// Alaotsikko: Petunia/Vernon | one-shot | FF100
Disclaimer: Potterit ovat J.K Rowlingin hengentuote, Maya vain leikkii. Selene on Mayan oma lelu, jonka lainaamista Maya ei kiellä, mutta olisi kiitollinen, jos siitä ilmoitettaisiin.
Title: Rumuus on ikkunan edessä
Author: Maya
Beta: Cattleya<3
Pairing: Petunia/Vernon
Rating: K-11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaWarnings: Hahmon kuolema, pienoinen viittaus itsemurhaan
Genre: Draama, lyhyt one-shot
Summary: Petunia näki ruutuja jopa unissaan. Likaisen ruskealla pohjalla hyppivät erikokoiset ja epäsymmetriset oranssit sekä mustat ruudut jahtasivat häntä painajaisesta toiseen, eivätkä jättäneet häntä rauhaan edes hereillä. A/N: Ensimmäinen FF100 -ficcini:) (
Dursleyn suku, sana nro 048. Ruutu) Todella lyhyt juonikyhäelmän rääpäle, pahoittelen. Kommentit ovat taivaasta satavaa mannaa=)
Rumuus on ikkunan edessäPetunia istui olohuoneen sohvalla höyryävä teekuppi kädessään ja suositun sisustuslehden uusin numero avaamattomana edessään. Hän tuijotti kivettyneen näköisenä olohuoneen korkeaa ikkunaa peittäviä verhoja.
”Nyt se sitten tapahtui”, Vernon oli sanonut vaimolleen marssiessaan töistä kotiin noin kuukautta aikaisemmin. ”Isotäti Selene nukkui pois.” Mies romahti keittiön pöydän ääreen ulkovaatteita riisumatta ja istui siinä pitkän aikaa eteensä tuijottaen, hokien välillä puoliääneen yhdentekeviä lauseita. ”Loppu oli kuulemma rauhallinen.” ”Hän oli aina yksi lempisukulaisistani.”
Petunia oli jatkanut ruoanlaittoa silmiään pyöritellen ja pohtinut mielessään, ettei kyseessä olevan harpyijan tapauksessa mikään sujunut koskaan rauhallisesti. Onneksi siitä päästiin.
Viikon kuluttua hautajaisissa Petunia istui ryhdikkäänä miehensä vieressä mustat vaatteet yllään ja laski sekuntteja siihen hetkeen, jona suruaika olisi kestänyt säädyllisen pituisen ajan. Muutama viikko hautajaisten jälkeen olisi varmasti riittävän kauan, kun kyseessä oli näin etäinen sukulainen. Sen aikaa kestäisi.Äkkiä kivettynyt nainen heräsi eloon muistelmiensa keskeltä ja vilkuili ympärilleen kuin pakotietä etsien.
’Ne ovat kammottavat’, Petunia vaikeroi hiljaa mielessään,
’suoranainen rikos hyvää makua ja kaunista sisustusta vastaan.’ Miksi Vernon oli tehnyt tämän hänelle?!
Nainen puristi silmänsä kiinni kuin voisi poistaa kammotuksensa aiheen telepatian avulla. Sormet puristivat tiukasti jäähtynyttä teekuppia.
Kolme päivää hautajaisten jälkeen Vernon oli tullut kotiin valtavan pahvilaatikon kanssa ja sanonut sen sisältävän yllätyksen vaimolle. Pahaa-aavistamaton Petunia oli kiltisti sulkenut silmänsä ja odottanut lupaa avata ne miehensä hykerrellessä salaisuutensa äärellä.
Jo hieman kärsimättömäksi muuttunut nainen avasi silmänsä heti luvan saatuaan ja joutui ottamaan keittiön pöydästä tukea pelätessään pyörtyvänsä. Vernon seisoi hänen edessään ja ojensi häntä kohti kammottavimpia riepuja, jotka hän oli koskaan nähnyt.
”Ne olivat isotäti Selenen lempiverhot. Hän oli laittanut viimeiseksi toiveekseen testamenttiinsa, että nämä verhot annettaisiin sinulle, koska sinä pidät niin paljon sisustamisesta. Eikö ollutkin kauniisti tehty?”
Petunia tuijotti miestään äänettömän kauhun vallassa. Hänenkö pitäisi ripustaa nuo kammotukset ikkunoihinsa? Hän oli käyttänyt tunteja – päiviä – saadakseen olohuoneen luonnovalkoisen ja puhtaanvalkoisen sävyt tasapainoon, ja nyt hänen pitäisi ripustaa verhotankoihin nuo oranssinruskeanmustankirjavat hirviöt?!Petunia näki ruutuja jopa unissaan. Likaisen ruskealla pohjalla hyppivät erikokoiset ja epäsymmetriset oranssit sekä mustat ruudut jahtasivat häntä painajaisesta toiseen, eivätkä jättäneet häntä rauhaan edes hereillä. Tuntui kuin verhot olisivat ilkkuneet hänelle, huutaneet julki pilkkaansa isotäti Selenen julmalla suulla.
Kyllä minä tiesin, että sinä mieluummin hirttäisit itsesi rakkaisiin verhotankoihisi kuin antaisit minun lemmikkieni jäädä kotiisi. Sinä olet väärä nainen meidän pikku Vernonille, kummajainen kummallisesta suvusta. Hän olisi voinut saada niin paljon paremman.Naisen raivo on pelottavaa, sanotaan. Sanonnan allekirjoittaisi kuka tahansa, joka olisi sattunut näkemään Petunian ilmeen ja kuulemaan tämän sisällä kaikuvan napsahduksen. Petunia nousi hitaasti seisomaan ja katseli pilkkaavia verhoja tyynesti, kuin vastustajaansa arvioiden. Sitten hän lähti päättäväisin askelin kohti yläkertaan vieviä portaita. Oli aika vaihtaa muutama valittu sana rakkaan aviomiehen kanssa.
Kuukausi oli ehdottomasti riittävän mittainen suruaika.Tunnin kuluttua Petunia katseli kauneinta nuotiota, jonka oli eläessään nähnyt.
