Nimi: Enkelilapsi
Kirjoittaja: tinna
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
A/N: Tähän tarinaan sain idean nähtyäni erään musiikkiviedon YouTubessa. En nyt kuollaksenikaan muista artistia tai biisiä, mutta videossa oli sellainen pieni kullan väriset kiharat omaava poika, joka seurasi aikuisten sekoilua huoneensa ikkunasta. Sen inspiroimana syntyi Enkelilapsi.
---
Lumisade lakkasi. Sää oli siis edelleen kylmenemässä. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni ja kiristin tahtia. Kotikatu näkyi jo edessäpäin.
Ilmaan jäi hengityksestäni höyryvanoja saapuessani kotiovelle. Kiskaisin lapasen toisesta kädestä hampailla ja kaivoin takintaskusta avaimet. Potkaisin ovea tottuneesti saadakseni sen avatuksi ja astuin sisälle pimeään eteiseen.
"Onko täällä ketään?" huhuilin autioon taloon. Vastaukseksi sain ainoastaan hiljaisuuden. Huokaisten heitin ulkovaatteet naulakkoon ja astelin peremmälle. Napsautin katkaisijasta valot päälle ja manasin ääneen kompastuttuani puiseen leikkiautoon. Hemmetin pentu jätti tavaroitaan mihin sattui.
Jääkaapista löysin tuoremehun pohjat ja puoliksi syödyn voileivän. Otin molemmat mukaani ja pujottelin veljeni romujen lomitse olohuoneeseen. Sohvalta sain ensin töniä vaatekasoja lattialle ennen kuin uskaltauduin istuutumaan. Näppäsin television päälle. Ei mitään katsottavaa ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla. Kanavasurffailun jälkeen päädyin katsomaan satunnaista saippuasarjaa samalla, kun mutustin leipää ja hörpin mehua.
Puoli tuntia myöhemmin ulko-ovi kävi ja kohta äidin kirosanojen tulva rikkoi hiljaisuuden. Taisi kompastella samoihin leluihin kuin minä aiemmin.
"Et viitsisi Mikaelin kuullen", katsoin äitiä paheksuvasti ja nousin ylös sohvalta. Tartuin tyhjään mehutölkkiin ja suunnistin taas keittiöön viedäkseni sen roskikseen. Äiti oli lakannut kiroamasta ja riisui parhaillaan Mikaelia, viisivuotiasta pikkuveljeäni, haalareista.
Heti välittömästi toppavaatteista vapauduttuaan Mikael ryntäsi yläkerran portaiden juurelle jättämänsä pehmonallen luokse.
"Minulla oli tinua ikävä, Hella Nalle", poika rutisti nallea lujasti pientä rintaansa vasten ja vaaleat kiharat sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin oltuaan myssyn alla painoksissa. Koko tilanne olisi ollut todella liikuttavaa katsottavaa, jos vain joku olisi sitä seurannut.
Äiti alkoi kerätä pitkin lattiaa lojuvia tavaroita ja koota niitä nurkassa sijaitsevaan puuarkkuun, jossa Mikaelin leluja säilytettiin. Minä istahdin keittiön pöydän kulmalle ja seurasin, miten Mikael kertoi päivästään nallekaverilleen.
"Ja titten me käytiin talhatätin kantta tailaalatta ottamatta temmonen lokotut kätivalteen. Eikä te tattunut yhtään! Voitko utkoa titä, Hella Nalle?" niin kiihdyksissään pikkuinen kuulumisiaan kertoi, etten voinut muuta kuin hymyillä.
Räikeän manauksen päästessä ilmoille, siirsin katseeni Mikaelista äitiin. Se oli onnistunut pudottamaan arkun kannen sormilleen ja yksi sen luonnottoman pitkistä tekokynsistä ole katkennut. Mielestäni sille aivan oikein, mutta en uskaltanut näyttää todellisia tuntemuksia kasvoillani. Olisi voinut tulla sanomista siitäkin.
Kylpyhuoneen ovi kolahti äidin lähtiessä pelastamaan, mitä pelastettavissa oli. Minä hyppäsin alas pöydältä ja kävelin Mikaelin kohdalle. Istahdin sen viereen ja kyselin, miten päivä oli mennyt. Sain kuulla saman tarinan uudelleen, jonka olin juuri äsken kuullut kerrottavan Herra Nallelle. Huudahtelin epäuskoisena väliin, että ihantosi, eikö rokotuksen ottaminen sattunut yhtään ja Mikael selitti innoissaan, miten oli ensin pelännyt hirveästi ja sitten se ei ollutkaan ollut yhtään kamalaa.
"Elli!" äiti huusi minulle hetken päästä makuuhuoneestaan. Se oli jo ehtinyt ulos kylpyhuoneesta ja saanut kriisitilanteensa hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Ainakin toistaiseksi. Minulle oli varmaan jotain tekemistä tiedossa. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös lattialta. Matka kohti yläkertaa ja makkarin avointa ovea.
Äiti tälläsi peilin edessä toinen toistaan paljastavampia paitoja jopa minun hameitani lyhyemmän minihameen kanssa. Rykäisin äänekkäästi, jotta se huomaisi minun saapuneen paikalle. Se kääntyi vastahakoisesti pois peilin edestä ja katsoi minua kiukkuisena.
"Sä et ole käynyt kaupassa" se totesi raivostuttavalla tavalla. Ihan kuin se olisi itsestäänselvyys, että minun siellä kaupassa olisi pitänyt käydä, vaikka minä olen vasta neljätoistavuotias ja äiti päälle neljäkymmentä. Minulla kiehahti oikein kunnolla ja tällä kertaa annoin sen paistaa läpi asti.
"Onko se muka minun hommani rahdata tähän taloon leipää?" korotin ääntäni ehkä turhankin paljon ja äiti katsoi minua vihaisena. Se alkoi taas selittää sitä samaa iänikuista tarinaa siitä, miten se on se, joka käy töissä ja maksaa laskut ja maksaa ruuat ja pitää meidät leivässä.
Kuuntelin koko litanian kuten aina ennenkin ja huusimme jonkin aikaa kilpaa kunnes päätin jättää sikseen ja lähteä suosiolla sinne ruokaostoksille. Kiskoessani pipoa päähän, huomasin jonkin olevan hassusti. Katsahdin olohuoneen puolelle ja näin Mikaelin istumassa lattialla, tuijottamassa mainoksia, kädet puristuneena nyrkkeihin.
Omantunnon tuskissa riutuen kävin vielä sen luona ennen lähtöä. Se katsoi minua suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat selvästi vetistäneet vielä vähän aikaa sitten.
"Mihin tinä menet?"
"Käyn vain kaupassa ja tulen heti takaisin"
"Lupaatko?"
"Lupaan"
Mikael teki jonkinlaisen lapsen hymähdyksen ja kääntyi taas tapittamaan televisiota. Ilme oli edelleen vakava. Minua huolestutti. Oliko se ottanut minun ja äidin riidan tosissaan? Olin saattanut nimittelyn ja solvauksien ohella uhata karkaavani kotoa. Se olisi varmasti järkyttänyt Mikaelia. Tiesin olevani sille todella läheinen ja usein ainoa turva äidin sekoillessa.
Ravistin ajatuksen mielestäni ja kiiruhdin pihalle.
***
Kaupassa käytyäni piipahdin vielä ystäväni luona. Visiitti venähti yli tunnin mittaiseksi, mikä tarkoitti, että olin ollut melkein kaksi tuntia poissa kotoa. Muistin luvanneeni Mikaelille tulla saman tien kotiin ja mutisin anteeksipyynnöt ystävälleni rynnätessäni ovesta ulos.
Kotiin päästyäni sain huomata alakerran olevan pimeänä. Äidin huoneessa oli valot. Suljin oven perässäni ja aloin riisua takkiani. Yläkerrasta kantautui voihkintaa ja lattian narinaa. Taas yksi äidin miesystävistä oli tullut perjantai-illan kunniaksi kyläilemään. Minua ällötti.
Suljin korvani ääniltä ja hiippailin Mikaelin huoneen ovelle. Raotin ovea varovasti, etten vain herättäisi nukkuvaa lasta.
"Mikael?" huoneessa ei ollut ketään.
"Mikael, missä sinä olet?" hätäännyin ja kiersin koko alakerran löytämättä jälkekäkään pikkuveljestäni. Yläkerrasta oli turha katsoa, portaiden portti oli paikoillaan. Kiskoin takin uudestaan ylleni ja juoksin ulos. Miten en ollut kaupungilta palatessani huomannut pieniä jalanjälkiä pihatiellä?
Edelleen Mikaelia nimeltä huhuillen lähdin juoksemaan katua pitkin pitäen silmällä niitä pieniä jalanjälkiä. Tunsin, miten itku poltteli kurkkua ja kyyneleet silmäkulmia. Eihän niin pieni osannut edes pukea tarpeeksi vaatetta päälleen ja pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta.
Lopulta näin sen; pieni nyytti lojumassa keskellä kävelytietä. Se ei liikkunut. Itku kurkussa huusin veljen nimeä ja juoksin sen luokse niin nopeasti kuin pääsin. Nostin elottoman pikkupojan syliini ja totesin helpotuksekseni hengityksen kulkevan. Riisuin kaikki lämpimät vaatteet päältäni ja kiedoin ne Mikaelin ympärille.
Soitin hätänumeroon ja sieltä luvattiin ambulanssin lähtevän heti liikkeelle. Heijasin Mikaelia rintaani vasten. En nähnyt mitään kyynelien sumentamilla silmilläni.
"Anna anteeksi, Mikael. Anna anteeksi" minä kuiskutin veljen korvaan. "Anteeksi, että en tullut heti kuten lupasin"
Siniset valot välähtivät mutkan takaa ja ambulanssi kaarsi näköpiiriini.
***
Jälkikäteen kävi ilmi, että Mikael oli äidin miesystävän saapuessa lähtenyt minua vastaan ja kääntynyt kaupalla takaisin, kun minua ei ollut näkynyt. Se oli pysähtynyt lepäämään pitkän kävelyn takia ja nukahtanut siihen. Olihan kello ollut jo yli sen nukkumaanmenoajan.
Fyysisesti Mikael toipui täysin. Sillä oli vain lievä hypotermia ja jo samana iltana se saatiin lämpenemään normaaliin ruumiinlämpöön.
Mutta se ei koskaan enää ollut sama Mikael, mikä minulla oli ollut. Herra Nalle on siitä illasta pitäen kerännyt pölyä leluarkun pohjimmaisena, muiden käyttämättömien lelujen alla. Silmissä on tyhjä katse ja aina, kun se katsoo minuun, sen silmistä paistaa niin raju pettymys ja viha, että minun täytyy joka kerta kääntää katseeni pois.
Yhtenä iltana katselin sivummalta, miten Mikael istui olohuoneen lattialla ja katseli piirrettyjä. Ei nauranut kertaakaan.
Minun pieni enkelini oli langennut ja se oli minun syytäni.
