Author: emptiness
Raiting: S
Pairing: -
Warnings: noh, angstia, itsetuhoisuutta ja syömishäiriö
Disclaimer: en omista Lunaa, kaikki kunnia Rowlingille
Summary: "Ääneni särähtää ja vihaan sitä. Vihaan jokaista hetkeä, kun ääneni pettää, kun se kuulostaa pieneltä tai heikolta tai muuten vaan paljastaa heikkouteni."A/N: Kirjoitin tän ehkä kahdessakymmenessä minuutissa. Tahdoin kirjoittaa jotakin angstista ja raastavaa ja surullista. En tiedä onnistuinko täysin, mutt pidän tästä kyllä, pakko myöntää. Kommenttia?
”Luna kiltti, tulisit nyt.”Minä en pysty siihen. En saa mieltäni kokoon, en luitani ja lihaksiani tekemään yhteistyötä, jotta pääsisin ylös lattialta. Nojaan vessan kylmää seinää vasten ja hengitän vaikeasti. En tiedä mistä lähtien olen alkanut hengittää vaikeasti, mutta nyt huomaan hengitykseni rohisevan ja keuhkojani särkevän.
Tahdon nousta ylös, mutta lattia vetää minua puoleensa ja ajatukset pyörivät piiriä päässäni. Väsymys painaa silmiäni ja kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Minua paleltaa. Minua paleltaa aina, enkä tahdo myöntää sitä itselleni. Silti minulla on aina pitkähihainen paita.
Peittämässä käsivarsiani.
Peittämässä toista puolta minusta.
Peittämässä menneisyyttäni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.
Peittämässä tätä elämää, jota elän. Näitä päiviä, joiden läpi räpiköin.
Peittämässä minua. Suojelemassa minua.
”Luna, meille tulee kiire!”Työnnän sormet korviini ja annan ruumiini valahtaa lattialle. Käperryn pieneksi keräksi lattialle ja laitan silmät kiinni, haluan unohtaa. Tuntuu kuin joku tekisi tuon kaiken puolestani, en minä. Minä en liikuta käsiäni, en silmäluomiani, en ruumistani. Se on joku muu, joku ulkopuolinen. Joku, jota minä hallitsen ja joka hallitsee minua. Joku, joka haluaa unohtaa. Minun Rakastajani, minun Pelastajani ja Ymmärtäjäni.
”Luna, me myöhästymme päivälliseltä.”Päivällinen. Kaikki ne ihmiset, monet kymmenet tutut kasvot, hymyilevät kasvot, eläväiset kasvot. Kaikki kasvot, joilta salaa minä yritän hallita Rakastajaani. Ne kasvot, joilta salassa sormeni piilottavat ruokaa pöytäliinan alle. Ne kasvot, joille sanon aina, että ei ole nälkä. Vatsa kurnii, muttei ole nälkä.
Minä puhun enää kasvoille, en niiden omistajille. Enkä minä puhu, se on minun Rakastajani, joka puhuu heille. Minun Rakastajani, joka kuiskailee valheita heidän kasvoilleen ja saa heidät uskomaan kaiken sanomansa. Minun Rakastajani on voimakas. Minun Rakastajani, Pelastajani ja Ymmärtäjäni. Se on rakastaja, joka tekee mitä vain vuokseni.
”Luna, me menemme jo!””Odota, minä tulen!” huudan viimeinkin takaisin. Ääneni särähtää ja vihaan sitä. Vihaan jokaista hetkeä, kun ääneni pettää, kun se kuulostaa pieneltä tai heikolta tai muuten vaan paljastaa heikkouteni.
Hengähdän syvään ja yritän nousta ylös. Kolautan käteni altaan reunaan ja vetäisen sen nopeasti pois. Kipu viiltää käsivartta pitkin ylemmäs. Tipahdan jaloiltani takaisin lattialle. Yritän uudelleen ja pääsen horjuville jaloilleni. Peilistä näen hiuksieni olevan sotkuiset ja poskissani olevat kuopat. Näen törröttävät solisluut, liian suuren paidan ja väsyneet silmät. Näen kaiken sen, jota en myönnä olevani.
Ei, minä en ole heikko. Olen vahva, kunhan vaan saan pitää Rakastajani. Kunhan kukaan ei yritä ottaa sitä minulta pois. Olen kaunis, olen voimakas, olen hieno ja hiukseni kiiltävät suorina olkapäilläni. Olen sellainen ihan tavallinen, normaali. Sellainen, josta ei tarvitse pitää huolta jatkuvasti. Olen kaikkea sitä, jos kukaan ei ota Rakastajaani pois.
Minun Rakastajani, Pelastajani, Ymmärtäjäni. Minun sairauteni.
