Title: Kuollut rakkaus
Author: Indigo
Beta: Vuotiksen Sedai
Rating: K-11
Genre: angst
Warnings: Tunteita ja maininta kuolemasta.
A/N: Tällainen kirjoitelma jonkin tuntemattoman inspiraation pohjalta.
~~~~
Tuuli tuivertaa puiden lehtien välistä, kuu kurkistaa varovasti tummien pilvien takaa luoden hopeisen hohdon kostealle nurmelle. Ilma on raikas ja hopeiset pisarat tipahtelevat puiden oksilta maahan. Vaikka on pimeä, niin kuun hopeinen valo luo ajoittain pieniä kaistaleita, joiden ansiosta näkee eteensä.
Kävelen hiljaa, kuulen vain omat askeleeni, kuinka kostea rahina kuuluu kenkieni alla. Hengitän kiivaasti ja rauhattomasti, avaan mustan rautaportin. Se narahtaa vihlovasti ja saatan kuulla kuinka varisparvi nousi lentoon jossakin lähettyvillä. En viitsi sulkea porttia takanani ja se jääkin narisemaan tuulessa. Näen edessäni penkin ja lähestyn sitä. Pinta on sileä, vaikka penkissä on suru ja kaipuu, paljon tunnetta. Istun siihen kuitenkin ja suljen silmäni, tunnen suurta kaipuuta, nuuhkaisen ilmaa ja vedän keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Lopulta avaan silmäni huokaisten, pudistan päätäni ja kaivan taskustani vaalean kirjekuoren.
Avaan jälleen kerran kuoren, luen minulle itselleni osoitetun kirjeen. Ne sanat… Niitä seuranneet teot… Silmäni kostuvat ja lopetan kirjeen lukemisen, taitan sen samoista liitoksista, joissa se oli ennen kuin avasin sen. Nyt otan kuoresta valokuvan, näen siinä itseni, olen onnellinen, rakastunut. Vieressäni on kaunis tummahiuksinen nainen. Hänen vihreät silmänsä loistavat onnellisuutta ja elämäniloa. Lumoudun täysin naisen olemukseen, hän on niin kaunis. Huokaisen jälleen ja nyyhkäisen. Laitan valokuvan siistinä takaisin kirjekuoreen ja säilön sen varmaan paikkaan taskujeni kätköön.
Nousen ylös kankeasti, sydäntä viiltää, jatkan kuitenkin matkaani. En edes huomaa miten kostea rahina kenkien alla on muuttunut kuivaksi kahinaksi, epähuomiossani kävelen lehtikasan lävitse. En tiedä mitä ajattelisin, tunteeni kuohuvat; rakkautta, surua, halveksintaa, epätoivoa, tietämättömyyttä. Miksi? Kaikuu päässäni.
Saavun määränpäähäni ja pysähdyn, tuijotan eteeni jonkin aikaa. Kaivan pienen esineen taskustani, sytytän pienin liekin sytkärillä ja sytytän pienen kynttilän tumman kiven eteen. Kivessä lukee kultaisilla kirjaimilla; Tässä lepää Adelia. Siistin hautakiven vielä kullanruskeista lehdistä ja katson hautaa. Tunnen lämpimän kyyneleen ja käännän selkäni nopeasti Adelian, rakkaimpani haudalle.
En kuitenkaan huomaa, kun kirjekuori putoaa taskustani, tuuli nappaa sen ja lennättää sen haudalle. Kynttilän liekki tarraa kirjeeseen, joka alkaa tummua. Kirje palaa hitaasti, mutta polttaen tekstin, jonka Adelia kirjoitti rakkaimmallensa.
Rakas Daniel,
Kun luet tätä olen jo todennäköisesti poissa…
Olet minulle tärkeä ja rakastan sinua…
En vain jaksa enää tätä, ei, sitä et ole
syyllinen mihinkään. Se olen vain minä…
Kiitos kaikesta, niistä ihanista hetkistä,
jotka sain kanssasi viettää.
Nähdään jossakin rakkaani.
Rakkaudella,
Adelia
Kirje paloi ja niin paloi myös Danielin ja Adelian yhteinen valokuvakin.
~~~~
A/N2: Yritin saada paljon tunteita kuvatuksi mutta miten onnistuin? Kommenttia, kiitos. ^^
