaksi.
Ystävyys Harry Potterin kanssa soveltui Ronin luonteelle lähes täydellisesti. Harry pyrki kaikin keinoin ottamaan oman paikkansa oppilaiden joukossa ja Ronille lankesi automaattisesti miellyttävä asema hänen parhaana ystävänään. Hänen ei tarvinnut nähdä vaivaa ystävystyäkseen muiden kanssa tai taistellakseen arvostuksesta, ja lisäksi Harry oli luonteeltaan avulias eikä koskaan kieltänyt Ronia kopioimasta läksyjään. Toisinaan Harrylla oli tuskastuttava tapa tuhlata energiaansa siihen, että työnsi nenänsä vääriin paikkoihin, mutta se oli pieni hinta kaikesta hyvästä, mitä hänen mukanaan tuli.
Hermionen kanssa ystävystyminen toi Ronille nalkutusta läksyjen tekemisestä, mutta myös oikeat vastaukset kaikkeen, kunhan hän oli ensin edes teeskennellyt yrittäneensä itse. Hermione myös hillitsi Harryn kaikkein rasittavimpia tempauksia, ja niin heidän elämässään oli vähemmän paikasta toiseen sinkoilua ja enemmän loikoilua takan ääressä muka läksyjä tehden.
Vaikka Ron hyötyi ystävistään, se ei tarkoittanut sitä, ettei hän olisi välittänyt heistä aidosti. Kyllä hän välitti, ja olisi voinut vaikka kuolla heidän puolestaan, kunhan hänen ei tarvitsisi sitä varten nousta sohvalta. Toisinaan hän kuitenkin teki ällistyttäviä myönnytyksiä ystävyyden nimeen – kirjoitti tunnilla muistiinpanot Hermionea varten, kun tämä oli sairaana tai suostui lähtemään Harryn kanssa vakoilemaan Malfoyta.
Ellei laskettu Voldemortin kukistamista, ystävysten kouluaika sujui etupäässä leppoisasti. Sen päätyttyä Ron teki luonteelleen uskollisena valinnan, joka oli kaikkein vaivattomin, ja alkoi seurustella Hermionen kanssa. Hän tunsi Hermionen useiden vuosien ajalta eikä hänen tarvinnut siten vaivautua tutustumaan kumppaniinsa. Koska Hermione teki aloitteen, hänen ei tarvinnut myöskään yrittää herättää tämän kiinnostusta, riitti kun vain vastasi myöntävästi.
Ron huomasi, että Hermionen kanssa oli helppo elää. Hänen ei tarvinnut päättää oikeastaan mistään, hän vain lähti opiskelemaan alaa, jonka Hermione uskoi hänelle sopivan ja meni aikanaan työhön, jonka Hermione uskoi hänelle sopivan. Hän huomasi, että mikäli hän silloin tällöin siivosi tai kokkasi pyytämättä, Hermione ilahtui niin, että huolehti sen jälkeen puuhasta useita kertoja perätysten nalkuttamatta lainkaan. Lisäksi melkein mistä tahansa tilanteesta selvisi sanomalla: ’Olet varmasti oikeassa, kulta.’
Sillä tavoin Ron lipui eteenpäin elämässään ja huomasi lopulta, että hänellä oli vaimon lisäksi lapsiakin. Lapset teettivät työtä hänellekin, mutta vähemmän kuin olisi voinut kuvitella. Hänestä kehittyi taitava lapsenvahdin hankkija ja usein jonkun hänen veljensä puoliso tulikin hoitamaan lapsia ja kertomaan heille iltasatuja. Hermionelle hän väitti, ettei osannut satuilla, ja niin Hermione löysikin itsensä melkein joka ilta istumasta lastenhuoneessa ja miettim-”
”Hermione, kulta, joko pian tulet vuoteeseen?”
Hermione sulki silmänsä ja hengitti raskaasti ulos säilyttääkseen tyyneytensä. Hänen tarinointinsa oli ollut niin tasaisen rauhallista, etteivät lapset olleet onneksi heränneet isänsä huudahdukseen.
Vedettyään lasten peitteet hiukan paremmin heidän päälleen Hermione nousi ja kulki varpaisillaan lastenhuoneen poikki. Hän sulki oven ja kääntyi makuuhuoneeseen, missä Ron jo lojui vuoteessa peitto korviin saakka kiskottuna.
”Näytät harmistuneelta”, Ron huomasi.
”Minä vain mietin”, Hermione sanoi samalla, kun vaihtoi päivävaatteitaan yöpukuun. ”Sinun pitäisi osallistua enemmän lasten hoitamiseen. Ostetaan satukirja, jota voit lukea, jos et itse keksi heille tarinoita.”
Ron ajatteli, sen huomasi siitä, että hänen ilmeensä muuttui sulkeutuneeksi mielen työskennellessä. Lopulta hän sai aikaan päätöksen. ”Olet varmasti oikeassa, kulta.”
Hermione huokasi syvään, livahti vuoteeseen ja käänsi selkänsä miehelleen.