Slytherin and his Gryffindor epilogi 14.3.! K-11 Lily/Scorpius

[MinaVaan]

Voi ei, nyt mihin kohtaan jätit. Jatkon olis parempi tulla pian

Venom on kuolonsyöjä? Ja ne hyökää Tylyahoon ja Scorpius pelastaa Lilyn ja voi näitä onnellisia loppuja <3

Eiks niin??

[rrooooosa]

Tosi kiva luku taas kerran. En oo varma oonko kommentoinu tähän aikasemmin mitään, mut tykkään täst tosi paljon!!!
Äkkii jatkoo, en jaksa odottaaaaaaaaa<3

[Lady Evans]

Huh, mulla ollu kauhee maraton lukea tätä, hyvä ku oon nukkumaan kerenny ymsyms. :')

Mutta siis ; tosi mahtava juoni tässä, scorpius-lily on aivan ihana paritus, vaikkakin se meni jossain välissä vähän.. tylsäksi, kuten myös väliluvut olivat yleisesti ottaen... tylsiä. (lukuun ottamatta viimeisintä! ) Mutta ei sillä että haukkuisin tarinaa, sillä eihän sitä kokoaikaa voi jotakin järkyttävää olla tapahtumassa. Hyvä vain että just ku luulee että tarina menee tylsäksi jaaritteluksi(jota tämä fic ei todellakaan ole), niin tapahtuukin jotain todella järkyttävää ja sitten sitä alkaa taas lukea hirmu vauhdilla eteenpäin odottaen seuraavaa skandaalia.

Scorpiuksen ja Lilyn riita oli mulle kyllä järkytys, ei ne ois saanu erota vaikka ny iha sinänsä järkevä syy, niitte kummiski pitäis elää elämänsä onnellisina yhdessä!    

Tää viimeisin luku jäi sinänsä ärsyttävään kohtaan, tuntu että jäi vähän kesken, kun tosiaan olen lukenut noi aikaisemmat melkein yhteen pötköön, mutta muuten aivan järkyttävän hyvä luku. Pidän kirjoitustyylistäsi, juuri sopivasti ajatuksia ja kuvailuja minun makuuni.

jatkoa toivoen ( ja pian! vieroitus oireita löytyy jo nyt..)
~Laeva (:

[nuuhku]

voi eii, jätit niiin jännään kohtaan! tykkäsin tästäkin luvusta paljon. toivottavasti seuraavassa luvussa kerrot enemmän mikä sitä jamieta vaivaa (:

jatkoa odottelen pian kun jäi niin jännittävään kohtaan! (:

~nuuhku

[shesaid]

Uah ! Ilkeen kohan valkkasit tänki luvun loppuun...
Pidin tästä koko ficistä muuten ihan sikana, ja nyt melkeen varmaan täytyy ilmoittautuu faniks 
Ja sit jos sitä jatkoo sais ?

[RonWeasleyyy]

Kommaan tätä nyt ekaa kertaa.
Sain vihdoin luettua nää kaikki.
Voi vitsi, ku Lilyl ja Scorpiuksella tuli se riita, mut ei kaikki aina voi mennä hyvin, muuten menee liian fluffymaiseks.
Venom on hirvee, oli pakko mainita.
Tykkäsin, aluks en lukenu yhtään näit seuraavan sukupuolen hommii, mut ku tää oli niin mielenkiintoinen, nii aloin lukee tätä, ja Lily ja Scorpius on ihana pari.<3
Ei rakentavaa, paitsi et löysin kyl aika paljon pieniä virheitä, mut ei ne nyt sillee haitannu
Jatkoo odotellessa<33

-RonWeasleyyy

[Jazmín]

A/N: Kiitos paljon kommentista MinaVaan!
Kiitos rrooooosa, kiva kuulla että pidit!
Lady Evans, paljon kiitoksia ihanasta kommentista! Tosi mukava kuulla, että pidät mun kirjotustyylistä
Kiitos nuuhku! Kiva että tykkäsit!
Kiitos kommentista shesaid
RonWeasleyyy kiitos paljon, uudet lukijat on aina ihania.

Tässä on nyt sitten seuraava luku. Toivottavasti tykkäätte


30. Tylyahossa tapahtuu

”No mitä te haluaisitte tehdä?” Lily kysyi toisilta, heidän vihdoinkin päästyään Tylyahoon ensimmäisten joukossa.
Rose kohautti olkiaan. ”Minulle on oikeastaan ihan sama. Päättäkää te.”
Kaitlin oli aukaisemassa suunsa, sanoakseen jotain, mutta juuri silloin kuului hänen oikealta puoleltaan äänekäs poksahdus, joka pelästytti hänet. Joku oli ilmiintynyt melkein hänen viereensä. Mustaviittainen, huppupäinen mies. Mies loi tyttöihin pikaisen, epäluuloisen vilkaisun ja kiiruhti sitten kovaa vauhtia eteenpäin.
Kaitlin kohotti kulmiaan toisille, miehen mentyä. ”Se oli outoa.”
Lily nyökkäsi tuijottaen miehen perään. ”Niinpä”, Lily myönsi. Mutta toisaalta, Tylyahossa saattoi joskus törmätä melko erikoisiinkin tyyppeihin, joten niinpä he eivät kiinnittäneet mieheen sen enempää huomiota, vaan jatkoivat vain hiljakseen kävelyä pitkin Tylyahon pääkatua.
Hetken kuluttua he pysähtyivät Sekon pilapuodin näyteikkunaan, kun heidän takaansa kuuluva äänekäs poksahdus hätkähdytti heidät jälleen kerran. Käännähdettyään ympäri, he huomasivat kaksi samanlaisiin, yksinkertaisiin mustiin vaatteisiin pukeutunutta huppupäistä miestä, kuin heidän aikaisemminkin näkemänsä mies. Lily, Kaitlin ja Rose vilkaisivat toisiaan nopeasti. ”Täällä on tekeillä jotain outoa”, Lily sanoi Kaitlinille ja Roselle hiljaa miesten mentyä.
Rose ja Kaitlin nyökkäsivät.
”Minusta tuntuu, että Venom tiesi” Lily henkäisi yhtäkkiä. ”Mitä ikinä täällä tapahtuukaan, niin Venom puhui tästä silloin aikaisemmin.”
”Enpä tiedä, Lily”, Kaitlin sanoi, ”Ehkä se oli vain yhteensattumaa. Mistä sinä päättelet että se liittyi tähän?”
Lily kohautti olkiaan. ”En minä tiedä. Mutta minä en usko, että tämä on yhteensattumaa, olen varma, että Venomilla on jotain tekemistä tämän kanssa.”
”Mutta silti”, Rose sanoi. ”Eihän me oikeastaan tiedetä, mitä täällä on tekeillä. Tähän mennessä me ollaan nähty vain muutama outo tyyppi, ei sen enempää. Ehkä me vain ollaan liian säikkyjä.”
Lily kuitenkin nyökkäsi siihen suuntaan tietä, josta he olivat juuri vähän aikaa sitten kävelleet. Sitä pitkin käveli nyt kaksi muuta huppupäistä velhoa keskustellen kiivaasti keskenään kiihkein kuiskauksin.
Velhojen ohitettua heidät, Lily katseli ympärilleen. Kukaan muu kadulla olija ei näyttänyt huomanneen mitään outoa. Ehkä he sittenkin olivat vain kuvitelleet kaiken – tai ehkä muut eivät vain olleet niin tarkkaavaisia.
Kaitlin, Rose ja Lily vilkaisivat taas toisiaan, mutta kukaan ei sanonut mitään. Siinä samassa kuului kuitenkin hieman edestäpäin kadulta äänekäs pamaus ja Lily hyppäsi puoli metriä ilmaan. Heidän eteensä oli ilmestynyt mustan savupöllähdyksen saattelemana noin kymmenkunta mustaviittaisia hahmoja, jotka erosivat heidän aikaisemmin näkemistään miehistä vain yhdellä tavalla – jokaisella heistä oli kasvoillaan kuolonsyöjänaamari.

Ohikiitävän hetken ajan kuolonsyöjien ilmestyttyä koko katu oli hiiren hiljaa ja liikkumatta. Sen jälkeen, hyvin nopeasti, koko katu joutui kaaoksen valtaan. Kuolonsyöjät alkoivat hajaantua kaivaen taikasauvansa esiin kaapujensa taskuista ja sinkosivat loitsuja sinne tänne, ilmeisesti välittämättä hirveästi siitä, kehen osuivat, tarkoituksenaan vain aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa.
Viikonloppuostoksilla olleet noidat ja velhot ryntäilivät paniikissa edestakaisin törmäillen toisiinsa, yrittäessään saada lapsensa mahdollisimman nopeasti turvaan, tai päästä itse pois loitsujen tieltä. Jotkut kaivoivat taikasauvansa esiin ja yrittivät taistella kuolonsyöjiä vastaan, kun taas toiset yrittivät vain päästä mahdollisimman nopeasti pois kadulta. Tylypahkan oppilaita näkyi siellä täällä, eikä kukaan tuntunut oikein tietävän, mitä tehdä.
Lily, Kaitlin ja Rose seisoivat edelleen jähmettyneinä vasten näyteikkunaa tuijottaen edessään olevaa kaaosta. ”Minä en käsitä”, Lily huusi Kaitlinille huutojen ja taistelun metelin yli. ”Miten heitä voi olla noin paljon? Taikaministeriöhän on saanut jo melkein kaikki napattua!”
”Minä en tiedä”, Kaitlin huusi takaisin. ”Meidän pitää päästä pois täältä.”
Pois pääseminen osoittautui kuitenkin melko mahdottomaksi. Kuolonsyöjiä näytti tulleen jostain vielä lisää ja sen sijaan, että he olisivat päässeet pois, he huomasivat pian olevansa keskellä taistelua ja Lilyllä oli täysi työ pelkästään puolustaa itseään, sillä tuntui kuin kuolonsyöjiä olisi hyökännyt joka puolelta häntä vastaan.
”Karkotaseet”, Lily huusi osoittaen sauvallaan yhtä kuolonsyöjistä, jonka sauva singahti hänen käteensä. Samassa häntä lähestyi kuitenkin toiselta puolelta toinen kuolonsyöjä. ”Tainnutu!” Lily kirkui täysillä, ennen kuin kuolonsyöjä ehtisi itse kirota hänet.
Samaan aikaan hän yritti pitää silmällä ystäviään, joilla ei näyttänyt menevän yhtään sen paremmin kuin hänelläkään. ”Kaitlin varo”, Lily kirkaisi parin metrin päässä olevalle Kaitlinille, joka oli niin keskittynyt taistelemaan yhden kuolonsyöjän kanssa, ettei ollut tajunnut että kaksi muuta lähestyi häntä samaan aikaan. Lily tainnutti toisen ja Kaitlin toisen.
”Yritetään pysyä yhdessä”, Kaitlin huusi kiskaisten Rosen pois häntä kohti kiitävän kidutuskirouksen edestä vain muutaman sentin päästä.
”Kiitos”, Rose sanoi ja tainnutti kirouksen tehneen kuolonsyöjän.
”Karkotaseet!” Lily huusi osoittaen sauvallaan kuolonsyöjää, joka lähestyi heitä. Kuolonsyöjä hypähti ketterästi pois loitsun tieltä. ”Tainnutu”, Lily yritti uudestaan, mutta kuolonsyöjä väisti tämänkin loitsun ja Rose joutui tönäisemään Lilyn nopeasti pois tappokirouksen tieltä, niin että tämä kaatui maahan.
”Se oli täpärällä”, Lily henkäisi pyyhkien hikeä otsaltaan, noustessaan seisomaan. ”Kiit – Tainnutu!”
Lily huusi tainnuttaen kuolonsyöjän joka oli kiroamassa Kaitlinia. Siinä samassa kuitenkin toinen kuolonsyöjä käveli tämän ohi ja mutisi mennessään ”Herpaannu”, niin että Rose joutui tainnuttamaan tämän saman tien uudestaan, ennen kuin tämä pääsi uudelleen pystyyn.
”Meidän on pakko päästä pois täältä”, Lily huusi Roselle, tämän loikatessa nopeasti pois taas yhden kirouksen tieltä. ”Me ei jakseta tällaista enää kauaa, sitä paitsi me olemme alakynnessä.” Se oli totta, Lily oli jo nyt hengästynyt, hikinen ja kuolemanväsynyt, kun sen sijaan kuolonsyöjiä näytti menevän aivan yhtä hyvin, kuin alussakin.
Rose, Kaitlin ja Lily yrittivät epätoivoisesti päästä kauemmas taistelusta, kun he huomasivat Albuksen, joka oli joutunut taistelemaan yksin kahta kuolonsyöjää vastaan, ja menivät nopeasti auttamaan häntä. Neljästään he tainnuttivat kuolonsyöjät nopeasti.
”Meidän täytyy päästä pois täältä”, Albus huusi toisille, ”äkkiä.”
”Joo, sen verran me tajuttiin itsekin”, Lily huusi takaisin. ”Tainnutu! Mitään ideoita miten se onnistuisi?”
”Karkotaseet!”, Albus huusi kuolonsyöjälle, joka yritti kirota heitä ja heitti sitten tämän taikasauvan niin pitkälle kuin jaksoi, kuolonsyöjän juostessa nopeasti sen perään. ”Eipä pahemmin.”
Lily yritti tainnuttaa taas yhtä kuolonsyöjää.”Tainnutu”, hän huusi epätoivoisesti, mutta kuolonsyöjä tuntui torjuvan jokaisen hänen loitsunsa, ”Tainnutu.” Yhdessä Albuksen kanssa he saivat kuolonsyöjän lopulta tainnutettua. Heti sen jälkeen Albuksen oli pakko syöksyä taistelemaan toista kuolonsyöjää vastaan.
Mutta sitten, yhtäkkiä kaikki tuntui muuttuvan. Vielä hetki sitten kirkkaasti paistava aurinko meni pilveen ja ilma tuntui kylmenevän yhtäkkiä ja tuuli koveni purevaksi viimaksi. Lilystä alkoi tuntua oudolta. Toivottomalta. Aivan kuin… Aivan kuin hän ei olisi enää ikinä onnellinen, Lily ajatteli, niinpä, aivan kuin maailmasta olisi viety kaikki onni. Me ei selvitä tästä, Lily ajatteli epätoivoisesti ja kylmä tuuli tuntui pureutuvan suoraan luihin ja ytimiin saakka.
Ja siinä samassa Lily näki ne, mustat huppupäiset hahmot, jotka lähestyivät heitä kauempaa. Jotka tuntuivat ikään kuin lipuvan… Lily ymmärsi heti, että ne eivät olleet kuolonsyöjiä. Silti häneltä kesti hetki, ennen kuin hän tajusi, mitä ne olivat. Lily henkäisi terävästi ymmärrettyään ja hänen suunsa loksahti auki.
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ankeuttajia muualla, kuin Pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjan kuvissa. Silti hän tiesi niistä melko paljon, niitä oli käytetty ennen Azkabanin vanginvartijoina. Lilyllä ei ollut aavistustakaan, miten ne olivat päätyneet tänne, mutta hän päätteli, että ne tekivät nyt yhteistyötä kuolonsyöjien kanssa, niin kuin ne olivat tehneet ennenkin, silloin kun Voldemort oli ollut vielä elossa.

Muutkin näyttivät nyt huomanneen lähestyvät ankeuttajat. Ne tuntuivat vielä lisäävän epätoivoa ja paniikkia, ja Lily yritti epätoivoisesti taistella kylmää, kuvottavaa onnettomuuden tunnetta vastaan.
”Lily, ajattele joitain todella onnellisia muistoja”, Albus sanoi. Hänen ei tarvinnut enää huutaa. Vaikka taistelu jatkuikin vielä, äänet olivat vaienneet ja ankeuttajat tuntuivat tuoneen mukanaan hiljaisuuden. ”Muistatko sinä loitsun?” Albus kysyi.
”Odotum suojelius”, Lily kuiskasi. He olivat harjoitelleet loitsua kerran Pimeyden voimilta suojautumisessa. Ankeuttajien lähestyessä, hän yritti keskittyä ajattelemaan vain kaikista onnellisimpia ajatuksia, työntäen epätoivon pois mielestään. Hän kohotti taikasauvansa niitä kohti, samoin kuin Albuskin.
Hän ajatteli ihania ystäviään ja perhettään. ”Odotum suojelius!” Lily huusi täysillä, ”Odotum suojelius!” Hänen taikasauvastaan lähti ohut hopeinen juova, joka hävisi melkein saman tien, kuin oli tullutkin.
Lily yritti tarrata kiinni muistoihin, jotka tuntuivat lipuvan hänen otteestaan yhä kovempaa vauhtia. Hän mietti kaikkia onnellisia lapsuusmuistojaan, hän muisteli huispausottelun voittamista seuraavaa tunnetta. ”Odotum Suojelius!”, Lily huusi, mutta ei saanut edelleenkään aikaan kuin muutaman ohuen hopeajuovan.
Hän mietti Scorpiusta. Hän mietti kaikkia heidän onnellisia muistojaan. Hän muisti Scorpiuksen huulet vasten hänen omiaan. He voisivat vielä korjata kaiken, Lily ajatteli, kaikki muuttuisi vielä hyväksi. He aloittaisivat alusta ja kaikki olisi taas hyvin.
”Odotum suojelius!” Lily huusi osoittaen lähimmäistä ankeuttajaa, joka oli nyt vain muutaman metrin päässä hänestä. ”Odotum… Odotum…”
Mutta hän ei pystynyt siihen. Hän ei pystynyt tekemään sitä. Hän oli liian heikko. Hän ei pystynyt. Hän haistoi ankeuttajan kuvottavan löyhkän tämän lähestyessä ja tunsi polviensa pettävän altaan. Ankeuttaja kumartui häntä kohti ja kohotti toisen mädäntyneistä käsistään nostaakseen hupun kasvoiltaan. Lily sulki silmänsä.
Hän ei kuitenkaan tuntenut ankeuttajan suudelmaa, jota oli odottanut, vaan vahvan käsiparin, joka kietoutui takaapäin tiukasti hänen vyötärönsä ympärille ja veti hänet pois ankeuttajan ulottuvilta. Lily ajatteli hämärästi aukaisevansa silmänsä, katsoakseen kuka hänet oli pelastanut, mutta, ennen kuin hän ehti tehdä mitään, hän kuitenkin menetti tajuntansa ja kaikki pimeni.

***
Scorpius tuijotti järkyttyneenä Venomin perään, tämän lähdettyä ja kääntyi sitten katsomaan Alexia. Alexin tuijotti häntä takaisin ja hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. He olivat huomaamatta pysähtyneet keskelle tietä ja kaikki heidän jälkeensä tulleet olivat ohittaneet heidät katsoen kummastellen, tajuamatta miksi he olivat pysähtyneet.
Scorpius havahtui ensimmäisenä. ”Meidän pitää tehdä jotain. Meidän pitää varoittaa jotakuta. Äkkiä!”
”Mutta ketä?” Alex kysyi.
”Lily!” Scorpius henkäisi nopeasti, vastaamatta Alexin kysymykseen. ”Hän on Tylyahossa. Hän on vaarassa!”
Alex kohotti kulmiaan. ”Jos se mitä Venom sanoi on totta, niin silloin kaikki Tylyahossa olevat ovat vaarassa”, Alex huomautti.
”Niin mutta Lily on vielä suuremmassa vaarassa”, Scorpius sanoi kärsimättömänä. ”Hänen sukunsa takia! Etkö sinä käsitä? Hän on Potter. Minun käsittääkseni kovinkaan moni kuolonsyöjä ei ole hirveän tyytyväinen siihen, mitä hänen isänsä teki.” Scorpius tunsi kylmän, kuvottavan paniikin tunteen vatsanpohjassaan, ajatellessaan sitä. Hän mietti kaikkea sitä, mitä Venom oli sanonut, vasta hetki sitten. Hänen olisi pakko varoittaa Lilyä. Hänen olisi pakko saada Lily turvaan.
”Tule”, Scorpius sanoi ja ryntäsi eteenpäin ja lähti pinkomaan kohti Tylyahoa niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.
”Odota”, Alex sanoi juosten hänen peräänsä.
Scorpius ei kutienkaan kuullut. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin Lilyä. Hänen olisi pakko saada Lily turvaan. Hän ei kestäisi, jos Lilylle tapahtuisi jotain. Hän rakasti Lilyä vieläkin, kaikesta huolimatta. Ja vaikka se ajatus satutti ehkä enemmän kuin mikään muu, hän ei voinut sille mitään. Luultavasti hän rakastaisi Lilyä aina.
Scorpius töni muita oppilaita pois tieltään juostessaan kohti Tylyahoa, Alexin yrittäessä pysytellä hänen perässään. Mutta he olivat vielä liian kaukana. He eivät ehtisi, Scorpius ajatteli.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he olivat vihdoinkin Tylyahon kylän laidalla ja Scorpiuksen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Alex juoksi hänet kiinni ja pysähtyi hänen viereensä.
”Mieti nyt vähän, mitä sinä olet tekemässä”, Alex sanoi huohottaen hengästyneenä. ”Jos kuolonsyöjät tosiaan aikovat hyökätä tuonne, oletko ihan varma, että haluat juosta suoraan keskelle sitä?”
”Minun on pakko, etkö sinä käsitä?” Scorpius huusi ärtyneenä. ”Minun on pakko pelastaa Lily!”
”Ja miten sinä muka kuvittelet pelastavasti hänet?” Alex kysyi. ”Miten sinä kuvittelet muka pystyväsi taistelemaan kaikkia niitä kuolonsyöjiä vastaan?”
”En tiedä”, Scorpius sanoi hiljaa. Hän ei ollut ajatellut vielä ihan niin pitkälle.”Mutta minun on pakko yrittää.”
”Oletko sinä hullu? Sinähän vain tapatat itsesi!”
”Ihan sama”, Scorpius huusi. ”Minä mieluummin kuolen, kuin annan Lilyn kuolla.”
”Lily jätti sinut, Scorpius”, Alex huomautti. ”Hän ei halunnut sinua enää.”
”Se oli minun oma vikani enemmän kuin hänen”, Scorpius sanoi synkästi. ”Tuletko sinä? Meillä ei ole enää aikaa hukattavana.”
Sen jälkeen Scorpius lähti taas juoksemaan, mutta päästyään Tylyahon pääkadulle, hän huomasi ehtineensä paikalle liian myöhään. Koko katu oli jo täyden kaaoksen vallassa. Vaikka hän olikin osannut odottaa sitä, se oli silti järkytys, näytti siltä, kuin Tylyahoon olisi hetkessä syttynyt täysi sota. Scorpius ei kuitenkaan pysähtynyt, hän ei voinut. Hänen oli löydettävä Lily. Ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Scorpius ryntäsi suoraan taistelun keskelle, kaivaen taikasauvansa esiin ja puolustaen sillä itseään samalla kuin katseli ympärilleen yrittäen löytää Lilyä sekasorron keskeltä. Hän huomasi pian, että se ei ollut ihan niin helppoa, kuin olisi voinut luulla. Siitä kaaoksesta oli melkein mahdotonta löytää yhtään ketään. Jonkin ajan kuluttua hän suureksi helpotuksekseen kuitenkin huomasi tämän. Lily taisteli kuolonsyöjiä vastaan veljensä Albuksen sekä Rosen ja Kaitlinin kanssa, ja näytti ainakin toistaiseksi olevan kunnossa.
Scorpius yritti päästä Lilyn luokse, mutta eteneminen oli hyvin hidasta, koska hänen oli koko ajan samalla kamppailtava kuolonsyöjiä vastaan. Muutaman kerran oli hyvin täpärällä, ettei joku kirous osunut häneen, mutta hänen onnistui väistelemään niitä, kunnes hän oli jo melkein Lilyn luona.
Sitten kuitenkin säätila tuntui muuttuvan kuin yhtäkkiä. Aurinko meni pilveen ja lämpötila laski nopeasti. Sään muuttumisen myötä Scorpius tunsi vaipuvansa epätoivoon, he eivät selviäisi tästä. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka toivottomalta heidän tilanteensa vaikutti. Hän ei voisi enää koskaan olla onnellinen.
Scorpiukselta kesti hetken aikaa tajuta, mistä niin yhtäkkiä muuttunut säätila, sekä kaiken nielevä, lohduton onnettomuus johtui. Itse asiassa hän ei huomannut sitä, ennen kuin tuntematon noita hänen oikealta puoleltaan kirkaisi ”ankeuttajia”, ja osoitti eteenpäin.

Ja silloin Scorpiuskin näki ne. Isot, huppupäiset hahmot, jotka lipuivat heitä kohti, imien kaiken onnen mukanaan. Vaikka Scorpius ei ollut nähnyt niitä koskaan ennen oikeasti, hän tiesi, miten niitä vastaan taisteltiin, ja hänen oli jopa onnistunut saada aikaan kunnollinen suojelius kerran. Tosin se oli tapahtunut luokkahuoneessa, valvotuissa olosuhteissa, eikä tositilanteessa.
Siitä huolimatta Scorpius yritti karkottaa onnettomat ajatukset mielestään ja valmistautui taistelemaan ankeuttajia vastaan.
Sitten hänen katseensa osui kuitenkin taas Lilyyn, ja kauhukseen hän huomasi yhden ankeuttajista lähestyvän Lilyä. Scorpius katseli jähmettyneenä, kuinka Lily yritti tehdä suojeliusta, onnistumatta siinä. Scorpius lähti juoksemaan kohti Lilyä, samaan aikaan kun ankeuttaja kumartui tätä kohti. Scorpius oli jo melkein tämän luona, kun hän pysähtyi äkisti. Hän ei ollut ehtinyt ajoissa. Sen sijaan Lilyn luokse marssi yksi kuolonsyöjistä, joka kiskaisi tämän nopeasti pois ankeuttajan luota ja lähetti sitten oman suojeliuksensa karkottamaan ankeuttajan. Sitten kuolonsyöjä nosti Lilyn syliinsä ja lähti kantamaan tätä ripein askelin kauemmas.
Kukaan muu ei tuntunut edes huomaavan sitä kaiken sekasorron keskellä, paitsi Scorpius. Hetkeäkään ajattelematta Scorpius lähti taas liikkeelle ja pinkaisi kuolonsyöjän ja tajuttoman Lilyn perään.

***
Ensimmäisenä Lily tajusi olevansa taas hereillä äänien takia. Vaimein kuiskauksin käyty keskustelu täytti hänen tajuntansa ja hetken aikaa hän vain kuunteli, yrittäen saada äänistä selvää. Hetken kuluttua hän yritti varovasti aukaista silmänsä, muidenkin aistien palautuessa pikkuhiljaa takaisin toimintaan. Lily tajusi kohta makaavansa kovalla ja hiukan kostealla puulattialla, ja yritettyään liikkua, hän huomasi, että hänet oli köytetty tiukasti ranteista ja nilkoista.
Lily katseli ympärilleen ja huomasi olevansa melkein tyhjässä huoneessa, jossa oli vain muutama huonokuntoinen, vanha tuoli ja pöytä, joka näytti siltä, että voisi lahota, hetkellä millä hyvänsä. Tuoleilla istui kolme mustaviittaista miestä, joiden keskustelun Lily oli ilmeisesti kuullut. Kuolonsyöjiä, Lily tajusi. Samaan aikaan hän tunnisti myös paikan, jossa he olivat. Se oli ilmiselvästi Rääkyvä röttelö.
Vähitellen tapahtuman alkoivat palautua Lilyn mieleen sekavina välähdyksinä, jotka saivat hänen päänsä särkemään, kunnes hän vihdoin muisti kaiken. Kuolonsyöjät, ankeuttajat… Hän muisti, että joku oli pelastanut hänet ankeuttajalta, mutta oli luullut sen olevan jonkun heidän puoleltaan. Ilmeisesti se olikin ollut joku kuolonsyöjistä, ja ottaen huomioon hänen senhetkisen tilansa, se ei ollut kovin paljon häntä auttanut. Mutta ainakin hänellä oli vielä sielunsa tallella, Lily ajatteli, ja häntä puistatti hänen miettiessään, kuinka paljon pahemmin asiat olisivat voineet olla.
Lily käänsi katseensa takaisin kohti kuolonsyöjiä, ja huomasi, että heidän kaikkien katseet olivat nyt kiinnittyneet häneen.
”Kas kas”, yksi kuolonsyöjistä sanoi virnistäen ilkeästi, ”pikkuneiti Potter heräsi päiväuniltaan.”
”Joten, mitä me tehdään hänelle nyt?” kuolonsyöjistä nuorin kysyi.
”Eikö se ole ilmiselvää, Goyle?” toinen kuolonsyöjä vastasi, ”Tapetaan hänet tietysti.”
Lily tunsi kalpenevansa vielä entisestäänkin, nähtyään kuolonsyöjän murhanhimoisen katseen. Hän tajusi, että hänen tilanteensa alkoi vaikuttaa melko huonolta, hänestä ei olisi paljoakaan vastusta heille kolmelle, yksin, köytettynä ja sauvattomana. Ja sauvastaan puheen ollen, Lily huomasi sen pöydän reunalla, vain muutaman metrin päästä hänestä itsestään. Jos hän vain onnistuisi saamaan sen käsiinsä, ehkä hän –
Goyleksi puhuteltu kuolonsyöjä huomasi Lilyn katseen ja nappasi sauvan pöydältä. ”Tästä ei taidakaan olla sinulle paljon hyötyä nyt, vai mitä?” Goyle sanoi ilkeästi.
Lily ei vastannut mitään, vaan puri vain hampaitaan yhteen.
”No niin”, toinen kuolonsyöjistä sanoi. ”Mennään sitten jo asiaan, turha tässä enää on viivytellä. Kuka haluaa tappaa hänet?”
”Ei niin nopeasti, Yaxley”, kolmas kuolonsyöjä, joka oli ollut tähän asti hiljaa, avasi nyt suunsa. ”Etkö sinä halua pitää yhtään hauskaa? Mieti nyt, meillä on vihdoinkin Potterin tytär itsellämme, mikä kiire meillä muka on?”
Yaxley huokaisi ärtyneesti. ”Sinä haluat leikkiä hänen kanssaan? Hyvä on sitten, tee mitä haluat, minua alkaa jo kyllästyttää tämä.”
Lily tunsi vatsassaan ikävän kouristavan tunteen, hän ei ollut ihan varma, mitä Yaxley tarkoitti sanalla leikkiä, mutta sen hän tiesi, ettei hän edes halunnut saada sitä selville.
”Niin houkuttelevalta kuin tuo kuulostaakin, minä en tarkoittanut ihan sitä”, kolmas kuolonsyöjä vastasi. ”Ajattele nyt, meillä on Lily Potter panttivankinamme. Ja luultavasti hänen isänsä tekisi mitä tahansa saadakseen rakkaan tyttärensä takaisin.”
Lily tunsi toivon kipinän heräävän itsessään. Jos hänen isänsä vain tietäisi, varmasti hän keksisi jonkun keinon saada Lily ulos sieltä.
”Äh, minä sanon, että tapetaan hänet nyt vain heti, niin saadaan se pois alta”, nuorin kuolonsyöjistä, Goyle, puuttui keskusteluun. ”Onhan hänellä vielä kaksi muutakin lasta, joilla me voimme kiristää, jos tarvitsee.”
”Ei niiden lapsien nappaaminen nyt niin helppoa ole”, toinen kuolonsyöjä huomautti.
”Minusta Goyle on oikeassa”, Yaxley väitti kuitenkin vastaan. ”Tapetaan vain tämä, luulisi Potterin siitä saavan tarpeeksi ison opetuksen. Ja sitten jätämme ruumiin jonnekin hänen löydettäväkseen. Tai ehkä tuhoamme sen, niin että hän ei ikinä saa tietää, mitä hänen rakkaalle tyttärelleen kävi…”

Kuolonsyöjät jatkoivat kiistelyä siitä, pitäisikö hänet tappaa vai ei ja Lily kiinnitti taas huomionsa taikasauvaansa. Goyle oli laskenut sen takaisin pöydälle, vähän matkan päähän itsestään. Jos he keskittyisivät liikaa kinasteluunsa ja unohtaisivat vahtia Lilyä, ehkä hän pystyisi nappaamaan sauvansa. Se olisi jopa voinut onnistuakin, jos häntä vain ei olisi sidottu. Lily yritti huomaamattomasti vapauttaa käsiään köysistä, mutta huomasi sen pian turhaksi. Ne olivat aivan liian tiukalla, ja hän vain hankasi ranteensa naarmuille.
Ehkä hän voisi siitä huolimatta onnistua syöksymään pöydän luokse, ja saatuaan sauvan käteensä vapauttaa itsensä ja karata. Lily tajusi kyllä, että hänen suunnitelmansa ei ollut kummoinenkaan, ja oli hyvin epätodennäköistä, suunnastaan mahdotonta, että se olisi onnistunut. Se oli kuitenkin paras, jonka hän keksi, ja se oli parasta toteuttaa pian, ennen kuin kuolonsyöjät päättäisivät, että olisi sittenkin parasta vain tappaa hänet. Nyt Lily yritti vuorostaan liikutella jalkojaan, yrittäen päätellä, pystyisikö hän nousemaan seisomaan. Ei ainakaan tarpeeksi nopeasti toteuttaakseen suunnitelmansa, mutta ehkä hän voisi voittaa muutaman sekunnin yllättämällä heidät.
Lily veti syvään henkeä, valmistautuen toivottomalta tuntuvaan pakoyritykseen. Hänen oli pakko tehdä jotain, hän ei voisi antautua pelolle, ei nyt, vaikka tilanne tuntui kuinka toivottomalta. Hän oli sentään rohkelikko ja sitä paitsi olihan hän ennenkin taistellut kuolonsyöjiä vastaan, hän pystyisi siihen kyllä. Hänen olisi pakko.

Lily veti vielä viimeisen kerran henkeä yrittäen rauhoittaa pamppailevaa sydäntään, ja syöksyi sitten kohti taikasauvaansa niin nopeasti, kuin sidotuilta raajoiltaan pystyi.
Hän ei ollut tarpeeksi nopea. Tietenkään hän ei ollut tarpeeksi nopea. Miten hän oli edes voinut kuvitella, että se onnistuisi? Juuri ennen kuin hän olisi saanut napattua sauvansa, Goyle tarttui Lilyä vyötäröstä ja veti hänet kauemmas pöydästä.
Samalla hetkellä kuitenkin Goylen vieressä istunut kuolonsyöjä kaatui tainnutettuna maahan. Muutaman sekunnin kuluttua toinenkin kuolonsyöjä joutui tainnutetuksi. Lily iski vaistonvaraisesti kyynärpäänsä Goylen mahaan niin kovaa kuin pystyi ja tönäisi hänet koko voimallaan vasten pöytää. Goyle iski päänsä pöytään ja kaatui myös tajuttomana maahan.
Lily kääntyi ympäri nähdäkseen kuka oli auttanut häntä ja hänen suunsa loksahti hämmästyksestä ammolleen hänen huomatessaan tuijottavansa Scorpiuksen kasvoja.
”Mitä sinä teet täällä?” Lily kysyi melkein kuiskaten. Hän tajusi hämärästi, että puhui nyt Scorpiukselle ensimmäiseen kertaan moneen viikkoon.
”Tulin pelastamaan sinut tietysti”, Scorpius vastasi hengästyneenä. Sitten hän heilautti sauvaansa, niin että Lilyn käsissä ja jaloissa olleet köydet tipahtivat maahan.
”Kiitos”, Lily sanoi hiljaa, hieroen ranteitaan, jotka olivat arat ja vuotivat verta kohdista joista köydet olivat hanganneet tiukimmin. Sitten hän kumartui nappaamaan taikasauvansa lattialta, johon se oli tippunut. Sen jälkeen hän kääntyi taas katsomaan Scorpiusta, tietämättä mitä tehdä.
”Meidän pitäisi varmaan lähteä täältä. Pystytkö sinä kävelemään?” Scorpius sanoi lopulta.
Lily otti muutaman haparoivan askeleen ja kieritteli puutuneita nilkkojaan muutaman kerran ympäri. ”Jotenkuten.” Sitten hän kääntyi katsomaan Goyle, joka makasi silmät kiinni lattialla. ”Onkohan hän… kuollut?”
”En usko, tajuton vain”, Scorpius sanoi. ”Meidän pitäisi ehkä sitoa heidät.”
”Hyvä idea”, Lily vastasi.
He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa aikomustaan, kun yhtäkkiä Goyle nousi istumaan ja heitti Lilyä loitsulla, joka sai tämän puolestaan kaatumaan lattialle ja lyömään päänsä pöydänkulmaan ja heti sen perään hän tainnutti Scorpiuksen, niin että tämä kaatui lattialle Lilyn viereen.
”Herpaannu”, Goyle sanoi herättäen kaksi kuolosyöjäkaveriaan, samaan aikaan, kun Lily herpaannutti Scorpiuksen.
”Karkotaseet”, Lily huusi, osoittaen Goyle sauvallaan, mutta osui ohi. ”Tainnutu!”
Lily väisti täpärästi Yaxleyn tainnutustaian ja onnistui tainnuttamaan tämän samalla, kun Scorpius tainnutti kuolonsyöjän, jonka nimeä Lily ei tiennyt. ”Karkotaseet”, Lily huusi ja onnistui saamaan taikasauvan Goylelta, joka ei ollut huomannut häntä, koska oli ollut herpaannuttamassa Yaxleytä. ”Tainnutu!” Scorpius ja Lily huusivat samaan aikaan ja Goyle kaatui lattialle tajuttomana.

Scorpius kääntyi katsomaan Lilyä, joka makasi edelleen lattialla. ”Sinun päästäsi vuotaa verta”, hän huomautti.
Lily painoi kämmenensä takaraivolleen, siihen kohtaan, johon pöydän jalka oli osunut ja tunsi kämmenensä kostuvan verestään. ”Auts.”
”Tule”, Scorpius sanoi, vetäen Lilyn pystyyn. ”Meidän on parasta lähteä, ennen kuin nuo heräävät uudestaan.” Yrittäessään laskea painoa toiselle jalalleen, Lily kutienkin tunsi terävän kivun nilkassaan, joka sai hänet irvistämään kivusta.
”Minusta tuntuu, että taisin murtaa nilkkani”, Lily sanoi.
”Voi ei”, Scorpius voihkaisi. ”Meidän pitää päästä pois. Äkkiä, ennen kuin nuo heräävät. ”pystytkö sinä kävelemään, jos nojaat minuun?”
”Luulisin”, Lily sanoi ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn vyötäisille ja he lähtivät linkuttamaan ulos Rääkyvästä röttelöstä, niin nopeasti kuin pääsivät.
Ulkona oli alkanut jo hämärtää, ja Lily tajusi, että oli tainnut kulua aika paljon aikaa siitä, kun hän oli menettänyt tajuntansa. Yhtäkkiä häntä pelotti mennä takaisin Tylyahoon, häntä pelotti nähdä, mitä siellä oli tapahtunut hänen lähdettyään. Lily ei sanonut mitään vaan nojautui vain lähemmäs Scorpiusta hytisten viilenevässä iltailmassa.
Heidän käveltyään vähän matkaa, he näkivät neljän hahmon kävelevän heitä vastaan ripein askelin. Huomattuaan Scorpiuksen ja Lilyn, he kiihdyttivät vauhtiaan, kävellessään heitä kohti. Scorpius ja Lily vilkaisivat nopeasti toisiaan ja kaivoivat taikasauvansa esiin, kuin yhteisestä sopimuksesta.
Hahmojen lähestyessä heitä, Lily kuitenkin tunnisti joukkoa johtavan miehen.
”Isä!” Lily huusi helpottuneena siitä, että he eivät olleetkaan kuolonsyöjiä ja siitä, että häntä lähestyi juuri se henkilö, jonka hän olisi halunnut ehkä eniten maailmassa nähdä juuri nyt.
”Lily!”, Harry huusi juosten viimeiset askeleet heidän luokseen. ”Mitä tapahtui? Oletteko te kunnossa?” Harry sanoi tutkien katseellaan tytärtään, joka pysyi pystyssä vain nojautuen Scorpiukseen, hänen hiuksensa olivat tahmeat verestä ja hän oli yltä päältä haavoilla ja mustelmilla. Sitten Harry veti Lilyn tiukkaan, helpottuneeseen halaukseen. ”Isä”, Lily henkäisi uudestaan helpottuneena ja tajusi yhtäkkiä, kuinka väsynyt hän oli.
”Kaikki on hyvin, Lily”, Harry sanoi hellästi ja nosti sitten Lilyn syliinsä, aivan kuin tämä olisi ollut vieläkin pieni lapsi. ”Minä voin kantaa sinut.”
 Lily kietoi käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja sulki silmänsä.


A/N2: Mun mielestä en ole vieläkään mikään kovin hyvä kirjoittamaan noita taistelukohtauksia, joten olisi tosi kiva kuulla teidän mielipide!

[RonWeasleyyy]

Jatkoa, ou jee...
Mulla ei ainakaa oo mitää valittamista taistelukohtauksesta
Ihanaa ku Scorpius pelasti Lilyn, vaikkakin se oli aika arvattavissa, mutta ihanaa kuitenkin

...Rose joutui tainnuttamaan tämän saman hänet uudestaan, ennen kuin tämä pääsi uudelleen pystyyn.

Oonko väärässä, vai onko tos jotain liikaa, tai liian vähän.
Siinä oli ainut virhe jonka bongasin, vaikka en mä nyt hirveesti niitä bongannukkaa
Ei oikein mitää muuta, paitsi et jatkoo vaa tulemaa


-RonWeasleyyy

Ps. yks asia viel Scorpius ja Lily yhteen ja äkkiä, en kestä enää, hihii...

//Ja jee olin eka//

[rrooooosa]

Mun mielestä toi taistelukohtaus oli hyvin kirjotettu ja tykkäsin täst muutenkin ihan sikana.
Ihanaa et Scorpius pelasti Lilyn !
jatkoooooooo<3

[nuuhku]

tosi hyvä luku! mun mielest olit kirjottanu hyvin ton taistelukohtauksen. se kohtaus oli kans tosi hyvä missä joku veti lilyn pois siitä ankeuttajan luota ja se vaihtu scorpiuksen näkökulmasta kirjotettuun. luulin et se olis ollu scorpius joka autto lilyy mut kivasti lisäsit jännitystä ja sait lisää tapahtumii ku se oliki kuolonsyöjä. (:
ja toi oli tosi ihana kohtaus ku scorpius pelasti lilyn.

tää oli todella hyvä ja hyvin kirjotettu luku, kiitos (:

jatkoa odotellessa

~nuuhku

[Trickster]

Wau:) Tosi hyvä luku taas! Dramione on kyllä paras paritus... Virheitä en ainakaan huomannut ja teksti oli sujuvaa eikä takkuillut ollenkaan:)Ihana Scorp kun lähti pelastaan Lilyä<3 Oletko aloittanut jo kirjoittamaan seuraavaa lukua? Innolla sitä odottelen:)

[Jazmín]

A/N:  Kiitos RonWeasleyyy! Joo, toi pelastamiskohtaus oli ehkä vähän liian ennaltarvattava, mutta toisaalta, kliseet on aliarvostettuja
Kiitti rrooooosa, ihanaa että tykkäsit
Kiitos paljon piristävästä kommentista nuuhku!
Oblivian, kiitos paljon kommentista! piristi myöskin päivääni kivasti

No niin, tässä tulee nyt seuraava luku. Nauttikaa ja kommentoikaa jookos?
Ja nyt alkaa muuten tämä ficci uhkaavasti kääntyä kohti loppua. Tajusin että tämän jälkeen taitaa muuten tulla enää yksi luku (+ epilogi) enää...



31. Asiat selviävät

Lily aukaisi silmänsä hätkähtäen heidän pysähtyessä. Hän ei ollut muistanut nukahtaneensa missään vaiheessa, mutta ilmeisesti hän oli nukahtanut, sillä he olivat jossain oudonnäköisessä paikassa, eikä Lilyllä ollut minkäänlaista mielikuvaa, miten he olivat päätyneet sinne. Harry laski Lilyn alas puiselle tuolille ja tämä katseli ympärilleen. He olivat jonkinnäköisessä suuressa huoneessa, jonka lattia oli vuorattu patjoilla. Patjoilla tuntui makaavan tajuttomia tai muuten loukkaantuneita velhoja ja noitia.
”Missä me olemme?” Lily kysyi isältään.
”Kolmessa luudanvarressa”, Harry vastasi synkästi. ”Kaikista pahiten loukkaantuneet vietiin tietysti pyhään Mungoon, mutta tänne on perustettu väliaikainen sairashuone lievemmin loukkaantuneille.”
”Ai”, Lily sanoi ja tosiaankin, nyt hän huomasi, että kaikki pöydät ja tuolit, jotka normaalisti täyttivät tilan, oli siirretty suuren huoneen reunoille. Lily vilkaisi Scorpiusta, joka tarkkaili häntä hiljaa vähän kauempaa.
”Mitä oikein tapahtui?” Lily kysyi sitten, kääntyen taas katsomaan isäänsä. ”Kuolonsyöjät… miten niitä oli niin paljon? Tehän saitte jo kiinni melkein kaikki?”
”No, niin me luulimme”, Harry sanoi. ”Mutta ilmeisesti he olivat yhden askeleen meitä edellä.”
”Mutta entä kaikki muut?” Lily kysyi yhtäkkiä, asian muistuessa hänen mieleensä. ”Ovatko kaikki kunnossa? Albus, Rose, Kaitlin…”
Harry nyökkäsi. ”He ovat kaikki kunnossa, lukuun ottamatta muutamia naarmuja ja murtuneita luita. He ovat sairaalasiivessä nyt, matami Pomfrey pitää heistä hyvää huolta.”
Lily nyökkäsi, yrittäen saada selkeyttä asioihin. Kaikki tuntui jotenkin niin sotkuiselta ja epätodelliselta. Harry viittoili yhden lääkintävelhoista, jotka kiertelivät potilaiden luona, heidän luokseen.
”Minä olen ihan kunnossa”, Lily sanoi nopeasti.
”Etkö ole, Lily”, Harry vastasi melkein naurahtaen, ”sinun pitäisi nähdä itsesi. Sinä olet yltä päältä veren peitossa ja mustelmilla.”
Nyt kun Lily pysähtyi ajattelemaan sitä, se oli luultavasti totta. Ja hänen murtunutta nilkkaansakin särki ikävästi, joten hän ei jaksanut panna enempää vastaan, kun lääkintävelho paransi hänen nilkkansa ja päässä olevan haavan muutamalla sauvanheilautuksella ja siirtyi sitten tarkastelemaan Scorpiusta, joka ei ollut jostain syystä läheskään yhtä pahasti loukkaantunut kuin Lily.
”Lily”, Harry sanoi lempeästi, lääkintävelhon lähdettyä. ”Meidän pitää saada tietää, mitä oikein tapahtui?”
”Ai niin”, Lily henkäisi yhtäkkiä, muistettuaan taas kuolonsyöjät. ”Isä, kuolonsyöjät! Me jätettiin heidät Rääkyvään röttelöön! Jonkun täytyy mennä – ”
”Rauhoitu”, Harry keskeytti. ”Minä lähetin jo pari auroria sinne tarkistamaan paikat. Teidän pitää nyt vain kertoa, mitä oikein tapahtui.”
”Ai, okei”, Lily sanoi henkäisten syvään. Sen jälkeen hän ja Scorpius kertoivat Harrylle ja muutamalle muulle aurorille, jotka kirjoittivat kynä sauhuten muistiinpanoja, kaiken aikaisemmin tapahtuneen niin yksityiskohtaisesti, kuin muistivat.
Lilyn ja Scorpiuksen lopetettua kaikki vaipuivat hetkeksi hiljaisuuteen. Sitten Harry rykäisi hieman vaivautuneesti.
”Scorpius, minä taidan olla sinulle anteeksipyynnön velkaa”, Harry aloitti hitaasti epäröiden, aivan kuin ei olisi aivan tiennyt, mitä sanoa. ”Minä taisin olla vähän turhan epäluuloinen sinua kohtaan aikaisemmin. Ja täytyy sanoa, että kun minä sain tietää teistä kahdesta, minä en varsinaisesti hyppinyt riemusta”, Harry sanoi ja vilkaisi Lilyä.
”Mutta minä ymmärrän nyt, etten olisi saanut tuomita sinua sinun sukusi perusteella”, Harry jatkoi, ”ja sen perusteella, mitä minä olen nähnyt, sinä et ole ollenkaan samanlainen kuin isäsi. Ilmeisesti sinä osaat tehdä omat valintasi ja näyttäisi siltä, että ne ovat aika paljon viisaampia, kuin sinun isäsi tekemät. Ja kaiken lisäksi näyttää siltä että, sinä pelastit juuri tyttäreni hengen ja sellaista asiaa minä en unohda ihan hetkessä. Joten minulla ei ole enää mitään teidän kahden yhdessäoloa vastaan, nyt kun minä tiedän, että sinä pidät Lilystä huolta.”
Scorpius tuijotti Harryä, ilmeisestikin tietämättä mitä sanoa. Lily sen sijaan tuijotti Scorpiusta jähmettyneenä paikoilleen. Hän ei ollut kertonut vanhemmilleen hänen ja Scorpiuksen erosta, koska hän ei ollut halunnut kuunnella heidän ”mitä minä sanoin” -puheitaan, mutta nyt hän tajusi, kuinka tyhmää se oli ollut. Totta kai hänen vanhempansa olisivat tehneet kaikkensa saadakseen hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta silti, hän ei ollut voinut kertoa. Ja nyt kaikki tuntui vain entistä kamalammalta, Lily ei voinut olla ajattelematta, kuinka ironista oli, että nyt hänen isänsä sanoi hyväksyvänsä heidät… kuin ei tainnut enää olla mitään heitä.
Lily tunsi silmiensä kostuvan hitaasti mutta varmasti ja hän käänsi katseensa nopeasti alaspäin kenkiinsä. Hän ei halunnut alkaa itkemään nyt. Hän ei voinut alkaa itkemään nyt.
”No mutta minun pitää mennä nyt”, Harry sanoi sitten. ”Koittakaa te saada levättyä.” Ja sitten hän pyyhälsi pois perässään kaksi muuta auroria, jättäen Lilyn ja Scorpiuksen kahdestaan.

Lily kohotti varovasti katseensa kengistään Scorpiukseen ja huomasi, että Scorpiuskin katsoi häntä. Lily oli luullut, että kipu helpottaisi ajan myötä. Hän oli ajatellut, että ennen pitkään hän hyväksyisi tosiasiat ja oppisi elämään ilman Scorpiusta. Niin ei kuitenkaan näyttänyt käyneen, sillä Lilyyn sattui aivan yhtä paljon nyt, kun hän seisoi siinä ja katsoi Scorpiusta silmiin, kuin juuri heidän typerän riitansa jälkeen ja hänen sydämensä oli aivan yhtä palasina. Lily oli näkevinään Scorpiuksen silmissä jotain samanlaista... surua. Mutta ehkä hän kuvitteli sen.
He seisoivat siinä hiljaa, tuijottaen toisiaan silmiin ja koko ympäröivä maailma tuntui haipuvan jonnekin taka-alalle. Lilystä tuntui, kuin hän ei olisi voinut laskea katsettaan. Kuin hän ei olisi edes halunnut laskea katsettaan, vaikka Scorpiuksen silmiin katsominen satutti ehkä vielä enemmän kaiken sen jälkeen. Hän ei voinut olla miettimättä, miten he ikinä olivat joutuneet tähän tilanteeseen.
”Lily”, Scorpius sanoi sitten viimein, rikkoen katsekontaktin. ”Tule. Meidän on pakko puhua.” Sitten hän tarttui Lilyä kädestä ja veti hänet ulos Kolmesta luudanvarresta, ennen kuin hän ehti edes kunnolla käsittää, mitä tapahtui.
He astuivat Viistokujalle ja Lily tuijotti ympärilleen avautuva autiota katua. Katu oli täynnä lasinsiruja, kappakasseja ja niiden levinneitä sisältöjä, rikkinäisiä taikasauvoja, melkein kaikki näyteikkunat olivat rikki, ja liikkeiden ovet repsottivat auki tuulen heilutellessa niitä edes takaisin. Lily ei voinut olla ajattelematta, kuinka onnettomalta tuo kaikki näytti.
Scorpius pysähtyi hetkeksi, heidän päästyään ulos, mutta jatkoi sitten matkaansa ja Lily seurasi hänen perässään, kunnes he olivat päässeet jonkin matkan päähän Kolmesta luudanvarresta, pienelle sivukujalle, jolla he luultavasti saisivat olla rauhassa.
Heidän vihdoin pysähdyttyään, Scorpius kääntyi taas katsomaan Lilyä. Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän tiesi kyllä mitä olisi halunnut sanoa. Hän olisi halunnut aloittaa alusta, hän olisi halunnut jättää kaiken tämä taakseen. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi kaikkia tyhmiä asioita, joita hän oli tehnyt ja sanonut ja hän olisi halunnut taas luottaa Scorpiukseen ja hän olisi halunnut että Scorpius olisi luottanut häneen. Sillä hänestä tuntui vieläkin että hän rakasti Scorpiusta enemmän kuin mitään.

”Lily”, Scorpius sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, nostaen taas katseensa Lilyn kasvoihin. ”Minä en tiedä miten sanoisin tämän. Minä en ole koskaan ollut mitenkään hyvä anteeksipyynnöissä. Mutta minä halusin vain, että sinä tiedät, että minä olen pahoillani. Enemmän kuin olen koskaan ollut pahoillani mistään. Ja minun ei ollut tarkoitus koskaan satuttaa sinua, minä en olisi ikinä voinut satuttaa sinua tahallani. Koska jos sinuun sattuu niin minuunkin sattuu ja minä en kestä nähdä sinua surullisena. Minä en vain kestä sitä, ja minä tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa, että saisin kaiken palautumaan ennalleen. Koska minä rakastan sinua vieläkin, Lily, enemmän kuin mitään muuta, tulen varmaan aina rakastamaan. Joten minä halusin vain, että sinä tiedät, kuinka pahoillani minä olen.”
Lily tuijotti Scorpiusta sanattomana tämän hiljettyä. Mitä ikinä hän oli odottanutkin, niin ei ainakaan tätä. Lily tunsi silmiensä kostuvan kyynelistä, joita hän oli pidätellyt jo jonkun aikaa. Scorpius sanoi rakastavansa häntä, Lily ajatteli, Scorpius sanoi vieläkin rakastavan häntä. Ja vaikka hän oli itse kuullut noiden sanojen tulevan ulos hänen suustaan, Lily ei silti voinut uskoa sitä. Hän ei voinut uskoa, että kaiken tämän jälkeenkin Scorpius voisi rakastaa häntä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän ei edes olisi halunnut kuulla sitä juuri nyt, vaikka toisaalta hän ei olisi halunnut mitään muuta enemmän.
Mutta nyt hänestä tuntui, kuin koko hänen maailmansa olisi keikahtanut ylösalaisin, yhden ainoan iltapäivän aikana. Hänestä tuntui, ettei hän vieläkään oikein tajunnut, kaikkea mitä oli tapahtunut. Hänestä kaikki tuntui vieläkin niin epätodelliselta, ja samaan aikaan kuitenkin niin todelliselta. Aivan kuin unessa. Hän melkein uskoi, että aamulla hän heräisi ja kaikki olisi vain unta ja sitten kaikki sattuisi taas vieläkin enemmän.
”Lily, älä itke”, Scorpius sanoi kauhistuneena, kyynelten valuessa Lilyn poskille. ”Lily, ole kiltti, annan anteeksi, ei minun ollut tarkoitus saada sinua itkemään.” Scorpius katsoi Lilyä paniikissa, näyttäen niin avuttomalta, yrittäessään päättää, mitä tehdä, että Lilyn teki mieli hymyillä, vaikka samalla se särki hänen sydämensä. Mikään ei enää tuntunut samalta.
”Minä”, Lily sopersi pyyhkien kyyneleitä märiltä poskiltaan ja yrittäen järjestellä ajatuksiaan. ”Scorpius – ”
”Anna anteeksi, Lily”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa mitään. Tietenkään sinä et halua… miksi minä edes kuvittelin, että kaiken tämän jälkeen – ”
”Ei Scorpius”, Lily sanoi nopeasti, tajutessaan, että Scorpius oli ymmärtänyt hänen reaktionsa aivan väärin. Lily tarttui kiinni Scorpiuksen ranteesta, aivan kuin olisi yrittänyt estää häntä karkaamasta. ”Minä vain… minusta tuntuu, etten kestä sitä, jos sinä särjet minun sydämeni uudestaan. Scorpius, kaikki on vain niin sekavaa – ”
”Minä tiedän”, Scorpius sanoi hiljaa. ”Mutta jos sinä vain haluat, me voidaan selvittää kaikki. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, Lily.”
Lily katsoi taas Scorpiusta silmiin, hänen omat silmänsä vieläkin kosteina kyynelistä, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että se saattoi olla totta. Hän ja Scorpius olivat kuin huomaamatta liikkuneet lähemmäs toisiaan, niin että nyt heidän välillään oli vain yksi pieni askel ja Lily piti vieläkin kiinni Scorpiuksen kädestä. He vaipuivat taas hiljaisuuteen; Scorpius odotti, että Lily sanoisi jotain, ja Lily odotti, että hänen ajatuksensa vähän selkiintyisivät.
”Minä en tiedä, mitä minä oikein ajattelin”, Lily sanoi viimein hänen äänensä muuttuessa kuiskaukseksi. ”Minä olen niin pahoillani kaikesta ja… minäkin rakastan sinua.”
”Rakastatko?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan ja Lily oli kuulevinaan Scorpiuksen äänestä toivoa. Samaa toivoa, jota hän ei ollut uskaltanut päästää mieleensä. Ei ennen kuin nyt.
”Totta kai rakastan”, Lily sanoi melkein nauraen, kun joku kyseenalaisti niin ilmiselvän tosiasian.

Scorpius aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen saman tien ja sen sijaan astuikin vielä sen yhden askeleen lähemmäs Lilyä.
Lily tunsi jokaisen lihaksen vartalossaan jännittyvän, Scorpiuksen astuessa lähemmäs häntä, ja kumartuvan hitaasti hänen puoleensa, niin että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan. Lily tajusi, mitä Scorpius aikoi, juuri ennen kuin se tapahtui, ja sitten Scorpiuksen huulet olivatkin jo painuneet vasten Lilyn huulia.
Lily oli sulkenut silmänsä aivan huomaamattaan ja hänen kätensä kietoutuivat Scorpiuksen niskaan, pujottautuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Lily ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin Scorpiuksen huulia vasten hänen huuliaan ja Scorpiuksen käsiä, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen niin tiukasti, että se melkein sattui. Hän oli jo melkein unohtanut kuinka hyvältä Scorpius maistui, kuinka ihanalta tämä tuoksui, miltä hänen kätensä tuntuivat Lilyn ympärillä. Ja samalla Lily tajusi, kuinka paljon hän oli kaivannut Scorpiuksen kosketusta, Scorpiuksen suudelmia.
Lily painautui vasten Scorpiusta vielä tiukemmin, niin että heidän oli tuskin enää mahdollista olla lähempänä toisiaan ja painoi huulensa lujasti vasten Scorpiuksen huulia ja Scorpius suuteli häntä tavalla, jolla hän ei ollut suudellut koskaan ennen, rajummin, voimakkaammin. Lilystä tuntui, ettei hän olisi halunnut koskaan päästää irti Scorpiuksesta.
Lopulta, pitkän, mutta silti aivan liian lyhyen, ajan kuluttua Scorpius vetäytyi kauemmas Lilystä hengästyneenä. Lilyn päässä pyöri ja häntä huimasi, niin että hän joutui keskittämään kaiken energiansa vain siihen, että pysyi pystyssä ja yritti saada ajatuksensa jotenkuten järjestykseen. Samalla hänestä tuntui, että äskeinen oli mahdollisesti hänen elämänsä paras suudelma.
”Oletko sinä kunnossa?” Scorpius kysyi rypistäen kulmiaan huolestuneena. ”Sinä näytät jotenkin oudolta.”
Lily naurahti hiukan hysteerisesti, se oli vain jotenkin niin Scorpiuksen tapaista, mennä nyt ensin suutelemaan häntä sillä tavalla, ja sitten kysyä, oliko hän kunnossa. Tietenkään hän ei ollut kunnossa. Mutta silti hänestä tuntui paremmalta, kuin pitkään aikaan. Ehkä paremmalta, kuin hän olisi ikinä voinut kuvitella tuntevansa. ”Minulla oli ikävä sinua”, Lily sanoi hiljaa, ”sinä et tiedäkään, kuinka ikävä minulla oli.”
”Minusta tuntuu että tiedän”, Scorpius vastasi ja veti Lilyn taas lähemmäs itseään. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan suudellut Lilyä, vain kietoi vain kätensä hänen ympärille, hellään halaukseen. Hetken epäröityään Lily kietoi kätensä myös Scorpiuksen ympärille.
He seisoivat siinä pitkän aikaa, hiljaa, liikkumatta, toisiinsa kietoutuneina. Kumpikaan ei puhunut mitään, kunnes Scorpius viimein sanoi: ”Me selvitetään kyllä kaikki. Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Muista että minä rakastan sinua.”
”Ja minä rakastan sinua.”

***
Lily aukaisi silmänsä ja ihmetteli ensimmäiseksi, miksi hän ei ollut nukkumassa omassa sängyssään, makuusalissa. Katseltuaan hetken ympärilleen, hän tajusi, että hän oli sairaalasiivessä ja sitten edellisen päivän muistot alkoivat hiljalleen palautua hänen mieleensä, epätodellisina ja sumuisina. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin kaikki muistot olisivat olleet vain hyvin outoa, mutta todentuntuista unta, mutta kaksi asiaa todisti, niiden oikeasti tapahtuneen. Ensiksi se, että hän oli sairaalasiivessä, eikä omassa sängyssään, ja toiseksi se, että hän huomasi Rosen, Kaitlinin ja Albuksen nukkuvan viereisissä sängyissä.
Lily oli sanonut olevansa jo ihan kunnossa nukkuakseen omassa makuusalissaan, mutta Harry joka oli saattanut hänet takaisin linnaan, oli vaatinut, että hän viettäisi sen yön sairaalasiivessä tarkkailussa. Lily tunsi kuitenkin olonsa jo ihan hyväksi, lukuun ottamatta erinäisiä mustelmia ja ruhjeita.
Lily nousi istumaan sängylleen ja huomasi sitten, että Kaitlin alkoi myös jo heräillä.
”Huomenta”, Lily sanoi Kaitlinille hymyillen vaisusti.
”Huomenta”, Kaitlin sanoi haukotellen. ”Minä taisin nähdä jotain tosi outoa unta.”
”Ei se ollut unta”, Lily vastasi.
Kaitlin nyökkäsi. ”Niin minä vähän pelkäsinkin.” Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, vaan he vain istuivat sängyillään, yrittäen selvitellä ajatuksiaan. Sitten Kaitlin aukaisi taas suunsa ”Mitä oikein tapahtui eilen? Tai siis, kaikki oli jotenkin niin sekavaa. Ankeuttajat tulivat ja yhtäkkiä sinä vain katosit jonnekin, ja minä jo pelkäsin – ”
”Se on pitkä tarina”, Lily sanoi huokaisten.
Kaitlin vilkaisi ympärilleen täpötäydessä, mutta hiljaisessa sairaalasiivessä. ”Ei meillä näyttäisi olevan kiire mihinkään.”
”Hyvä on sitten”, Lily sanoi ja loikkasi omalta sängyltään Kaitlinin sängyn laidalle istumaan. Sitten hän kertoi Kaitlinille kaiken mitä oli tapahtunut eilen, siitä lähtien, kun ankeuttajat olivat saapuneet. Hänen päästyään loppuun, Kaitlin vain tuijotti häntä suu auki.
”No niin, nyt on sinun vuorosi. Mitä tapahtui sen jälkeen kun minä olin lähtenyt?” Lily kysyi.
”Lily, tuohan on kamalaa!” Kaitlin henkäisi. ”Sinä olisit voinut kuolla! Minä en edes halua ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos Scorpius ei olisi tullut paikalle”, Kaitlin sanoi kietoen kätensä tiukasti Lilyn ympärille ja haudaten kasvonsa Lilyn olkapäähän.
”Minä tiedän Kaitlin”, Lily sanoi, ”Me olisimme kaikki voineet kuolla. Itse asiassa me olemme ihan hemmetin onnekkaita, että me olemme vielä hengissä.”
Kaitlin kohotti päänsä Lilyn paidasta. ”Se on kyllä totta”, hän sanoi, näyttäen siltä, kuin olisi tajunnut asian itsekin vasta nyt.
”Joten, kerro nyt mitä tapahtui ankeuttajien kanssa?” Lily kysyi kärsimättömästi.
”No ei oikeastaan mitään, pian niiden ilmestyttyä tulivat aurorit”, Kaitlin sanoi. ”Ja he ottivatkin tilanteen aika pian haltuun ja minusta tuntuu, että he saivat myös aika suuren osan kuolonsyöjistä vangittua. Sinun tarinasi oli paljon jännittävämpi kuin minun.”
”Niin varmaan”, Lily naurahti pyöräyttäen silmiään.”Ihan kuin yhdessä kuolonsyöjien hyökkäyksessä ei olisi jännitystä tarpeeksi.”
Kaitlin virnisti takaisin Lilylle, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui taas vakavaksi. ”Joten… sinä ja Scorpius?”
Lily huokaisi. ”Se on monimutkaista.”
”No enpä tiedä, Lily”, Kaitlin sanoi. ”Sinun pitää vain päättää, mitä sinä haluat.”
”Minä haluan Scorpiuksen”, Lily vastasi heti.
”Minusta tuo kuulostaa suhteellisen yksinkertaiselta”, Kaitlin huomautti kohottaen toista kulmaansa.

”Lily? Kaitlin?” Albus mutisi Kaitlin toisella puolella olevasta sängystä.
”Huomenta”, Lily sanoi.
Albus oli sanomassa jotain heille, mutta silloin kuitenkin matami Pomfrey pyyhälsi paikalle ankaran näköisenä. ”Lily, miksi sinä et ole omassa vuoteessasi?” matami Pomfrey kysyi tiukasti.
”Anteeksi”, Lily mutisi ja kömpi äkkiä Kaitlinin sängyltä takaisin omalle vuoteelleen.
Matami Pomfrey pyyhälsi hänen luokseen, kokeillen hänen otsaansa kämmenellään ja tutki muutamaa ilkeän näköistä mustelmaa hänen käsivarsissaan. ”No niin, te olette kaikki kokeneet suuren järkytyksen. Minä pidän teitä täällä tarkkailussa vielä jonkun aikaa”, matami Pomfrey sanoi ja siirtyi sitten tarkastelemaan Kaitlinia.
”Ei meitä tarvitse pitää tarkkailussa”, Lily sanoi jääräpäisesti. ”Me olemme ihan kunnossa.”
”Niin varmasti”, matami Pomfrey tuhahti. ”Ja toinen syy on se, että te tarvitsette nyt lepoa, ja olen varma, että sillä sekunnilla, kun minä päästä teidät ulos täältä, te olette taas etsimässä vaikeuksia. Sinä olet ihan niin kuin isäsikin, teiltä Pottereilta ilmeisesti puuttuu kyky pitää itsenne poissa vaikeuksista.”
Lily arveli, että oli turhaa väittää vastaan, joten hän katsoi parhaaksi vain maata sängyllään kiltisti hiljaa, matami Pomfreyn tutkiessa läpi kaikki sairaalasiiven potilaat. Matami Pomfreyn lähdettyä takaisin toimistoonsa, Lily hyppäsi heti takaisin Kaitlinin sängylle. He kuluttivat yhdessä Rosen ja Albuksen kanssa aamupäivän puhumalla pääasiassa eilisestä. Arvailemalla mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan ja kertomalla oman versionsa tapahtumista.

He onnistuivat jotenkin tappamaan aikaa siihen saakka, kunnes matami Pomfrey vihdoin suostui päästämään heidät iltapäivällä pois. Loppupäivän Lily ja Kaitlin vain vetelehtivät rohkelikkotornissa, yrittäen tehdä läksyjä, mutta saamatta oikein mitään aikaiseksi. Koko linnassa oli muutenkin aika vaisu tunnelma. Kaikki kuhisivat lauantain tapahtumista ja toinen toistaan villimmät juorut levisivät ympäri linnaa. ”Minä kuulin että siellä oli jättiläisiä”, Lily kuuli kakkosluokkalaisen rohkelikkopojan selittävän innoissaan kaverilleen.
Juoruja lukuun ottamatta hyökkäyksen aiheuttama kohu laantui Tylypahkassa melko nopeasti ja vaikka muutamat pahimmin loukkaantunut oppilas olikin vielä pyhän Mungon sairaalassa hoidossa, maanantaiaamuun mennessä koulu oli palautunut kutakuinkin normaaliin järjestykseensä, sillä vaikka hyökkäys olikin vaatinut jonkin verran kuolonuhreja, kaikki Tylypahkan oppilaat olivat onneksi säilyneet hengissä.
Lily, Kaitlin, Albus ja Hugo lukivat maanantaina aamupalalla Päivän Profeettaa, joka oli tietystikin täynnä Tylyahon hyökkäyksestä kertovia juttuja.
”Tässä sanotaan että ministeriö olisi viimeinkin saanut suurimman osan kuolonsyöjistä napattua”, Albus sanoi.
”Niinhän ne sanoivat viimeksikin”, Kaitlin huomautti. ”Enkä minä ymmärrä mistä niitä kuolonsyöjiä yhtäkkiä tuli niin paljon lisää.”
”Niinpä”, Lily sanoi mietteissään. ”Ilmeisesti useampi kuin me arvasimmekaan, haluaa liittyä Voldemortin joukkoihin, ottaen huomioon, että hän on ollut kuolleena jo yli kaksi vuosikymmentä.”
Kaitlin nyökkäsi. ”Niinpä kai. Luuletteko te, että se on nyt oikeasti ohi?”
”En tiedä”, Albus vastasi. ”Mutta ei me kai voida sille mitään tehdäkään. Täytyy vain odottaa ja katsoa.”
Lily ei sanonut mitään Kaitlinin kysymykseen, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt aivan toiseen suuntaan; nimittäin luihuisen pöytään, josta Scorpius oli juuri noussut, ilmeisesti lähteäkseen oppitunnille. Lily ei ollut puhunut Scorpiuksen kanssa mitään, sen jälkeen, kun he olivat palanneet takaisin linnaan lauantaina. Kaitlin seurasi Lilyn katsetta ja kääntyi sitten katsomaan taas Lilyä.
”Mene puhumaan hänelle”; Kaitlin käski hiljaa.
”En minä tiedä”, Lily sanoi epäröiden. ”Mitä jos hän ei halua puhua minulle?”
”Kyllä hän haluaa”, Kaitlin sanoi lujasti, ”muista mitä hän sanoi sinulle eilen. Mene nyt, teidän on nyt pakko vihdoinkin selvittää tämä asia lopullisesti, minä en kestä sinua enää tuollaisena.”
Lily katsoi Scorpiusta, joka ohitti juuri rohkelikon pöydän, luoden Lilyyn nopean katseen, jota Lily ei oikein osannut tulkita. ”Hyvä on sitten”, Lily sanoi nousten pöydästä hiukan tärisevin jaloin.

”Hei Scorpius”, Lily sanoi saaden Scorpiuksen kiinni eteisaulassa. Scorpius kääntyi ympäri, ja huomattuaan Lilyn hän hiljensi vauhtiaan, niin että Lily sai hänet kiinni.
”Hei Lily”, Scorpius vastasi.
”Minä vain… halusin puhua sinun kanssasi”, Lily sanoi, tietämättä yhtään mitä sanoa, nyt kun hän oli Scorpiuksen kanssa. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä epävarmaksi, melkein ujoksi.
”Niin minäkin sinun kanssasi”, Scorpius sanoi. Lily mietti, miksi Scorpius ei sitten ollut vain tullut puhumaan hänelle. ”Minä en ollut varma, halusitko sinä…” Scorpius jatkoi, aivan kuin olisi lukenut Lilyn ajatukset.
Hetken aikaa he vain kävelivät hiljaisuuden vallitessa, vaikka Lilyllä ei ollut hajuakaan, minne he olivat menossa.
”Mennäänkö vaikka Tarvehuoneeseen?” Scorpius kysyi sitten. Lily nyökkäsi, vaikka samalla hän tajusi että hänen oppituntinsa oli juuri alkamassa. Ihan sama, Lily ajatteli, tämä oli tärkeämpää, kuin taas yksi Pimeyden voimilta suojautumisen tunti, jolla hän ei kuitenkaan oppisi mitään.

Tarvehuone oli samanlainen kuin aina ennenkin, Lilyn ja Scorpiuksen astuessa sinne sisälle. Se toi Lilyn mieleen niin monia muistoja, jotka hän oli viime aikoina yrittänyt vain karkottaa mielestään, koska ne sattuivat vähän liikaa.
Lily istui huoneen laidassa olevalle sohvalle, ja Scorpius istui sen toiseen päähän.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kumpikin aukaisi suunsa samaan aikaan. ”Lily, me voidaan selvittää tämä kaikki, jos me vain halutaan”, Scorpius sanoi samaan aikaan kun Lily sanoi: ”Scorpius, meidän on pakko selvittää tämä nyt.”
Scorpius hymähti pienesti. ”Lily, minä olen niin pahoillani kaikesta…”, Scorpius jatkoi sitten, ”mutta jos sinä vain haluat, me voidaan selvittää kaikki. Jos sinä vain haluat. Kaikki voisi olla taas niin kuin aikaisemminkin.”
Lily tunsi niin suurta helpotusta, että hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut alkaa taas itkemään. ”Totta kai minä haluan, Scorpius. Minä en enää kestä olla riidoissa sinun kanssasi. Minä kuvittelin, että se olisi muuttunut helpommaksi ajan myötä, mutta ei se muutu. Minä tarvitsen sinua, Scorpius.”
Scorpius siirtyi lähemmäs Lilyä ja tarttui Lilyn käteen. Lily nojasi varovasti päänsä Scorpiuksen olkapäähän.
”Joten, me voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä?” Scorpius kysyi varovasti, kääntyen katsomaan Lilyä. Lily nyökkäsi sanattomana.
”Hei, miksi sinä itket?” Scorpius kysyi hädissään. Lily ei ollut tajunnutkaan sitä, mutta nyt kun Scorpius sanoi, niin tosiaan, hänen silmänsä olivat jossain vaiheessa täyttyneet taas kyynelistä. Hänen kyynelkanavansa toimivat joskus erittäin oudosti, Lily ajatteli ja hymyili kyyneltensä läpi pienesti, katsoen Scorpiuksen hellyttävän huolestuneita kasvoja. ”Minä olen vain niin helpottunut”, Lily sopersi. ”Minä en ihan totta olisi voinut elää ilman sinua.”
”En minäkään ilman sinua”, Scorpius sanoi pyyhkäisten kyyneleet hellästi Lilyn poskilta.

[rrooooosa]

Tää oli tosi kiva luku, taas kerran. En muistaakseni huomannu mitään kirjotusvirheitä tai mitään.
jatkoooooo<3

[Trickster]

Ihana! Kummasti piristi päivää kun oli tullut uusi luku, onneksi Harrykin tajusin että Scorp on hyvä tyyppi:) Teksti oli helposti luettavaa ja muutenkin tosi sujuvaa eikä ollut kirjoitusvirheitäkään:)

Jatkoa!

[RonWeasleyyy]

Uujee... Jatkoo on tullu.
Olen samaa mieltä ku Oblivian siitä, että onneksi Harry tajus, et Scorpius on hyvä tyyppi.
Mä niin tykkään niist hempeily kohtauksist, mis Lily ja Scorpius kertoo toisillensa, et ne rakastaa toisiaan, tuli oikee tippa linssii(oon kato tällänen itkupilli, itken kaikelle romanttiselle ja sellasille rakkauden paljastuksille jne.)
Mä taas löysin vähän(muutaman)pieniä kirjoitusvirheitä, mut en jaksa nyt ettii niitä, kellokin on aika(toosi)paljon.
Täs ei nyt paljookaa ollu rakentavaa(oliko ollenkaa ees, en tiiä onks toi kirjoitusvirheiden mainitsemine mitenkää rakentavaa)
Mut ei muuta ku jatkoo ja tykkäsin(sikana)

-RonWeasleyyy

ps. ainii viel, eeeei miks tää ficci loppuu, mut sitku loppuu, aion varmaa lukee nää uudestaa, sil tykkään täst just sikana

[nuuhku]

ihana luku! ihana toi scorpiuksen anteekspyyntö ja kiva et harryki tajus et scorpius ei oo pahis

höh et ei tuu enää ku pari lukuu, mut parempi seki ku ei mitään (:

innolla odottaen

~nuuhku

[Jazmín]

A/N:  kiitos paljon kommentista rrooooosa
Kiitos kivasta kommensit Oblivian!
RonWeasleyyy, kiitos, ihana kuulla että pidät noista hempeilykohtauksista, mäkin pidään niiden kirjottamisesta
kiitti nuuhku

Apua, tämä on nyt sitten viimeinen varsinainen luku! Vähän on jo haikea olo, mutta onneksi on vielä epilogi kirjotiettavana Toivottavasti saan sen tänne melko pian. Olkaas kilttejä ja kommentoikaa


32. Melkein onnellinen loppu
   
Lily istui oleskeluhuoneessa, lähimpänä takkaa olevassa nojatuolissa ja katseli kuinka aamu alkoi pikku hiljaa valjeta ikkunan takana. Hän oli taas herännyt aikaisemmin kuin muut, mutta tällä kertaa se ei oikeastaan haitannut häntä pahemmin. Se antoi hänelle aikaa ajatella. Lily käpertyi tiukasti kerälle nojatuolin nurkkaan ja hymyili itsekseen. Hänestä tuntui paremmalta, kuin pitkään aikaan. Ironista, että nyt, kun koko velhomaailma oli vieläkin sekaisin kuolonsyöjien viimeisimmän tempauksen takia, ja monien elämä ei olisi enää ikinä ennallaan, Lilystä tuntui, kuin hän voisi vihdoin taas olla onnellinen. Kuin hän pystyisi hengittämään vapaasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän tajusi hämärästi, ettei ehkä ollut terveellistä, olla niin riippuvainen jostain toisesta, mutta hän ei voinut sille mitään. Eikä hän edes olisi halunnut tehdä sille mitään.
”Huomenta Lily”, joku sanoi hänen takanaan, ja hätkähdytti Lilyn hereille mietteistään. Käännyttyään ympäri hän huomasi, että se oli Albus, joka käveli hänen luokseen ja istahti viereiseen nojatuoliin.
”Huomenta. Miksi sinä olet jo näin aikaisin hereillä?” Lily kysyi.
Albus naurahti pienesti. ”Samaa voisi kysyä sinulta.”
Lily hymähti pienesti kohauttaen olkiaan.
”Lily?” Albus sanoi hetken päästä varovasti.
”Niin.”
”Mikä sinun ja Malfoyn tilanne oikein on?” Albus kysyi.
Lily käännähti katsomaan Albusta. ”Kuinka niin?”
”Oletteko te nyt sitten taas sovussa?” Albus kysyi, vastaamatta Lilyn kysymykseen.
Lily nyökkäsi hymyillen. ”Taidetaan olla.”
Albus huokaisi. ”Lily, minusta tämä ei ole hyvä idea.”
”Miten niin?” Lily kysyi rypistäen otsaansa.
”Mieti nyt vähän”, Albus sanoi. ”Hänestä ei ole ollut sinulle mitään muuta kuin harmia. Näithän sinä miten viimeksikin kävi. Hän vain särkisi sinun sydämesi uudestaan, enkä minä halua nähdä sinua enää siinä kunnossa.”
”Miten sinä voit sanoa noin?” Lily huudahti. ”Hän pelasti minun henkeni vasta pari päivää sitten!”
”Niin, mutta se on eri asia”, Albus sanoi. ”Minusta sinun ei pitäisi luottaa häneen. Mitä sitten kun hän satuttaa sinua uudestaan?”
”Ihan totta, Al”, Lily sanoi. ”Ei hän satuta minua enää, se oli vain pieni väärinkäsitys.”
”Sen väärinkäsityksen takia sinä itkit hänen peräänsä viikkoja ja käyttäydyit kuin mikäkin zombi”, Albus huomautti. ”Minä yritän vain suojella sinua, Lily.”
Lily huokaisi. ”Tiedän, mutta minä olen jo iso tyttö, ja osaan kyllä pitää huolen itsestäni. Sinun ei tarvitse suojella minua.”
”No enpä tiedä”, Albus hymähti ilottomasti. ”Sinä se olet tämän lukuvuoden aikana joutunut enemmän vaikeuksiin, kun me kaikki muut yhteensä.”
Lily virnisti takaisin Albukselle. ”No mutta joka tapauksessa, minä rakastan häntä. Joten sinun on vain parasta tottua häneen. Nyt minä lähden aamupalalle”, Lily sanoi ja nousi ylös, ennen kuin Albus ehti vastata mitään. Hän tiesi, että ennen pitkää Albuksen olisi pakko tottua näkemään häntä ja Scorpiusta yhdessä. Ja ehkä Albus vielä joskus oppisi luottamaankin Scorpiukseen.

Suuri Sali oli vielä aika tyhjä ja Lily istui korpinkynnen pöytään Rosen viereen, sillä Kaitlin ei ollut vielä herännyt. Sali täyttyi pikku hiljaa oppilaista Lilyn ja Rosen syödessä aamupuurojaan ja jutellessaan niitä näitä. Lopulta Kaitlinkin saapui paikalle näyttäen olevan vielä puoliksi nukuksissa. Pian postin saavuttua heidän pitikin jo lähteä oppitunneille. Lilyllä ja Kaitlinilla oli ensimmäiseksi taikajuomia, jossa heillä oli sijaisena nuori ja melko äreä velho. Lily ihmetteli, miksi tämä oli edes halunnut opettajaksi, sillä tämä tuntui inhoavan niin ammattiaan kuin kaikkia oppilaitaankin syvästi. Juuri nyt Lily ei kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Edes hänen parinsa Jessica, jurottava luihuinen, ei ärsyttänyt häntä kovin paljon sillä hetkellä.
Taikajuomien tunti, samoin kuin koko loppu koulupäiväkin sujui melko normaalisti. Lily odotti kuitenkin koko ajan malttamattomasti iltaa, koska silloin hän saisi taas nähdä Scorpiuksen. Ja hänestä kokonainen päivä oli aivan liian pitkä aika olla ilman Scorpiusta. Yksi asia ei ollut muuttunut; hän kaipasi silti Scorpiusta melkein koko ajan, aivan kuin olisi ollut mahdotonta olla erossa hänestä hetkeäkään, nyt kun Lily oli vihdoin saanut hänet takaisin.

Illallisen jälkeen Lily tapasi Scorpiuksen eteisaulassa ja syöksyi tämän syliin. Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille hymyillen.
”Minulla oli ikävä sinua”, Lily sanoi ja hän tiesi, että Scorpius ymmärsi, että hän ei tarkoittanut vain tätä päivää, vaan myös koko sitä aikaa, kun he olivat olleet riidoissa.
”Niin minullakin sinua”; Scorpius kuiskasi Lilyn korvaan, ennen kuin päästi irti tästä. Lily hymyili Scorpiukselle ja Scorpius suukotti häntä nopeasti huulille. Lily muisti kuinka paljon hän olikaan kaivannut Scorpiuksen suudelmia. Niin paljon, että se melkein satutti vieläkin.
”No, mitä sinä haluaisit tehdä?” Scorpius kysyi.
Lily kohautti olkiaan. ”Ehkä me voitaisiin mennä kirjastoon ainakin aluksi, minulla on aika paljon läksyjä tehtävänä.”
Niinpä he hakivat koulukirjansa ja etsivät rauhallisen nurkan kirjaston perältä.
”Muistatko, kun meidän piti vielä tavata aina salassa, koska me oltiin niin peloissaan, että joku saisi tietää meistä?” Lily kysyi hymyillen.
”Jotenkin se tuntui silloin niin maailmanlopulta, jos joku saisi tietää”, Scorpius sanoi naurahtaen, ”nyt minä en oikein ymmärrä miksi.”
Lily virnisti Scorpiukselle. ”Ja entäs se kerta kun me paettiin Sweeneyä luutakomeroon.”
Scorpius virnisti takaisin Lilylle. ”Se oli oikeastaan aika hauskaa.”
”Ainakin jännittävää”, Lily naurahti. ”Mutta on tämäkin mukavaa. Kaikki se salailu kävi pidemmän päälle aika rasittavaksi.”
”Niinpä kai”, Scorpius myönsi. ”Ja oikeastaan se oli ihan turhaa, kun kaikki kuitenkin saavat tietää ennemmin tai myöhemmin”, Scorpius sanoi vetäen Lilyn lähemmäs itseään ja painaen huulensa kevyesti Lilyn huulille. ”Ja nyt minä voin esimerkiksi tehdä noin, ilman että kukaan välittää”, Scorpius sanoi vetäytyen hieman kauemmas Lilystä virnistäen.
Lily nyökkäsi kohti kirjastonhoitajaa, joka oli ilmestynyt jostain järjestelemään heidän lähellään olevia hyllyä ja mulkoili heitä melko paheksuvasti. ”Minusta tuntuu, että joku silti välittää.”
”Niinpä kai”, Scorpius sanoi kääntäen katseensa kohti koulukirjoja, ”meidän pitäisi varmaan keskittyä näihin.”
”Niin varmaan”, Lily sanoi aukaisten päällimmäisenä olevan muodonmuutosten kirjan. Hän kuitenkin läimäytti sen takaisin kiinni melkein saman tien. ”Äh, en minä nyt jaksa keskittyä läksyihin. Mitä jos mennään vaan tarvehuoneeseen, siellä me saadaan ainakin olla rauhassa”, Lily sanoi vilkaisten kirjastonhoitajaa, joka vahti heitä ainakin omasta mielestään huomaamattomasti.
”Sopii minulle”, Scorpius sanoi ja nousi nopeasti pystyyn kaapaten kaikki kirjansa kainaloonsa. Lily nauroi ja tarttui Scorpiuksen käteen, ja he lähtivät kohti tarvehuonetta.

***
Vasta pitkän ajan kuluttua Scorpius käveli pitkin Tylypahkan autioita käytäviä kohti luihuisen oleskeluhuonetta. Kello oli jo ties kuinka paljon ja hänen olisi pitänyt olla jo aikoja sitten nukkumassa, mutta hän ei olisi voinut vähempää välittää. Lilyn kanssa aika vain kului niin huomaamatta. Kaikki oli muuttunut sen jälkeen, kun he olivat Lilyn kanssa saaneet asiat sovittua. Nyt Scorpiuksesta tuntui, että hän pystyi taas hengittämään, hän tunsi itsensä kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Hän ei ollut edes tainnut tajuta, kuinka paljon hän kaipasikaan Lilyä, ennen kuin nyt, kun oli saanut tämän takaisin. Hän kaipasi jokaista pientä yksityiskohtaa; sitä miltä Lily tuoksui, miltä hänen punaiset hiuksensa tuntuivat vasten Scorpiuksen kasvoja, miten hänen suunsa kaartui niin kauniisti hänen hymyillessään.
Päästyään vihdoin perille oleskeluhuoneeseen, se oli jo tyhjä, lukuun ottamatta Alexia, joka istui sohvalla syventyneenä johonkin koulukirjaan.
”Hei”, Scorpius sanoi istuen Alexin viereen.
”Hei”, Alex vastasi laittaen kirjan pois. ”Missä sinä olit tähän aikaan?”
”Lilyn kanssa”, Scorpius vastasi hymyillen huomaamattaan.
Alex kohotti kulmiaan. ”Joten, te olette nyt saaneet kaikki sovittua?”
Scorpius nyökkäsi.
”Hänen pelastamisensa muutaman verenhimoisen kuolonsyöjän kynsistä luultavasti vähän auttoi asiaa”, Alex virnisti.
”Luultavasti”, Scorpius myönsi virnistäen takaisin. Tosiasiassa häntä kylmäsi vieläkin ajatus, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle. Lily ei ikinä olisi pärjännyt yksin kolmea kuolonsyöjää vastaan, varsinkaan köytettynä...
”Joka tapauksessa, hyvä juttu että te olette nyt taas sovussa”, Alex sanoi vakavoituen. ”Minä en olisi enää kestänyt katsoa sinua sellaisena.”
”Niinpä”, Scorpius huokaisi. Hän ei tosiaankaan ollut tainnut olla mitään maailman parasta seuraa viime aikoina.
”Vaikka en minä kyllä ymmärrä, mitä siinä tytössä on niin ihmeellistä, että se saa sinut noin sekaisin”, Alex huomautti.
”Minä rakastan häntä”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niinpä kai”, Alex sanoi nousten ylös sohvalta. ”Nyt minä menen ainakin nukkumaan, kello on jo vaikka kuinka paljon. Tuletko sinä?”
”Ihan kohta”, Scorpius sanoi, häntä ei väsyttänyt vielä yhtään, vaikka hän tiesi, että hänen pitäisi mennä jo nukkumaan.
”No hyvää yötä sitten”, Alex sanoi mennen kohti poikien makuusalia.
”Hyvä yötä”, Scorpius vastasi hajamielisesti. Sitten hän jäi vain tuijottamaan kohti hiipuvaa takkatulta ajattelematta oikein mitään. Hänestä tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan. Vihdoinkin asiat alkoivat selvitä.

***
Lily palasi rohkelikon oleskeluhuoneeseen vasta myöhään illalla, kun melkein kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Oikeastaan hänen oli ollut tarkoitus lähteä jo paljon aikaisemmin mutta hän oli jäänyt suustaan kiinni Scorpiuksen kanssa (kirjaimellisesti) joten hän hänen saapuessaan vihdoin oleskeluhuoneeseen, se oli jo melkein tyhjä. Lukuun ottamatta Kaitlinia joka istui yhdessä nojatuoleista tuijottaen kohti takkaa.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi lysähtäen hymyillen yhteen nojatuoleista.
”Hei”, Kaitlin sanoi hajamielisesti, ”sinulla oli ilmeisesti hauskaa?”
Lily nyökkäsi. ”Joo, ensin meidän piti mennä kirjastoon tekemään läksyjä, mutta siitä ei oikein tullut mitään, joten sitten me vain – ” Lily lopetti yhtäkkiä, ja pysähtyi katsomaan Kaitlinia, joka näytti jotenkin oudon poissaolevalta ja punasilmäiseltä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaitlin kohautti olkiaan.
”Onko jotain tapahtunut?” Lily kysyi rypistäen kulmiaan huolestuneena.
Kaitlin nyyhkäisi pienesti. ”No minä ja Jamie vähän niin kuin erottiin.”
”Mitä?” Lily huudahti tuijottaen Kaitlinia. ”Mitä oikein tapahtui?”
”No se oli totta mitä minä pelkäsinkin... Jamiella on joku toinen”, Kaitlin sanoi hiljaa, särkyneellä äänellä.
”Voi Kaitlin”, Lily henkäisi syöksyen vetämään Kaitlinin tiukkaan halaukseen. Kaitlin hautasi kasvonsa Lilyn olkapäähän ja nyyhkäisi hiljaa ja surkeasti. Lily istutti Kaitlinin nojatuolille viereensä, mutta piti silti käsivartensa tämän ympärillä. ”Miten sinä oikein sait tietää siitä?”
”No minä näin hänet yhdessä jonkun puuskupuhin kanssa”, Kaitlin sanoi hiljaa.
”Voi ei”, Lily huokaisi. ”Minä olen niin pahoillani.”
Kaitlin naurahti katkerasti kyynelten valuessa hänen poskilleen. ”Kai minun olisi pitänyt tietää. Miten minä olinkin niin tyhmä, että ikinä luotin häneen.”
”Ei se ole sinun vikasi”, Lily sanoi. ”Älä välitä Kaitlin, hän ei alun perinkään ollut läheskään sinun arvoisesi.”
”Jotenkin se ei lohduta nyt”, Kaitlin sanoi.
”Tiedän”, Lily huokaisi, puristaen Kaitlinin tiukemmin kainaloonsa ja pyyhkien kyyneleet hänen poskiltaan. ”Mutta kyllä se helpottaa ajan kanssa. Sinä pääset yli hänestä.”
”Juuri nyt minusta ei kyllä tunnu siltä”, Kaitlin sanoi.
”Minä tiedän”, Lily sanoi ja oikeasti tarkoitti sitä. Hän tiesi miltä se tuntui; kun sydän oli särkynyt niin, että pelkkä hengittäminenkin sattui ja unohtaminen ja elämän jatkaminen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomilta käsitteiltä. Mutta Lily tiesi myös, että Kaitlin pääsisi yli siitä. Hän oli jo kerran päässyt yli Jamiesta, ja hän pääsisi yli vielä uudestaankin, sillä se oli totta, Jamie ei todellakaan ollut Kaitlinin arvoinen.
Ja niinpä Lily vain halasi Kaitlinia ja pyyhi kyyneleet hänen poskiltaan ja peitteli tämän nukkumaan, vaikka hän tiesi, että Kaitlin makaisi vielä pitkään hereillä, ennen kuin hän vihdoin nukahtaisi.

Seuraavana aamuna herättyään, Lily huomasi, että Kaitlin oli jo noussut. oikeastaan se ei yllättänyt häntä yhtään. Eikä hän myöskään yllättynyt löytäessään Kaitlinin oleskeluhuoneen sohvalta, melkein pelottavan tyhjä katse silmissään.
”Kaitlin?” Lily kysyi varovasti. ”Oletko sinä saanut nukuttua yhtään?”
Kaitlin pudisti päätään. ”No enpä oikeastaan.”
”No en minä niin olettanutkaan oikeastaan”, Lily sanoi hiljaa ja istui sohvalle Kaitlinin viereen.
”Miten minä ikinä pääsen hänestä yli kun minusta tuntuu tältä?” Kaitlin kuiskasi onnettomana.
”Sinä pääset hänestä yli”, Lily sanoi, ”ajan kanssa.”
”No ei oikein siltä tunnu”, Kaitlin naurahti ilottomasti.
Lily huokaisi. ”Minä tiedän. Tule nyt, mennään syömään”, Lily sanoi ja nousi ylös vetäen Kaitlinin perässään.

Aamiaisen jälkeen he tarpoivat muiden rohkelikkojen ja puuskupuhien kanssa pihamaan poikki kasvihuoneille yrttitiedon tunnille. Kaitlin oli ahdistunut ja poissaoleva ja pian hänen synkkä mielialansa tarttui Lilyynkin.
Lily odotti jo malttamattomana iltaa ja huispausharjoituksia ja sitä, että niiden jälkeen hän saisi taas tavata Scorpiuksen. Scorpiuksen kanssa asiat tuntuivat aina niin erilaisilta, hän pystyi unohtamaan kaikki ikävät ajatukset ja keskittymään vain siihen hetkeen. Scorpius sai hänet aina tuntemaan itsensä niin hyväksi, onnelliseksi. Riippumatta siitä, mitä heitä ympäröivässä maailmassa tapahtui, kun hän oli Scorpiuksen kanssa, se kaikki tuntui enemmän tai vähemmän menettävän merkityksensä, koska Scorpiuksen kanssa hänen oli niin hyvä olla.
Kaitlin tönäisi Lilyä terävästi kylkeen palauttaen tämän takaisin tähän hetkeen.
 ”Aiotko sinä kuristaa meidän myrkkylonkeroisen?” Kaitlin kysyi nyökäten kohti myrkkylonkeroisen taimea, jonka he olivat saaneet hoidettavakseen ja jonka vartta Lily nyt puristi vähän liian lujaa. Lily ei ollut edes huomannut, kuinka pieni myrkkylonkeroinen yritti avuttomasti pyristellä irti hänen kuristusotteestaan.
”Ai, anteeksi”, Lily mutisi ja höllensi otettaan myrkkylonkeroisesta ja törkkäsi sen valmiina odottavaan, isompaan ruukkuun ja täytti ruukun sitten mullalla. ”Pitäisiköhän meidän kastella sitä nyt heti?” Lily kysyi sitten Kaitlinilta, saamatta kuitenkaan vastausta. Kaitlinin huomio oli kiinnittynyt ihan muualle, nimittäin kasvihuoneen toiselle puolelle, jossa Jamie hoiti omaa myrkkylonkeroista parinsa kanssa. Kaitlinin kasvoilla oli kireä ilme, ja Lilystä näytti uhkaavasti siltä, kuin hän olisi voinut purskahtaa itkuun.
”Kaitlin”, Lily sanoi nykäisten Kaitlinia hihasta, saadakseen tämän katseen kiinnittymään itseensä. Kaitlin katsoi Lilyä jokseenkin pöllämystyneenä. ”Sinun pitää unohtaa hänet”, Lily sanoi vaimealla äänellä.
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Kaitlin sanoi synkästi.
”Niin kai”, Lily huokaisi. ”Mutta yritä ainakin. Kaikki muuttuu kyllä helpommaksi.” Lily mietti, kuinkakohan monta kertaa hänen pitäisi vielä vakuutella sitä Kaitlinille, ennen kuin tämä vihdoinkin uskoisi sen.
Loppukoulupäivä sujui jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa. Kaitlin oli synkkä ja vaitelias ja Lily yritti parhaansa piristää häntä tai ainakin saada hänet unohtamaan Jamien hetkeksi. Lily tunsi itsensä jotenkin niin voimattomaksi kun hän ei pystynyt auttamaan Kaitlinia, vaikka hän tiesi, että kaikki helpottuisi ajan kanssa. Mutta hän tunsi itsensäkin niin onnettomaksi, kun Kaitlin oli surullinen.

Illalla oli kuitenkin onneksi huispausharjoitukset ja Lily toivoi, että edes huispaus saisi Kaitlinin ajatukset pois Jamiesta. Syötyään päivällisen he kävelivät huispauskentälle vaitonaisina Albuksen ja Erican kanssa. Ilma oli melko kaunis ja suotuissa huispaukselle. Vaikka oli jo aika myöhä, ei ollut enää kovin kylmä. Illatkin muuttuivat jo pikku hiljaa valoisammiksi ja kevään lähestymisen pystyi melkein haistamaan ilmasta.
Kauniista ilmasta huolimatta harjoitukset eivät menneet erityisen hyvin ja Kaitlinkin pysyi yhtä poissaolevana, kuin hän oli ollut koko päivän ja onnistui melkein saamaan ryhmyn päähänsä. Sen takia he lopettivat jo melko aikaisin ja koko joukkue laahusti väsyneenä pukuhuoneeseen.
”Minun piti nähdä tänään Scorpiusta, mutta voin minä jäädä sinun seuraksesikin, jos sinä haluat”, Lily sanoi Kaitlinille varovasti heidän päästyään takaisin linnaan.
”Mene vaan tapaamaan Scorpiusta, ei sinun tarvitse huolehtia minusta, kyllä minä pärjään”, Kaitlin sanoi pakottaen pienen hymyn kasvoilleen.
”Ei kun ihan totta, Scorpiusta minä voin nähdä joka ilta muutenkin”, Lily sanoi. Hänellä oli ikävä Scorpiusta, mutta toisaalta hän ei olisi halunnut jättää Kaitlinia yksinkään siinä tilanteessa.
”Oikeastaan minä haluaisin mieluummin olla yksin”, Kaitlin sanoi, ”nähdään sitten myöhemmin.”
Lily huokaisi. ”Hyvä on sitten, nähdään.”

Kaitlinin mentyä rohkelikkotorniin Lily lähti etsimään Scorpiusta. Hän oli olettanut heidän harjoitustensa kestävän kauemmin, joten hän oli sopinut tapaavansa Scorpiuksen vasta myöhemmin. Hän lähti kuitenkin kohti kirjastoa, ajatellen voivansa löytää Scorpiuksen sieltä, sillä uhkaavasti lähestyvien S.U.P.E.R -kokeiden takia seitsemäsluokkalaiset kuluttivat yhä enemmän aikaa kirjastossa, koulukirjoihin hautautuneina.
Kirjaston oven ulkopuolella hänet kuitenkin pysäytti ihminen, jota hän oli yrittänyt vältellä parhaansa mukaan, nimittäin Venom. Venom hymyili yhtä ylimielisesti kuin aina, nähdessään Lilyn ja Lily mulkaisi Venomia tylysti takaisin.
”Jos sinulla ei ole mitään tähdellistä asiaa, voisitko päästää minut ohi”, Lily sanoi Venomille, joka tukki kirjaston oviaukon.
”Ei mitään syytä olla noin töykeä, Potter”, Venom huokaisi alentuvasti.
”Minä en vain jaksaisi noita sinun leikkejäsi juuri nyt”, Lily sanoi. ”Vai tulitko sinä taas uhkailemaan minua? Viime kertakaan ei onnistunut kovin hyvin, koska tässä minä olen edelleen elossa ja terveenä, vai mitä?”
Venom rypisti otsaansa ja hänen pilkkaava hymynsä oli hetkessä poissa. Nyt Venom näytti pelkästään vihaiselta. Lily tunsi pienen epämiellyttävän tunteen vatsanpohjassaan, vaikka hän tajusi, että se oli aivan turhaa. Venom ei enää pystyisi satuttamaan häntä millään tavalla. Mutta silti, tämä pystyi edelleen näyttämään uhkaavalta halutessaan.
”Ei minun tarvitse, sinun kaltaisillesi käy aina huonosti loppujen lopuksi. Te olette aivan liian ylimielisiä näkemään paljoakaan omaa nenäänne pidemmälle.”
"Ja sinä olet paraskin puhumaan", Lily naurahti. "Sinä luulet, että voit saada kaiken haluamasi manipuloimalla muita."
Venom tuhahti ylimielisesti. "No ainakin minä saan kaiken haluamani sillä tavalla. Sinä taas olet aivan tavallinen tekopyhä rohkelikko, joka luule olevansa suurikin sankari taisteltuaan paria kuolonsyöjää vastaan."
"Ihan totta, Venom", Lily huokaisi. "Minä en nyt jaksaisi tätä, mikset mene kiusaamaan pienempiäsi."
Venom aukaisi suunsa, epäilemättä sanoakseen jotain nenäkästä vastaukseksi, mutta jäi sitten tuijottamaan jotain Lilyn taakse. Lily kääntyi ympäri ja huomasi Scorpiuksen kävelevän ripeästi heitä kohti.
"Mitä täällä tapahtuu?" Scorpius kysyi astuttuaan Lilyn viereen ja kietoi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille.
"Voi ei mitään", Venom sanoi, yrittäen kuulostaa huolettomalta, mutta onnistui vain kuulostamaan kireältä. "Minä vain vähän juttelin sinun verenpetturityttöystäväsi kanssa."
"Älä hauku Lilyä verenpetturiksi", Scorpius tiuskaisi Venomille. "Ja mieluiten älä juttele hänelle ollenkaan. Häntä ei nimittäin kiinnosta kuulla, mitä sanottavaa sinulla on."
Lily katsoi Scorpiuksen vihaisista kasvoista Venomin aivan yhtä kireään ilmeeseen ja yhtäkkiä koko tilanne alkoi naurattaa häntä, ilman mitään varsinaista syytä.
"Tule, Scorpius", Lily sanoi tarttuen tätä kädestä ja vetäen hänet perässään pois paikalta, jättäen Venomin tuijottamaan kiukkuisena heidän peräänsä.
Heidän käännyttyään nurkan takaa toiselle käytävälle, kumpikin oli jo purskahtanut nauruun.
"Mille me oikein nauretaan?" Scorpius kysyi hetken kuluttua, heidän kävellessään eteenpäin, kohti tarvehuonetta vievää käytävää.
"En minä vaan tiedä", Lily vastasi virnistäen.
"No mutta, joka tapauksessa, älä anna Venomin pelotella itseäsi", Scorpius sanoi. "Hän ei voi tehdä sinulle enää mitään."
"Minä tiedän, häntä vain harmittaa, kun hän ei voi saada sinua", Lily huomautti virnistäen. "Ei sillä, en minä häntä syytä, kyllä minuakin harmittaisi."
Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille hymyillen ja suuteli häntä huulille, niin että sai Venomin ja koko muun heitä ympäröivän maailman unohtumaan hetkessä. Scorpius osasi aina saada hänet unohtamaan kaiken muun.

Hetken kuluttua he makasivat jo tarvehuoneen sohvalla, Lily nojaten päällään vasten Scorpiuksen olkaa.
”Sinä ollut aika hiljainen tänään, mitä sinä mietit?”, Scorpius sanoi kietoen kätensä Lilyn ympärille. ”Et kai sinä vieläkin ajattele sitä Venomia.”
Lily pudisti päätään. ”En, minä vain mietin Kaitlinia”
”Mitä hänestä?” Scorpius kysyi.
”He erosivat Jamien kanssa”, Lily huokaisi. ”Ja minä en oikein tiedä… Kaitlin ei ole kovin hyvässä kunnossa.”
”Älä välitä, kyllä se siitä”, Scorpius sanoi.
”Niinpä”, Lily sanoi. ”Sitä minäkin yritin sanoa hänelle.”
Scorpius veti Lilyn lähemmäs itseään huokaisten. ”Tule”, hän sanoi sitten vetäen Lilyn pystyyn sohvalle. ”Lähdetään ulos, tehdään jotain, unohda Kaitlin hetkeksi, sinä et kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväkseen juuri nyt.”
Lily hymyili Scorpiukselle ja nousi seisomaan. ”Hyvä on sitten, tule.” Lily kaivoi esiin kelmien kartan ja tarkisti etteivät he törmäisi opettajiin matkalla. Scorpius tarttui Lilyn käteen ja he lähtivät tarvehuoneesta kohti ala-aulaa. Oli jo niin myöhä, että käytävät olivat autioita, sillä oikeastaan oppilaat eivät olisi saaneet liikkua linnassa enää tähän aikaan.
Heidän päästyään ulos, he lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta suunnistamaan kohti järven rantaa. Lily hytisi kirpeässä yöilmassa ja Scorpius kietoi kätensä Lilyn ympärille ja veti tämän lähelleen. Yö oli rauhallinen ja kaunis, Lilystä tuntui kuin mikään ei olisi voinut mennä pieleen, ei nyt kun hän oli tässä Scorpiuksen kanssa ja kaikki oli niin täydellistä.
He pysähtyivät suuren tammen suojaan ja Scorpius veti Lilyn lähelle itseään ja suuteli tätä kevyesti huulille. Lily kietoi kätensä tiukasti Scorpiuksen niskaan, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä.
Pitkän, mutta kuitenkin aivan liian lyhyen ajan kuluttua Scorpius irrotti huulensa Lilyn huulilta.
”Minä rakastan sinua”, Scorpius kuiskasi Lilyn korvaan. Nuo sanat saivat vieläkin hänen polvensa veteliksi.
”Niin minäkin sinua”, Lily kuiskasi takaisin hymyillen.
Ja kun Scorpiuksen huulet koskettivat uudelleen hänen omiaan, hän ajatteli, kuinka onnellinen hän oikeastaan olikaan, vielä kaiken tämän jälkeenkin. Onnellisempi, kuin hän ikinä oli kuvitellut voivansa ollakaan, hänestä tuntui. Niin onnellinen, että siihen hetkeen hän olisi voinut jäädä, Scorpiuksen kanssa vanhan tammen juurelle.

[Sinikeiju]

Eikä. Ihana luku ja vielä viimein. Tee epilogista oikein pitkä.

Kai sä kirjoitat lisää kolmannesta sukupolvesta?

[Trickster]

Sääli että tämä nyt on sitten tässä, ihana viimeinen luku, komppaan Sinikeijua, epilogista sitten oikein pitkä:)

[nuuhku]

ihana luku! (: tosi hyvin taas kirjotit, ei mitään negatiivista sanottavaa koko ficistä!

harmi että loppuu mutta odotan innolla piiitkää epilogia.

~nuuhku