Disclaimer: J. K. Rowling omistaa mitä mainioimmat henkilönsä.
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Remus
Varoitukset: Verta, rivien välissä ja riveilläkin murha.
Genre: Vaikeasti luokiteltava eli draama.
Summary: Severuksen elämä ja tajunnanvirta.
AN: Osallistuu albumihaasteeseen, albumina CMX:n Aura ja kappale Työt ja päivät.
Risut ja ruusut eli kaikenkarvaiset ja karvattomatkin kommentit ovat aina enemmän kuin tervetulleita! Pistäkääs lukien, haluan tietää ymmärsikö kukaan tästä mitään. Lempinimen käyttäminen tuntui hyvältä idealta...
---------------------------------------
Sev vihasi eläinten ääniä. Joka kerta karvaisen tassun tömähtäessä lattiaan tai kynnen raapaistessa ikkunaa hän värähti ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Hän vihasi niiden ääniä ja aina illan lipuessa yöhön ne tulivat. Suurimmat, siivekkäiden jumalten haamut levittivät hiljaa siipensä käytävässä niin että ilmavirta sai verhot heilumaan. Siivekkäiden muistot huusivat öisin soidin- ja sotahuutojaan eivätkä antaneet hänen nukkua. Pienet karvaiset tassut juoksivat käytävän kuluneella matolla ja niiden hiljainen töminä löi tahtia siivekkäiden huudoille. Sev makasi lattialla niin kaukana ovesta kuin mahdollista, eikä se ollut pitkä matka, sillä hänen huoneensa oli pieni.
Kylpyhuoneessa oli suuri, valkoinen kylpyamme, jossa mustat linnut kylpivät iltaisin. Niiden siivet oli leikattu irti ja kuivunut veri siipien tyvestä huuhtoutui viemäriin ja osa siitä jäi kiemuraisiksi elämänviivoiksi valkoiselle posliinille.
Sev yritti hengittää auringon laskiessa mahdollisimman hiljaa, etteivät eläimet kuulisi häntä. Hän makasi lattialla uskaltamatta liikahtaakaan, ettei suuri siivekäs jumala vain huomaisi häntä. Kerran hän oli katsonut raosta, joka jäi oven ja lattian väliin, mutta hän ei ollut nähnyt muuta kuin kirkasta valoa ja tuntenut suurta pelkoa. Ne olivat sieluja, omiansa ja vapaita tekemään mitä ikinä halusivat eivätkä ne tunteneet sääliä, sillä ne eivät tunteneet mitään. Eivät ainakaan sillä lailla, kuin ihmiset tuntevat.
Hiki valui hänen nenänvarttaan pitkin ja hänen lihaksiaan särki. Aurinko porotti kuumana tulisena pallona ja sen julmat säteet korvensivat hänen palanutta niskaansa. Kuoppia oli kaivamatta vielä kuusi ja hän oli kaivanut vasta kahdeksan.
”Poika, pistäs vähän vauhtia, ei tässä oo koko päivää aikaa”, sammaltava ääni muistutti. Miten Sev vihasikaan tuota ääntä. Miten mieluusti hän olisikaan voittanut pelkonsa ja näyttänyt suurelle siivekkäälle, mitä hän vihasikaan niin paljon. Miten hän vihasikaan kaikkia ääniä. Äänet saivat hänet pelkäämään.
”Vitun huora! Eikse taaskaan muistanu...” ääni jatkoi. ”Raskas työ, raskaat huvit. Vielä sä joskus opit, ja sitten pääset oikeisiin hommiin. Hommaat jonkun muun monttua kaivaan ja pääset keikalle.”
Sevin suu kiristyi ja hän katsoi maata, ettei hänen tarvitsisi nähdä miestä, joka öisin repi siivet irti ja aamulla nai väkisin. Miestä, jonka kaltaiseksi hän ei ikinä halunnut, mutta jonka lihaa ja verta hän tulisi ikuisesti olemaan ja jossa hän olisi aina verisitein kiinni. Hänen ajatuksensa olivat saman mustan peitossa ja hänen elämänviivansa oli samanlainen verijälki.
Selkä oli kuin tulessa ja jokainen lapiollinen likaista maata sai käsivarret särkemään kahta pahemmin. Ainut pakopaikka tuskasta oli tuskin parempi vaihtoehto. Hänen piti vihata niin paljon, eikä se silti riittänyt eikä saanut loppumaan sitä mikä sillä hetkellä tuntui aurinkona polttamassa hänen niskaansa. Eikä se riittänyt, saanut häntä turtumaan siihen loppumattomaan virtaan kuvia, joita hän löi ja joissa verta oli hänen käsissään. Verta oli maassa, sitä oli joutomaan lätäköissä ja aidan toisella puolella kohosi heidän takapihansa. Vain aita erottamassa häntä ja siivekkäitä monista luista ja verisistä lätäköistä, joilla oli vihatuin ja pelätyin ääni.
Sev näki äitinsä kasvoissa vuodet selvästi kuin puun vuosirenkaat. Jokainen vuosi näkyi uurteena silmien ympärillä. Viime vuodet näkyivät syvempinä, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Ennustuksia oli liikaa ja kohta hän pelkäsi tarttuvansa itse toimeen, elleivät ne kävisi äkkiä toteen. Sev ei ymmärtänyt, miksi äiti antoi niiden renkaiden varjostaa silmiään ja miksi äiti meni ulos vain sateella, kun puutarha tulvi ja kuolleiden huudot miltei kuuli muunakin kuin vain tajunnan takamailla jatkuvasti soivana häiriöäänenä. Äiti ei varmasti halunnut nähdä kuoppia avoimina, mutta Sevin mielestä ne olivat yhtä pahoja täytettyinäkin. Eikä hän aikonut ryhtyä oikeisiin hommiin kuoppia täyttämään. Ei vaikka se paskiainen ei enää ikinä päästäisi häntä lähtemään kouluun tai yhtään mihinkään. Se saisi itse langeta kaivamaansa kuoppaan, ja jos ennustukset eivät pian kävisi toteen, niin Sevin olisi otettava oikeus omaan käteensä. Vaikka se tietäisikin lisää uurteita ihossa.
Yöt olivat aina olleet sellaisia, alkaneet mielipuolisesti nauraen ja päättyneet raskaisiin, huteriin askeliin takapihalla. Kunnes eläimet saapuivat, niiden mukana tuli ensin hiljaisuus ja sitten kaikki pienet äänet, jotka olivat melkein pahempia kuin ihmisten äänet. Ne olivat kaikuja, menneestä ja tulevasta ja ne olivat käsittämättömiä.
Sev oli oppinut vihaamaan kesäisin niin paljon, ettei sitä ollut helppo lopettaa talveksi. Hengähdystauot lähestyvien äänien lomassa olisivat voineet olla sellaisia millaisia muiden elämät näyttivät olevan. Öisin oli helpompaa ja niin myös päivisin, kun pilvet roikkuivat lyijynharmaina ja raskaina peittämässä aurinkoa. Sev oli mielellään yksin ja hän rakasti pölyisiä kirjoja ja kalseiden käytävien labyrinttejä, jotka kiemurtelivat kuin käärmeet maan alla.
Sev ei osannut lentää eikä hän kaivannut ilmaan, siivekkäiden valtakuntaan. Silti joskus unissaan hän levitti kätensä siiviksi. Silloin lentäminen ei ollut enää pelottavaa eikä hän kaivannut maan pinnalle, missä puut olivat hänen ystäviänsä. Joskus unissaan hän unohti, miltä maa tuoksui keväällä ja millaista oli tuntea viileän ikuiset kivet jalkojen alla.
Hän oli rakastanut aina vain hylättyjä miehiä.
Silloin kun hän näki unia, joissa hänen kätensä olivat siivet, hän ei ollut vielä rakastanut hylättyä miestä. Silloin hän ei vielä ollut kieltänyt enemmän kuin kolmasti ja palannut silti.
Jäljet menneisyydestä kiemurtelivat niiden paikkojen yllä, jotka merkitsivät. Tai sitten Sevistä vain tuntui siltä, kun hän myöhemmin käveli juuri sitä käytävää, jossa hän ymmärsi, että joku oli vielä hylätympi kuin hän. Että hän oli ensimmäistä kertaa tutenut muutakin kuin viiltävää vihaa tai välinpitämättömyyttä. Jälkiä oli paljon ja kaikki ne veivät eri suuntiin, joista yhdessä satoi hiljaa lunta ja hän pyyhki sitä toisen harteilta niin vakavasti ja tosissaan.
Ennen kuin Sev saattoi keskittyä omaan elämäänsä, hänen oli saatava kohtalo uskomaan, että verisiteet eivät olleet vahvimpia siteitä ja joissain tapauksissa mitään siteitä ei ollut ollenkaan. Ehkä hänen olisi ollut helpompi uskotella itselleen ja kohtalolle niin, jos hän ei olisi vihannut niin paljon. Monesti jälkeen päin hän ajatteli, että parempi olisi ollut ottaa lääkettä, joka olisi saanut unohtamaan ja siinä samalla antamaan anteeksi kuin väkivalloin maksaa kostonsa korkojen kanssa. Sillä silloin ne paikat, joihin hänen äänensä oli jäänyt kaikumaan ja joiden toisesta äärestä toiseen hän ei ollut jaksanut kävellä, eivät enää olleet niin isoja. Kaikki se, mikä joskus oli ollut koko mustavalkoinen maailma oli nykyään vain ahdas ja ruostetta. Mikä oli joskus tuntunut niin isolta, ettei mieli riittänyt sitä järjestämään oli nyt pieni ja likainen ja silti Sev sanoi ensimmäistä kertaa elämässään
avada kedavra. Vaikka hän ei tarkoittanut sitä lähellekään niin paljon, kun oli luuli vielä ennen sen sanomista tarkoittavansa, se toimi. Eikä hän sen jälkeen enää koskaan tarkoittanut sitä, hän ei vain välittänyt. Ja silti se toimi aina. Ne toimivat aina.
Elämän tarkoituksettomuuden huomaaminen sai Sevin etsimään sitä entistä kiihkeämmin. Hän ei ollut koskaan vihannut itseään niin paljon kuin herätessään ensimmäisen hylätyn miehen vierestä. Ensimmäisen ja viimeisen. Hän ei koskaan oppinut puhumaan pehmeitä sanoja, jotka olisivat saaneet tuskat katoamaan. Hän eleelläkään osoittanut, että häneenkin sattui suden herätessä ja että hänelläkin oli salaisuuksia, jotka eivät antaneet hänen nukkua rauhassa. Kerta vain, kyyneliä ja kuvat olisivat kadonneet – kuten koko hänen huolella järjestellyt ajatuksensa, tarkkaan analysoidut ja roskakoriin lajitellut.
Joskus aamuisin Sev oli hetken näkevinään verta heidän kummankin kasvoilla, kuin he olisivat kuolleet ja veri valui muodostaen hänelle niin piinallisen tuttuja kuvia. Joskus Sevistä tuntui, että hänen olisi vain pitänyt luhistua toisen koottavaksi, vuodattaa kaikki itsestään eikä enää antaa edes itsensä uskoa harhaan, josta hän oli pitänyt kiinni kaikki nämä vuodet kuin hukkuva oljenkorresta. Toisen lähelleen päästäminen oli pelottavaa, silloin luovutti vallan pois, kaikki ne välineet joilla tuhota. Tavallaan se veti häntä puoleensa ja tavallaan hän halusi vain paeta ja olla yksin eikä nähdä enää ketään, joka saisi hänet tuntemaan ja muistamaan yhtään mitään.
Sev yritti tehdä sen, mitä toiset paremmat ihmiset kuin hän olivat tehneet. Hän luki yömyöhään kirjoja ja vaikka ne yleensä olivatkin hänen ystäviään, tällä kertaa epäonnistumisen pelko sai niiden sanat nauramaan hänen kumaralle hahmolleen hämärässä illassa. Kenties epäonnistumisen pelko sai hänet epäonnistumaan eikä hän koskaan ollut selvittänyt välejään eläinten kanssa. Muuttuminen hänen lapsena pelkäämäänsä hahmoon olisi ollut liikaa varsinkin kun lapsuudesta ei edes ollut kauan, ei riittävän kauan. Jos siitä koskaan olisi tarpeeksi kauan.
Susi heräsi ilman suojelevia siipiä ympäriltään ja käveli yksin haavansa nuoltuaan pelkäävän miehen luokse vain sanomaan, ettei sillä ollut väliä. Että hän ei toivonut toisen voittavan pelkojaan vain hänen takiaan. Enemmänkin hän toivoi toisen voittavan pelkonsa oman itsensä takia, mutta sitä hän ei sanonut ääneen. Sev tiesi kyllä, sillä Sev oli aina ollut terävä.
Eräänä sumuisena iltana Sev käveli metsän reunassa. Oliko onni nyt tässä, pienessä talossa ja suden kynsissä repaileisilla siivillä kun kuu oli puolessa ja pilvet sumussa leijailevia riekaleita. Sev tunsi itsensä niiden kaltaiseksi, puoliolevaksi, hämärän rajamailla leijailevaksi ja askel oli kevyt kulkea. Hän etsi rajan, jonka toisella puolella kodin valot eivät enää näkyneet ja kulki varoen, ettei astuisi sen yli pienimmäksikään hetkeksi. Hän ei halunnut ylittää rintamaa, vaikka joskus hän olikin unelmoinut vapaudesta, jossa mitään rajoja ei ollut. Vain huomatakseen, että ihmisen sisään oli piirretty punaisin viivoin tunteet, jotka olivat rajat joita hän ei halunnut ylittää. Mistään hinnasta kukaan ei halua poistua rakkaimmasta vankilastaan.
Sev kulki tarkoin rajattua elämänpiiriään kuin reviiriään vartioiden ja valot sammuivat. Missään ei ollut enää mitään kiintopistettä, ei mitään minkä mukaan suunnistaa. Oli vain sumua ja hän yhtenä ohuena riekalepilvenä. Askeleet tulivat ja Sev ei enää ikinä halunnut hylätä ja kieltää vaan tuntea olevansa elävä ilman pelkoa ja salaisuuksia. Sumussa piirteet kasvoissa näyttivät pehmeiltä ja Sev kosketti niitä varovasti.
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään”, Remus sanoi.