Artemis Fowl: Epätoivoisia tekoja | K-11

[Violetu]

Title: Epätoivoisia tekoja
Author: Violet Baudelaire (minut tunnetaan myös intohimoisena Arty/Holly shipperinä)
Genre: Romance ainakin, angst
Fandom: Artemis Fowl Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
Pairing: Artemis/Holly
Ikäraja: PG-11 (K-11)
12/12, valmis.

Summary: Unia, ajatuksia, jotka varkain hiipivät tajuntaan... Miksi Artemis edes ajatteli sellaisia asioita? Vieläpä kun ne kaikki tuntuivat häiritsevästi liittyvän erääseen tiettyyn keijuun.


A/N: Tämä ficci on vanha kuin aika itse. Tarkoittaa tässä sitä, että tämä on ficeistäni ensimmäisiä koskaan valmistuneita, taitaa olla peräisin vuodelta 2005, ainakin aloitettu silloin (tai vuoden 2006 alussa) ja  fini kakkosen tuhoutumisesta lähtien tämä on homehtunut koneeni syövereissä.
   Olen kuitenkin elänyt koko sen ajan vakaassa uskossa, että vielä joskus kirjoitan koko trilogian valmiiksi ja kolmas osa onkin jo aluillaan (on ollut jo varmaan vuoden verran...). Ennen julkaisuvalmista lopputulosta on kuitenkin vielä rutkasti töitä, mm. kahden ensimmäisen osan retusoiminen lukukelpoisiksi (niin että itsekin kehtaan lukea ne ilman jumalatonta myötähäpeää, joka painaa minut pöydän alle, niin että työ ei koskaan valmistu).
Tosin tämän ensimmäisen korjaamisen jälkeen pidän tästä, pidin jo ennen korjauksia, mikä on ihme sinänsä.

Lukijan on myös syytä ottaa huomioon, että olen kirjoittanut ainakin trilogian ensimmäiset osan luettuani Artemis Fowleista ainoastaan kaksi ensimmäistä, niiden jälkeisiä tapahtumia ei siis ole syytä yrittää ujuttaa loogisesti tarinaan. Se ei nimittäin tule onnistumaan.

Ja vielä viimeinen sana (älkää te lukeko, jotka ette ole lukeneet aikaparadoksia ja ette halua spoilaantua):

Arty/Holly on canonia.




Artemis Fowl 
Sydän ymmärtää sen mitä mieli ei tajua 

Ensimmäinen osa.


   Fowl Manor 
   
   Artemis vaelteli päämäärättömästi kotinsa käytäviä pitkin keskellä yötä.
Hän ei olut saanut unta ja oli päättänyt lähteä yökävelylle. Äkkiä hänen edessään oli raskas kultakoristeinen ovi, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.
   Mitähän oven takana on? Artemis mietti käsi taidokkaasti hiotulla ovenkahvalla.
   “Uteliaisuus kissan tappoi”, hän varoitti itseään, mutta ovi veti puoleensa liian vahvasti. Hän avasi narisevan ja jylhän oven, joka oli niin raskas, että hänen täytyi ponnistella saadakseen se auki.
   Huomenna rupean nostelemaan puntteja, Artemis lupasi itselleen päästyään oven takana avautuvaan käytävään.
   Käytävän seinistä loisti sinertävää valoa, vaikkei hän nähnyt ainuttakaan soihtua missään.
   Tämä paikka tuntuu jotenkin tutulta… niin kuin olisin ollut täällä ennenkin, Artemis pohti tunnustellen lähintä seinää. Seinä hohkasi lämpöä, joka sai hänen sormensa kihelmöimään.
   “Outoa”, Artemis sanoi tarkastellen sormea, jolla oli koskenut seinään. Pienet siniset kipinät kieppuivat hänen sormensa ympärillä kuin tulikärpäset.
 Hän ravisti kättään, mutta kipinät vain jatkoivat kieppumistaan. 
   Yksi kipinä leijui aivan hänen sormensa kärkeen ja laskeutui. Artemis älähti kivusta, kun hän tunsi vesikellon alkavan muodostua sormensa päähän. Kipinä poltti  kipeästi hänen ihoaan ja muutkin kipinät alkoivat laskeutua. Toiset hänen käsilleen, osa kasvoille.
   Pian Artemis oli kokonaan sinisten kipinöiden peitossa ja huusi kivusta.
   “Rauhoitu! Minä hoidan ne pois”, sanoi tuttu ääni hänen korvansa juuresta.
Artemis kääntyi nähdäkseen puhujan ja huomasi katsovansa suoraan Holly Shortin pähkinänruskeisiin silmiin. Holly kohotti kätensä ja napsautti sormiaan. Siinä samassa kipinät syöksyivät hänen kimppuunsa. Artemis tuijotti järkyttyneenä Hollya, joka pikkuhiljaa peittyi kipinöihin.
   “Eeeiii!” Artemis huusi, kun Holly roihahti sinisiin liekkeihin.

   “Arty! Artemis!” kuului ääni jostakin kaukaa.
   Artemis avasi silmänsä.
   “Holly?” hän kysyi sekavana tuijottaen naista edessään.
   “Miten olisi äiti?” Angeline Fowl kysyi katsoen huolestuneena poikaansa.
   “Ai, äiti. Minä näin vain painajaista”, Artemis sanoi pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.
   “Kuka se Holly on?” Angeline kysyi kiusoittelevaan sävyyn varmistuttuaan siitä, että hänen pojallaan oli kaikki hyvin.
   Artemis punastui. Mikä minua oikein vaivaa? hän ajatteli yrittäen kätkeä punastuksensa tuijottamalla lattiaan.
   Angeline hymyili tietävästi.
   “Äiti, ei se ole mitään sellaista”, Artemis sanoi.
   “Ei hän ole edes - ” hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Hän oli aikonut sanoa: “Ei hän ole edes samaa lajia“, mutta sulki viime hetkellä suunsa.
   “Miten vain, mutta kyllä minä tiedän…” Angeline sanoi hellästi, suuteli Artemista otsalle ja lähti huoneesta.

   “Mitä sinä meinasit tehdä?” Artemis sätti itseään heti kun äidin askelten ääni oli kaikonnut.
“Melkein paljastit keijujen maailman ihmisille!” hän sanoi puhuen kalpealle peilikuvalleen.
   Miksi hän oli edes nähnyt Hollysta unta? Heidän edellisestä tapaamisestaan oli kulunut jo kolme vuotta. Silloin Artemis oli kolmentoista, nyt hän oli jo kuudentoista.
   Hänen teki jostakin syystä mieli hakata päätä seinään, mutta koska hän oli nero, hän ei tehnyt sitä. Pään hakkaaminen seinään tuhoaisi aivosoluja.
   Marssittuaan hetken ympäri huonettaan, hän meni takaisin nukkumaan, mutta kirjoitti sitä ennen unen unipäiväkirjaansa.

   Seuraavana aamuna Artemis ei saanut unta millään pois mielestään. Hän käveli vaisuna aamiaiselle kartanon valtaisaan keittiöön. Hänen vanhempansa olivat jo lähteneet kylpylään, ja vain Butler ja Juliet istuivat pöydän ääressä mutustamassa bageleitaan.
   Artemis oli iloinen, että hänen vanhempansa olivat jo lähteneet, sillä hän tunsi äitinsä ja tiesi, että tämä olisi varmasti ottanut hänen unensa puheeksi.
   Hän istahti väsyneenä tuolilleen pöydän päähän ja otti bagelin itselleen. Hän ei kuitenkaan syönyt, vaan tuijotti sitä kuin olisi unohtanut miten syödään.
   Butler tunnisti pojan katseen ja tiesi, että tämä ajatteli jotakin todella tärkeää.
Ongelmia taitaa olla tiedossa, Butler ajatteli sarkastisesti.

   Juliet keskeytti pitkittyneen hiljaisuuden nousemalla pöydästä.
   “Menen treenaamaan”, hän sanoi hymyillen aurinkoisesti ja lähti huoneesta.
   “Onko jotakin erityistä tiedossa täksi päiväksi?” Butler kysyi mietteliäältä Artemikselta kohottaen hiukan kulmiaan.
   “En tiedä vielä”, Artemis vastasi rypistäen otsaansa ja naputtaen sormillaan pöytää.


   Turva

   Holly Short oli parasta aikaa raahautumassa yövuorosta kotiin. Häntä väsytti hirveästi. Yön istuminen paperitöissä, jos mikä, oli hänen mielestään haaskausta.
   “D’arvit, kun väsyttää”, Holly huokaisi yrittäen pidätellä valtaisaa haukotusta.
Viimeksi kun minua väsytti näin paljon, olin juuri tullut kotiin viimeisimmältä Artemis Fowl -retkeltä, hän tuli ajatelleeksi ja jostakin kumman syystä hymy valaisi äkkiä hänen varjoisat ja väsyneet kasvonsa. 
   “Ne olivat jännittäviä toimeksiantoja ne”, hän sanoi itsekseen riisuessaan työasuaan kotonaan.
   Nykyään täällä ei ikinä tapahdu mitään jännittävää, hän ajatteli käydessään nukkumaan. Minähän voisin keksiä vaikka jonkun tekosyyn, että pääsisin pinnalle tarkistamaan, mitä hämärähommia Fowl nyt juonii. Tuskinpa hän on tosiaan parantanut tapansa…
   Hollyn ajatukset alkoivat harhailla, unen ottaessa hiljalleen vallan hänestä. Viimeinen järkevä ajatus, joka hänen päähänsä pälkähti, oli: Miltäköhän Artemis Fowl nykyisin näyttää?


   Myöhemmin samana päivänä
    Fowl Manor 

 Artemis istui kannettavan tietokoneensa ääressä käsittelemässä keiju-aiheisia tiedostoja. Hän huomasi eräässä kansiossa videoklipin ja klikkasi kuvaketta katsoakseen sen.
   Ruutuun ilmestyivät Holly Shortin kasvot ja taaempana Artemis huomasi oman profiilinsa. Heidän suunsa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Artemis uppoutui tarkastelemaan yksityiskohtia. He olivat päivänselvästi huoneessa, jossa hän oli pitänyt keijua vankina kidnapattuaan tämän.
   Muisto oli yhä tuoreena hänen mielessään, vaikka tapahtumasta oli jo monta vuotta.
Artemista puistatti. Olinpa minä silloin sydämetön, hän ajatteli katsellen miten videoleikkeen Holly huusi hänelle ja hän itse vain katseli tätä tyynesti.
   Silloin ovelta kuului Butlerin verkkainen koputus ja Artemis sulki tietokoneen.
   “Niin?” hän kysyi, kun Butler asteli huoneeseen.
   “Limusiininne on valmiina Artemis-herra”, Butler sanoi ja katseli häntä hiukan yllättyneenä, sillä Artemiksella oli yllään tohvelit, jotka muistuttivat suden tassuja sekä tummansininen löysä T-paita, jossa luki valkoisella “Jumala armahtaa, minä en.”
Lisäksi hänellä oli tummanharmaat flanellihousut.
   “Ai niin, tänäänhän oli se kirottu bisneslounas!” Artemis sanoi ähkäisten.
   “Ilmoitannko, että ette ole tulossa?” Butler kysyi, pitäen parhaana vaieta suojattinsa asusta.
   “Olen portilla kymmenessä minuutissa”, Artemis sanoi, mutta vilkaisi samalla  kaipaavasti tietokonetta.
   Kun Butler oli lähtenyt, Artemis vaihtoi salamannopeasti vaatteensa ihmetellen noloa unohdustaan. Oliko hän ajatellut keijujen maailmaa niin tiiviisti, että oli unohtanut liikelounaan? Niin ei saisi tapahtua enää toiste. Keijujen maailmaahan hän oli tietenkin ajatellut, ei ketään yksittäistä keijua.


  Myöhään  iltpäivällä
  Turva

   Holly haukotteli ja venytteli nousten hitaasti ylös sängystään. Hän laittoi tohvelit jalkaansa ja meni jääkaapilleen.
   “Tyypillistä”, Holly totesi huomattuaan kaapin jälleen kerran tyhjäksi.
Minulla ei ole enää aikaa edes hankkia ruokaa, kun kaikki aika menee töissä ja nukkuessa, hän ajatteli harmissaan.
   Minun täytyy anoa Rootilta edes viikon loma, muuten palan ihan kohta loppuun, Holly päätti, vaikka komentajan reaktio hirvittikin häntä.
   Holly kaipasi pinnalla elämistä niin kovasti, että hän päätti lähteä heti Rootin puheille. Ennen lähtöä hän tunki kuitenkin äänenvaimentimet korviinsa, sillä komentajan desibelitasosta ei koskaan tiennyt. Rootin kasvotkin muuttuivat toisinaan niin punaisiksi, että ne suorastaan häikäisivät. Niinpä Holly varautui myös aurinkolaseilla.
    Hän otti kuitenkin aurinkolasit pois juuri ennen kuin astui Rootin toimistoon, sillä esimiehen ärsyttäminen ennen kuin aikoi pyytää lomaa, oli kaikkea muuta kuin viisasta.

   “Mitä nyt?” Root äyskäisi kun Holly astui sisään.
   “Minä vain… tuota pyytäisin pientä lomaa”, Holly sanoi hiukan epävarmasti.
    “Lomaa?” Root kysyi epäuskoisena.
Mielessään Holly hautasi kaikki lomahaaveensa ja valmistautui kohtaamaan raivoavan Rootin.
   “Totta kai sinä olet ansainnut loman, mutta en voi antaa sinulle paljoa, riittääkö viikko?” Root sanoi sävyisästi, aivan kuin olisi ollut joku toinen henkilö. Normaalisti hän olisi saarnannut ja keksinyt läjittäin verukkeita, miksi loman saaminen tällaisena ajankohtana oli mahdotonta ja niin edelleen. Holly oli kuin puulla päähän lyöty.
   “Minä siis ihan oikeasti saan viikon lomaa?” hän kysyi epäuskoisena.
    “Kyllä komisario, mutta jos minä olisin sinä, sulkisin suuni, ennen kuin leuat venähtävät”, Root sanoi ja iski hänelle silmää. Holly loksautti suunsa kiinni.
Hän ei vieläkään voinut uskoa onneaan.
   Hän pääsisi viikoksi pinnalle nautimaan ansaitsemastaan lomasta, hymy levisi väkisinkin Hollyn kasvoille. 



   Toinen osa.


   Seuraava aamu
   Fowl Manor

   Artemis istui jälleen kannettavan tietokoneensa ääressä katsomassa videopätkää, jossa Holly huusi hänelle. Artemis keskittyi tuijottamaan huutavan keijun kasvoja. Keiju näytti murhanhimoiselta. Niin kuin luultavasti olikin, Artemis ajatteli, tarkastellen edelleen Hollyn olemusta.
Jopa tietokoneellakin tunteiden palo loisti keijun silmistä. Artemis säpsähti, kun kuvitteli tuijotuksen suuntautuvan häneen sillä hetkellä.
   Hetken kuluttua ovelta kuului koputus ja hänen äitinsä astui sisään.
   “Artemis, oletko sinä tulossa, vai et?” Angelinen kysyi hitusen ärtyneesti.
   “Minne?” Artemis kysyi ymmällään. Sitten hän muisti.
   “Ai, sinne brunssille Williamsonien kanssa”, hän sanoi ja olisi voinut potkaista itseään unohtamisesta. Jo toinen samanlainen kahden päivän aikana, oliko hänen järkensä valo himmenemässä? Jo toisen kerran hän oli ajatellut Hollya - siis keijuja - ja unohtanut nykyhetken.
   “Tulen ihan heti”, Artemis sanoi äidilleen ja heitti susitossut jalastaan ja vaihtoi päälleen valkoisen kauluspaidan ja liituraitahousut.
Sitten hän sulki tietokoneen ja kiiruhti portilla odottavaan limusiiniin.


   Keskipäivä
   Dublin

   Holly oli käveli kaupungin vilkkailla kaduilla ja nautti täysin siemauksin  auringonpaisteesta ja siitä, että kukaan ei huomannut hänen olevan keiju.
   Sen mahdollisti Foalyn uusin luomus; Hologrammiprojektori, pieni sormusta muistuttava kapistus, joka killui Hollyn pikkusormessa luoden hänen ympärilleen hologrammin, jonka avulla hän oli ihmisten silmissä aivan tavallinen ohikulkija.
   Holly hymyili ja kävi ostamassa itselleen sitruunajäätelön. Oli ihanaa olla taas pinnalla, tuntea tuuli kasvoillaan ja hiuksissaan ja jäätelön maku suussa. 
Ainoastaan yksi asia häiritsi häntä. Mikä oli saanut hänet valitsemaan lomakohteekseen juuri Dublinin? Hänhän olisi voinut yhtä hyvin mennä vaikka Puerto Ricoon.
   Tämän kaupungin minä tunnen, ei ainakaan tarvitse häslätä karttojen kanssa, Holly ajatteli uskotellen itselleen, että se oli ainut syy miksi hän oli tullut Irlantiin.
 Hän ei kuitenkaan aivan uskonut itseään vaan tiesi, että päätöksessä oli jotakin syvempää taustalla. Ja siitä hän aikoi ottaa selvää.


   Iltapäivä 
   Fowl Manor

   Heti brunssin jälkeen Artemis sulkeutui huoneeseensa, otti kannettavansa ja laittoi susitossut jalkaansa. Sitten hän alkoi jälleen tuijotella videopätkää kuin transsissa.
   Kun Artemis oli katsonut pätkän ehkä kolmesti, hän kuuli liikettä oven takaa. Hän hiipi ovelle ja kuuli kuinka Juliet kulki ohi ja kuunteli MP3-soittimellaan niin lujaa, että koko käytävä kaikui.
   Artemis sai idean, se oli todella typerä ja lapsellinen, mutta häntä huvitti välillä tehdä jotakin sellaista. 
   “Juliet, saanko lainata soitintasi hetkeksi?” Artemis sanoi avattuaan oven.
    “Miksi?” Juliet kysyi, mutta ojensi soittimen hänelle.
    “Saat sen aivan heti takaisin”, Artemis vakuutti ja sulki oven.
Hän latasi soittimesta muutamia kappaleita tietokoneelle ja palautti sen sitten Julietille.
   Sitten Artemis laittoi musiikin soimaan klipin taustalle ja katseli salaa tyytyväisenä aikaansaannostaan.
   Hänen vanhempansa seisoivat hiljaa ovenraossa katselemassa poikansa puuhia.
   “Hän tekee musiikkivideoita”, Artemiksen isä hymähti hiljaa vaimolleen.
   “Siinä suhteessa hän on kyllä aivan samanlainen kuin muutkin nuoret”, Angeline hymyili miehelleen ja halasi tätä.


   Ilta
   Dublin
   Hollyn hotellihuone

   Holly istui parvekkeellaan katselemassa lumoavan kaunista tähtitaivasta ja siemailemassa Spritea, jonka oli tilannut huonepalvelusta.
   “Tämä se on elämää”, hän huokasi leppeään iltatuuleen. Hän ei tahtonut saada katsettaan irti kaukaisista, mutta silti niin kirkkaista tähdistä.
   Pian hänelle tuli kuitenkin vilu, kun ilta alkoi kääntyä yöksi. Niinpä hän meni sisälle ja otti vaahtokylvyn huoneistonsa kylpyhuoneen ammeessa.
   Holly otti kypärällään yhteyden Foalyyn, ihan vain kiusatakseen tätä vähän.
   “Käykö kateeksi?” hän kysyi puhaltaen hiukan kuplia kypärässä olevaan näyttöön, josta Foaly näki hänet ja hän näki tämän.
   “Minä en edes pidä kylpemisestä, saati sitten kylpeminen savimiesten likaamassa vedessä”, Foaly tuhahti. 
    Holly virnisti.
   “Tiedän että olet siitä huolimatta kateellinen, ainakin saamastani lomasta, jos et muusta”, hän vastasi puhaltaen lisää kuplia.
     Foaly oli juuri aikeissa ruveta nurisemaan siitä, miten hän ei saanut ikinä lomaa, kun Holly laittoi kypärän pois päältä. Hän ei halunnut pilata lomaansa kuuntelemalla Foalyn ruikutusta, joten hän hyvästeli myrtyneen kentaurin ja jatkoi nautinnollista kylpyään. Kylvyn jälkeen Holly kääriytyi pehmeään kylpytakkiin ja sen jälkeen valkoiseen pyjamaan ja alkoi hoitaa unenpuutostilaansa kuntoon.


   Yö
   Fowl Manor

   Artemis istui edelleen kannettavansa ääressä katselemassa ja vaihtelemassa taustamusiikkeja videoleikkeeseen. Kahdelta yöllä hän havahtui viimein tajuamaan että oli istunut monta tuntia vekslaamassa pienen klipin äärellä.
   Mikä minua vaivaa? Artemis ajatteli kaatuessaan sänkyynsä päivävaatteissaan.
   Viimeinen järkevä ajatus, joka hänen päähänsä ilmestyi oli, että huomenna hän ei istuisi koko päivää koneen äärellä, vaan yrittäisi olla sosiaalinen ja kävisi rikkaiden kakaroiden (kuten hän nimitti mielessään muita nuoria, joilla oli rikkaat vanhemmat) järjestämissä juhlissa.
   Hänen isänsä oli kehottanut häntä menemään sellaisiin juhliin jo useita kertoja. Artemis oli kuitenkin aina kohteliaasti huomauttanut, että häntä ei kiinnostanut juoda itseään humalaan ja herätä seuraavana aamuna jonkun tuntemattoman tytön sängystä.
   Hänen vanhempansa olivat vain nauraneet ja vakuuttaneet hänelle, ettei juhlissa taatusti olisi sellaista.
   Huomenna se nähdään, Artemis ajatteli sumeasti, ennen kuin uni otti hänestä vallan.


   Aamu
   
   Holly heräsi siihen, kun aurinko paistoi verhojen raosta hänen huoneeseensa. 
   Hän nousi ylös pirteämpänä kuin pitkään aikaan ja vaihdettuaan vaatteensa hän harppoi alakertaan syömään aamiaista.
   Sen jälkeen Holly päätti hiukan lennellä. Oli yksi paikka, jonka hän ehdottomasti halusi nähdä, mutta sinne ei kulkenut turistien kiertoajeluja.
   Holly veti huoneensa verhot kiinni ja kaivoi siivet esiin, sitten hän laittoi varmuuden vuoksi kypärän päähän ja kilven päälle.
   Hän meni parvekkeelle ja lähti lentoon suuntanaan Fowl Manor.
    Holly ihasteli matkallaan rehevää maaseutua ja viimein nähdessään kartanon, hänen sydämensä alkoi lyödä tiiviimmin. Tuohon jylhään rakennukseen kätkeytyi niin valtavasti muistoja, että niiden voima olisi riittänyt pudottamaan hänet maahan.
   Onkohan Artemis hereillä? Holly mietti. Entä Butler?
   Hän lenteli kartanon ympärillä, kurkistellen ikkunoista sisään. Jokaisen ikkunan edessä oli paksut siniset samettiverhot.


   Aamu
   Fowl Manor 
 
    Artemis heräsi ja löysi itsensä lattialta sänkynsä vierestä päivävaatteet päällään.
   “Tätä menoa minä sovin oikein hyvin joukkoon rikkaiden kakaroiden juhlissa”, hän voihkaisi katsoen ruttuista kauluspaitaansa, jonka kauluksessa näkyi kuolatahra.
   Artemis otti paidan pois ja heitti sen huoneensa ulkopuolella olevaan pyykkikoriin.
   Sitten hän avasi verhonsa ja salli auringonvalon tulvia huoneeseensa.
Pian ikkunan editse häivähti varjo.
   Artemis ei kuitenkaan sitä huomannut, sillä hän oli parhaillaan selin ikkunaan.

   Holly lennähti nopeasti erään verhottoman ikkunan editse. Kun hän huomasi henkilön huoneessa, hän peruutti ja jäi ikkunaan tuijottamaan.
   Henkilö huoneessa ei voinut olla kukaan muu, kuin itse Artemis Fowl nuorempi, joka paraikaa käveli vaatekaapille susitossut jalassaan auringon korostaessa hänen selkänsä vaaleaakin vaaleampaa ihoa.
   Hollya alkoi naurattaa ja käänsi katseensa pois Artemiksesta, kun tämä alkoi tutkia kaappinsa sisältöä.
   
   Artemiksesta tuntui siltä, että joku tarkkaili häntä. Hän käänsi vaistomaisesti katseensa ikkunaan ja huomasi mattoon kuvastuvan varjon.
   Mutta sehän tarkoitti sitä, että… Artemis vetäisi syvään henkeä ja siinä samassa varjo oli poissa. Artemis räpäytti silmiään ja pudisti päätään. Tuskin siinä mitään varjoa oli todella ollutkaan. Hän oli kuvitellut koko jutun.
   Sen siitä saa, kun muokkailee typerää videoklippiä puoli yötä, Artemis läksytti itseään, mutta sulki kuitenkin verhot varmuuden vuoksi.
    Vaikka hän yritti parhaansa mukaan unohtaa koko välikohtauksen, hän ei täysin saanut uskoteltua itselleen sen olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Artemis oli sisimmässään aivan varma, että hänen ikkunansa takana oli lennellyt keiju.     
   
   Holly huokasi harmissaan, kun Artemis veti verhot kiinni. Hetken hänestä oli tuntunut, että poika oli katsonut suoraan häneen.
   Mutta se ei ollut mahdollista, sillä hänellähän oli kilpi.
Holly päätti varmuuden vuoksi lähteä takaisin kaupunkiin, ennen kuin Artemis aivan varmasti huomaisi hänet. Jos pojan terävään älyyn oli uskomista, tämä oli ihan hyvin saattanut jo tehdä sen.

   Hetken kuluttua Artemis kiiruhti täyttä vauhtia tarkkailuhuoneeseen.
Hän aikoi varmistua siitä, että hänen ikkunansa takana oli leijunut sinä aamuna keiju.
Hän kelasi ikkunansa ulkopuolella sijaitsevan kameran levyä hiukan taaksepäin.
   Näytöllä näkyi vain sinistä taivasta. Artemis huokasi. Helpotuksesta tai harmista, hän ei tiennyt kummasta. Mutta liian aikaisin.
   Sillä hetken kuluttua ruudulla välähti hahmo. Artemis hieroi silmiään, mutta hahmo oli edelleen siinä. Ja hän olisi pystynyt tunnistamaan tuon hahmon vaikka unissaan.
   Kapteeni Holly Short leijui hänen ikkunansa edustalla katselemassa, kun hän vaihtoi vaatteitaan. Artemis olisi halunnut vajota maan alle, kun hän näki toisesta kamerasta itsensä susitossut jalassa.
   Hän päätti entistä lujemmin vierailla sinä iltana muiden ikäistensä juhlissa ja työntää Hollyn nöyryyttävän vierailun aivojensa perimmäiseen sopukkaan. 



Kolmas osa.


Myöhäinen iltapäivä
Fowl Manor

   Artemis seisoi peilin edessä ja katseli arvioiden puvunhousujaan ja sinistä pikkutakkiaan, joka korosti hänen sinisiä silmiään. Hänen täytyisi lähteä aivan kohta rikkaiden kakaroiden pirskeisiin.
   Artemis huokasi. Hän halusi perua menemisensä, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Lisäksi Holly putkahteli jatkuvasti hänen mieleensä. Artemis työnsi keijun kuitenkin aina pois, kun tämän kasvoille kohosi “Minä näin sinut ilman paitaa” -ilme. 
   Artemis olisi tehnyt mitä tahansa, ettei hänen tarvitsisi mennä juhliin ja ettei Holly olisi putkahdellut hänen päähänsä, hän ei kuitenkaan voinut tehdä kummallekaan asialle mitään. Tai no, voisihan hän lähettää Hollylle “Lakkaa ahdistelemasta minua” -kirjeen. Hah.
   
   Limusiinissa Artemis melkein aneli Butleria viemään hänet jonnekin muualle, mutta päätti kuitenkin pitää itselleen tekemänsä lupauksen. Arvokkuudestaan puhumattakaan.
   Hän astelisi juhliin pää pystyssä, eikä kipittäisi häntä koipien välissä pois.
Artemis kohotti leukansa ylpeästi ja ajatteli:
   Minä pystyn tähän.


   Ilta
   Dublin

   Artemis astui limusiinista ulos hulppean kartanon pihassa.
   “Soita sitten, kun tulen hakemaan. Viimeistään kahdelta tulen joka tapauksessa”, Butler sanoi rohkaisevasti ja kaasutti pois.
   Artemiksen olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa, mutta hän tyytyi vain marssimaan itsevarmasti kartanon ovia kohti.
   Sisällä oli paljon parhaimpiinsa pukeutuneita nuoria, joista osa katseli Artemista arvioivasti, osa vilpittömän uteliaasti.
   Valtaisan tanssisalin toisessa päässä oli valtava boolimalja ja viitisenkymmentä tarjottimellista pikkupurtavaa. Artemis kävi jättämässä takkinsa naulakkotytölle ja liittyi sitten muiden nuorten joukkoon.
   Hän siemaili sivistyneesti boolia ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Muutamien tyttöjen puvut näyttivät kolme numeroa liian pieniltä ja muutamat näyttivät jo nauttineen boolia hiukan enemmän kuin olisi ollut tarpeen.
   Artemis tuhahti. Mikä oli saanut hänet tulemaan tänne?
   Silloin hänen viereensä putkahti vaaleahiuksinen sairaalloisen laiha tyttö.
   “Taidat olla uusi täällä”, tyttö avasi keskustelun erittäin älykkäästi ja omaperäisesti. Artemis tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
    “Haluatko, että esittelen sinulle ihmisiä? Mikä sinun nimesi muuten on?” tyttö kysyi siirappisella äänellä. Artemiksen hampaita vihloi.
   “Artemis Fowl”, hän sanoi ojentaen kätensä. Tyttö tarttui siihen.
   “Minä olen Mandy”, tyttö esitteli itsensä. Artemis nyökkäsi.
   “Tuo tuolla on Drake”, Mandy sanoi viitaten poikaan jolla oli hiukan ylipitkät ruskeat hiukset ja leuhka ilme.
   Artemiksen teki mieli huomauttaa, että eikö Drakella ollut varaa leikkauttaa hiuksiaan, mutta hän pysyi hiljaa.
   “Häntä kannattaa välttää, jos hän raivostuu, niin siitä on leikki kaukana”, Mandy sanoi vilkaisten epäluuloisesti Artemista.
   “Ai, hän on siis se, jota kaikki pelkäävät?” Artemis kysyi huvittuneena kohottaen kulmiaan. Häntä Drake ei pelottanut tippaakaan.
   Mandy totesi saaneensa hänestä tarpeekseen ja lähti jonnekin muualle. Artemis oli vain tyytyväinen, kun sai taas olla yksin. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan.
   Pian hänen viereensä ilmestyi suurisilmäinen brunette puvussa jossa oli niin suuri kaula-aukko, että siitä olisi vaivatta mahtunut sisään... Artemis antoi ajatuksen jäädä kesken.
   “Minä olen Pia, sinä?” Tyttö kysyi ojentaen kättään.
   “Artemis”, Artemis sanoi kätellen tyttöä. Eikö tuolla tytöllä ole tarpeeksi aivokapasiteettiä muodostaa kokonaisia lauseita? Artemis ajatteli pilkallisesti.
 Äkkiä hän tunsi koputuksen olallaan.
   “Niin?” Artemis kysyi kääntyen. Häntä kohti oli tulossa lihaksikas nyrkki, mutta Artemis kumartui  viime hetkellä, niinpä nyrkki osui ohi.
   “Tiedätkö ketä yritit just iskeä?” kysyi Drake, joka oli meinannut murtaa Artemiksen nenän.
   “Minä en yrittänyt iskeä ketään. Minusta tuntuu, että se olit sinä, joka yritit iskeä minun nenäni uuteen uskoon”, Artemis vastasi tyynesti katsoen Drakea kylmästi silmiin.
    “Nulikka viisastelee. Tiedätkö kuka minä olen?” Drake kysyi astuen askeleen lähemmäksi.
    “Sinä olet se iso ja pelottava Drake, jota kaikki kavahtavat”, Artemis sanoi kuulostaen tarkoituksettoman pilkalliselta.
    “Kerjäätkö turpaan, pätkä?” Drake kysyi naksutellen rystysiään.
   “Drake, ei täällä!” sihahti blondi pistäväsilmäinen poika Draken takaa. Drake urahti harmistuneena, mutta pian ilkeä virne kohosi taas hänen kasvoilleen.

   “Ulos, nyt heti, pätkä”, Drake sanoi ja tuuppasi Artemiksen ovia kohti. Artemis käveli ulos ovista niin arvokkaasti kuin kykeni. Häntä ei edelleenkään pelottanut, mutta hänen takaansa kuuluvat: “Kaveri on mennyttä”, ja “ehkä hän pääsee sairaalasta jo kuukaudessa”, kuiskaukset eivät olleet kovin rohkaisevia.
   Drake vei hänet aivan portin viereen.
   “Nyt saat maksaa siitä, että yritit iskeä minun typykkääni”, Drake raivosi niin että sylki roiskui ja kohotti nyrkkinsä.
   Artemis ajatteli ensin väittää vastaan, mutta arveli sitten, että puhumalla hän ei tästä selviäisi, joten hän väisti Draken iskun jälleen kerran.
   Draken silmät pullistuivat ja hän kirjaimellisesti syöksyi Artemiksen kimppuun.
Artemis ei ollut osannut odottaa tätä joten hän kaatui kipeästi kyljelleen.
   Hän oli kyllä oppinut Butlerilta taistelutekniikoita, mutta Drake oli häntä melkein kolmasosan isompi ja se hiukan vaikeutti asiaa. Artemis yritti silti. Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Drakea kauluksesta, ohikulkija puuttui peliin.

   Holly oli rauhallisella iltakävelyllä, ja hän oli jotenkin eksynyt vaeltelemaan kaupungin hienostoalueelle. Hän vihelteli hiukan ja kuunteli pihoilta kantautuvia ääniä, kun yhtäkkiähänen korviinsa iskivät läheiseltä pihalta vihaisella äänellä lausutut sanat; “Nyt saat maksaa siitä, että yritit iskeä minun typykkääni.” Sitten kuului selvä nyrkin viuhahdus.
    Holly höristi korviaan. Eihän asia tietenkään kuulunut hänelle pätkän vertaa, mutta hän ei voinut olla kurkistamatta, mitä korkean aidan toisella puolella tapahtui.
  Hän näki kaksi nuorta poikaa, joista pienikokoisempi makasi kyljellään maassa ja isompi oli hänen kimpussaan.
   Holly aikoi kävellä ohi, mutta kun hän kuuli pienemmän pojan suusta tuskaisen vaikerruksen, hänen sappensa kiehahti ja hän päätti antaa suuremman maistaa hiukan omaa lääkettään.
   Niinpä Holly ponkaisi muitta mutkitta portista sisään ja hyökkäsi mukaan rytäkkään. Ennen kuin hän ehti kiskoa ison irti pienemmästä, tämä löi nyrkillään pienempää nenään, niin että tämän nenästä alkoi vuotaa verta.
   Holly kiskoi suurempaa poikaa paidanniskasta, mutta tämä ehti siitä huolimatta lyödä pienemmän päätä maahan, niin että tältä lähti taju.
   Sitten Holly kiskaisi voimiensa takaa ja sai viimein körilään pois maassa makaavan pojan kimpusta.
   “Jos vielä lähestytkin häntä, niin en vastaa seurauksista”, Holly sanoi katsoen poikaa myrkyllisesti.
   Drake oli niin hämmästynyt nuoren naisen väliintulosta, että ei tiennyt miten toimia. Niinpä hän vain nyökkäsi ja luikki sitten takaisin juhliin.
   “Mitäs minä sinulle tekisin?” Holly mietti ääneen katsellen poikaa joka makasi maassa. Pojan kasvot olivat veriset ja silmät kiinni, mutta tämän suu liikkui.
   “Noloa, niin noloa…” Artemis mutisi. Hänen päähänsä sattui hänen häilyessään tajuttomuuden rajamailla.
   “Hän taisi tosiaan kolauttaa päänsä aika pahasti”, Holly sanoi puoliääneen vilkaisten sivusilmällä Artemista. Hän ei vieläkään tunnistanut tätä, sillä veri peitti suurinta osaa pojan kasvoista ja siniset silmät olivat yhä kiinni.
   “Minulla ei liene vaihtoehtoja, enhän minä voi tännekään jättää sinua makaamaan ja jos vien sinut sisälle, ihmiset haluavat tietää henkilöllisyyteni, ja siihen minulla ei ole varaa. Minun on pakko viedä sinut hotellihuoneeseeni toipumaan”, Holly pähkäili ja nosti Artemiksen syliinsä ja soitti hotellin kautta taksin.
   Normaalisti hän ei olisi ikinä tehnyt sellaista ventovieraalle, mutta hän oli heti tuntenut heidän välillään jonkinlaisen yhteyden, joten hän paransi tämän heti, kun he olivat päässeet hänen huoneeseensa ja hän oli sulkenut ikkunaverhot.
   Hän laittoi Artemiksen sänkyynsä nukkumaan ja meni itse sohvalle.
   Yöllä hän ei meinannut saada millään unta, kun tappeluvälikohtaus ja Artemiksen paljas selkä pyörivät hänen mielessään.
   “Mitä minä olen mennyt tekemään?” Holly kuiskasi ja olisi taatusti iskenyt nyrkillä jotakin, ellei olisi pelännyt pojan heräävän ääneen.


   Seuraava aamu
   Hollyn hotellihuone

   Artemis heräsi päässä jyskyttävään kipuun.
   Katsellessaan huoneessa ympärilleen, hän huomasi olevansa tyystin tuntemattomassa paikassa.
   Missä minä olen, mitä minä täällä teen? En kai oikeasti juonut niin paljoa boolia eilen, että tosiaan olisin päätynyt illan päätteeksi täysin tuntemattoman tytön makuuhuoneeseen? Artemiksen ajatukset poikkoilivat vauhkoina.
   Juuri silloin ovelta kuului koputus.
 Artemis nielaisi.
”Minulla on sinulle aamiaista”, kuului epävarma naisääni oven takaa.
”Kiitos, tule sisään”, Artemis sanoi päättäen että hänen tulisi olla kohtelias naiselle, jos hän kerran oli tämän asunnossa.



   Neljäs osa.


   Sama aika
   Sama paikka 

   Holly astui aamiaistarjottimen kanssa huoneeseen ja katsahti sängyssä istuvaan  poikaan. Se oli paha virhe. Hän tunnisti Artemiksen oitis ja hänen silmänsä levisivät lautasen kokoisiksi.
   Artemis katsoi ilmeettömänä takaisin ja avasi suunsa kysyäkseen erästä asiaa.
   “Miten minä oikeastaan päädyin tänne?” Artemis kysyi pidellen aristavaa päätään ja peläten vastausta.
   Hollylla oli suuria vaikeuksia katsoa poikaan ja olla osoittamatta tunnistamisen merkkejä. Hän nielaisi hermostuneesti.
   Onneksi Artemis rikkoi kiusallisen hiljaisuuden.
   “Hetkinen. Minä muistan olleeni juhlissa”, hän mumisi ja irvisti, kun illan muisto kokonaisuudessaan iskeytyi kirkkaana ja selkeänä hänen aivoihinsa.
Artemis punehtui vienosti, kun muisti, miten ohikulkija oli puolustanut häntä Drakea vastaan. Nainen jonka luona hän parhaillaan oli, oli epäilemättä mainittu ohikulkija.
   “Minä taidan olla sinulle kiitoksen velkaa”, Artemis sanoi yrittäen katsoa Hollya silmiin, mutta tämä oli painanut päänsä alas ja katseensa lattiaan.

   Holly tuijotti lattiaan yrittäen niellä palaa kurkustaan. Jostakin syystä se, että Artemis ei tunnistanut häntä, loukkasi keijua jollakin syvemmällä tasolla.
   Typerys, jos haluat, että hän tunnistaa sinut, senkun otat hologrammiprojektorin pois, Holly ajatteli, mutta jokin esti häntä tekemästä sitä.

   Artemis katseli naisen alas painettua päätä ja huomasi, että tällä oli sirosti kaartuva niska ja pähkinänruskeat kimaltelevat silmät. Artemis henkäisi. Hänelle tuli noista piirteistä mieleen joku, mutta hän ei aivan kyennyt hahmottamaan kuka.
   “Sinähän olit se ohikulkija, joka pelasti minut Draken armoilta?” Artemis varmisti.  Holly nyökkäsi, tuijottaen yhä lattiaan ja räpytellen raivokkaasti.
   “Olen iloinen, että selvisit hengissä, sinulle olisi voinut käydä huonosti”, Holly pakottautui sanomaan, muttei edelleen katsonut Artemikseen päinkään.
   Vasta silloin Artemis huomasi ryvettyneet vaatteensa ja kuivuneen veren ohuen kerroksen kasvoillaan.
   “Muistan jotenkin hämärästi, miten hän löi minua nenään”, Artemis sanoi kokeillen varovasti nenäänsä, joka tuntui kuitenkin olevan kunnossa.
   “Kummallista. Olisin voinut vaikka vannoa, että se murtui”, Artemis sanoi sivellen edelleen nenäänsä. Sitten hän kohotti katseensa Hollyyn.
    No niin, pelisi on pelattu, hän paljasti korttisi ja tietää kuka olet, Holly ajatteli ja yritti olla näyttämättä tunnemyrskyä, joka hänen sisällään paraikaa riehui.
    Artemis katsoi häntä uteliaasti ja kohotti kulmiaan.
   Holly huokasi syvään.

   “Minä olen katsos ammatiltani sairaanhoitaja, ja osaan käsitellä murtuneita neniä, kuhmuja ja sen sellaista”, hän sanoi liukkaasti, vältellen Arteemiksen katsetta.
   “Hienoa. Olisitko siinä tapauksessa ystävällinen ja hieroisit hiukan selkääni?” Artemis sanoi kasvot peruslukemilla. Hän oli päättänyt hiukan testata naista, sillä hän ei uskonut tämän olevan sitä, mitä hän väitti olevansa.
   Holly nielaisi.
   “Eikö henkivartijasi ala olla jo huolissaan sinusta?” Holly kysyi vaihtaen kätevästi puheenaihetta. Sekunti myöhemmin hän tajusi mitä oli möläyttänyt ja olisi halunnut vajota takaisin kotiinsa maan alle. 
   Artemiksen otsa rypistyi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja ilkikurinen hymynpoikanen kohosi hänen huulilleen.
   “Komisaario Short, siitä on vähän aikaa, kun olemme viimeksi tavanneet. Tiesin, että tunnistin sinut jostain”, Artemis sanoi ja kätteli Hollya suureellisesti.
   “Kai sitä on turhaa enää näytellä, etten tunne sinua, Fowl”, Holly sanoi näytellen välinpitämätöntä ja yrittäen hillitä väristyksiä, joita Artemiksen kosketus aiheutti hänessä. Hän liu’utti hitaasti hologrammiprojektorin pois sormestaan.
   Artemis ei voinut olla katsomatta keijun kauniita silmiä ja kuulasta kullanruskeaa ihoa.
   “Mukava nähdä taas, vaikka eihän viime kerrasta ole kauaakaan”, Artemis sanoi ja Holly virnisti.
   “Komisaario, on todella epäsopivaa väijyä toisten ikkunoiden takana, kun nämä vaihtavat vaatteitaan”, Artemis sanoi mukamas ankarasti.
   Artemiksen paljas selkä välähti taas Hollyn mieleen, mutta tämä työnsi kuvan päättäväisesti pois ja irrotti kätensä Artemiksen omasta.
   “Minä saan käsittääkseni tehdä mitä tahdon, eikä sinulla, savipoika, ole siihen mitään sanomista. Sitä paitsi mistä tiesit, että se olin minä?” Holly sanoi virnistäen.
   “Se ei ole nyt tärkeää. Tiedätkö missä matkapuhelimeni on? Minun pitäisi ottaa yhteys Butleriin”, Artemis sanoi katsahtaen yöpöydälle, mutta puhelinta ei näkynyt.
   “En ole nähnyt”, Holly vastasi rehellisesti.
   “Minä voisin kuitenkin viedä sinut kotiin, kun minulla on siivetkin”, Holly ehdotti hiukan liian nopeasti.
   Artemis kohotti kulmiaan, mutta pian hänen kasvoilleen kohosi ensimmäinen aito hymy moneen vuoteen.
   “Sovittu, sinun lisäksesi olenkin kaivannut ainoastaan lentämistä. Ja se on entistä mukavampaa jos ei satu olemaan hengenvaarassa”, Artemis sanoi huolettomasti.
   Mitä minä oikein päästin suustani?  Sanoin ikävöineeni häntä! Artemis ajatteli ja hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin. Onneksi Holly ei näyttänyt huomanneen.     
   Syvällä sydämessään Artemis tiesi sen olevan totta, - hän oli kaivannut Hollya - mutta ei ollut aivan vielä valmis myöntämään sitä kenellekään. Ja noin vain hän oli möläyttänyt asian. Hollylla oli selvästi kummallinen vaikutus häneen.

   Holly jätti Artemiksen yksin huoneeseen vaihtamaan rähjääntyneet vaatteensa ehjiin ja puhtaisiin. Itse hän meni kaivamaan siipensä ja muut varusteet esiin. Ajatukset kieppuivat hänen päässään, kuin väkivaltainen pyörremyrsky. 
   Minä välitän Artemiksesta enemmän kuin pitäisi, nalkutti hänen järkeilevä puoliskonsa. Enkä välitä, toinen puoli väitti vastaan. Molemmat hiljaa! Holly ärähti ajatuksilleen ja ne vaikenivat. Tosin se oli useimmiten lyhytaikaista.
   “Valmiina lähtöön?” kuului Artemiksen ääni aivan hänen takaansa. Hollyn sydän hypähti, kun hän kääntyi katsomaan poikaa.
   “Aina”, hän vastasi katsoen Artemiksen upottavan sinisiin silmiin. Sitten hän laittoi siivet selkäänsä ja peitti Artemiksen naamiointipressuun.
   He kävelivät parvekkeelle peräkanaa, sillä Artemis oli valjailla kiinni Hollyssa, jotta ei putoaisi lennon aikana. Holly käynnisti siipensä ja niin he nousivat siniselle taivaalle.

   “Upeat näköalat”, Artemis ihasteli kun he lensivät maaseudun yli kohti Fowl Manoria. Ainoastaan hänen hitusen vihertävät kasvonsa paljastivat lentopahoinvoinnin.
   Holly naurahti.
   “Voit oksentaa sitten kun laskeudumme”, hän hymähti Artemikselle.
 Artemis mulkaisi häntä laittaen käden suunsa eteen.
   “Sinusta tämä on varmaan hauskaa”, hän sanoi syyttävästi Hollylle, joka naureskeli hiukan. 
   “Niin onkin, mutta jos sinä nyt oksennat, niin nuo lampaat tuolla alhaalla joutuvat kärsimään”, Holly vastasi vilkaisten kalvennutta Artemista.
   “Minä en oksenna”, Artemis mutisi pidellen tiiviisti kättä suun edessä.
Holly nauroi.
   “Sehän nähdään”, hän sanoi ja pyörähti pari surmansilmukkaa. Artemis yökkäsi.
   
   Pian he olivatkin jo Fowl Manorin pihassa ja Artemis yritti irrottaa itseään valjaista. Hän näpräsi keskittyneesti lukkoa, mutta pahoinvointi vaati kai veronsa, sillä hän ei saanut sitä auki.
   “Annas kun minä avaan sen”, Holly sanoi. Artemis kääntyi, mutta hänen lentomatkasta vetelät polvensa pettivät ja hän kaatui selälleen nurmikolle vetäen Hollyn mukaansa.
   Holly nauroi hysteerisesti maatessaan melkein Artemiksen päällä ja ihmetteli mikä häntä vaivasi. Hänellä ei ollut moneen vuoteen ollut niin hauskaa.
   Artemis katsoi häntä hitusen kummeksuvasti ja Holly huomasi, miten tämän katse lipui hitaasti hänen huulilleen. Holly tajusi äkkiä tuntevansa Artemiksen sydämenlyönnit rintaansa vasten. Molempien hengitys oli kiihtynyt monella pykälällä.
   Holly nautti tunteesta täysin siemauksin, vaikka tiesikin, että se mitä hän teki, oli väärin. Artemis nosti hiukan päätään.
   Äkkiä Artemis tajusi mitä oli tekemässä ja nousi istuma-asentoon. Niin paljon, kuin hän halusikin… - ajatus oli parasta tappaa heti alkuunsa, se oli väärin. Todella väärin. Artemis riuhtaisi katseensa irti keijusta.
   “Sinun piti irrottaa nämä”, hän sanoi välinpitämättömästi nykien valjaitaan.

   Holly kohotti katseensa Artemiksen silmiin, etsien niistä jotakin tunnetta, mutta turhaan. Pojan katse oli yhtä tyhjä kuin posliininukella. Holly kohotti hitaasti kätensä ja irrotti valjaat.
   “Minun pitäisi varmaan lähteä”, hän sanoi ja yritti tavoittaa Artemiksen katsetta, mutta poika tuijotti itsepintaisesti maahan. 
    Juuri, kun Holly lähdössä lentoon, Artemis tarttui hänen käteensä.
   “Vähän kliseistä, mutta kiitos kun pelastit henkeni”, Artemis sanoi hymyillen vilpittömästi.
   “Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä takuulla viimeinenkään”, Holly sanoi, veti käden lippaan ja pakotti itsensä lähtemään, ennen kuin heittäytyisi Artemiksen kaulaan.
   Artemis jäi kotinsa pihalle katsomaan haikeana Hollyn perään, vaikkei oikeasti edes nähnyt tätä. Hetken kuluttua hän tajusi, että oli edelleen naamiointipressun peitossa.
   “Kiitos, Holly. Tälle tulee varmasti vielä käyttöä”, hän kuiskasi tyhjälle taivaalle.

[Violetu]

Viides osa.
 
   Iltapäivä

   Holly laskeutui uupuneena hotellihuoneensa parvekkeelle. Hän meni sisälle ja otti siivet pois selästään ja kilven pois päältä.
   Hänellä oli surullinen ja väsynyt olo, vaikka kello oli vasta hädin tuskin kolme.
   Holly huokasi syvään ja lysähti lattialle. Artemiksen sanat kaikuivat hänen korvissaan. Holly yritti hätistää niitä pois, mutta turhaan.
   “D’arvit”, hän sanoi kiukkuisesti ja pyyhki silmäkulmaansa nousseen kyyneleen.
   “Ja minähän EN itke”, Holly sanoi päättäväisesti ja puristi kätensä nyrkkiin niin, että kynnet kaivautuivat kämmeniin.
   Hän pakottautui nousemaan lattialta ja meni vessaan valellakseen kasvojaan kylmällä vedellä. Hän ei kuitenkaan päässyt lavuaarille asti, kun voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen takaapäin ja hänen kasvoilleen painettiin pyyhe, jossa oli jotakin tainnuttavaa ainetta.
   Holly tunsi tajuntansa hiipuvan, mutta viimeiseksi ennen kuin hän vajosi pimeyteen, hän kuuli kuinka karhea miesääni sanoi: “Viedään hänet piilopaikkaan. Drake on oleva tyytyväinen.”
   Sen jälkeen Holly ei kuullut enää mitään.

   Ilta
   Fowl Manor
  
   Artemis oli vakuutellut vanhemmilleen ja Butlerille olevansa täysin kunnossa, mutta totuutta hän ei ollut paljastanut kenellekään, ei edes Butlerille.
   Hän oli selittänyt unohtaneensa ajan kulun ja hukanneensa puhelimensa. Oikeastaan puhelin oli edelleen takin taskussa juhlapaikalla ja Artemis tiesi, että hänen täytyisi jossain vaiheessa käydä hakemassa se, mutta toistaiseksi hän oli päättänyt lykätä asiaa mahdollisimman pitkään.

   Parhaillaan Artemis käveli huoneessaan ympyrää susitossut jalassaan. Hän oli jotenkin kiintynyt niihin Holly-tapauksen myötä entistä enemmän.
   Hiljaa mielessään Artemis kirosi itseään siitä, että oli antanut mahdollisuutensa Hollyn suhteen lipua ohi, että oli taas kuunnellut järkeään eikä sydäntään.
   Mutta onhan minulla sentään naamiointipressu, Artemis ajatteli synkkänä. Sen avulla voin tehdä vaikka mitä hyödyllistä.
   Ainoa hyödyllinen asia, joka hänen päähänsä pälkähti, oli mennä takaisin kaupunkiin Hollyn luokse kiittämään tätä. Ei hän oikeasti halunnut mennä kiittämään, mutta niin hän ainakin yritti uskotella itselleen.

     Yö

    Artemis ei saanut millään unta, kun Hollyn silmät ja hymy piinasivat häntä.
   Minun on pakko mennä takaisin, Artemis ajatteli ja nousi ylös. Hänen mielensä taka-alalla kaihersi synkkä aavistus.
   Artemis hiipi hiirenhiljaa portaita alas, mutta mikään ei ollut tarpeeksi hiljaa, jotta Butler ei olisi herännyt siihen.
   Artemis hypähti haarniskan taakse, jotta Butler ei huomaisi häntä. Muuten hän olisi ottanut Butlerin mukaan, mutta Artemis oli päättänyt hoitaa asian itse, osasihan hän ajaa autoakin ihan kohtalaisesti.
   Artemis kuuli askelten loittonevan ja huokaisi helpottuneena. Liian aikaisin, sillä pian hän törmäsi suoraan henkivartijaansa.
   “Et viitsisi kertoa, miksi hiiviskelet täällä keskellä yötä?” Butler sanoi kohottaen toista kulmakarvaansa hitusen huvittuneesti. Artemis vilkaisi syyllisenä ulko-ovea.
   “Kai se on pakko kertoa, mutta sinun täytyy luvata, ettet hiiskahdakaan asiasta vanhemmilleni”, Artemis sanoi ja loi Butleriin kiinteän katseen. Henkivartija nyökkäsi.
   Artemis huokasi syvään ja työntyi hiljaa ulos narisevista ulko-ovista. Butler seurasi ääneti perässä.
   Autossa Artemis kertoi Butlerille kaiken juhlista ja tappelusta, sekä siitä miten Holly oli pelastanut hänen henkensä.
  Artemiksen yllätykseksi Butler vain hymyili vaisusti.
   “Arvasin, että siitä keijusta kuullaan vielä”, hän hymähti ja keskittyi sitten jälleen tiehen. Artemis oli iloinen, että Butler oli herännyt ja lähtenyt hänen mukaansa.
   Nyt kun hän sitä oikein ajatteli, hän ei ollutkaan niin kauhean varma autonajotaidostaan.

   Yö
   Kidnappaajien piilopaikka

   Holly tunsi makaavansa resuisella patjalla ja hänen korvissaan kaikuivat epämääräiset äänet. Hän yritti avata silmänsä ja katsoa ympärilleen, mutta paikassa oli säkkipimeää. Holly tajusi kuitenkin hämärästi olevansa jonkinlaisessa luolamaisessa tilassa. Hänen silmiään särki ja päässä jyskytti.
   Hämäriä muistikuvia alkoi palautua hänen mieleensä. Artemiksen siniset silmät. Kova lattia hänen allaan, kaakelit vasten takaraivoa. Pyyhe hänen kasvoillaan. Sieppaajien äänet.
   Holly ponkaisi istumaan ja vetäisi aseen taskustaan. Tai ainakin hän kuvitteli sen olevan ase. Hän katsoi pöllämystyneenä kädessään lepäävää hiusharjaa. Mahtava ase.
   Holly tipautti hiusharjan lattialle ja puhkesi hiljaiseen, turhautuneeseen itkuun. Hän oli todella raivoissaan itselleen kaikesta tapahtuneesta.
   Keijujen koko maailma saattaisi paljastua hänen takiaan, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että hän tunsi taikuutensa olevan vähissä. Lisäksi hän ei saanut Artemista pois ajatuksistaan.
   Holly olisi hakannut nyrkkiään seinään, jos olisi jaksanut, mutta hän vain makasi ja itki hiljaa koinsyömällä patjalla.
 
Yö
Dublin
 
   Artemis ja Butler saapuivat Hollyn hotellin pihalle ja Artemis huomasi, että neljännessä kerroksessa Hollyn huoneiston parvekkeen ovi oli auki. Hänen vatsansa kiertyi tiukalle kerälle ja hänen pahat aavistuksensa vahvistuivat.
   “Meidän on päästävä tuonne ylös”, Artemis sanoi lujasti yrittäen pitää äänensä tyynenä. Butler nyökkäsi.
   “Sisäkautta vai kiipeämmekö?” Butler kysyi vakavana.
   “Mene sinä sisälle ja pidä virkailija kiireisenä, minä kiipeän sillä välin”, Artemis sanoi niin painokkaasti, ettei siihen ollut vastaanväittämistä.
    Butler meni avoimista ovista sisälle ja Artemis katsoi mietteliäänä ränniä, joka ei näyttänyt olevan järin tukeva. Onneksi sen vieressä kasvoi jonkinlaista murattia.
   Artemis nielaisi ja otti sitten tukevan otteen rännistä ja alkoi kiivetä. Hän oli hengästynyt jo muutaman metrin kiipeämisen jälkeen, mutta puursi päättäväisesti ylöspäin.
Toisen kerroksen kohdalla hänen jalkansa lipesi, mutta onneksi hänen otteensa oli tarpeeksi tukeva, eikä hän pudonnut.
   Vihdoin Hollyn parvekkeelle päästessään Artemiksen kädet olivat täynnä rännistä tulleita haavoja ja hänen kasvonsakin olivat naarmuilla.    
   Butler oli saanut virkailijalta Hollyn tiedot ja hän odotti Artemista huoneessa.  
   “Täällä ei ole kovin kummoiset turvatoimet”, Butler sanoi ja ojensi Hollyn tiedot Artemikselle.
   Artemis tutki tietoja ja kysyi sitten tyyneksi pakotetulla äänellä Butlerilta:
   “Kertoiko virkailija, onko kukaan muu kysynyt Hollyn tietoja?”
Butler rypisti otsaansa.
   “Kyllä. Jotkut kaksi miestä olivat ilmeisesti kysyneet tänään jotakin”, hän vastasi Artemikselle, joka vaikutti äärimmäisen hermostuneelta.
   “Holly ei ole täällä ja se tarkoittaa sitä, että ne miehet ovat takuulla vieneet hänet”, Artemis sanoi hieroen ohimoitaan. Butler tunnisti heti Artemiksen hermostuneisuuden merkit ja alkoi kertoa tietojaan, jotka hän oli “saanut” hotellivirkailijalta.
   “Toinen miehistä oli ehkä vähän päälle kaksikymmentä ja hänellä oli ruskeat hiukset ja nahkatakki.” Butler kuvaili tarkkaillen Artemiksen reaktiota.
   Artemis oli kaivanut kannettavan tietokoneensa esiin ja naputteli kiivaasti.
   “Tuntomerkit täsmäävät…” Artemis mutisi ja kohotti sitten katseensa Butleriin.
   “Entäs toinen?” hän kysyi kärsimättömästi.
   “Noin 187cm pitkä, vaaleat hiukset, ranteessa lohikäärmetatuointi”, Butler luetteli ja Artemis kääntyi sylimikronsa puoleen naputtelemaan.
   Hetkeen ei kuulunut muuta kuin Artemiksen raivokas naputtelu, mutta hetken kuluttua hän kohotti katseensa tietokoneesta.
   “Minä tiesin tämän”, hän kuiskasi, puristaen kätensä nyrkkiin.
Butler odotti hetken, mutta kun ei saanut selitystä, hän kysyi Artemikselta:
   “Pitääkö meidän lähteä jonnekin?”
Artemis ponkaisi pystyyn täydessä toimintavalmiudessa ja käski häntä keräämään huoneesta kaiken keijuelektroniikan.
   Butler teki työtä käskettyä, vaikkei ollutkaan aivan varma minkä takia hänen täytyi kerätä kaikki Hollyn tavarat mukaansa.
   “Lähdetään”, Artemis sanoi ja harppoi ovelle.
   “Mutta entä sinun kasvosi ja kätesi?” Butler kysyi viitaten Artemiksen naarmuisiin kasvoihin ja muutenkin ryvettyneeseen olomuotoon.  
   “Ei ole aikaa, meidän on lähdettävä heti!” Artemis sanoi, eikä hänen äänensä ollut kaukana huutamisesta, epätoivo lähes kuulsi hänen katseestaan.
   Butler päätti hylätä vastaväitteet, niin päättäväiseltä ja samalla epätoivoiselta Artemis oli näyttänyt katsoessaan häneen.
   He syöksyivät neljä kerrosta harvinaisen nopeasti, Artemis aina muutaman portaan Butlerin edellä.
   Jo siitä Butler saattoi päätellä, että Holly oli Artemikselle paljon tärkeämpi ja merkitsi tälle paljon enemmän kuin Artemis antoi ymmärtää.
 

   Kuudes osa
  
   Artemis ja Butler ajoivat sataakahtakymppiä öisellä valtatiellä. Artemiksesta heidän vauhtinsa oli silti aivan liian hidas ja hän puri huultaan säilyttääkseen tyynen ulkokuorensa.
   Butler vaistosi suojattinsa levottomuuden ja painoi kaasua. Hän tunsi, että asia oli Artemikselle äärettömän tärkeä, joten nopeusrajoitukset eivät merkinneet hänelle mitään.
   “Vasemmalle”, Artemis sanoi, kun he saapuivat risteykseen. Butler kääntyi ja sitten he olivatkin jo juhlakartanon pihassa.
   He juoksivat portaita ylös ja Artemis koputti vastentahtoisesti oveen. Nyt kun tänne oli tultu, hän voisi samalla hakea takkinsa ja puhelimensa.
    Uninen hovimestari raotti hitusen massiivista ovea. Hän katsoi pelokkaasti Butleria.
   “Kuinka voin auttaa?” hovimestari kysyi, yrittäen hillitä vapinaansa.
   “Anteeksi, mutta kun minulla jäi eilen tänne takki ja…” Artemis aloitti liukkaasti.
   “Ahaa, ymmärrän”, Hovimestari sanoi huokaisten helpotuksesta ja päästäen heidät sisään.
   “Anteeksi, kun vaivaamme näin myöhään, mutta saanko kysyä yhtä asiaa?” Artemis jatkoi, hovimestarin penkoessa naulakkorivejä.
   “Kysykää toki, nimennehän oli Fowl?” hovimestari mumisi takkien välistä.
   “Haluaisin tietää, missä Drake Chapman asuu, hän on hyvä ystäväni ja…”
   “Ette tiedä osoitetta. Monikaan ei tiedä, mutta sinulla kävi tuuri, sillä minä olen yksi niistä harvoista, jotka sen tietävät”, hovimestari sanoi ja ojensi Artemikselle tämän takin ja Draken osoitteen.  
   “Oli ilo auttaa, hyviä öitä!” hovimestari huusi heidän peräänsä, kun he olivat lähteneet.
   “Ilo oli ehdottomasti minun puolellani”, Artemis mutisi kun hovimestari oli sulkenut oven.  
   “Minne seuraavaksi?” Butler kysyi käynnistäessään autoa.
   “Tähän osoitteeseen, ja niin lujaa kuin mahdollista”, Artemis sanoi ojentaen hänelle hovimestarilta saamansa osoitelapun.
   “Tämä on lähellä rannikkoa, joten matkaan menee vähintään tunti”, Butler sanoi, kun he kääntyivät rannikolle johtavalle valtatielle.
   Artemis voihkaisi ja takoi auton nahkapenkkiä. Taas yksi seikka, joka puhui sen puolesta, että hänen nuori suojattinsa oli todella huolissaan.
   “Jospa yrittäisit nukkua matkan aikana edes vähän?” Butler ehdotti, mutta Artemis pudisti päätään.
   “En pystyisi vaikka yrittäisinkin.”
    
   Yö
   Chapman Manor (Draken koti)

   Drake nukkui rauhallisesti, kun hänen huoneeseensa rynnisti kaksi tummaa hahmoa.
   “Mitä nyt taas?” Drake puuskahti isoveljelleen ja Coldwellille, tämän henkivartijalle.
   “Sillä vangilla on suipot korvat!” hänen veljensä Mike sanoi innoissaan.
   “Ei siinä ole mitään erikoista, se on vaan jonkinlainen luonnonoikku, ja nyt minä jatkan uniani”, Drake sanoi päättäväisesti ja käänsi kylkeään.
   “Ja se itkee. Minusta ei ole kivaa, kun ihmiset itkee”, Mike jatkoi.
Drake urahti ja peitti korvansa. Miksi juuri häntä oli rangaistu veljellä, joka oli päästään vajaa?
   “Typerykset, jos se itkee, niin pistätte sille suukapulan!” Drake ärähti.
Mike ja Coldwell lähtivät huoneesta kohauttaen olkiaan. He menivät portaita alas, suunnaten kulkunsa pommisuojaan.
   “Minä en halua laittaa sille vangille suukapulaa”, Mike sanoi päättäväisesti. Coldwell vain pudisti päätään, sillä hän oli mykkä.

   Pommisuoja

   Holly kuuli oven takaa lähestyviä askelia. Hän oli tutkinut hiukan paikkaa, kun vahdit olivat häipyneet ja todennut olevansa jonkinlaisessa pommisuojassa.
   Hollya nolotti se miten hän oli murtunut. Nyt hän oli kuitekin päättänyt taistella tiensä ulos vankilastaan.
   Kyllä yksi keiju aina pari savimiestä päihittää, Holly yritti rohkaista itseään.
Hän ei kuitenkaan uskonut itseään, sillä hänen taikuutensa oli valunut melkein tyhjiin. Hänen tilanteensa oli lähestulkoon toivoton.
   Holly ajatteli hakata hiusharjalla reijän huteraan lautalattiaan ja suorittaa rituaalin, mutta juuri kun hän otti harjan käteensä, huoneen ovi avautui ja oviaukossa seisoi kolme hahmoa.
   Hollyn silmiä häikäisi, sillä hän oli koko ajan ollut säkkipimeässä, ja nyt keskimmäinen hahmo osoitti häntä taskulampulla suoraan silmiin.
   Holly tunnisti pian, että poika joka osoitti häntä, oli sama jolta hän oli pelastanut Artemiksen. Hollyn huulilta karkasi hämmästynyt henkäys.
   “Mehän ollaankin jo vanhoja tuttuja…” Drake sanoi pilkallisesti ja mulkoili häntä pahasti. Holly mulkoili samalla mitalla takaisin.
   “Drake, oletan?” Holly sanoi ja tuijotti poikaa jäätävästi.
   “Oletat oikein. Ja sinä olet se, joka pelasti Artemis Fowlin ja nöyryytti minua muiden silmissä”, Drake sanoi naksutellen rystysiään.
   “Minä olen se joka puolusti heikompaa”, Holly korjasi puristaen kätensä nyrkkiin. Kiukun aallot huokuivat hänestä.
Drakea puistatti, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä. Tässä vangissa oli jotakin erilaista kuin muissa. Jotakin karmivaa. Drake astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
   Hollyn silmistä lenteli sinisiä kipinöitä.  
   Mitä minä teen? Ajatukset poukkoilivat hänen mielessään. Lopulta Holly päätti käyttää mesmeriä.
   “Teitä alkaa unettaa, eikö vain? Nythän on jo aamuyökin…” Holly puheli rauhallisella äänellä ja katsoi vuoroin kolmea huoneessa olijaa silmiin.
   “Niin unettaa”, Drake mumisi ja romahti lattialle kuorsaamaan. Coldwell haukotteli ja haukotteli, kunnes nukahti seisaalleen.
   Mike ei kuitenkaan ollut yhtä helppo tapaus.
   “Ei minua väsytä, miksi minua pitäisi väsyttää?” hän kysyi hölmistyneenä.
Holly huokasi ärtyneenä.
   “D’arvit, nythän on jo aamuyö, minuakin väsyttää, niin totta kai sinuakin nukuttaa”, Holly selitti  kärsivällisesti kuin pikkulapselle lisäten koko ajan äänensä mesmer-latinkia.
   “Mutta kun ei nukuta. Leikitäänkö vaikka piilosta?” Mike kysyi ja katsoi Hollya kuin kerjäävä koiranpentu. Holly ei saanut sanaa suustaan, hetken ajan hän harkitsi antavansa pojalle nuijanukutuksen.
Mike katsoi häntä kuitenkin niin viattomasti, että Hollysta tuntui epäsopivalta lyödä häntä. Vähän samalta kuin jos löisi vauvaa.
   “Hyvä on, mutta vain yhden kerran, ja minä lasken”, Holly sanoi alistuneesti.
   “Jee! Kun minä olin pieni, niin kukaan ei ikinä leikkinyt minun kanssa piilosta, mutta minä haluan laskea!” Mike sanoi ja hänen alahuulensa mutristui.
   “Hyvä on sitten”, Holly sanoi kiireesti, kun Mike näytti pillahtavan itkuun.

Holly oli juuri aikeissa paeta ulko-ovesta, kun hänen takaansa kuului Miken uhkaava ääni:
   “Darryl ei tykkää siitä, kun häntä petkutetaan”, Mike sanoi tarttuen häntä käsivarresta niin, että se teki kipeää. Holly ulvahti kivusta.
   “Kenestä sinä oikein puhut? Onko sinun nimesi Darryl?” Holly kysyi pojalta, mutta tämä vähät välitti ja alkoi raahata Hollya takaisin pommisuojan suuntaan.
   “Darryl lukitsee suippokorvaisen tytön pommisuojaan”, Mike nauroi ilkeästi.

   Aamuyö
   Kartanon pihalla
  
   Pitkän automatkan aikana Artemis oli soittanut kotiinsa ja jättänyt puhelinvastaajaan viestin. Viestissä hän kertoi, että oli lähtenyt Butlerin kanssa aikaisin aamulla kaupunkiin, eikä tiennyt milloin palaisi.
   Oli hän valehdellut pahemmistakin asioista, vaikka omatunto vähän kolkuttikin.
   Butler pysäytti auton valtavan kivisen kartanon pihaan. Artemiksesta rakennus muistutti lähinnä vankilaa.
   “Ei ihme, että Drake on sellainen kuin on, jos hän asuu täällä”, Artemis totesi katsellen linnaa.  
   “Mikä on suunnitelma?” Butler kysyi tarkastellen keijuvarusteita. Artemis ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä juuri silloin kartanosta kuului kimeä ulvahdus.
   “Holly”, Artemis sanoi ja pinkaisi juoksuun. Butler tuli heti muutaman askeleen hänen jälkeensä kantaen naamiointipressua, hologrammiprojektoria, sekä tietysti uskollista asettaan.  
   Artemis ehti ensimmäisenä ovelle, mutta havaitsi sen olevan lukossa. Butler ampui lukon rikki ja he syöksyivät yhtenä miehenä sisään valtavaan aulaan.
   Missään ei näkynyt ketään, mutta kun he pysähtyivät kuuntelemaan, he saattoivat kuulla hiljaista raahaamisen ääntä oikealta päin. Samalta suunnalta kuului myös tukahdutettua kiljumista.
   Artemiksen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, ja hänen suussaan maistui vereltä.
   “Tuonne päin!” hän huudahti osoittaen oikealle. Butler heitti Artemikselle naamiointipressun ja piti itse lujasti kiinni aseestaan, kun he syöksyivät alaspäin viettäviin portaisiin.
   Portaiden juurella Artemis näki kauhukseen Hollyn ja jonkun, jota hän oletti Draken isoveljeksi. Kumpikaan heistä ei tietenkään nähnyt häntä.
   Mike piteli Hollya nyt kurkusta kiinni ja näytti mielipuoliselta.
   Artemis ei tahtonut saada henkeä, vaan seurasi ääneti tätä kauhunäytelmää.
Juuri kun Mike veti aseen taskustaan, astui Butler kuvaan.
   Holly ei tahtonut saada henkeä Miken otteessa, keijun kasvot olivat alkaneet jo sinertää.
   Artemis tuijotti näkymää kauhuissaan sekunnin murto-osan, ennen kuin tarttui viereisellä pöydällä levänneeseen patsaaseen ja löi Mikea takaraivoon valtavalla pronssisella hevoskotkalla.
   Tajuton Mike valui lattialle kuin uimarengas, josta joku oli avannut tulpan.
   Hollyn aivot olivat sumentuneet hapenpuutteesta ja hän tunsi hämärästi pyörtyvänsä. Holly odotti päänsä kolahtavan lattiaan, mutta niin ei tapahtunutkaan, vaan käsivarret ottivat hänet vastaan. Jotenkin Holly tiesi olevansa turvassa.


    Seitsemäs osa

   Sama aika (Aamuyö)
   Sama paikka

   Artemis otti pyörtyvän Hollyn vastaan ja nosti hänet syliinsä. Sitten hän katsahti Butleriin, joka oli jo sitonut Hollya kuristaneen miehen, vaikka tämä olikin tajuton.
   “Näkyykö muita?” Artemis kysyi helpotuksesta voipuneella äänellä.
Butler harppoi tarkistamaan pommisuojan, ja huusi hetken päästä Artemista sinne katsomaan.
   Artemiksen astuessa pommisuojaan, hänen silmänsä kohtasivat varsin merkillisen näyn. Aivan oven vieressä seisoi lyhyehkö roteva mies, joka nukkui kuin kummallinen vahtikoira. Peremmällä huoneessa kuorsasi Drake ja kuolanorot valuivat hänen leukaansa pitkin.
   Artemis kavahti inhosta.
   “Sido heidät”, hän sanoi ja Butler teki työtä käskettyä.
   “Meidän on jäätävä tänne, kunnes he heräävät. He ovat nähneet Hollyn, joten tämä joukko saattaa tarvita muistintyhjennystä heti aamutuimaan,” Artemis sanoi ja Butler nyökkäsi.
   Draken ja tuon miehen unitila johtuu mitä varmimmin mesmeristä, Artemis ajatteli ja samalla häntä harmitti, ettei ollut saapunut perille aiemmin. Hänen olisi täytynyt olla kokoajan Hollyn apuna, mutta se oli nyt myöhäistä.
   Artemis katsahti nukkuvaan keijuun ja lämpö tuntui leviävän kaikkialle häneen, vaikka itseinho yrittikin kovasti estää sitä.
   Hollyn silmäluomet värähtivät ja Artemis terästäytyi katsomaan keijun pähkinänruskeisiin silmiin ja näkemään koko tunteiden kirjon. Holly ei kuitenkaan herännyt, puhui vain hiukan unissaan.
   “Artemis?” Holly mumisi kysyvästi ja käänsi sitten kylkeä. Artemis repi katseensa irti nuhjuisella patjalla nukkuvasta keijusta, ja pakottautui katsomaan Butleriin.
   “Onko kukaan muista herännyt?” Artemis kysyi ja Butler pudisti päätään. Artemis huokasi, hän ei ollut koskaan pitänyt odottamisesta.
  
   Noin tunnin kuluttua Drake alkoi liikehtiä levottomasti ja avasi silmänsä.
   “Missä minä olen?” hän kysyi typertyneenä, kun huomasi olevansa köysissä.
   “Ei pelkoa, olet hyvissä käsissä,” Artemis sanoi ivallisesti ja vastusti halua potkaista Drakea keskelle tämän typerää naamaa.
   Drakelta kesti hetken tajuta, kuka hänelle puhui, mutta kun hän tunnisti Artemiksen, epäuskoinen ja raivoisa ilme levisi Draken kasvoille.
   “Sinä!” hän sähähti ja rimpuili köysissään.
   “Minä”, Artemis totesi vaatimattomasti ja potkaisi Drakea nilkkaan.
Butler kohotti kulmiaan.
   “Hän on ansainnut sen”, Artemis sanoi ääneti ja potkaisi uudestaan.
   Juuri silloin alkoi nurkasta kuulua hiljaista vaikerrusta. Artemiksen katse napsahti heti Hollyyn, joka nousi vaivalloisesti istumaan. Artemis oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.
   “Oletko kunnossa?” Artemis kysyi kuulostaen kaikkea muuta kuin tunteettomalta.
   “Luulisin niin, vaikka vähän heikottaa”, Holly sanoi hiljaa ja katsahti Artemiksen huolestuneisiin silmiin.
   Hän on huolissaan minusta? Holly ajatteli tuntien olonsa äärimmäisen epätodelliseksi. Tämä on unta, se on ainoa mahdollinen selitys, Holly ajatteli sekavasti, kun Artemis kumartui lähemmäksi hänen kasvojaan ja kosketti varovasti naarmua hänen leuassaan.
   Naarmusta Holly saattoi päätellä, että hänen taikuutensa oli lopussa. Sillä hetkellä hänen päässään ei kuitenkaan liikkunut mitään muuta kuin Artemis.
   Holly laski kätensä Artemiksen kädelle.
   “Kyllä se paranee, kunhan saan rituaalin suoritettua”, Holly sanoi vapisevalla äänellä. Artemis oli nyt entistä lähempänä.
   “En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos sinulle olisi sattunut jotain”, Artemis kuiskasi ja veti Hollyn tiukkaan halaukseen, ennen kuin järjen ääni ehti ottaa hänestä vallan. Artemiksesta tuntui kerrankin hyvältä uhmata järkeä ja kuunnella sydäntään.
   Holly henkäisi katkonaisesti ja kiersi kätensä Artemiksen niskaan, eikä hän aikonut päästää ihan heti irti.
   Holly rakasti Artemista. Ajatus iskeytyi hänen tajuntaansa, mutta tällä kertaa se ei häirinnyt häntä, eikä hän kieltänyt sitä, niin kuin ennen oli tehnyt.
   Nyt hän hyväksyi sen. Hän rakasti Artemista. Se oli osa häntä, eikä hän mahtanut sille mitään, vaikka olisi halunnutkin.
   Vastarakkautta hän ei kuitenkaan odottanut, sillä odotusten murskaantuminen tekisi liian kipeää.
  
   Äkkiä hiljaisuus rikkoutui, kun Drake avasi suunsa:
   “Voi miten söpöä”, Drake sanoi ääni tihkuen ivaa.
   Ai niin, tuo idiootti, Holly ajatteli palaten maanpinnalle ja irrottautuen vastahakoisesti Artemiksesta.
   Artemiksen silmät tummuivat, kunnes ne muistuttivat myrskyävää merta.
   “Nämä tyypit taitavat tarvita muistintyhjennystä?” hän sanoi katsoen kysyvästi Hollyyn, joka nyökkäsi.
    Butler toi Hollylle kypärän ja tämä otti vastentahtoisesti yhteyden Foalyyn.
   “Holly, ihmettelinkin jo, että milloin otat taas yhteyttä kerskuaksesi lomallasi”, Foaly sanoi virnistäen alentuvasti.
   “Foaly, nyt ei ole kyse siitä, tämä on vakava juttu”, Holly sanoi, hän ei aina tahtonut jaksaa Foalyn vitsailua.
   “No, mistä on kyse?” Foaly kysyi vakavoituen hiukan.
   “Kolme ihmistä on nähnyt minut ja täällä tarvittaisiin kipeästi muistintyhjennystä”, Holly luetteli, mutta päätti jättää Artemiksen ulos jutusta, ettei tämänkin muistia tyhjennettäisi.
   “Onnitteluni, olet ainoa tuntemani keiju, joka kykenee hankkiutumaan tuollaiseen liemeen viikon lomalla”, Foaly hirnui, mutta vakavoitui sitten ja lupasi lähettää muistintyhjennysryhmän.
   Holly huokaisi raskaasti ja katkaisi yhteyden. Sitten hän kääntyi Artemiksen puoleen.
   “Tämä voi tarkoittaa sitä, etten enää ikinä pääse yksin pinnalle lomailemaan, ja että minut alennetaan liikennepoliisiksi”, hän huokaisi alistuneesti ja istahti takaisin koinsyömälle patjalle.
   Artemis istuutui hänen viereensä, muttei vieläkään sanonut mitään, katseli vain mietteliäänä Hollya.
   “Emmekö me voisi pyyhkiä ryhmän muistia, sitten kun he ovat hoitaneet nuo?” Artemis kysyi hiljaa, viitaten kädellään Drakeen ja kumppaneihin.
   “Se olisi liian vaarallista, sitä paitsi Root epäilisi heti jotakin, kun ryhmä olisi takaisin tullessaan kuin puusta pudonnut. Minä en ole mikään rikollinen”, Holly sanoi ja hänen ääneensä hiipi kiukkuinen, aavistuksen hysteerinen sävy.
   “Mutta - “ Artemis aloitti, mutta Hollyn katse vaiensi hänet.
   “Ryhmä on aivan kohta täällä, joten sinun ja Butlerin olisi parasta häipyä”, Holly sanoi vältellen Artemiksen katsetta.
   “Miten sinä muka aiot selittää tämän kaiken?” Artemis järkeili osoittaen Drakea ja  edelleen nukkuvaa henkivartijaa sekä Draken tajutonta isoveljeä.
   “Älä sinä siitä huolehdi, kyllä minä keksin jotain”, Holly sanoi ja pinnisti hymyn kasvoilleen. Artemiksesta Hollyn hymy muistutti lähinnä irvistystä.
   “Minä en ole menossa mihinkään”, Artemis sanoi päättäväisesti naputtaen jalallaan kivilattiaa.
    Holly huokaisi ärtyneenä, mutta oikeasti hän oli iloinen siitä, että Artemis oli päättänyt jäädä. Hän ei halunnut kohdata ryhmää yksin.
   Holly ajatteli vielä väittää Artemikselle vastaan, mutta antoi olla, sillä tiesi yrityksen turhaksi.
   “Hyvä on sitten, mutta…” Holly aloitti, mutta Artemis keskeytti hänet.
   “Ei mitään muttia, en kuuntele sinulta enää ainuttakaan vastalausetta”, Artemis sanoi lujasti ja otti Hollyn kasvot käsiensä väliin.
   Holly nielaisi hermostuneesti ja kohotti katseensa Artemiksen taivaansinisiin silmiin.
   Artemis katsoi tiukasti takaisin, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni ja katse laskeutui Hollyn pähkinänruskeista silmistä tämän huuliin.
   Holly olisi halunnut kietoa kätensä Artemiksen niskaan, mutta ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi jotakin.
   Hän tunsi jälleen kerran Artemiksen sydämenlyönnit rintaansa vasten ja tämän hengityksen kasvoillaan.
   Artemis painoi hitaasti huulensa Hollyn huulille. Tätä hän oli odottanut niin kauan.
Holly vastasi suudelmaan, kietoi kätensä hänen niskaansa ja antoi sirojen sormiensa vaeltaa hänen hiuksissaan.
   Kumpikin oli unohtanut tyystin kaikki muut huoneessaolijat, he eivät nähneet mitään muuta kuin toisensa.
   Tämä hetki ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian talon ulko-ovilta kuului kolinaa.
   Holly ähkäisi. Se ryhmä.
   Artemis tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, niinpä he irrottautuivat toisistaan vastahakoisesti ja kantoivat Butlerin kanssa Draken ja muut pihalle.  
   Kartanon pihalla heitä odotti neljän hengen muistintyhjennysryhmä.

   He antoivat ryhmän hoitaa tehtävänsä, eli poistaa Drakelta ja tämän apureilta kaikki muistot kidnappauksesta sekä Hollysta ja Artemiksesta.
   Tyhjennyksen jälkeen Trouble Kelp kääntyi Hollyn puoleen.
   “Entä nuo?” hän kysyi viitaten Artemikseen ja Butleriin. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun Trouble katsoi heitä kunnolla, sillä tämän huulilta karkasi hämmästynyt henkäys.
   “Fowl?” Trouble kysyi epäuskoisena.
   “Minä”, Artemis sanoi kohauttaen olkiaan.                    
    
    
     Kahdeksas osa

    Sama aika
    Sama paikka

   Trouble kääntyi Hollyn puoleen.
   “Sano, että minä näen unta”, hän voihkaisi. Holly pudisti päätään. Trouble näytti lyödyltä.
   “Pyyhimmekö me heidänkin muistinsa?” Trouble kysyi toiveikkaasti Hollylta, mutta Hollyn katseessa oli hänelle kylliksi vastausta.
   “Miksi emme? Holly, tiedät että olen ystäväsi, mutta näistä savimiehistä en ole kanssasi koskaan samaa mieltä”, Trouble huokasi ja katsoi Artemista, kuin asia olisi ollut hänen syynsä. Niin kuin oikeastaan olikin.
   Artemis vastasi hänen katseeseensa silmääkään räpäyttämättä.
Trouble kääntyi taas Hollyn puoleen. Holly viittasi häntä seuraamaan itseään kauemmas muista, jotta he saisivat puhua kahden kesken.
  
   Holly johdatti Troublen suuren tammen varjoon. Tällä välin muut ryhmän jäsenet antoivat Artemiksen ja Butlerin kantaa Draken ja kumppanit sisälle taloon.
   Holly seurasi hetken ajan muiden toimia, mutta pakottautui sitten kääntymään Troublen puoleen. Heidän välillään leijui kiusaantunut hiljaisuus.
   “Mitä sinulla on Artemista ja Butleria vastaan?” Holly kysyi tuijottaen tiiviisti Troublea.  
   Troublen kasvoille kohosi vieno puna. Holly huomasi sen, vaikka Trouble yritti peittää punaiset kasvonsa tuijottamalla maahan.
   “Minä -” Trouble aloitti, muttei saanut jatkettua lausetta.
   “Niin?” Holly kysyi rohkaisevasti.
   “Tämä on ihan typerää”, Trouble puuskahti. Holly oli ymmällään.
   “Ei minua Butler niinkään häiritse, vaan…” Trouble änkytti, kasvot entistä punaisempina.
   “Vaan Artemis”, Holly täydensi ystävänsä lauseen, ihmetellen mikä asiassa oli niin kiusallista.
   “Aivan. Fowl”, Trouble sanoi mulkoillen kauempana istuvaa Artemista.
   “Et viitsisi kertoa, mikä Artemiksessa on niin kamalaa?” Holly sanoi, hän alkoi jo ärsyyntyä, yleensä Trouble sanoi asiat suoraan, eikä kierrellyt ja kaarrellut.
   Trouble kohotti katseensa häneen ja näytti melkeinpä häpeilevältä.
Holly tunsi olonsa äärimmäisen vaivaantuneeksi, sillä hän saattoi arvata, mitä oli tulossa.
   “Miksi Fowlilta ja henkivartijalta ei saisi pyyhkiä muistoja?” Trouble tivasi sen sijaan että olisi kertonut, mikä häntä vaivasi.
   Holly ajatteli suudelmaa Artemiksen kanssa ja harkitsi kertovansa Troublelle totuuden. Se oli ollut hänen suunnitelmansa alunperinkin, mutta jokin Troublen ilmeessä sai Hollyn epäröimään.
   “Minä…” Nyt oli Hollyn vuoro empiä.
   Trouble katseli häntä varautuneena, mutta nyökkäsi kehottaen jatkamaan.
   “Se on aika monimutkainen juttu”, Holly huokasi, huomaten hienoista katkeruutta Troublen katseessa. Trouble huokasi.
   “Sano se, Holly”, Trouble sanoi ja katsoi Hollya tiukasti, hänen katseensa oli hiukan surullinen. Holly huokasi ja alkoi kertoa.
  
   Siinä vaiheessa, kun Holly pääsi tarinan loppuun ja suudelmaan, Trouble huokasi hymyillen surullisesti.
   “Jotenkin minä arvasin, että sinä rakastut Fowliin. Sisimmässäni tiesin sen koko ajan. Kaiketi en vain halunnut hyväksyä sitä ja luopua toivosta.”
   Holly oli hetken aivan ulalla, mutta sitten hänelle alkoi valjeta.
   “Olitko sinä…” Se tuntui liian typerältä sanottavaksi, mutta Holly sanoi sen silti.
“…rakastunut minuun?”
   Trouble katsoi häneen surullisesti ja nyökkäsi pienesti. Hollya heikotti.
   Kuuluuko minun nyt taputella häntä selkään ja sanoa, että voimmehan me siitä huolimatta olla ystäviä? Hollyn ajatukset laukkasivat, jo ties kuinka monennen kerran sinä päivänä. Hän ei kuitenkaan kyennyt sanomaan Troublelle mitään, hän toivoi vain, etteivät heidän välinsä olisi lopullisesti pilalla.
   Sitten Hollyn mieleen juolahti eräs ikävä asia. Hän pakottautui sanomaan sen Troublelle, joka näytti siltä että tahtoi olla yksin enemmän kuin mitään muuta.
   “Ethän kerro Rootille minusta ja Artemiksesta?” Holly kysyi vapisevalla äänellä ja jäi pelokkaana odottamaan vastausta.
   Onneksi hän saattoi luottaa Troubleen, vaikka olikin särkenyt tämän sydämen.
   “En kerro kenellekään. HAL:in poliisin kunniasanalla”, Trouble lupasi.
   “Kiitos”, Holly huokaisi ja halasi Troublea pikaisesti.
  
Sitten hän kiiruhti Artemiksen luokse pihan toisella puolella sijaitsevalle lammelle. Artemis istui lammen vieressä kivellä risti-istunnassa, silmät kiinni.
   “Palaanko kotiin puolet aivokapasiteetistani puuttuen?” hän kysyi kuullessaan Hollyn askeleet.
   “Et. Sain puhuttua Troublen ympäri”, Holly sanoi ja istuutui Artemiksen viereen. Hollylla oli yhä hiukan kurja olo Troublen takia.
   “Tunnustiko Trouble ihastuksensa sinuun?” Artemis kysyi avaten toisen silmänsä.
Holly hämmästyi.
   “Tiesitkö sinäkin siitä?” Holly kysyi epäuskoisena, tuijottaen Artemista.
   “Senhän näki sokeakin”, Artemis sanoi tuttuun tyyliinsä ja kohotti toista kulmaansa.
Hollya alkoi suututtaa. Hän oli vihainen itselleen. Kuinka hän ei ollut huomannut?
   “No, minä en nähnyt sitä”, Holly sanoi surullisena ja kyyneleet pyrkivät nousemaan hänen silmiinsä. Hän pyyhki niitä vihaisesti pois. Mikä hemmetin vetistelykausi hänellä oikein oli menossa?
   Artemis huomasi Hollyn pahan olon ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Muuta Artemis ei osannut tehdä, mutta se riitti.
   Hollyn kyyneleet putoilivat lammen pintaan, ja pian sinne putoili niiden lisäksi sadepisaroita.
   Pian Artemis ja Holly olivat läpimärkiä. Butlerin ajoitus oli täydellinen, kun tämä tuuttasi limusiinin torvea saadakseen Artemiksen ja Hollyn autoon.
  
Artemis halusi väkisin viedä Hollyn Fowl Manoiriin, eikä tämä viitsinyt paljoa vastustella. Pian oli jo keskipäivä.
   Limusiini oli koko matkan ajan täysin hiljainen, sillä kukaan heistä ei ollut nukkunut edellisenä yönä paljon yhtään. Butler pysytteli hereillä silkalla tahdonvoimalla, mutta Artemis ja Holly nukahtivat ennen pitkää.
   Kun Butler vilkaisi takapenkille, hän huomasi miten Holly nukkui pää Artemiksen sylissä ja Artemis yritti vaivoin pysyä hereillä, mutta hävisi lopulta kamppailun unen ottaessa hänestä vallan. Butler nappasi heistä kuvan kamerapuhelimellaan.
   Pian he saapuivat Fowl Manoiriin ja Holly varmisti, että hänellä oli  hologrammiprojektori sormessaan.
   He harppoivat pihan poikki naamiointipressun alla, ettei kaatosade kastelisi heitä.
   Artemis nieleksi epätavallisen hermostuneena. Hän näki ikkunoista loistavat valot ja saattoi niistä päätellä, että hänen vanhempansa olivat kotona.
   Holly sujautti kätensä Artemiksen käteen ja Butler avasi oven ja otti pressun pois heidän yltään.
   Holly katseli ympärilleen tutussa aulassa ja vilkaisi vaivihkaa Artemista, joka katsoi ääneti keittiön ovella seisovia vanhempiaan.
   “Tämäkö on se Holly?” Angeline kysyi katsoen Artemiksesta Hollyyn. Artemis nyökkäsi ja hymyili hiukan.
   “Holly, tässä on minun äitini ja isäni”, Artemis esitteli vanhempansa, vaikka Holly tiesi jo keitä he olivat. Hän oli käytännöllisesti katsoen pelastanut kerran molempien hengen.
   Holly hymyili Artemiksen vanhemmille, ja kun Artemiksen isä ehdotti, että he söisivät lounasta, kaikki kerääntyivät keittiön pöydän ääreen.
  
   Syötyään runsaan lounaan, Artemis ja Holly kiipesivät yläkertaan Artemiksen huoneeseen.
   Heti ensimmäisenä Holly huomasi lattialla lojuvat susitossut.
   “Voi, kuinka söpöt!” Holly sanoi ja heilutteli tossuja punastuneen Artemiksen kasvojen edessä.
   “Anna tänne”, Artemis sanoi uhkaavasti, mutta Holly vain nauroi. Artemis hyökkäsi hänen kimppuunsa ja alkoi kutittaa Hollya, niin että he kaatuivat Artemiksen kauniisti pedatulle sängylle.
   Pikkuhiljaa kutittaminen vaihtui suudelmiksi, kunnes Holly irrottautui Artemiksesta ja meni tämän vaatekaapille.
   “Mitäs täällä on?” hän sanoi penkoen alinta laatikkoa. Holly sai suunnattoman kikatuskohtauksen löytäessään yhden Artemiksen printtipaidoista.
   “Äiti rakastaa printtipaitojen tekemistä ja hän tekee minulle aina lisää, vaikka kuinka kiellän”, Artemis selitti. Hän oli kasvoiltaan tomaatinpunainen.
   “Miten vain sanot”, Holly sanoi yrittäen lopettaa nauramisen.
Juuri silloin kuului ovelta hiljainen koputus.
   Artemis ja Holly hätkähtivät. Ovesta kurkisti iloisen näköinen Angeline.
   “Holly, minulla on sinulle lahja”,  Angeline sanoi ja ojensi Hollylle vihreän T-paidan. Artemis voihkaisi, mutta Holly luki paidan tekstin ja yritti olla nauramatta.
   “Kiitoksia rouva Fowl, tämä on ihana”, Holly sanoi ja näytti Artemikselle paidan etupuolta. Artemis olisi halunnut vajota maan alle, mieluiten aina ytimen laavaan saakka.
   Paidassa luki pronssinvärisin kirjaimin: “Artemis Fowlin omaisuutta.”
   Angelinen lähdettyä Holly sai hysteerisen naurukohtauksen.
   Taidan purkaa viime päivien paineita nauramalla oikein kunnolla, Holly ajatteli sekavasti, kun naurunkyyneleet valuivat hänen poskilleen.
   Artemista nolotti eniten hänen siihenastisen elämänsä aikana. Hänen katsellessaan sängyllä nauravaa Hollya, hänen oli kuitenkin vaikeaa tuntea muuta kuin suunnatonta iloa. Holly oli hänen luonaan, eikä muulla ollut väliä.

[Violetu]

   Yhdeksäs osa.

   Iltapäivä
   Fowl Manor

   Hollyn viimein lopetettua nauramisen, hän käski Artemiksen häipyä hetkeksi.
Sillä välin, kun Artemis norkoili käytävässä oven ulkopuolella, Holly laittoi uuden printtipaitansa päälleen.
   Tämähän on oikeastikin aika ihana, Holly ajatteli, sivellen pronssista kirjoitusta sormellaan.
   Artemis rykäisi oven toisella puolella.
   “Okei, voit tulla sisään,” Holly sanoi ja Artemis astui huoneeseen. Artemis katsahti Hollyn paitaa ja lehahti jälleen kirkkaanpunaiseksi. Oikeastaan hän oli salaa ylpeä.
   “Esittelisin mieluusti sinulle paikkoja, vaikka osan oletkin jo nähnyt”, Artemis sanoi tarttuen Hollyn käteen ja astuen askeleen ovea kohti. Holly kuitenkin pysäytti hänet.
   “Laita sinäkin tällainen päällesi”, Holly sanoi nykien paitansa helmaa. Artemis voihkaisi.
   “Miksi?” hän kysyi katsoen kärsivästi vaatekaappinsa alimpaan laatikkoon, Hollyn painostamana.
   Holly ei välittänyt hänestä, vaan penkoi laatikkoa suurella mielenkiinnolla.
   “Laita tämä! Se on niin sinun näköisesi”, Holly maanitteli, kohottaen paitaa, jossa luki: “Jumala armahtaa, minä en.”
   Artemis voihkaisi, mutta suostui lopulta. Hän napitti kauluspaitansa auki ja heitti sen pyykkikoriin. Hollyn tuijotus ei jäänyt häneltä huomaamatta.
   “Lähdetäänkö?” Artemis kysyi pian. Holly nyökkäsi, ja niin he lähtivät. Artemis päätti aloittaa kierroksen huoneesta, jossa hän oli vuosia sitten pitänyt Hollya vankina.

   Aulasta Artemis johdatti Hollyn mielestään aivan oikeita portaita alas, mutta he eivät päätyneetkään vankityrmille, vaan raskaalle kultakoristeiselle ovelle, jossa oli taidokkaasti ja kauniisti hiottu ovenkahva.
   Jokin liikahti Artemiksen muistissa ja hän henkäisi epäuskoisena.
   “Mitä nyt?” Holly kysyi hiukan huolestuneella äänellä. Hänen kätensä oli jo ovenkahvalla.
   “Väärä paikka”, Artemis sanoi niin tyynesti kuin kykeni ja johdatti Hollyn pois oven luota. Artemis vilkaisi olkansa taakse ja hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi katsellut heidän peräänsä. Heidän kävellessään portaita ylös Artemis pudisti päätään ja päätti unohtaa koko oven. Hän ei kuitenkaan saanut täysin ravistettua mielestään sitä, että joku oli todella katsonut heidän peräänsä ovesta. Vaikkapa pieni sininen kipinä, jollaisia hän oli kerran nähnyt unessaan.
   Holly vilkaisi Artemista syrjäkarein ja huomasi tämän katsovan kultakoristeista ovea. Miksiköhän minä en saa nähdä mitä oven takana on? Kysymys nousi hänen mieleensä.
   Artemis salaa minulta jotakin tärkeää, ja tuo on epäilemättä hänen luurankokaappinsa. Holly päätti tulla yöllä takaisin ja tutkia huoneen joka sijaitsi oven takana.
   “Missä minä nukun?” Holly kysyi Artemiksen johdattaessa häntä tällä kertaa oikeaan paikkaan. Artemis katsahti häneen ja mietti hetken.
   “Minun huoneeni vieressä sijaitsee vierashuone, ja äiti on varmaan sijannut sinne jo sinulle sängyn”, Artemis sanoi ja avasi vankityrmän oven.

   Yö
   Fowl Manor

   Holly hiippaili hiljaa pois huoneestaan. Hän kurkisti Artemiksen raollaan olevasta ovesta ja huokaisi helpotuksesta tämän nukkuessa sikeästi.
   Holly hiipi hiukan epäröiden portaat alas ja saapui laajaan aulaan. Juuri, kun hän oli kääntymässä alaspäin johtavia portaita kohti, käsi laskeutui hänen olalleen.
   Holly meinasi saada sydänkohtauksen, mutta kun hän katsoi takanaan seisovaa henkilöä, hän huuomasi helpotuksekseen sen olevan Butler.
   “Etkö saanut unta?” Butler kysyi ystävällisesti. Hetken Holly harkitsi valehtelevansa, mutta päätti kuitenkin kertoa totuuden.
   “Tiedätkö, mitä sen raskaan kullalla silatun oven takana on?” Holly kysyi, yrittäen pysyä tyynenä. Häneltä salattiin jotain ja se hermostutti häntä.
   “Minkä oven?” Butler kysyi hitusen hämmästyneenä.
Butler on siis juonessa mukana, Holly ajatteli. Hän päätti jatkaa kyselyään.
   “Minä voin näyttää sen oven sinulle”, Holly tarjoutui ja johdatti Butlerin alas portaita. Ja siinä ovi taas oli, niin jykevänä ja ylhäisenä yksinäisyydessään.  
   Butler katsoi sitä aidosti hämmästyneen näköisenä.
   “Minä en ole koskaan ennen nähnyt täällä tällaista ovea”, Butler totesi rehellisesti.
   Holly ei mahtanut sille mitään, hän uskoi Butlerin puhuvan totta.
   Butler tutki kiinnostuneesti oven saranoita, raoista näkyi hiukan toiselle puolelle.
Saranoiden raoista näkui himmeää sinistä hohdetta.
   Holly tuijotti ovea lumoutuneena, kunnes Butler katkaisi hiljaisuuden.
   “Mitä Artemis sanoi tästä?” hän kysyi katsoen Hollya tiiviisti. Butlerilla oli omat epäilyksensä oven suhteen.
   “Hän näytti yllättyneeltä, ja ehkä hiukan pelokkaaltakin, kun huomasi oven”, Holly sanoi mietteliäänä, muistellen Artemiksen ilmettä. Nyt kun hän sitä oikein ajatteli, Artemis oli näyttänyt siltä kuin ovi olisi ollut hänen vanha vihollisensa, voimakas sellainen. Hollya värisytti, kun hän katsoi sinistä hohdetta.
   “Ehkä tämä ei ollutkaan kovin hyvä idea”, Holly sanoi lähinnä itselleen.
   “Olen samaa mieltä”, Butler sanoi painokkaasti.
   Jokin sai kuitenkin Hollyn siirtymään askeleen lähemmäs ovea. Jättäisinkö arvoituksen ratkaisematta vain siksi, että Artemis ei välttämättä pitäisi tästä? Holly pudisti päättäväisenä päätään. Hän ottaisi tästä selvää.
   Butler pysäytti Hollyn, kun tämä laski kätensä ovenkahvalle.
   “Haluaisin puhua kanssasi”, Butler sanoi, katsoen Hollya vakavasti.
   “Mistä?” Holly kysyi hiukan yllättyneenä.
   “Artemiksesta”, Butler sanoi ja hänen katseessaan häivähti ilme, jota Holly ei osannut lukea.
   “Mitä Artemiksesta?” Holly kysyi, jos mahdollista entistäkin yllättyneempänä.
   “Tiedän mitä teidän välillänne on, ja olen iloinen, että olette vihdoin löytäneet toisenne”, Butler sanoi, muistellen romanttisia kirjoja, joita hän ahmi lomillaan. Nenäliinojen kulutuksen tasolle hän ei kuitenkaan alentunut koskaan.
   Holly katsoi häntä ensin ihmeissään ja punastui sitten korviaan myöten.
  “Ööh -” Holly aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun, koska älähti kivusta, sillä hän oli sivellyt ovenkarmeja ja saanut haavan käteensä.
   Holly odotti haavan paranevan itsestään, mutta sitten hän muisti, että hänen taikuutensa oli lopussa.
   “D’arvit”, hän manasi itsekseen ja päätti jättää oven vähäksi aikaa ja mennä suorittamaan rituaalin. Hänen onnekseen aivan Fowl Manoirin takana virtasi pieni joki.
   Butler päätti jäädä ovelle odottamaan ja puhumaan Hollyn ympäri. Butler arvasi, ettei Holly ollut kuunnellut häntä, kun hän oli varoittanut tätä.  

   Artemis nukkui levottomasti ja heittelehti sängyn laidalta toiselle. Jos hänen sänkynsä olisi ollut hiukankaan kapeampi, hän olisi nopeasti tehnyt lähempää tuttavuutta lattian kanssa.
   Artemis käveli unessaan taas samaa sinisenä hohtavaa käytävää, mutta tällä kertaa hän ei koskenut seiniin ja Holly oli hänen kanssaan.
   Holly koski yhteen sinisenä leimuavaan seinään ja kipinät saartoivat keijun välittömästi. Artemis katseli kauhuissaan, kuinka Holly peittyi kipinöihin. Itse hän ei kyennyt liikauttamaan sormeaankaan, ainoastaan huutamaan.
   Hollyn kauniit kasvot vääristyivät palovammojen aiheuttamasta tuskasta ja Artemis ei kyennyt muuta kuin tuijottamaan ja huutamaan.

   Hän heräsi omaan huutoonsa ja huomasi olevansa yltä päältä kylmässä hiessä. Artemis ponkaisi välittömästi ylös ja melkein juoksi Hollyn vierashuoneen ovelle.
   Kun hän läjäytti oven auki, hän huomasi heti Hollyn sängyn olevan tyhjä. Artemis huohotti oviaukossa ja mietti hetken. Hän tiesi lähes heti, missä Holly olisi.
  Artemis harppoi portaat alas aulaan sydän kurkussa ja pelko velloen vatsassa.
Kun hän huomasi kellarikerroksiin johtavan oven olevan auki, hän melkein lakkasi hengittämästä.
   Jos Hollylle tapahtuu jotakin, se on minun syytäni, Artemiksen aivoissa takoi joka askelmalla. Hän ei halunnut ajatella sitä, mitä Hollylle voisi tapahtua, jos tämä menisi siniseen käytävään. Hänen aivoissaan pyöri parhaillaan elokuva, jossa Holly joutui sinisten kipinöiden polttamaksi ja tappamaksi. Artemis ravisti päätään yrittäen karkottaa kammottavat mielikuvat, mutta ne eivät suostuneet loppumaan.  
   Artemis saapui kullalla silatulle ovelle ja hämmästyi löytäessään Butlerin oven edestä.
   “Mitä sinä täällä teet? Oletko nähnyt Hollya?” Artemis kysyi yrittäen pitää äänensä tyynenä. Hän avasi pyjamapaitansa ylimmän napin, joka kuristi hänen kurkkuaan.
   “Holly on ulkona suorittamassa rituaalia”, Butler sanoi rauhoittelevasti.
   Artemis huokasi hiljaa mielessään helpotuksesta. Holly oli turvassa.
   “Mitä oven takana oikeastaan on?” Butler kysyi ja Artemis nielaisi.
   “Siellä on eräänlainen käytävä, jonka seinät loistavat sinisinä. Siellä on myös eräänlaisia sinisiä kipinöitä”, Artemis kertoi hiukan vastahakoisesti.
   “Ja nämä kipinät ovat arvatenkin vaarallisia?” Butler arvasi. Artemis nyökkäsi.
   “Mistä sinä oikeastaan tiedät tämän kaiken? Minä en ole ikinä ennen edes nähnyt tätä ovea ja sinä tunnut tietävän siitä paljon kaikenlaista”, Butler jatkoi katsoen tarkkaan Artemista, joka hieroi niskaansa.
   “Minä olen nähnyt tuon oven unessa”, Artemis sanoi hiljaa.


   Kymmenes osa.

   Sama aika
   Sama paikka

   Holly hiipi hiljaa ovelle johtavia portaita alas, kun oli käynyt suorittamassa rituaalin. Hiukan ennen ovea hän kuitenkin seisahtui, kuullessaan Artemiksen äänen.
   Holly jähmettyi liikkumattomaksi, mutta päätti sitten, ettei ollut mitään järkeä piileskellä.
   Artemis huomasi Hollyn astuvan viimeiset portaat alas, tämä näytti heti terveemmältä ja voimakkaammalta, kun oli saanut taikuutensa takaisin.
   “Miksi tuosta ovesta on mukamas vaarallista mennä sisään?” Holly kysyi haastavasti katsoen tutkivasti Artemista.
   Artemis nieleksi ja aloitti sitten hiukan tukahtuneella äänellä:
   “Näin vähän aikaa sitten unen, jossa olin tällä nimenomaisella ovella. Toisella puolella oli sinisenä hohtava käytävä. Koskin käytävän seinään ja ympärilläni alkoi kieppua pieniä sinisiä kipinöitä. Sitten - ” Artemis ei kyennyt jatkamaan, vaan käänsi surullisen katseensa Hollyyn. Jotenkin Holly aavisti, että tämä liittyi häneen.
   “Mitä sitten tapahtui?” Holly kysyi, vaikka pelkäsikin vastausta. Artemis pakottautui jatkamaan.
   “Sitten sinä ilmestyit sinne ja sait sormia napsauttamalla kipinät pois minun kimpustani, mutta…”
   “Kipinät siirtyivätkin minun kimppuuni”, Holly täydensi. Artemis nyökkäsi ja sanoi vaimealla äänellä:
“Minä jouduin katsomaan sivusta, miten sinä paloit poroksi.”
   Holly haukkoi henkeään, sillä tarina oli tuonut jotakin tuttua hänen mieleensä.
   “Minä olen kuullut tuon tarinan ennenkin. Maan alla se on myytti, kaikki keijut ovat joskus kuulleet sen”, Holly sanoi, muistellen vanhaa legendaa sinisestä käytävästä ja Valitusta, joka alkaisi nähdä unia käytävästä ajan ollessa kypsä.
   Artemiksen silmät levisivät.
   “Tiedätkö sinä tuosta käytävästä jotakin, mitä minä en tiedä?” hän tivasi Hollylta.

 Holly kertoi legendasta ja Artemiksen leuka loksahti. Hänen ajatuksensa olivat nyt entistä enemmän sekaisin. Hän? Valittu? Tämä alkaa kuulostaa ihan Harry Potterilta, Artemis ajatteli turhautuneena. Jollakin tasolla hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta Hollya. Artemis olisi halunnut vain unohtaa koko “Valittu”-höpötyksen ja jatkaa normaalia elämää, mutta hän ei voinut.
   “Legendassa on vielä yksi juttu”, Holly sanoi vapisevalla äänellä. Artemis huomasi Hollyn pelokkaan ilmeen ja hänen vatsansa kuristui kasaan.
   “Mikä?” Artemis kysyi, vaikka ei todellisuudessa halunnutkaan kuulla.
   “Valitun unessa esiintyy aina eräs toinenkin henkilö, jota voisi sanoa hänen ystäväkseen. Tämän henkilön täytyy auttaa Valittua tuhoamaan sininen käytävä”, Holly päätti kertomuksensa, mutta Artemis aavisti, ettei hän kertonut aivan kaikkea.
   “Ja?” Artemis kysyi tuijottaen tiiviisti Hollya. Holly henkäisi katkonaisesti.
   “Lopussa…” hän sanoi hiljaa ja tukahdutti henkäyksen. Artemiksen teki samaan aikaan mieli ravistella Hollya ja toisaalta taas sulkea tämä syliinsä.
   “Lopussa Valitun ystävä kuolee, uhrautuu”, Holly sanoi, eikä enää kyennyt tukahduttamaan epätoivoista nyyhkytystä, joka ravisteli hänen koko kehoaan. Taas. Holly alkoi pikkuhiljaa inhota heikkoa puoltaan, joka näytti naamaansa hänen makuunsa vähän turhan usein.
   Artemis seisoi paikoillaan eikä voinut uskoa korviaan. Hän oli mennyt sanattomaksi ja sitä ei totisesti tapahtunut usein. Hänen teki mieli huutaa tuskasta, rikkoa peili ja puristaa sirpaleita kädessään, kunnes siitä alkaisi vuotaa verta ja hän valuisi kuiviin.
   Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään muuta, kiersi vain kätensä itkusta vavahtelevan Hollyn ympärille ja vakuutti itselleen, että he keksisivät myytistä jonkin porsaanreiän.
   Kaikki toivo tuntui kuitenkin kadonneen. Ajatella, että silmänräpäystä nopeammin pienikin onni saattoi pirstoutua peilisalilliseksi epäonnen sirpaleita.

   Sinä yönä he eivät saaneet nukuttua enää silmällistäkään. Artemis oli tuonut Hollyn vierelleen nukkumaan, eikä Holly laittanut vastaan. Päinvastoin, hän käpertyi aivan Artemiksen kylkeen kiinni ja Artemis kiersi kätensä Hollyn ympärille.
   “Minä en halua, että sinä lähdet pois”, Artemis sanoi ja puri hammasta, etteivät kyyneleet karkaisi hänen poskilleen.
   Holly katsoi häntä väsyneesti ja surullisesti.
   “En minäkään halua jättää sinua”, Holly sanoi ja he vaihtoivat suudelman, joka oli kyynelistä märkä.
   Holly tarrautui Artemikseen kuin hukkuva oljenkorteen ja Artemis puristi hänet entistä tiukemmin rintaansa vasten.
   “Minä en anna sinun kuolla”, Artemis sanoi melkein vihaisesti. Se antoi hänelle voimaa ja toivoa, vaikka Holly pudistikin hiljaa päätään hänen rintaansa vasten.
   “Kerro minulle siitä legendasta”, Artemis pyysi Hollylta.
   “Hyvä on, jos välttämättä haluat”, Holly sanoi hiljaa ja alkoi kertoa.
   “Se on ainakin tuhat vuotta vanha myytti, jonka mukaan eräs ihminen nimeltä Chris Bullock kaivautui kerran niin syvälle maan alle, että hän näki keijun.
   Chris vangitsi keijun ja imi tämän taikuuden jollakin keinolla itseensä. Hän keräsi itselleen yhä enemmän taikuutta, kunnes lopulta hän oli niin voimakas, että ainoastaan Turvan voimakkain keiju saattoi kukistaa hänet. Keijun nimi taisi olla Claudie. Hän ei kuitenkaan kyennyt siihen yksin, vaan tarvitsi jonkun ihmisen apua.
   Claudie meni pinnalle ja tapasi ihmisen nimeltä Tobias Wyatt, ja he rakastuivat.”
   “Ihan niin kuin me”, Artemis sanoi hellästi ja silitti Hollyn hiuksia.
   Holly nyökkäsi ja suuteli Artemista.
   Tämä voi olla viimeinen kerta, kun suutelen häntä, ajatus karkasi Hollyn mieleen, vaikka hän yritti epätoivoisesti olla ajattelematta niin.
   “Miten he tuhosivat Chris Bullockin?” Artemis kysyi, ja hänen huulensa hipaisivat Hollyn huulia joka sanalla.
   “Claudie toi Tobiaksen maan alle ja he taistelivat yhdessä Chrisiä vastaan. He olivat melkein tuhonneet hänet, mutta viimeisillä voimillaan Chris tappoi Tobiaksen ja muutti tämän siniseksi käytäväksi. Siniset kipinät ovat Tobiaksen sielun sirpaleita, jotka yhä etsivät Claudieta.” Holly päätti kertomuksen ja huokasi.
   “Mutta miksi kipinät sitten polttavat? Artemis kysyi mietteliäänä.
   “Chris kirosi Tobiaksen sielun, niin että tämä ei enää ikinä kykenisi tekemään mitään hyvää, ainoastaan vahingoittamaan muita”, Holly sanoi ja hänen silmänsä kimaltelivat jälleen kyynelistä.
   “Yhtä asiaa minä en ymmärrä, miksi sinun pitää muka kuolla?” Artemis kysyi ja puristi kätensä nyrkkiin. Holly tarttui hänen käteensä, avasi nyrkin ja siveli hellästi kynsien jättämiä painaumia, jotka katosivat muutaman taikuuden kipinän avustuksella.
   “Minun pitää kuolla, koska silloin kiertokulku jatkuu. Minusta tulee tavallaan Tobiaksen seuraaja”, Holly sanoi ja silitti Artemiksen kasvoja. Artemis suuteli hänen sormenpäitään.
   “Minunhan kuuluisi kuolla hänen seuraajanaan, ei sinun”, Artemis yritti järkeillä.
   “Ei. Sinä olet Valittu, minä olen se joka kuolee”, Holly sanoi hellästi ja onnistui jopa hymyilemään hiukan.
   Artemis tunsi surun syövyttävän hänen vihan panssariaan ja yritti estää sitä, mutta suru oli niin vahva, ettei hän enää kyennyt pitämään sitä ulkopuolella. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, eivätkä suostuneet häipymään, vaikka hän kuinka räpytteli.
   Ensimmäinen kyynel putosi hänen kädelleen ja jatkoi matkaansa lakanalle.
Toinen valui hänen poskelleen ja Holly pyyhki sen hellästi pois.
   “Me selviämme”, Holly kuiskasi. Artemiksen teki mieli sanoa jotakin nokkelaa, mutta hän ei keksinyt mitään, niinpä hän vain puristi Hollyn käsiä omissaan ja nyökkäsi.

   Aamu
   Fowl Manor
  
  Artemis ja Holly olivat miettineet koko yön suunnitelmia, joilla sinisen käytävän voisi tuhota, mutta eivät olleet keksineet mitään tarpeeksi hyvää.
  Neljältä aamulla he olivat olleet varsin väsyneitä, kun edellinenkin yö oli ollut niin huono. Heidän olotilaansa olisi voinut kuvailla eräänlaiseksi humalatilaksi.
   Aamulla lumous oli kuitenkin särkynyt.
   Kummallakin oli valtaisat mustat varjot silmiensä alla, kun he laahustivat aamiaiselle. Molempien onneksi Artemiksen vanhemmat olivat lähteneet aikaisin aamulla omiin menoihinsa; Angeline printtipaita-kurssille ja Artemis vanhempi Berliiniin konferenssiin.
   Artemis ja Holly istuivat ääneti aamiaispöydässä, eikä kummankaan tehnyt oikeastaan mieli syödä mitään.
   “Tiedätkö, miten Tobiaksen voisi saattaa rauhaan?” Artemis kysyi käheällä äänellä elättelemättä suuria toiveita. Holly mietti hetken ankarasti ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. Toivo palasi Artemikseen kohisten.
   “On yksi keino. Meidän täytyy etsiä käsiimme Claudie, tai tämän perillinen ja saattaa hänet siniseen käytävään. Ainakin myytin mukaan Tobias tunnistaa rakkaansa, kun tämä palaa hänen luokseen”, Holly sanoi, yrittäen hillitä toivoa, joka pulppusi häneen. Hän ei halunnut enää pettyä.
   Artemis pomppasi ylös tuoliltaan ja yritti olla näyttämättä riemuaan, mutta hymy tunkeutui väkisinkin hänen väsyneille kasvoilleen.
   “Mitä me enää odotamme? Meidän täytyy lähteä heti Turvaan etsimään Claudien perillistä”, Artemis sanoi ja kiskaisi Hollynkin jaloilleen.
   “Ei niin kiireellä, minä voin yhtä hyvin kysyä Foalylta asiasta kypärän välityksellä”, Holly ehdotti ja Artemis myöntyi.
   Kun he olivat Artemiksen huoneessa, Holly käynnisti kypärän ja otti yhteyden Foalyyn.
   “Mitä nyt taas?” Foaly kysyi epätavallisen ärtyneenä.
   “Foaly, mitä sinä tiedät Sinisen käytävän myytissä esiintyvästä Claudiesta?” Holly kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman neutraalina.
   Foaly oli hetken kuin puulla päähän lyöty, mutta sitten hän ryhdistäytyi.
   “Holly, olet totisesti ainoa keiju, joka kykenee hämmästyttämään minua joka kerta, kun avaa suunsa”, Foaly sanoi lähestulkoon ihailevasti.
   “Foaly, kerro nyt vain mitä tiedät Claudiesta, tai hänen perillisestään”, Holly sanoi kuulostaen äärimmäisen kärsimättömältä.
   Foaly tutki hetken aikaa sinistä käytävää koskevia tiedostoja ja totesi sitten tyytyväisenä itseensä:
   “Opal Koboi on Claudien viimeinen elossa oleva perillinen.”


   Yhdestoista osa.

   Sama aika
   Sama paikka

   “Mitä?!” Holly parkaisi järkyttyneenä.
   “Kuulit aivan oikein, saanen kysyä miksi halusit tietää?” Foaly kysyi. Hän ei selvästikään tajunnut syytä Hollyn järkytykseen. Holly voihkaisi.
   “Älä sinä siitä huolehdi, toisinaan on kivaa tietää tällaisia asioita”, Holly valehteli, mutta Foaly ei selvästikään uskonut häntä.
   “Holly, muistathan etten minä ole ihan tyhmä”, Foaly sanoi hitusen huolestuneella äänellä. Holly huokasi ja hänen ajatuksensa kiisivät vinhaa vauhtia. Artemiksesta en Foalylle varmasti kerro, sillä hän laskisi heti, että yksi plus yksi on kaksi.
   Lopulta hän päätyi kertomaan totuuden hiukan muunneltuna.
   Holly selitti Foalylle löytäneensä sinisen käytävän ja olevansa valittu, kiusallisen tietoisena siitä, että Artemis seisoi huoneen toisella puolella ja kuunteli jokaista sanaa.
   Artemis yritti olla kuuntelematta Hollya, sillä tämän jokainen sana viilsi hänen sydäntään.
Holly ei voi kertoa kenellekään olevansa tekemisissä minun kanssani, Artemis ajatteli katkerana.
 
   Lopulta kuultuaan koko kertomuksen Foaly ehdotti juuri sitä asiaa, mitä Holly oli odottanut.
   “Artemis Fowl on ainoa mahdollisuutesi, hän on ennenkin auttanut keijuja”, Foaly sanoi, hän kuulosti hiukan epäilevältä.
   “Ja niin aion tälläkin kertaa”, Artemis sanoi ja astui lähemmäs kypärää, niin että Foaly näki hänet.
   “Nuoriherra Fowl, miksi en ole yhtään yllättynyt?” Foaly sanoi sarkastisesti. Artemis kohautti olkiaan.
   “Mikä on suunnitelma?” hän kysyi katsoen tarkkaavaisesti Foalyyn.
   “Sinähän se nero olet, miksi kysyt minulta?” Foaly vinoili.
   “Foaly, nyt ei ole aikaa sinun huumorillesi”, Holly sanoi varoittavasti.
   “Kykenetkö hankkimaan meille Opal Koboin?” Holly kysyi tiukasti ja Foaly lakkasi virnuilemisen kuin seinään.
   “Häntä vartioidaan tiiviisti, mutta enköhän minä pysty siihen, jos saan hiukan apua”, Foaly sanoi epäröiden.
   “Trouble Kelpiin voit ainakin luottaa”, Holly sanoi ja hänen sydäntään vihlaisi.
   Kuinka helppoa olisikaan olla rakastunut Troubleen eikä Artemikseen. Holly huokasi.
   “Ja eihän sotketa Rootia tähän?” Holly pyysi. Foaly näytti siltä, kuin voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä.
   “Et sinä paljoa pyydäkään. Tämä on sama juttu, kuin käskisit minun syödä elävän hiidenpään aamiaiseksi. Paitsi, että se olisi luultavasti helpompaa,” Foaly marmatti tavalliseen tapaansa. Holly hymyili.
   “Pystyt siis siihen?” hän kysyi hymyillen.
   “Tottakai pystyn!” Foaly sanoi teeskennellen loukkaantunutta.
   “Hyvä. Lähetä Trouble Opalin kanssa Fowl Manoriin niin pian kuin pystyt”, Holly sanoi ja Foaly vastasi, että he saapuisivat iltaan mennessä.  
   “Mitä jos Trouble ei suostu tai kykene lähtemään?” Foaly kysyi.
   “Sitten lähetät jonkun muun pätevän, mutta EI Chix Verbiliä”, Holly sanoi varoittavalla äänellä. Artemis katsahti uteliaasti Hollyyn.
   Foaly virnisti pirullisesti ja lupasi lähettää Opalin mukana pari biopommia ja muuta, mitä he saattaisivat tarvita.
   “EIKÄ CHIX VERBILIÄ!” Holly huusi, ennen kuin katkaisi yhteyden.
   Artemis kohotti uteliaana kulmiaan.
   “Mitä vikaa Chix Verbilissä on?” hän kysyi. Holly huokaisi ärtyneesti, muttei vastannut Artemiksen kysymykseen.

   Päivä oli vasta alussa, joten heille tuli äärimmäisen pitkä odotus.
   “Tehdään jotakin”, Holly ehdotti hetken päästä.
   “Kuten mitä?” Artemis kysyi ilmeettömästi. Hän käveli kehää kädet puuskassa ja mietti lähinnä tulevaa koetusta, jonka he illalla kohtaisivat. Hänellä ei ollut mitään hinkua nähdä Opal Koboita uudestaan.  
   “Miten olisi suunnitelma?” Holly kysyi ja puhalsi Artemiksen korvaan.
   “Tietysti. Mitä jos heitämme Opalin käytävään ja odotamme mitä tapahtuu. Jos mitään ei tapahdu, nakkaamme hänen seurakseen biopommin,” Artemis sanoi ja yritti tosissaan keskittyä käsillä olevaan tehtävään. Holly hihitti.
   “Uskotko oikeasti, että se toimisi?” Hän kysyi huvittuneena.
   “Niin kauan, kuin Opal kuolee ja sinä säilyt hengissä, suunnitelma on onnistunut”, Artemis sanoi lujasti ja tarkoitti sitä.
Holly myönsi olevansa samaa mieltä. Häntä pelotti ajatella iltaa, vaikka tietenkään hän ei myöntänyt sitä.
   Äkkiä Holly tunsi Artemiksen käsivarret ympärillään ja rentoutui hiukan. Kävi kuinka kävi, Artemis olisi ainakin hänen kanssaan. Kuolemaan saakka. Holly värähti ajatellessaan sitä ja Artemis rutisti häntä tiukemmin, ikään kuin lukien hänen ajatuksensa.
   “Minä en ikinä jätä sinua”, Artemis kuiskasi Hollyn korvaan.
Milloin minusta on tullut tällainen? hän ajatteli, mutta oli salaa iloinen muutoksesta. Hän pelkäsi, että heti kun Holly lähtisi takaisin Turvaan, tämä uusi puoli hänestä kuolisi ja vanha tunteeton Artemis astelisi jälleen hänen elämänsä näyttämölle.
   Artemis pudisti päätään yrittäen karkottaa mielikuvan, mutta vasta Hollyn hellä suudelma sai kuvitelman muuttumaan utuiseksi mössöksi.
   Artemis päätti, ettei enää ajattelisi asiaa, ennen kuin sen aika todella koittaisi.
   Puolenpäivän aikaan Artemis ja Holly istuivat kamerahuoneessa laatimassa suunnitelmaa. Holly oli kumartunut suunnitelmaläjän puoleen ja Artemis meditoi kuten hänellä oli tapana tehdä yrittäessään keksiä jotakin nerokasta.
   Butler istui tietokoneen ääressä ja tarkkaili Artemista ja Hollya hymyillen pienesti.
   Holly töhersi kynä sauhuten suunnitelmaansa paperille ja Artemis rypisteli otsaansa aina välillä.
   Butler latasi monia aseitaan, koska hän aikoi lähteä Artemiksen ja Hollyn mukaan siniseen käytävään, halusivat nämä tai eivät. Butler oli päätöksensä tehnyt.
   Hetken kuluttua Artemis avasi silmänsä ja hänen ilmeensä kirkastui.
   “Keksin!” Artemis sanoi yrittäen hillitä ääneensä hiipivää innostuneisuutta.
   “Mitä?” Holly kysyi uteliaana ja kääntyi papereista Artemiksen puoleen. Butlerkin kohotti katseensa aseenpiipusta.
   “Käytävähän on elävä olento?” Artemis varmisti, ja Holly nyökkäsi.
Hollyllekin valkeni ja hänen kasvonsa levisivät hymyyn.
   “Opal Koboin ja biopommin pitäisi hoitaa asia, ihan niin kuin aiemminkin sanoin”, Artemis totesi ylpeänä.
   Holly hyökkäsi halaamaan Artemista, hän ei silti aivan uskonut tähän suunnitelmaan, mutta puri huultaan ettei sanoisi mitään. Hollya epäilytti lähinnä suunnitelman yksinkertaisuus, mutta hän pakottautui olemaan hiljaa.

   Illan hämärtyessä Holly ja Artemis alkoivat käydä levottomiksi, kun Troublea ja Opalia ei kuulunut.
   “Kyllä he pian tulevat”, Artemis vakuutti yhtä paljon itselleen kuin Hollyllekin.
   “Niin”, Holly sanoi ja pujotti kätensä Artemiksen käteen ja sormensa tämän sormien lomaan. He tuijottivat Artemiksen huoneen ikkunasta hämärtyvälle pihamaalle. Holly värisi. Ulkona lentelivät syksyn ensimmäiset lehdet.
   Artemis kietoi kätensä Hollyn ympärille ja suuteli hellästi tämän niskaa.
   Hollyn mieleen hiipi jatkuvasti ajatus siitä, että hänen pitäisi palata pian maan alle ja jättää Artemis. Holly päätti kuitenkin jättää asian sikseen, kunnes aika todella tulisi.
   Juuri silloin näkyi Fowl Manoirin porteilla liikettä. Sieltä näytti tulevan kaksi ihmistä. Toinen näytti hiukan päälle kaksikymppiseltä mieheltä, ja hän näytti raahaavan seitsemänvuotiasta tyttöä kädestä.
   “Siinä he ovat!” Holly henkäisi ja he juoksivat alakertaan.
Kun Artemis avasi oven he kuulivat kuinka mies puhui tytölle:
“Olepas nyt kiltisti Opal, muuten et saa isiltä karkkia…”
“Tietysti minun on pakko taittaa matkaa haisevan namusedän kanssa kun pääsen raittiiseen ilmaan! Te kaikki kuolette vielä…!”
Pikkutyttö-Opal reuhtoi ja riehui kuin henkensä hädässä. Opal näytti todella vihaiselta.
   Holly ja Artemis eivät voineet olla nauramatta tälle. Opal sähisi kuin äkäinen kissa ja kynsi uupuneen näköistä miestä, joka osoittautui Mulch Diggumsiksi.
   “Mulch?!” Holly ähkäisi, kun he pääsivät sisälle saakka.
Artemis oli iloisesti yllättynyt, jostakin syystä hän ei pitänyt ajatuksesta, että Trouble olisi Hollyn lähellä.
   Tämä ei ole mustasukkaisuutta, Artemis sanoi itselleen äänettömästi, sillä sellaiseen hän ei alentuisi. Ei lähellekään.
   “Mulch, vanha liittolainen. Mukava nähdä taas”, Artemis sanoi ja yritti kätellä Mulchia, mutta tämä kaivoi parhaillaan korvaansa.
   “Artemis, en olisi arvannut, että tapaamme taas”, Mulch sanoi ja virnisti.
   Silloin Butlerkin saapui aulaan ja yllättyi totisesti nähdessään Mulchin ja Opalin.
   “Mitä savimies?” Mulch kysyi tuttavallisesti Butlerilta.
   “Hyvää. Mitä kääpiölle kuuluu?” Butler kysyi toivuttuaan hämmästyksestä.
   “Vähän selkäkipua, muutamia jalkasieniä ja - “ Mulch aloitti, mutta Holly keskeytti hänet heti alkuunsa.
   “Foaly saa vielä maksaa tästä…” Holly mutisi ja vilkaisi rumasti Mulchia.
   “Mitä jos kävisimme heti asiaan?” Artemis kysyi ja viittasi alas johtaviin portaisiin.
   Opal loi Artemikseen alentuvan katseen ja avasi suunsa, mutta ennen kuin sieltä ehti tulla sanaakaan, Mulch työnsi Opalin suuhun taskusta kaivamansa rätin.
   “Tuota kitinää on tosi rasittavaa kuunnella”, Mulch selitti.


   Kahdestoista osa.

   Ilta
   Sinisen käytävän ovella  

   Kaikki seisoivat käytävässä ja tuijottivat ääneti ovea, paitsi Opal, joka yritti kaivaa sidotuin käsin haisevaa rättiä suustaan.  
   Artemis katsahti takanaan värjöttelevää joukkoa ja sitten Hollya. Holly nyökkäsi pienesti ja Artemis avasi oven, niin että kaikki saattoivat nähdä sinisen käytävän ja seinillä värisevät kipinät.
   Artemis oli juuri tarttumaisillaan Opalia käsivarresta, mutta Holly pysäytti hänet.
   “Minusta meidän olisi reilua kertoa Opalille miksi teemme tämän,” Holly sanoi äänensävyllä, josta ei voinut lukea mitään. Artemis kohautti olkiaan. Oikeastaan hänkin tahtoi lykätä suunnitelman toteuttamista, niin pitkään kuin se oli mahdollista. Vaikka sitten niinkin huonolla tekosyyllä, että olisi reilua saattaa vanha vihollinenkin tilanteesta ajan tasalle.

 Mitä jos suunnitelma ei toimisikaan? Artemis työnsi ajatuksen päättäväisesti mielestään.
   Holly kertoi Opalille ja muille miksi he olivat tekemässä sitä mitä olivat, Opal kuunteli silmät pakokauhusta ammollaan ja Mulchin leuka oli loksahtanut sijoiltaan.
Butlerin tyyni ulkokuori kuitenkin säilyi säröttömänä.
   Kun Opal oli kuullut koko tarinan, hän yritti epätoivoisesti pinkoa kädet sidottuna pakoon, mutta Butler pidätteli keijua, jonka silmät pyörivät päässä ja suu vaahtosi.
   “Varo, se voi olla vesikauhua”, Mulch huomautti Butlerille, kun Opal yritti hulluudenpuuskassaan purra tätä. Butler pyöräytti silmiään. “Minua ei pelota muu kuin tuo suunnattuna naamaani kohti - ladattuna”, Butler osoitti peukalollaan jonnekin Mulchin takapuolen suuntaan. Kääpiö tyrskähti ja Butlerin suupielet kaartuivat kireään virneeseen.
   Artemis ja Holly katsahtivat toisiinsa ja tiesivät, että suunnitelma oli laitettava käytäntöön. Siinä vaiheessa, kun Butlerkin alkoi käyttäytyä epäbutlermaisesti, olivat asiat melkoisen huonolla tolalla.
  
Artemis vinkkasi Butlerin luokseen ja Butler laski vastahakoisesti Opalin lattialle Artemiksen ja Hollyn jalkojen juureen. Holly avasi oven tärisevin käsin, Artemiksen heittäessä äänettömästi kirkuvan Opalin olalleen kuin tämä olisi ollut räsynukke.
   Artemis katsoi olkansa taakse Butleriin joka jäi seisomaan portaiden juurelle Mulchin kanssa.
   “Älä anna tuon syödä koko jääkaappia tyhjäksi”, Artemis sanoi kevyesti viitaten Mulchiin. Butler avasi suunsa, mutta Artemis kohotti kätensä.
   Hän tiesi, mitä Butler aikoi sanoa ja hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut kuulla sitä.
   “Minä tiedän,” hän muotoili huulillaan, heilautti kättään ja siinä samassa hän ei nähnyt muuta kuin sinistä. Ovi oli paukahtanut kiinni heidän jäljessään.
   Holly tarttui Artemiksen vapaaseen käteen, siellä heillä oli ainoastaan toisensa.
   Pelko kouristi Artemiksen vatsaa, mutta hän yritti pitää kasvonsa tyyninä. Enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä, hän pelkäsi sitä, että Holly katoaisi hänen viereltään.
   Hän puristi tämän kättä entistä lujemmin.
   Holly katsoi Artemiksen kasvoja heidän kävellessään ja säikähti hiukan, kun tämän kasvot hehkuivat sinisinä. Heijastusta se vain on, Holly vakuutti itselleen.
   He olisivat saattaneet ihailla kaikkea sitä sinisyyttä, jos eivät olisi tienneet sen olevan tappavan vaarallista. Opalkin oli lakannut rimpuilemasta.
   Artemis vilkaisi Hollya ja huomasi tämän katselevan häntä. Hänen sydäntään vihlaisi jälleen kerran, kun hän ajatteli sitä, miten joutuisi hyvästelemään Hollyn.

Artemis pakottautui keskittymään heidän senhetkiseen tehtäväänsä ja työnsi hyvästit pois mielestään riuhtaisten katseensa irti sinisenä kimaltelevasta Hollysta.  
   Pian he saapuivat risteykseen. Artemis ihmetteli suuresti, miksi kipinät eivät olleet vieläkään hyökänneet heidän kimppuunsa. Sen täytyi johtua Opal Koboin läsnäolosta.
   Hänestäkin on edes kerran elämässään hyötyä, Artemis ajatteli ja vilkuili risteyksessä vuorotellen oikealle ja vasemmalle. Oikeanpuoleinen käytävä näytti siltä kuin se johtaisi alaspäin, vasen taas näytti viettävän ylöspäin.
   “D’arvit, risteystä tässä kaikkein vähiten kaivattiin”, Holly sanoi turhautuneena.
   “Mennäänkö ylös vai alas? Taivaaseen vai helvettiin?” Artemis kysyi ja yritti hymyillä.
   “Jos käännytään takaisin?” Holly ehdotti toiveikkaana.
   “Meidän täytyy löytää tämän käytävän keskukseen. Sydämeen. Uskoisin, että se on oikealla päin”, Artemis sanoi välittämättä Hollysta.
   “Loistavaa, helvettiin siis”, Holly hymähti ja he lähtivät kävelemään oikealle päin.
  
   Kun he olivat kävelleet kymmenisen metriä, käytävä alkoi viettää jyrkästi alaspäin.
Heidän askeleensa liukastelivat ja lipsuivat, mutta kumpikin varoi visusti koskemasta seiniin.
   Opal oli alkanut taas riehua ja se teki heidän matkastaan vielä kaksi kertaa vaikeamman.
   “Rauhoitu tai tapatat pian meidät kaikki!” Holly sähähti Opalille. Artemis horjahti uhkaavasti, mutta Holly sai tästä otteen viime hetkellä.
   “Kiitos”, Artemis henkäisi, “Hetken ajan luulin jo olevani mennyttä.”
   “Et ole mennyttä niin kauan kuin minä pystyn asiaan vaikuttamaan”, Holly sanoi ja hänen rakkautensa Artemista kohtaan hiipi väkisinkin sanoihin. Artemis nyökkäsi ja hymyili Hollylle. Väkinäisesti. Ajatus siitä, että Hollylle sattuisi jotakin oli melkein pahempi kuin ajatus hänen omasta kuolemastaan. Käytännössä ne olivat yksi ja sama asia.

   Opalin kasvoille kohosi juonikas ilme. Noiden kahden välillä on takuulla jotakin enemmän, kuin he antavat ymmärtää, Opal ajatteli ja hänen ovela mielensä alkoi refleksinomaisesti punoa kieroa suunnitelmaa, jolla päästä vapaaksi ja saattaa Fowl ja Short kuolemaansa. Mahdollisimman raakaan ja veriseen, jos mahdollista. Opal tykkäsi kovasti katsella toisten kärsimystä.
   Opal potkaisi riehuessaan Artemista nenään niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Artemis älähti kivusta. Holly mulkaisi Opalia rumasti ja kääntyi sitten Artemiksen puoleen.
   “Parannanko nenäsi?” hän kysyi ja kaivoi Artemikselle taskustaan nenäliinan, jolla tämä voisi tukahduttaa vuodon.
   “Älä”, Artemis sanoi paksulla äänellä, “Taikuus voisi herättää kipinät.”
Holly nyökkäsi vastahakoisesti ja kaivoi sitten taskustaan pätkän keijuköyttä. Kun Artemis kohotti kysyvästi kulmiaan, Holly sitoi Opalin jalat kiinni toisiinsa.
   “Nerokasta, ei sinulla sattuisi olemaan nukutuslääkettäkin?” Artemis kysyi ja vilkaisi ilkeästi virnistäen Opalia. Holly pudisti harmissaan päätään.
   Nukutuslääke olisi tosiaan ollut paikallaan, Holly ajatteli katsellessaan hulluna rimpuilevaa ja reuhtovaa Opalia.
   Kumpikaan heistä ei edes aavistanut millainen suunnitelma pikkukeijun ilkeissä aivoissa muhi. Ja kuinka he olisivat voineetkaan, kun Opal käyttäytyi jälleen kerran kuin vesikauhuinen, mielenvikainen näätä.

   Kolmikko jatkoi vaivalloista matkaa ja hiki virtasi Artemiksen selkää pitkin, sillä hän joutui vielä kantamaan Opalia ylimääräisenä painolastina. Holly vilkuili Artemista vähän väliä varmistaen jatkuvasti, että tämä jaksoi edelleen kantaa Opalia.
   Joissakin suhteessa Artemis oli epäilyksettä häntä vahvempi, mutta Hollylla oli taikuus apunaan, minkä takia hänellä oli parempi kestävyys tällaisissa tilanteissa.
   Hetken kuluttua Artemis pysähtyi huohottamaan. Opalin kantaminen ja jo pelkkä pystyssä pysyminen vaati valtavasti voimia niin jyrkästi alaspäin viettävässä tunnelissa. Käytävä alkoi nimittäin vähä vähältä muistuttaa yhä enemmän tunnelia.
   Holly kumartui huolestuneena hänen puoleensa.
   “Jaksatko sinä?” Holly kysyi pyyhkäisten Artemiksen hiuksia pois hikiseltä otsalta. Artemis pakottautui olemaan vahva.
   “Kyllä minä jaksan, älä turhaan huolehdi. Olen jaksanut jo näin pitkälle”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vahvalta ja vakuuttavalta. Hollya hän ei kuitenkaan hämännyt hetkeäkään.
   “Minä kannan Opalia välillä, vaikka periaatteessa hän voisi ihan hyvin kävellä itsekin,” Holly sanoi päättäväisesti ja tarttui Opalin keskiruumiiseen ja heilautti tämän pienillä ponnistuksilla olkapäilleen.
   Artemis avasi suunsa vastustellakseen, mutta Holly loi häneen tiukan katseen, joka ei sallinut vastaväitteitä. Artemis yritti silti.
   “Kyllä minä jaksan kantaa hänet”, Artemis sanoi kiukkuisemmin kuin oli tarkoittanut. Häntä kiusasi se, että kun hän ei jaksanut, Holly joutui kantamaan hänelle kuuluvan taakan. Holly vain pudisti päätään ja lähti kävelemään verkkaisesti eteenpäin. Artemiksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä.
  
   Opal keikkui Hollyn hartioilla ja mietti suunnitelmansa seuraavaa askelta. Ainahan hän voisi potkaista Hollylta tajun kankaalle, mutta se ei ollut oikein hänen tyylistään. Ei, hänen täytyi keksiä jotain parempaa.
   Opal jatkoi miettimistään, mutta havahtui, kun Holly ja Artemis pysähtyivät jälleen risteykseen, joka haarautui tällä kertaa neljään eri suuntaan.
   Artemis käänteli päätään ja pyyhkäisi kuivunutta verta kasvoiltaan. Hän näytti äärimmäisen mietteliäältä.
   “Meidän olisi varmaan parasta jättää Opal tähän”, Artemis sanoi ja Opal tajusi, että hänen oli toimittava nyt tai ei koskaan.
   Holly nyökkäsi ja alkoi laskea Opalia hitaasti ja vaivalloisesti maahan, keijun kantaminen oli käynyt hänen voimilleen enemmän kuin hän oli arvannutkaan.
Mutta silloin Opal iski. Hän potkaisi Hollylta tajun kankaalle, koska ei ollut keksinyt parempaakaan. Holly alkoi kaatua kohti lähintä seinää kuin hidastettuna.

   Artemis syöksyi häntä kohti, mutta Opal sulki hänen tiensä ivallinen hymy kasvoillaan. Artemiksen aivot takoivat tyhjää ensimmäistä kertaa hänen elämässään.
   Hän haroi epätoivoisesti käsillään ja yritti saada otteen Hollysta, mutta hän ei aivan ylettänyt tähän. Opalin voitonriemuinen hymy leveni levenemistään.
   Viimeisellä mahdollisella hetkellä Opal kuitenkin tarttui Hollya hiuksista, niin että tämä jäi retkottamaan muutaman sentin päähän seinästä.
   Artemis henkäisi helpottuneesti tahtomattaankin. Hän tajusi, että oli ollut Hollyn suhteen liian varomaton ja Opal oli arvannut, että heidän välillään oli jotakin. Seuraavaksi Opal yrittää luultavasti käydä kauppaa kanssani, Artemis ajatteli ja oli oikeassa.
   “Mitäs sanot, jos minä päästän hänet , niin sinä päästät minut köysistä, emmekä enää ikinä joudu näkemään toisiamme”, Opal sanoi liukkaasti, mutta Artemis ei mennyt niin halpaan. Hän tiesi, että Opaliin ei kannattanut missään nimessä luottaa.
   “Loppuosa kuulostaa hyvältä, mutta alusta minä en pidä”, Artemis sanoi, sillä hän tiesi, että Opal mitä varmimmin päästäisi Hollyn kaatumaan päin seinää ja tappaisi hänetkin ennen kuin häipyisi. Opal mutristi tyytymättömästi huuliaan.
   “Minusta tuntuu, että se olen minä, joka täällä sanelee ehtoja”, Opal sanoi ja päästi Hollyn lähemmäksi seinää. Ihan vain varoitukseksi.      
    Artemis yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta silmät paljastivat hänen sisällään vellovan pelon. Artemis yritti pakottaa aivonsa keksimään suunnitelman, mutta pelko kuristi hänen kurkkuaan ja sydän löi kuin viimeistä päivää. Artemis inhosi itseään sen takia, ettei kyennyt keksimään mitään järkevää.
   Opal kohotti ivallisesti kulmiaan.
   “Mitä nyt savipoika? Eikö lapsinerolla olekaan suunnitelmaa?” Opal pilkkasi. Artemis puristi kätensä nyrkkiin ja laittoi aivonsa töihin. Hän ei saisi päästää Opalia niskan päälle mistään hinnasta. Lisäksi pelissä oli Hollyn henki.
   Artemis hypisteli taskussaan olevaa yhteen henkilöön suunnattavaa biopommia ja mietti mahdollisuuksiaan. Ne olivat 20 prosentin luokkaa ja Artemis mietti tarkkaan, ennen kuin teki päätöksensä. Hän otti biopommin hitaasti taskustaan.
   “Meillä taitaa olla pattitilanne”, Artemis sanoi tyyneksi pakotetulla äänellä ja kyräili jähmettynyttä Opalia.
   “Niinkö luulet?” Opal sanoi tavoitellen ivallista äänensävyä, mutta hänen pelkoa tihkuva katseensa oli suunnattu Artemiksen kädessä lepäävään biopommiin.
   Opal hölläsi otettaan Hollysta ja Artemis tiukensi omaansa biopommista. He tuijottivat rävähtämättä toisiaan silmiin.

   Sekunnin murto-osassa Artemis teki päätöksensä ja heitti pommin, tähdäten Opalin rintaan, sydämen kohdalle. Opal kirkaisi, muttei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin peittyi siniseen valoon. Valo oli niin kirkas, että se loisti vaivattomasti Artemiksen suljettujen silmäluomien lävitse.
   Artemis hautasi kasvot käsiinsä ja heittäytyi lattialle makaamaan. Hän käpertyi mahdollisimman pieneksi mytyksi ja sulki silmänsä niin tiiviisti kuin kykeni.
   Räjähdys tuntui ravisuttavan tunnelia vaikka kuinka kauan. Artemis pidätteli epätoivon kyyneliä, sillä hän oli melkein varma, että oli päätöksellään tuominnut Hollyn kuolemaan.
   Artemis ei halunnut nousta, eikä avata silmiään. Ilman Hollya hänen elämänsä olisi täysin arvotonta ja tyhjää. Artemis halusi vain maata siinä kuuntelemassa hiljaista veden tippumiselta kuulostavaa ääntä, kunnes kuolema korjaisi hänet.
   Mistä tuo ääni edes kuuluu? Hiljaisuudessa olisi paljon mukavampaa, Artemis ajatteli ärtyneenä, muttei noussut eikä avannut silmiään, sillä hän pelkäsi mitä saattaisi nähdä niin tehdessään.

   Tuntui, että oli kulunut ikuisuus, kun Artemis vihdoin nousi ja avasi hitaasti silmänsä. Kaikkialta näytti putoilevan sinistä nestettä. Sitä valui seiniä pitkin ja tippui katosta, mutta Artemis ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän näki ainoastaan liikkumatta lattialla makaavan Hollyn.
   Artemiksen silmät saattoivat valehdella hänelle, mutta hänestä keiju näytti hengittävän. Artemis syöksyi Hollyn luo ja polvistui tämän viereen.
   Ole elossa, ole niin kiltti ja hengitä, Artemis ajatteli epätoivoisesti ja laski kätensä Hollyn sydämen päälle. Ensin hän ei tuntenut sykettä, mutta pikkuhiljaa hän alkoi erottaa  vaimeaa jyskytystä. Artemis huokaisi helpotuksesta.
   Holly vaikersi ja avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli Artemis joka oli kumartunut hänen ylleen. Artemis nosti Hollyn istuma-asentoon ja tuijotti tätä.
Pikkuhiljaa ilon kyyneleet valuivat molempien poskille ja he halasivat toisiaan tiukasti. Kumpikaan ei halunnut päästää enää koskaan irti toisesta.
   Hitaasti, mutta varmasti siniset seinät sulivat heidän ympäriltään ja pian he huomasivat olevansa Fowl Manorin kellarissa, eikä sinisestä käytävästä näkynyt enää jälkeäkään.

  
   Hollyn viimeisen lomapäivän ilta
   Fowl Manor

   Holly ja Artemis lojuivat Artemiksen sängyllä sylikkäin ja Holly näpräsi Artemiksen hiuksia. Hän kiharsi hiustupsua sormensa ympärille, kun Artemis tarttui hänen käteensä.
  “Älä”, Artemis sanoi hiljaa ja  veti Hollyn käden hellästi pois hiuksistaan.
  “Miksi ei?” Holly kysyi huvittuneesti ja yritti irrottaa kättään Artemiksen kädestä.
  “En pidä siitä, kun ne menevät sekaisin”, Artemis sanoi hymyä äänessään.
  “En tiennyt, että sinä välität siitä miten hiuksesi ovat”, Holly naurahti hitusen hämmästyneenä.
  “On paljon asioita joita et tiedä minusta”, Artemis virnisti salaperäisesti.
  “Tuskinpa”, Holly sanoi ja katsoi Artemiksen kirkkaansinisiin silmiin. Artemiskin vakavoitui ja tuijotti rävähtämättä Hollya. Holly sulki silmänsä ja tunsi pian Artemiksen lämpimät huulet omillaan. Hän vastasi suudelmaan ja painautui lähemmäksi Artemista, joka kiersi kätensä hänen ympärilleen.
   Tämä on meidän viimeinen  iltamme yhdessä, Holly ajatteli ja painautui tiukemmin Artemista vasten. Hänellä oli hitusen kylmä, mutta Artemiksesta hän sai lämpöä.
   He kietoutuivat niin tiukasti yhteen, ettei sivustakatsoja olisi erottanut, missä toinen loppui ja toinen alkoi.


   Aikainen aamu
   Fowl Manor
  
   Holly heräsi Artemiksen kainalosta, kun auringon ensisäteet tunkeutuivat verhojen raosta sisään ja valaisivat hänen kasvonsa.
   Holly nousi ylös mahdollisimman varovasti ja kääriytyi Artemiksen päiväpeittoon. Hän hiipi mahdollisimman äänettömästi ulos huoneesta vierashuoneeseen, jossa hänen oli ollut tarkoitus nukkua. Holly pukeutui ääneti ja keräsi tavaransa. Hän tarttui epäröiden mustaan laatikkoon, jonka oli pihistänyt muistintyhjennysryhmältä.
   “Minun on pakko”, Holly sanoi itselleen.
   Hän palasi epävarmoin askelin Artemiksen makuuhuoneeseen ja katsoi vielä kerran nukkuvaa poikaa. Pieni hymy karehti Artemiksen huulilla.
   Holly huokasi raskaasti ja avasi mustan laatikon.
Hän vapautti säteen, jonka tiesi poistavan kaikkien muualla talossa olevien muistot hänen tämänkertaisesta vierailustaan.
   Sen jälkeen hän raotti Artemiksen silmiä, että saisi pyyhittyä verkkokalvojen kuvamuistin. Sitten hän penkoi Artemiksen laatikot tuntien itsensä sanoinkuvaamattoman suureksi roistoksi.
Hän tutki Artemiksen tietokoneen ja löysi videoklipin. Hän kopioi sen levykkeelle ja poisti koneelta, levykkeen hän laittoi taskuunsa.
   Kun Holly oli tutkinut koko huoneen, hän kääntyi vielä Artemiksen puoleen.
   “Annathan minulle anteeksi?” Holly kuiskasi ja suuteli poikaa vielä viimeisen kerran kyyneleet silmissään.
   Sitten hän avasi ikkunan ja lensi kultaiseen auringonnousuun.  
    
  
****************************************
Laitoin nyt siksi ficin kokonaisuudessaan, koska pian seuraa kahden viikon tauko, jolloin en voi laittaa mitään nettiin. Palaute on toivottavaa, vaikka tämä onkin vanha.

[Kuurankukka]

Ihme juttu, ettei tätä ole vielä kukaan kommenttoinut, minusta tämä on täysin sen arvoinen, joten teen sen nyt. Luin tätä jo eilen illalla, mutta oli pakko jättää kesken, mutta sain vihdoin ja viimein luettua tämän loppuun. Minusta tämä oli todella hyvä ficci, juuri tällaista olen kaivannut, pitkästä aikaa Artemis Fowlia! Artemis ja Holly ovat minusta todella hyvä pari, enkä ole ennen lukenut mitään siihen viittaava. Tosi söpöä, Artemiksen välittäminen ja suojeluhalu Hollya kohtaan tulivat minusta todella hyvin esille, sekä kaikki muutkin tunteet Ja oli tietenkin hienoa, että sininen käytävä tuhoutui ja että Holly ei kuollutkaan..Heidän vastuuntuntonsa siitä että he eivät saisi mukamas rakastaa toisiaan, sopi hyvin. Samoin Troublen tunnustus Hollylle. Paljon olet keksinyt, e täytyy myöntää!  Tästä löytyi myös sitä tavanomaista Colfer huumoria, tykkäsin erityisesti näistä kahdesta kohdasta.

   “Upeat näköalat”, Artemis ihasteli kun he lensivät maaseudun yli kohti Fowl Manoria. Ainoastaan hänen hitusen vihertävät kasvonsa paljastivat
lentopahoinvoinnin.
   Holly naurahti.
   “Voit oksentaa sitten kun laskeudumme”, hän hymähti Artemikselle.
 Artemis mulkaisi häntä laittaen käden suunsa eteen.
   “Sinusta tämä on varmaan hauskaa”, hän sanoi syyttävästi Hollylle, joka naureskeli hiukan. 
   “Niin onkin, mutta jos sinä nyt oksennat, niin nuo lampaat tuolla alhaalla joutuvat kärsimään”, Holly vastasi vilkaisten kalvennutta Artemista.
   “Minä en oksenna”, Artemis mutisi pidellen tiiviisti kättä suun edessä.
Holly nauroi.
   “Sehän nähdään”, hän sanoi ja pyörähti pari surmansilmukkaa. Artemis yökkäsi.

  

   Pian he olivatkin jo Fowl Manorin pihassa ja Artemis yritti irrottaa itseään valjaista. Hän näpräsi keskittyneesti lukkoa, mutta pahoinvointi vaati kai veronsa, sillä hän ei saanut sitä auki.
   “Annas kun minä avaan sen”, Holly sanoi. Artemis kääntyi, mutta hänen lentomatkasta vetelät polvensa pettivät ja hän kaatui selälleen nurmikolle vetäen Hollyn mukaansa.
   Holly nauroi hysteerisesti maatessaan melkein Artemiksen päällä ja ihmetteli mikä häntä vaivasi. Hänellä ei ollut moneen vuoteen ollut niin hauskaa.
   Artemis katsoi häntä hitusen kummeksuvasti ja Holly huomasi, miten tämän katse lipui hitaasti hänen huulilleen. Holly tajusi äkkiä tuntevansa Artemiksen sydämenlyönnit rintaansa vasten. Molempien hengitys oli kiihtynyt monella pykälällä.
   Holly nautti tunteesta täysin siemauksin, vaikka tiesikin, että se mitä hän teki, oli väärin. Artemis nosti hiukan päätään.
   Äkkiä Artemis tajusi mitä oli tekemässä ja nousi istuma-asentoon. Niin paljon, kuin hän halusikin… - ajatus oli parasta tappaa heti alkuunsa, se oli väärin. Todella väärin. Artemis riuhtaisi katseensa irti keijusta.
   “Sinun piti irrottaa nämä”, hän sanoi välinpitämättömästi nykien valjaitaan.  

Luvut olivat tosi pitkiä, tai ehkä se vaan tuntu siltä kun kerroit kaikki niin tarkasti ja Artemiksen, että Hollyn kannalta. Mutta ne ei ollut liian pötkössä. Kirjoitustyyli oli kivaa, ja oli hyvä että kerroit tapahtumat melkein koko ajan molempien kannalta. En löytänyt yhtäkään virhettä tai tökeröä kohtaa, tässä oli kaikki kohdallaan Ainut kohta mikä minua jäi kaihertamaan oli että Holly tyhjensi Artemiksen ja muiden kartanossa olioiden muistot, sillä minusta Artemiksen ja Hollyn olisi pitänyt jatkaa seurustelua. Mutta toisaalta Hollyn piti palata takaisin maan alle, ja mitäköhän Root olisi sanonut jos olisi saanut tietää Hollysta ja Artemiksesta, heh
 
Kiitos äärettömän paljon, sain taas pitkästä aikaa lukea Artemis Fowlia.

 Meinaatko muuten jatkaa tätä vielä?

[ninny]

Awwww... Siis aivan ihana ficci!!!Mulle tuli ihan kyyneleet silmiin tos lopus !!
Miks, oi miks tää päätty näin??? Eiks Arty ois jotenki voinu välttää ton muistintyhjennys jutun? Kirjottaisit jatkoo, pliiiis!
Nyt sä pidät mua ihan kauheena ku painostan sua muuttaan ton lopun
Siis olihan tää ihan loistava!!!!!!!!!!!!! Eli ISO kiitos

[ninny]

Ja ku luin tota äsköst kommenttii, edes mä en meinannu tajuta mitä ajan takaa ,
joten selvennykseks:IHANA<3<3

[Niphredil]

Tämä oli ensimmäisiä ficcejä, joita luin tutustuttuani fanifiktion ihmeelliseen maailmaan reilu vuosi sitten  . Jostakin syystä on jäänyt kommentoimatta, mutta tänään selatessani Toista ulottuvuutta läpi päätin korjata asian ja luin tämän uudelleen.

Ensiksi. Nostan hattuani, koska olet pystynyt kirjoittamaan näin pitkän tekstin; vastapainoa niille parin kappaleen yksilöille, joita enimmäkseen tulee luettua. (Kaltaiseltani hitaamman puoleiselta lukijalta vierähti yli tunti  .)

Toiseksi. Tuntui selostukselta, luettelomaiselta turhan paljon parissa kohtaa. Teksti meni melko kliseiseksi paikoitellen, ja kaikki hahmot eivät olleet kirjalle uskollisia. (Johtunee vaikeasta parituksesta osaltaan.) Löytyi niitä fowlmaisia kommenttejakin, ja ne jos jokin piristivät. Ja Foaly oli... hyvin onnistunut.  Jos näin voi asian ilmaista.
Muutama kohta oli niin mainio, ja niitä lukiessa kihersi antaen palttua sille seikalle, että näin nämä hahmot eivät kirjassa ehkä toimisikaan.

Kolme. Mielikuvitusta oli tuossa sinisessä tunnelissa, oli. (Vaikka nämä "Valitut" ovatkin peruskamaa fantasiakirjallisuudessa...  Minulle se olisi maistunut kuitenkin paremmin ilman tätä paritusta, koska paritus häiritsi muuten parhaimmillaan colfermaista ja onnistunutta kohtaa (muistuttaen, että kysymys on ficistä). ->(

Artemis syöksyi häntä kohti, mutta Opal sulki hänen tiensä ivallinen hymy kasvoillaan. Artemiksen aivot takoivat tyhjää ensimmäistä kertaa hänen elämässään.
   Hän haroi epätoivoisesti käsillään ja yritti saada otteen Hollysta, mutta hän ei aivan ylettänyt tähän. Opalin voitonriemuinen hymy leveni levenemistään.
   Viimeisellä mahdollisella hetkellä Opal kuitenkin tarttui Hollya hiuksista, niin että tämä jäi retkottamaan muutaman sentin päähän seinästä.
   Artemis henkäisi helpottuneesti tahtomattaankin. Hän tajusi, että oli ollut Hollyn suhteen liian varomaton ja Opal oli arvannut, että heidän välillään oli jotakin. Seuraavaksi Opal yrittää luultavasti käydä kauppaa kanssani, Artemis ajatteli ja oli oikeassa.
   “Mitäs sanot, jos minä päästän hänet , niin sinä päästät minut köysistä, emmekä enää ikinä joudu näkemään toisiamme”, Opal sanoi liukkaasti, mutta Artemis ei mennyt niin halpaan. Hän tiesi, että Opaliin ei kannattanut missään nimessä luottaa.
   “Loppuosa kuulostaa hyvältä, mutta alusta minä en pidä”, Artemis sanoi, sillä hän tiesi, että Opal mitä varmimmin päästäisi Hollyn kaatumaan päin seinää ja tappaisi hänetkin ennen kuin häipyisi. Opal mutristi tyytymättömästi huuliaan.
   “Minusta tuntuu, että se olen minä, joka täällä sanelee ehtoja”, Opal sanoi ja päästi Hollyn lähemmäksi seinää. Ihan vain varoitukseksi.     
    Artemis yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta silmät paljastivat hänen sisällään vellovan pelon. Artemis yritti pakottaa aivonsa keksimään suunnitelman, mutta pelko kuristi hänen kurkkuaan ja sydän löi kuin viimeistä päivää. Artemis inhosi itseään sen takia, ettei kyennyt keksimään mitään järkevää.
   Opal kohotti ivallisesti kulmiaan.
   “Mitä nyt savipoika? Eikö lapsinerolla olekaan suunnitelmaa?” Opal pilkkasi. Artemis puristi kätensä nyrkkiin ja laittoi aivonsa töihin. Hän ei saisi päästää Opalia niskan päälle mistään hinnasta. Lisäksi pelissä oli Hollyn henki.
   Artemis hypisteli taskussaan olevaa yhteen henkilöön suunnattavaa biopommia ja mietti mahdollisuuksiaan. Ne olivat 20 prosentin luokkaa ja Artemis mietti tarkkaan, ennen kuin teki päätöksensä. Hän otti biopommin hitaasti taskustaan.
   “Meillä taitaa olla pattitilanne”, Artemis sanoi tyyneksi pakotetulla äänellä ja kyräili jähmettynyttä Opalia.
   “Niinkö luulet?” Opal sanoi tavoitellen ivallista äänensävyä, mutta hänen pelkoa tihkuva katseensa oli suunnattu Artemiksen kädessä lepäävään biopommiin.
   Opal hölläsi otettaan Hollysta ja Artemis tiukensi omaansa biopommista. He tuijottivat rävähtämättä toisiaan silmiin.

Ja neljä. Kuvaavia sanoja tälle voisi olla... ... suloinen. Hyvä. 

Kiitän ja kumarran.

Niphredil

P.S.  Minä todellakin olisin halunnut nähdä Julius Rootin iskemässä silmää. 



 

[Jini]

;__;

Kerrassaan ihana ficci. <3 Ihanaa flyffya, aaaah... <333 Tuo loppu vaan... ;_; Miksi, Holly, miksi?

   Illan hämärtyessä Holly ja Arteimis alkoivat käydä levottomiksi, kun Troublea ja Opalia ei kuulunut.
   “Kyllä he pian tulevat”, Artemis vakuutti yhtä paljon itselleen kuin Hollyllekin.
   “Niin”, Holly sanoi ja pujotti kätensä Artemiksen käteen ja sormensa tämän sormien lomaan. He tuijottivat Artemiksen huoneen ikkunasta hämärtyvälle pihamaalle. Holly värisi. Ulkona lentelivät syksyn ensimmäiset lehdet.
   Artemis kietoi kätensä Hollyn ympärille ja suuteli hellästi tämän niskaa.
   Hollyn mieleen hiipi jatkuvasti ajatus siitä, että hänen pitäisi palata pian maan alle ja jättää Artemis. Holly päätti kuitenkin jättää asian sikseen, kunnes aika todella tulisi.

Awws...

Mä löysin muutaman virheen (ylimääräisiä kirjaimia ym. pientä), mutta en jaksa enää hakea niitä... ^^''

Mutta siis tykkäsin kovasti. ^_^ Kiitos tästä!

[Mansikkalimu]

“Jumala armahtaa, minä en.”

Tajuton Mike valui lattialle kuin uimarengas, josta joku oli avannut tulpan.

Nuo lauseet nostivat hymyn mun kasvoille. Nerokkaan kuvauksen keksit kaatumiselle ja paidan teksti kuvasti Artemiksen tyyliä.

Paikoin Artemis muuttui joksikin muuksi, kuin omaksi itsekseen. Onhan hänelle tunteita kirjoissakin, mutta tässä hän oli ehkä hieman liian unohtelelva ja epä-artemismainen.