A/N: Kiitos
Sinikeiju 
Tohon sun kysymykseen, en oikeen tiedä, mulla on itse asiassa tullut kyllä jo vähän ideoita, mutta nyt seuraavaks mulla on yks toinen projekti meneillään, mutta eihän sitä koskaan tiedä...
Oblivian, kiitos kommentista!
Kiitos paljon
nuuhku Kiitti ihanasta kommentista
RonWeasleyyy. Ja mahtavaa, jos jaksat lukea tän vielä uudestaankin!
MinaVaan, kiitos paljon kommentista!
kiitos,
rrooooosa, ihanaa että tykkäsit
Tässä se nyt sitten vihdoinkin olisi se epilogi. Sori nyt vaan, mutta tämä on kumminkin aika lyhyt, toivottavasti ei haittaa
Kamalaa kun on hakea olo, tätä ficciä tulee kyllä kamala ikävä, kun olen nyt kuitenkin kirjottanut tätä yli vuoden ja tätä oli todellakin ihana kirjottaa.
Sitten mun on pakko vielä kiittää kaikkia teitä ihania ihmisiä, jotka olette lukeneet ja kommentoineet tätä. Teidän kommentit merkitsee mulle oikeesti tosi paljon ja niitä on ollut mahtava lukea <3
Ja nyt olisi vielä sellainen pyyntö, että jos olet jaksanut lukea tänne asti, niin ole kiltti ja jätä jonkinlainen kommentti, koska musta olis oikeesti kiva tietää, kuinka monta lukijaa tällä on.
Ja olis myös kiva tietää ihan yleisesti, mitä mieltä olit tästä ficistä. Mikä oli hyvää ja missä on vielä parannettavaa? Kuka oli sun lempihahmo ja jäikö joku henkilöistä jotenkin etäiseksi?
Okei, mutta nyt vihdoinkin, tässä tulee se epilogi
EpilogiAurinko paistoi lämpimästi oppilaiden kasvoille, heidän luoviessaan tietään kohti junaa. Päivä oli kaunis, pilvetön taivas kaartui heidän ylleen täydellisen sinisenä. Ilmassa oli iloista kihinää ja kesäloman odotusta, mutta myös haikeutta. Vaikka kesää oli odotettu pitkään ja hartaasti, jokaiselle tulisi varmasti ikävä Tylypahkaa.
Lily, Kaitlin ja Rose hyppäsivät ulos thestralien vetämistä vaunuista ja lähtivät luovimaan tietään kohti laiturilla odottavaa junaa.
”Missä välissä tämäkin lukuvuosi ehti kulua?” Lily kysyi hieman haikeasti. Hänestä tuntui että vasta hetki sitten he olivat vetäneet matka-arkkujaan toiseen suuntaan.
”Niinpä”, Kaitlin sanoi, ”Ja mieti mitä kaikkea ehti kuitenkin tapahtua.”
Lily nyökkäsi, miettien, kuinka eri tavalla asiat olivat olleet, kun hän oli syksyllä kävellyt tästä kohti Tylypahkaa. Silloin hän ei olisi voinut millään aavistaa, millainen vuosi siitä oli tulossa. Mitä kaikkea tulisi tapahtumaan, miten hänen koko elämänsä muuttuisi... Kuinka erilainen hän olikaan ollut silloin, melkein kuin eri ihminen.
”Aika hullu vuosi”, Rose huomautti, ja Lily oli kyllä täysin samaa mieltä siitä. Eikä todellakaan läheskään kaikki lukuvuoden tapahtumat olleet jättäneet onnellisia muistoja, mutta siltikään, hän ei vaihtaisi yhtäkään niistä pois. Hän ei haluaisi muuttaa mitään, koska nyt, kaiken sen jälkeen, kaikki oli kuitenkin hyvin.
Päästyään lopulta sisälle junaan, he saivat varattua suuren vaunu-osaston itselleen ja työnsivät tyytyväisesti matka-arkkunsa matkatavaratelineelle. Pian sen jälkeen saapuivat Hugo, Albus ja Ethan ja asettuivat myös aloilleen vaunuosastoon.
”Minä menen etsimään Scorpiuksen”, Lily sanoi hetken kuluttua Kaitlinille ja nousi ylös. Junan käytävillä oli täysi kaaos, ihmisten törmäillessä toisiinsa matkatavaroidensa kanssa ja yrittäessään etsiä vapaata vaunu-osastoa. Lily vaelteli jonkun aikaa pitkin käytäviä, ja juuri kun hän alkoi tajuta, että olisi mahdotonta löytää Scorpiusta siinä metakassa, tämä ilmestyi jostakin kulman takaa, kuin tyhjästä ja tarttui Lilyn käteen.
”Hei, minä olen etsinyt sinua joka paikasta”, Lily sanoi.
”Niin minäkin sinua”, Scorpius sanoi virnistäen. Lilyn oli pakko hymyillä Scorpiukselle takaisin. Scorpiuksen hymyssä vain oli kerta kaikkiaan jotain vastustamatonta. Luulisi, että Lily olisi tähän mennessä jo tottunut siihen, mutta se olikin yksi niistä asioista, johon hän ei koskaan halunnutkaan tottua.
”Liikkukaa, te tukitte käytävän”, kuului ärtynyt ääni heidän takanaan ja Lily tajusi yhtäkkiä, että he olivat pysähtyneet paikalleen keskelle käytävää.
”Tule istumaan meidän kanssa”, Lily sanoi ja veti Scorpiuksen perässään kohti heidän vaunuosastoaan.
Heidän päästyään takaisin vaunuosastoon he istuutuivat Scorpiuksen kanssa ikkunan viereen. Lily vilkaisi ympärilleen hymyillen. Kukaan ei näyttänyt enää edes erityisemmin huomaavan Scorpiuksen läsnäoloa. Kuluneiden kuukausien aikana kaikki olivat vain jotenkin tottuneet siihen, aivan kuin huomaamatta ja kukaan ei enää pitänyt sitä mitenkään erikoisena, että Lily ja Scorpius olivat yhdessä. Lily oli ollut tyytyväinen huomatessaan, että Kaitlin tuli itse asiassa ihan hyvin juttuun Scorpiuksen kanssa ja Rosekaan ei enää suhtautunut tähän niin varauksella, kuin alussa. Jopa Albus alkoi tottua tähän; vaikka Lily vieläkin joskus huomasi Albuksen silmäilevän Scorpiusta epäluuloisesti, ainakaan hän ei enää näyttänyt siltä, kuin tuntisi suurta tarvetta hyökätä Scorpiuksen kimppuun, joka kerta kun tämä koski Lilyyn. Ja vaikka joskus se olikin ärsyttävää, Lily tiesi, että Albuksen epäluuloisuus johtui vain siitä, että hän välitti Lilystä. Albuksella vain oli oma, erittäin isovelimäinen tapansa yrittää pitää huolta Lilystä.
Lily nojautui vasten ikkunaa junan vihdoin kiihdyttäessä hitaasti, mutta varmasti liikkeelle. Hän katseli kuinka laituri ja sen takana, jossain näkymättömissä oleva Tylypahka jäi heidän taakseen ja tajusi olevansa erittäin iloinen, että hänellä olisi vielä yksi vuosi jäljellä siellä, sillä jollain tapaa Tylypahkasta oli tullut hänen toinen kotinsa. Se oli aivan oma maailmansa, maailma jossa hän oli rakastunut ensimmäistä kertaa, särkenyt sydämensä ja saanut sen sitten taas paikattua takaisin kasaan. Maailma, jossa hän oli kokenut niin paljon, maailma, johon hän kuului.
Sitten Lily käänsi katseensa takaisin sisälle vaunuosastoon ja hymyili pienesti vieressään istuvalle Scorpiukselle. Vaikka Lily rakastikin Tylypahkaa, sen suuria luokkahuoneita ja salakäytäviä ja suurta salia ja oleskeluhuonetta ja ihan kaikkea, tärkeintä olivat kuitenkin ihmiset. Ihmiset, jotka saivat Tylypahkan tuntumaan kodilta, sen sijaan, että se olisi ollut pelkkä rakennus. Ihmiset, jotka hänellä oli ympärillään tälläkin hetkellä.
Rose ja Ethan lukivat nurkassa Saivartelijaa ja hihittelivät jollekin artikkelille, Albus ja Hugo keskustelivat innostuneesti huispauksen maailmanmestaruuskisoista ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötäisille ja veti tämän lähemmäs itseään ja Lilyn nojasi päätään vasten Scorpiuksen olkapäätä.
Lily ja Kaitlin kuluttivat aamupäivän pelaamalla velhoshakkia. Kaitlin väitti, että Lily voitti koko ajan vain sen takia, että Scorpius kuiskaili hänen korvaansa ohjeita, vaikka Scorpius sanoikin, että hän kuiskaili jotain aivan muuta.
He lopettivat pelaamisen ruokakärryn saapuessa heidän kohdalleen. ”Tule Lily, minulla on nälkä”, Kaitlin sanoi ja veti Lilyn mukanaan käytävään, ruokakärryjen luokse.
Lily ja Kaitlin nappasivat mukaansa sylillisen suklaasammakoita, noidankattilakakkuja ja lakritsitaikasauvoja, ja olivat juuri palaamassa takaisin omaan vaunuosastoonsa, kun heidän viereisestä osastostaan astui ulos Jamie toinen käsi kiedottuna puuskupuhilaisen tyttöystävänsä ympärille. Jamie pysähtyi paikalleen huomatessaan Kaitlinin ja Kaitlin tuijotti hetken Jamieta jähmettyneenä. Lily katsoi Kaitlinista Jamieen ja taas takaisin hermostuneena. Hetken aikaa tuntui kuin koko maailma olisi jähmettynyt paikalleen. Sitten Kaitlin kääntyi hitaasti ympäri, tarttui Lilyn käteen ja lähti takaisin kohti heidän omaa vaunuosastoaan
”Oletko sinä kunnossa?” Lily kysyi Kaitlinilta hiljaa.
Kaitlin kääntyi katsomaan Lilyä. ”Olen”, Kaitlin sanoi hymyillen pienesti, mutta tällä kertaa Lily pystyi helpotuksekseen näkemään, että hymy oli aito. ”Ihan oikeasti, minä olen”, Kaitlin sanoi, kuulostaen siltä, kuin se olisi yllättänyt hänet itsensäkin. ”Se ei enää satu katsoa häntä jonkun muun kanssa. Se ei enää edes tunnu miltään, nähdä hänet sen tytön kanssa. Ihan oikeasti, se ei tunnu enää miltään.”
Lily hymyili Kaitlinille huojentuneena. Pitkään aikaan hän ei ollut edes uskaltanut mainita Jamieta Kaitlinin läsnä ollessa, ja oli vain yrittänyt pitää Kaitlin mahdollisimman kaukana Jamiesta, joten oli erittäin helpottavaa nähdä, että kaikki muuttui vihdoinkin paremmaksi.
”Enkä minä tahdo enää kuluttaa yhtäkään minuuttia ajattelemalla Jamieta, hän on vienyt jo ihan liikaa minun aikaani”, Kaitlin sanoi päättäväisesti ja Lily hymyili helpottuneena. Kaitlin olikin jo murehtinut aivan liian kauan Jamien perään. Sitä oli ollut kamalaa seurata vierestä, kun Lily tiesi, ettei hän kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin vain olla siinä. Lily tajusi, että Kaitlinista oli varmasti tuntunut samalta, silloin kun –
Mutta Lily ei halunnut ajatella sitä nyt, ei nyt kun kaikki oli taas niin hyvin.
Kaitlin ja Lily palasivat takaisin vaunuosastoon ja loppupäivän he kuluttivat yhdessä muiden kanssa, ahtamalla itsensä täyteen suklaasammakoita ja noidankattilakakkuja ja suunnittelemalla kesälomaa ja junamatka olikin ohi yhdessä hujauksessa ja kohta he olivat jo saapuneet Lontooseen ja ihmiset vaihtoivat kaapujaan jästivatteisiin ja keräsivät matkatavaroitaan kasaan. Päästyään ulos junasta, he asettuivat sitten odottamaan omaa vuoroaan läpäistä kaide ja palata takaisin jästimaailmaan. Sitä joutuikin odottamaan melko kauan, sillä oli erittäin hankalaa yrittää saada siirrettyä kaikki Tylypahkan oppilaat huomaamattomasti kaiteen läpi toiselle puolelle, varsinkin kun heillä oli kummallisia ja paikoittain erittäin kovaäänisiä matkatavaroita mukanaan.
Toiselle puolelle päästyään he huomasivat hetken etsinnän jälkeen, Harryn, Ginnyn, Ronin ja Hermionen, ja hetken ajan kaikki oli yhtä halausmylläkkää, kun kaikki yrittivät päästä tervehtimään omia lapsiaan samaan aikaan.
”Tuolla on minun äitini, minun pitäisi luultavasti mennä”, Kaitlin sanoi nyökäten jonkun matkan päähän.
”Hyvä on, muista sitten kirjoittaa minulle ja tulet sitten käymään jossain vaiheessa”, Lily sanoi ja halasi ystäväänsä lujasti. Hän tiesi että hänelle tulisi vielä ikävä tätä, ennen kuin he näkisivät taas.
Kaitlinin mentyä Lily veti Scorpiuksen hiukan syrjemmälle, pois ihmisvilinästä.
”Minulle tulee niin ikävä sinua”, Lily huokaisi.
”Niin minullekin sinua”, Scorpius sanoi. ”Mutta älä välitä, kyllähän me voidaan aina kirjoitella.”
”Niin, ja sinä voisit tulla jossain vaiheessa käymään meillä, nyt kun isäkin suhtautuu sinuun vähän paremmin”, Lily sanoi.
”Totta, ja jos minun on ihan pakko nähdä sinut, niin ainakin minä muistan, että sinun ikkuna on se oikeanpuoleinen”, Scorpius huomautti.
Lily katsahti Scorpiukseen kauhuissaan. ”Ei todellakaan ole, se on Albuksen ikkuna, minun on vasemmanpuoleinen”, Lily sanoi kauhistuneena. ”Katsokin, ettet kiipeä sisään Albuksen ikkunasta joskus keskellä yötä”, Lily varoitti.
Scorpius nauroi Lilyn pelästyneelle ilmeelle. ”No kyllä minä nyt sen oikeasti tiesin”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Äläkä pelkää, ei minulla ole mitään aikomusta ilmestyä Albuksen huoneeseen keskellä yötä.”
Lily virnisti takaisin Scorpiukselle. ”Okei, minä luotan sinuun.”
”Hyvä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn tiukasti vasten itseään ja Lily kietoi kätensä Scorpiuksen ympärille ja hautasi kasvonsa vasten tämän rintakehää. Hän tiesi, että tulisi olemaan yhtä tuskaa olla erossa Scorpiuksesta ja olisi outoa palata takaisin Tylypahkaan syksyllä, kun Scorpius ei enää tulisi hänen mukaansa, mutta hän tiesi myös, että he selviäisivät siitä kaikesta. Selviäisivät oikein hyvin, sillä heillä oli toisensa ja aurinko paistoi lämpimänä heidän niskaansa ja tuolla jossain ulkona odotti maailma joka oli kaunis ja ihmeellinen ja täynnä taikuutta.
