Title: Hyvää alkanutta päivää
Author: Contagion
Beta: Winga
Genre: Fluffy, oneshot
Pairing: Harry/Draco
Rating: S
Disclaimer: En omista hahmoja, vaan ne kuuluvat J.K. Rowlingin omistukseen
Summary: Kuinka paljon ihminen ehtii ajatella ja katsoa yhden ainoan hetken aikana, joka tuntuu ikuiselta - olematta sitä kuitenkaan?
A/N: Mitäpä tähän lisäämään? Enjoy
Hyvää alkanutta päivää
Nukut rauhallisena vierelläni, minä valvon ja katselen sinua sumean näkökenttäni lävitse. Haron mustia, sekaisia hiuksiani hymyn hiipiessä salaa kasvoilleni. Sinä olet niin kaunis - vahva sekä itsevarma, mutta kuitenkin todella herkkä ja helposti särkyvä. Kai olemustasi voisi verrata hauraaseen antiikkiesineeseen, jota pitää kohdella varoen ettei se pirstoudu palasiksi.
Silmäni vaeltavat pitkin linnunluista vartaloasi, painaen mieleni salaisimpaan sopukkaan jokaisen painauman ja ihon läpi kuultavan luun. Vaikka huoneessa onkin pimeää, lukuunottamatta auringon ensimmäisiä säteitä, kykenen helposti erottamaan verisuonet, jotka liikuttavat verta sekä happea sydämestäsi kaikkialle kehoosi. Huokaisen hädin tuskin kuuluvasti painaessani sormeni käsivarressasi olevalle suonelle, jättäen ne hetkeksi aloillensa, jotta sinä et vahingossakaan särkyisi kosketuksestani. Yksinäinen kyynel pyrkii kyynelkanavastani ulos, mutta pyyhkäisen sen pois päättäväisesti. En halua vielä vuodattaa ensimmäistäkään kuumaa, osittain katkeraakin, kristallipisaraa - vaikka ne yrittävätkin raivata tiensä valoon kaltereidensa takaa.
Hiljaa ja osittain henkeäni pidättäen liikutan sormiani posliininsileällä ihollasi - kohti sydäntä, jossa on veren lisäksi myös monia tunteita haudattuna. Piilotat ne sisääsi etkä helposti anna kenenkään kurkistaa omaan maailmaasi, missä tunteet pääsevät tekemään tehtävänsä. Siellä on ilo, nauru, toivo ja kauhu. Hymähdän itsekseni pysättäessäni sormenpäät sykkivän sydämesi päälle. Sen syke paljastaa, että kätket syvälle sisällesi niin syvän surun, mitä minä en ehkä voisi ikinä ymmärtää. Kenties se on syy siihen, miksi sinä olet ollut niin vaitonainen? Minun pitää ottaa siitä jonain päivänä selvää - sitten, kun sinä olet siihen valmis. Minä jaksan kyllä odottaa.
Nousen istumaan ja lasken kädet syliini lepäämään. Annan katseeni ihailla kauneuttasi vailla sanoja, joita lausua. Kallistan päätäni hieman syventyessäni mietteisiini. Miten minä voisin ikinä kertoa muille, kuinka kaunis olet? En tule koskaan löytämään sopivia sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, mikä minun sisälläni on, kun katson sinua. Vaaleat, hieman mallistaan ulos kasvaneet hiukset kehystävät veistoksellisia kasvojasi ja otsahiuksesi peittävät alleen maailman tunteikkaimmat silmät - jotka tosin ovat nyt ummessa. Ne silmät, jotka peittävät taakseen niin paljon, mutta paljastavat kuitenkin jokaisen tunnevivahteen tummien silmäripsien lomasta. Niitä tunteita pitää vain osata etsiä. Naurahdan matalasti kääntäessäni katseeni sivuummalle. Minullakin kesti useita vuosia, ennen kuin opin tunnistamaan todelliset tunteesi, jotka kätkit vihamielisyyden alle. Aluksi en kyllä meinannut uskoa, että sinä olit - ja olet yhä - oikeasti niin herkkä sekä altis ympäristön mielialanvaihtelulle. Liian monesti silmiisi on livahtanut häivähdys surua, jota kukaan ulkopuolinen ei osaa selittää - vaikka monet ovat sitä yrittäneet. Vihreät silmäni ovat nyt vetiset kääntäessäni katseeni takaisin kasvoihisi. Silmien alapuolelta löytyy mitä suloisin nenä, jota pitkin olet monet illat katsonut minua nauru silmissäsi. Useina iltoina olemme istuneet lattialla kääriytyneenä peittoihin, nenät kiinni toisissaan. Niitä iltoja minä kaipaan. Hieman alempaa voi havaita kapeat huulet, jotka usein ovat kaartuneet kiusoittelevaan hymyyn. Sen hymyn löysit eräänä sunnuntai-iltana Tylypahkan tiluksilla.
Lunta oli satanut edellisenä yönä kymmenisen senttiä ja pakkanen oli saavuttanut viimeisenkin kolkan. Muistaakseni silloin elohopeamittari oli kuutisen astetta nollan alapuolella. Tällipaju ravisteli rajuun tapaansa ylimääräiset pois oksiltaan - tässä tapauksessa ne muutamat viattomat lumihiutaleet, jotka olivat laskeutuneet siihen lepäämään. Minä olin saanut viimeisen pisarani Hermionen ja Ronin riitelystä, jonka jälkeen he kiehnäsivät toisiaan vasten kuin McGarmiwa sekä Norriska Halloweenina. Edes taivaalta laskeutuvat yksittäiset, ainutlaatuiset hiutaleet eivät saaneet mielialaani kohoamaan, vaan kävelin kimpaantunein askelin pitkin tiluksia. Muistan kironneeni sillä hetkellä mielessäni jokaisen, jolla oli joku. Enkä tarkoittanut sillä perhettä, vaan sitä kaunista suhdetta, minkä kaksi ihmistä saivat aikaan. Minä olin kateellinen lähes kaikille, sillä minulla ei ollut ketään. Sekin johtui vain siitä, että olin se pirun poika-joka-elää. Voldemort oli vienyt vanhempani, taannut vaikeat nuoruusvuoteni - nyt hän oli kaiken huipuksi vienyt minulta mahdollisuudet suhteeseen ja mahdolliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Kaikesta tuosta katkeroituneena nappasin maasta kourallisen lunta, tein siitä hataran lumipallon, jota puristin vihasta lämmennein käsin ennen kuin viskasin sen niin kauas kuin kykenin. Hiljaisuutta seurasi molskahdus, joka tuntui kaikuvan sisälle saakka. Kävelin nyt hivenen rauhallisemmin molskahduksen suuntaan vihaisten kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni. En jaksanut edes pyyhkiä niitä pois, sillä kukapa ne olisi nähnyt? Saavuin sen järven rantaan, jossa eli niin monia asukkeja. Jokainen niistä oli erikoisella tavalla kaunis eikä niiden tarvinnut välittää Voldemortista tai hankalista ihmis- sekä ystävyyssuhteista.
Huokaisten raskaasti jäin seisomaan näyn ääreen. Järvi ei ollut jäässä, mikä oli minun järkeni mukaan vastoin luonnonlakeja. Toisaalta taas, olinhan minä törmännyt moniin muihinkin tavallisuudesta poikkeaviin asioihin taikamaailmassa. Ensimmäistä kertaa ikinä ajattelin Likusteritietä eräänlaisena turvapaikkana. Olot siellä eivät ehkä olleet mitenkään erityisen miellyttävät vaikka en joutunutkaan asustelemaan portaikon alla olevassa komerossa. Se oli kuitenkin ainoa paikka, jossa minun ei tarvinnut jatkuvasti ajatella Voldemortia tai katsoa katkeruudesta kaventunein silmin, kuinka ystäväni löytävät rinnalleen sen toisen puoliskon, joka pitää heidät ehjänä. Hieroin käsivarsiani, joista oli jo aikaa sitten hävinnyt tunto ja laskeuduin maahan istumaan. Miten minä olin tähän joutunut? Vielä viime vuonna minulla oli toivoa Ginnyn suhteen, sitä edellisenä Cho Changin ja ensimmäisen kahden vuoden aikana olin ajatellut jopa Hermionea mahdollisena kumppaninani. Nyt minä olin kuitenkin ypöyksin. Ginnyllä oli Dean, Cholla joku typerä korpinkynsi, jonka nimeä en ollut koskaan kuullutkaan - mutta olin nähnyt heidän suutelevan monet kerrat. Hermione taas, no, hän ei ollut minun tyyppiäni ja nyt hänellä oli Ron. Eikö kukaan halunnut olla Maailmanpelastajan kanssa? Nappasin tuossa vaiheessa silmälasini käteeni, pyyhkäisin huurut pois niistä ja asetin ne takaisin silmilleni.
"Potter", sinä olit naurahtanut saaden minut kääntämään katseeni pois järvestä. Juuri kun olin ajatellut, miten olisin voinut paeta sen syvyyksiin.
"Malfoy", vastasin sihahtavasti - tai sitä ainakin yritin - ääneni särähtäessä viimeisten kirjainten kohdalla taivaille.
"Sydänsuruja?" kysyit tavaramerkkihymylläsi ja istahdit alas. Lumi oli siltä kohdin poissa. "Eikö Voro suostunutkaan leikkimään lääkärileikkejä kanssasi?"
"Ole nyt kerrankin hiljaa ja anna minun olla", murahdin kääntäen katseeni pois sinusta. Tällä hetkellä en jaksanut edes tapella kanssasi, kun siinä ei ollut mitään järkeä. Hautasin pääni polviini kuumien kyynelten pyrkiessä jälleen vapauteen. Hartiani nytkähtelivät nyyhkäyksiäni mukaillen, hengitykseni huurusi ilmaan vieden mukanaan viimeisetkin toivon rippeet sisältäni.
"Hiljaa oleminen onnistuu vain nukkuessa", kuiskasit. Nostin pääni ylös ja käänsin sen sinuun.
"Mitä sinä kuiskaat?" rääkäisin rään valuessa nenästäni. "Onko jokin, hilleri? Äiti kenties nappasi unilelusi ja lähetti äsken lunnasvaatimuksen telepaattisesti?"
"Älä puhu äidistäni noin!" huudahdit ponkaistessasi ylös. Puolijuoksit ne muutamat askeleet, mitkä erottivat meidät toisistamme, taikasauva osoittaen vaarallisesti kohti sydäntäni.
"Hyvä on, anteeksi", huokaisin hiljaa. "En jaksa nyt kaksintaistella kanssasi. Otetaan erä vaikka ensi viikolla, sopiiko?"
Pysähdyit aloillesi, siristit jäänharmaita silmiäsi ja suusi kääntyi vihamielisyydestä ominaisvirneeseesi. Pääni oli lantiosi tasolla eikä meidän välillämme ollut matkaa kuin vain kymmenisen senttiä. Naurahdin, kun tajusit asian. Alennuit nopeasti istumaan eteeni katsoen minua katseella, jota minä en tunnistanut. Ei sillä, että minä olisin edes jaksanut vaivautua analysoimaan katseesi syvimpiä syövereitä.
"Voi hellanlettas, onko Hallylla paha olla? Anna kun Dlako-setä puhaltaa huonon tuulen pois", lepertelit. Mulkaisin sinua mitäänsanomattomalla katseella, nousin ylös, puistelin lumen pois kaavustani sekä housuistani. Tuo oli taas yksi yrityksesi saada minut suuttumaan.
"Nähdään, Draco", totesin ykskantaan ja lähdin astelemaan pois. Sinä et juossut perässäni heittäen minuun loitsuja, et edes huutanut hävyttömyyksiä. Se sai minut kääntämään katseeni vielä viimeisen kerran suuntaasi. Istuit edelleen siinä samassa paikassa ja samassa asennossa.
"Nähdään varmasti", hymyilit kiusoittelevasti. Käännyin hämilläni takaisin kulkusuuntaani. Mikä ihme sinuun oikein oli mennyt? Se oli ensimmäinen kerta, kun olit osoittanut jonkinlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Hymähdän jälleen muistaessani, miten Kalkaros oli joutunut pesemään hiuksensa, kun tämä oli huomannut olevansa väärässä meidän suhteemme. Me olimme olleet hänen mielestään magneetin vastakohdat, joten meitä ei olisi pitänyt ikimaailmassa saada tekemään töitä yhdessä - sovinnossa. Yritän pidättää nauruani nähdessäni mielessäni elävästi Kalkaroksen pesutuokion. Hän oli katsonut shampoopulloa inhoten, vilkaissut meitä anellen pääsyä pois tilanteesta. Me olimme vain pudistaneet päitämme nauruntyrskähdysten lomassa. Lupaus oli lupaus. No, sen jälkeen Kalkaros oli vältellyt minua tavallista enemmän etkä sinäkään kuulunut hänen suosikkeihinsa.
Pudistan päätäni palauttaen itseni takaisin todellisuuteen ja siirrän katseeni pääsi alapuolelle. Vaikka ylävartalosi painaumat ja luut erottuvat selkeästi, se ei tee sinusta vähemmän kaunista. Hymyilen katsoessani, kuinka värähdät - kenties kylmästä? - ja kylkiluusi nytkähtävät hieman. Juuri nuo pienet yksityiskohdat, kuten sentin kokoinen arpi ristiselässäsi, tekevät sinusta ainutlaatuisen - erikoisella tavalla kauniin, ehkä jopa aavistuksen verran jumalaisen. Se, että voisi olla kaunis, ei edellytä treenattuja lihaksia ja ylisuurta egoa. Sinulta kyllä löytyy hieman kumpaakin! Kaikki kauneuteen tarvittava löytyy sisältä, sieltä mistä tunteetkin löytyvät. Ne pitää vain osata tuoda esille.
Venyttelen uneliaita jäseniäni katse yhä sinussa. Kallistan hieman päätäni ja annan itseni nauttia tästä hetkestä, joka ei kestä ikuisesti. Sinä käännyt unissasi toiselle kyljellesi makaamaan, hymyilevät kasvot minuun suunnattuna. Ehkä sinäkin käyt mielessäsi läpi ensimmäistä kiusoittelevaa hymyäsi, Kalkaroksen pesutuokiota tai viime iltaa? Haukottelen asettuessani viereesi makaamaan ja lasken toisen käteni kylkesi päälle. Muut saivat sanoa, mitä halusivat, minulle sinä olet Adonis - antiikin mieskauneuden vertauskuva.
"Hyvää alkanutta päivää, Draco. Nuku hyvin."
