nimi: Hyvää yötä
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: S
genre: angst, romance, one-shot
summary: ”enkä voi ymmärtää miten tulen sietämään päiviä", marraskuussa 1981
*
Hyvää yötä
Kerään kirjoja laatikkoon, yksi kerrallaan, ja otan ne sieltä yksi kerrallaan pois ja asettelen takaisin hyllylle. Melkein hellästi. Silitän selkämystä ja työnnän sitten syvemmälle enkä katso niitä enää ikinä. En löydä yhtäkään jonka tahtoisin mukaani, tai ehkä sittenkin, ehkä Olemisen sietämätön keveys. Ehkä joskus haluan kiduttaa itseäni lukemalla kuinka kaikki valintamme ovat ainoita, koska käyttämättömät mahdollisuudet kuolevat saman tien – ja minun tekee mieli sylkeä sitä.
Niin kuin niitä ei todellisuudessa olisi! Niin kuin niitä ei todella olisi! Niin kuin en heittäisi kirjaa kohti takkaa, tietysti se menee ohi mutta voin polttaa sen myöhemmin, ja sitten muistan minkä takia en missään tapauksessa voi ottaa kirjaa mukaani, muistan kuinka sitä luettiin. Muistan kuinka makasin sängylläni ja käänsin sivuja hitaasti ja välillä jaksoin ajatella mitä siinä sanottiin, välillä en, ja kuinka se kaikki hukkui siihen älyttömään hämärään joka nyt tuntuu vain viiltävän suoneni auki ja jättävän minut vuotamaan kuiviin. Kyllä, oksentaisin verta.
Ja kuinka Sirius irrotti kirjan käsistäni ja suuteli minua. Haluaisin palata siihen ja hakata hänet pois itsestäni ja säilyttää sentään ylpeyteni, kun katsoisin kuinka kaikki muu vuotaa verta. Enkä ikinä, en ikinä katsoisi vain rauhassa kuinka hän laittaa kirjan pois, sormet tummina moottoriöljystä, ihan kuin ei olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin rassata sitä saamarin pyörää, sen sanon hänelle, mutta eihän hän kuuntele. Enkä missään tapauksessa vastaisi suudelmaan, en missään tapauksessa upottaisi sormiani hänen aika likaisiin hiuksiinsa niin kuin hän olisi esimerkiksi koko maailma.
Kirjat ovat loppuneet. Luulen että kannattaisi polttaa ne kaikki, en kuitenkaan tule takaisin enkä tahdo nähdä niistä enää yhtään, mutta kun yritän poimia niitä ja viedä tuleen, en jaksa. Olkoon siinä. Vien kassini lipaston luo ja yritän päättää, mitkä valokuvat pitäisi ottaa mukaan. Kipujärjestyksessä, tietysti. James ja Lily kolmantena, me kaikki toisena, Sirius ensimmäisenä.
Tiedän pakkaavani vääriä asioita. Yritän keittää teetä mutta se ei onnistu, pudotan kolme teekuppia lattialle ja jokainen särkyy, potkin sirpaleet nurkkaan enkä jaksa ajatella kuka ne sieltä löytää, löytäköön vaan. Siriuksen sängyn alla on neulepaita jota hän piti eilen, sen siitä saa kun ei opi pesemään niitä heti käytön jälkeen, taittelen sen ja laitan melkein hellästi kassiin ja se tuoksuu niin häneltä että minun tekee taas mieli oksentaa, mutta ei minussa ole enää mitään muuta kuin se mikä ei sieltä lähde.
Tahtoisin tappaa jonkun. Vaikka itseni. Ihan vaan että tietäisin tehneeni jotain. Tai tahtoisin mennä niin lähelle Azkabania kuin ikinä pääsisin, vaikka vankiselliin saakka, tahtoisin seistä siellä ja sylkeä häntä mutta tiedän kyllä miten se päättyisi, itkisin sitä mitä vihaan ja riippuisin hänessä ja kieltäytyisin lähtemästä. Tai ehkä hän työntäisi minut pois ja ehkä olen vain hullu, joka ei vieläkään ymmärrä, että se oli valetta kaikki, ei ainoastaan luottamus vaan kaikki.
Ja kaikki on enemmän kuin voi kestää. Tämän voin kertoa: kaikki on enemmän kuin kukaan voi kestää.
En viitsi ottaa omia vaatteitani. Kaivan loput rahat lipaston alalaatikosta missä pidimme niitä, laitan ne taskuuni ja helvetti että minun tekee mieli vain jäädä tähän, pudota istumaan lattialle ja painaa kasvot käsiini ja odottaa että luudun tai muutun tuhkaksi tai maailma räjähtää tai ihan mitä tahansa.
Bussissa olisi vain yksi ihminen ja minä, ja tietäisin varsin hyvin minne olen matkalla: en minnekään. Istuisin siinä kunnes minut potkittaisiin pihalle ja raahaisin sitten sinne ja kassini, sen joka ei paina mitään ja jota en pysty kantamaan, enkä voi ymmärtää miten tulen sietämään päiviä. Ja sitten katsoisin ympärilleni ja olisin jossain, ihan vaan jossain, ja jatkaisin siellä ja hautaisin itseni jonnekin syvälle.
Päivän Profeetta on yhä keittiön pöydällä johon revin sen, se varmaan hihkuisi ääneen jos osaisi, me voitimme, ja antaisin vaikka sieluni jos voisin palata takaisin. Mietin olisiko liian dramaattista polttaa koko paikka, mutta kyllä, se olisi, tuli voisi levitä naapuriasuntoihin.
Enkä voi ymmärtää miten voi rakastaa ja huijata ja huijata ja rakastaa, enkä voi ymmärtää miksi en enää jaksa ajatella koko asiaa, miksi silmäni tuijottavat tyhjää, miksi tahdon jäädä istumaan siihen ja vain muistaa kaiken mitä oli eikä mitään muuta.
Ovensuussa on vielä yksi kirja. Nuoren Wertherin kärsimykset. Muistan selvästi miten se päätyi siihen: me riitelimme keittiön pöydän luona ja minä yritin piiloutua kirjani taakse, Sirius otti sen ja heitti ja huusi minulle ja hänen mentyään mietin, luuliko hän minun olevan se vakooja. No ei luullut. Onneksi asiat selviävät.
Painan oven kiinni, hengitän kerran sisään ja niin edelleen.
