Näin ollen, kirjoittajana toimin minä, Rota, ikäraja on sallittu, henkilöhahmo, eli Annie on itse keksimäni ja kaikki kunnia / häpeä hänestä kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Olkaa hyvä ja nauttikaa, tai älkää nauttiko, miten vain. Ei varoituksia.
Annie
Silmissäni auringon kultaiset säteet saavat perhosen muodon, tanssahtelevat kasvoillani ja karkaavat sitten ulottumattomiini. Hetken ajan tunnen outoa hilpeyttä, hypähdän korkeakorkoisilla kengillä vesilätäkköön ja nauran. Nostaessani katseeni, huomaan että olet roiskuttanut vettä jonkun miehen kalliin näköiselle puvulle ja tämän kasvot ovat punaiset kiukusta. Omani helottavat punaisina, mutta vain pirteydestä ja ehkä vähän nuhasta. Mies tiuskaisee englanniksi jotain ja minä vastaan pahoitellen kovasti, hetken kuluttua huomaan taas seisovani lätäkössä. Vastaani kävelee ihmisiä, en tunne ainuttakaan, jokainen on erilainen, jokainen on oma minänsä ja minä ihmettelen heidän minuuttaan. Vaaleita hiuksia, tummia hiuksia, kaulahuiveja, säärystimiä, hameita, sukkahousuja, kravaatteja, ajatuksia, tekoja, haluja. Kelmeät kiharat valuvat olkapäilleni, hellä tihkusade hivelee poskiani.
Jokaisella oma tarina, tarinassa lauseita, lauseissa sanoja, sanoissa kirjaimia. Ainuttakaan tarinaa minä en tuntenut, en omistanut aapista enkä raamattua, minulle maailma on vain hukattuja hetkiä kiireiden valtakunnassa. Pää kallellani kummastelen elämän salaisuuksia, kuinka jokin niin kaunis saattoi olla niin rumaa ja pahaa? Pohdiskelua jatkan teekupposen ääressä, hautuumaan perimmässä nurkkauksessa tädilleni lempeästi jutellen. Täti kuoli syöpään, siitä on kaksitoista - ei vaan viisitoista - vai olikohan sitten kymmenen vuotta sitten, en taida enää muistaa. Joka tapauksessa olin niin pieni, että täti on minulle pelkkä pehmeä ja hyväntuoksuinen muisto. Minusta oli hauskaa käydä juttelemassa tädille niitä näitä ja kertoa näkemistäni asioista.
"Kävipä tänään niin", sanoin heleällä ja kirkkaalla äänellä, täti oli vanha eikä kuullut puhetta kovinkaan hyvin. "Löysin työpaikan. Se on lähellä toriaukiota, mutta se on ikävä paikka. Siellä käy vain mustiin pukeutuneita, itkeviä ihmisiä." Keltasilmäinen korppi tuijotti minua oksaltaan. "Mutta ei se haittaa, kun siellä on se mukava mies, joka antaa minun välillä käydä katselemassa toimitusta, jota se mies sanoo palsamoinniksi. Se on hauskan näköistä." Ääneni muuttuu aina vain kimeämmäksi sitä mukaa kun innostun. Nousen ylös, kaadan lopun teen haudan vaaleanpunavalkoisille tekokukille ja työnnän termospullon ruudulliseen selkäreppuuni.
"Pelkäätkö pimeää?"
Bussipysäkillä istuva mies luo vastauksesta tylyn ja vähän hämmästyneen katseen minuun.
"Minä pelkään, pimeässä on mörköjä."
"Tulehan Annie", kuuluu ääni auton sisältä ja kuuliaisesti astelen linja-autoon.
Minua häiritsee, kun se mies ei vastannut kysymykseeni, oliko muka olemassa joku joka ei pelkäisi pimeää? Ihmiset tuijottivat minua, panin sen merkille, mutta se ei häirinnyt minua, he varmasti vain ihastelivat erivärisistä helmistä tehtyä käsikoruani, punaisia kiharoitani, tai vihreää huivia kaulassani. Tai uutta hamettani, jonka olin löytänyt kirpputorilta. Minusta kaikki uusi oli jännittävää ja hermoja hivelevää, olipa se sitten mitä hyvänsä. Niiaan kevyesti kuskille ja istahdan vapaana olevalle penkille ja katson vastapäätä istuvaa naista, jonka sylissä on pieni lapsi.
"Kaunis lapsi", sanon kohteliaasti. "Pelkäätkö pimeää?"
Nainen hymyilee kiitokseksi, muttei vastaa mitään.
Päivä kääntyy kohti iltaa, kuu varastaa taas auringon paikan. Se on minusta ihmeellistä, miten jokin voi viedä noin vain toisen paikan, eikä toinen edes pane sitä pahakseen. Olen tulossa kotiin, edessäni on suuri pihamaa, kerrostaloja, keinuja ja hiekkalaatikko. Vedän polvisukkiani ylemmäs ja istahdan hiekkalaatikon reunalle ja kohtaan pienen pojan katseen.
"Hei", tervehdin melkein kuiskaamalla.
"En saa puhua vieraiden tätien kanssa", poika vastaa ja katsoo minua uhmakkaasti.
"En minä ole vieras, minä olen Annie", vastaan ja hymyilen. "Mikä sinun nimesi on?"
"Ronald."
"Kas niin, Ronald, nyt me tunnemme toisemme."
Poika nyökkää pikkuvanhasti ja katsoo rannekoruani.
"Sinulla on nätti koru."
Nyökkään. "Pelkäätkö sinä pimeää?" Kysymykseni ajankohta on tällä kertaa oikea, sillä puiden yllä taivas alkaa hämärtämään.
"Pimeääkö?" Ronald hämmästyy. "Miksi minä pelkäisin pimeää?"
"Pimeässä on mörköjä."
Poika nauraa vaimeasti. "Eihän mörköjä ole olemassa."
Melkein suutun ja kivahdan: "Tietenkin on!"
"Oletko muka nähnyt?"
"No en, mutta olen kuullut niistä kyllä."
"Et voi sanoa jos et ole nähnyt."
"Voinpas."
Tästä pikku-Ronaldista sain päivittäisen puhekumppanini, kiistelemme päivittäin siitä, kuinka pimeässä möröt vaanivat minua, siitä kuinka kuu varastaa auringon säteet niellen ne sisäänsä ja hohtaen sitten kalvakkaasti ja viekkaasti. Ronaldin mielestä minä olen hölmö, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että mörköjä on olemassa.
