Haa, huomiota! <3
Fiorella; Pakko myöntää että Joy Luck nousee minullakin parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Sillä on joku salaperäinen mahti kiskoa minut syvimmästä murheen alhosta... Toivottavasti nyt et kauheasti pety, koska loppujen lopuksi tähän on vaan neljä lukua ja nekin on enimmäkseen teemojen inspiroimaa, varsinaista juonta en ole potterisoinut kun en halunnut kirjoittaa romaania.
Valvatti; Vuoroin vieraissa, neh? Jatketaan samaan malliin, tää on mukavaa. Eikö se sinä ollutkaan selvä? Luulin että oli. No hitsi. Kaipa se selviää. Hyvä jos siinä on kliffari lopussa?
Heitetään tähän nyt sitten eka luku että päästään tästäkin joskus eroon. Narcissa on jotenkin hankala toteutettava, koska sen kerrontatyyli tarttuu, ja sitten lopulta koko tarina on samanlaista lässytystä... Argh. Joka tapauksessa Cissy sai ensimmäisen luvun. Tässä oli ennen yksi selkeä teema, mutta minä olen huono keksimään symboleita, joten se blendautui sitten muutaman muun meikäläistä askarruttaneen asian kanssa. Yliluonnollinen on osa nuorta Narcissaa, joten ilman henkiä ei selvitä tästäkään pätkästä.
n______n Saa edelleen kommentoida, minä onnellinen.
Narcissa Malfoy
Höyheniä vuosikymmenten takaa
Minulle kerrottiin alusta alkaen, että oppisin ennen pitkää rakastamaan häntä, ja ettei yhteiseloa tarvitsisi väen väkisin tehdä vaikeaksi. Kaikki oli vain omasta asenteesta kiinni, ja jos minä olisin rohkea pieni tyttö, minusta varmasti tulisi mitä mainioin emäntä ja tekisin isäni ja äitini hyvin ylpeiksi. Eikä minua varsinaisesti edes pakotettu siihen. Se tapahtui meidän "yleisessä yhteisymmärryksessämme", minun ja vanhempieni ja hänen vanhempiensa.
Jos totta puhutaan, minulla ei alun alkaen ollut mitään sitä vastaan, että menisin naimisiin Lucius Malfoyn kanssa. Kyllähän minä sen olin tiennyt. Ääni oli kuiskannut sen korvaani sinä samana silmänräpäyksenä, kun näin Luciuksen ensi kerran Luihuisen tupapöydän päässä. Minä, ujo ja hauras ensiluokkalainen toisten ujojen ja hauraiden ensiluokkalaisten joukossa, kuitenkin vahvempana kuin muut, sillä minulla oli takanani voima, jota toiset eivät nähneet. Hän siinä tuolissaan keisarillisena kuin mikäkin riikinkukko! Kun silmäni kohtasivat hänen katseensa ohimennen, minä kuulin kaksi kuiskausta. "Malfoy", huokasi toinen samalla kun toinen sihahti, "hänen kanssaan sinä vietät vanhuudenpäiväsi."
Sillä se oli sinetöity, ja minä tyydyin kohtalooni, suljin koko asian syvälle sydänontelooni siihen saakka kunnes sitä tarvittiin. Kun isäni vuosia myöhemmin kertoi minulle Abraxas Malfoyn lähestyneen itseään poikansa puolesta, minä en edes yllättynyt. En minä häntä rakastanut, en vielä silloin. En edes pitänyt häntä erityisen viehättävänä. Nokkava mies, minä ajattelin, mutta välttämätön paha. Minä tottelin vanhempiani. Kuinkas muuten? Sillä päältäpäin minä olin aina yhtä herttainen Narcissa-neiti, kotitonttujen kuningatar ja pölyisten ullakoiden valtiatar - palkkio sille, joka saisi hänet vedettyä kuorestaan. Edustuskelpoinen olin silloin, kun minua tarvittiin. Sillä tavalla sain aikaa sille, mikä minulle itselleni oli tärkeää.
Minulla on aina ollut kyky nähdä asioita, jotka tulevat tapahtumaan. Se on ollut minulla syntymästäni saakka, enkä varmasti osaisi tehdä sille mitään vaikka tahtoisinkin. En hämmästynyt silloinkaan, kun Lucius sodan tuoksinassa ilmoitti lähettävänsä minut pakomatkalle, pois Lontoosta, Skotlantiin. Sen minä olin kuullut jo lukiessani Päivän Profeetasta uusimpia uutisia aurorien ankarasta taistelusta pimeyden lordia vastaan. Lucius ei tietysti olisi halunnut päästää minua läheltään, mutta appiukko Abraxas ylipuhui hänet siihen, luultavasti ei hyvän hyvyyttään vaan lähinnä kohtuni tilaa ajatellen. Olin kai loppujen lopuksi tuottoisampi sijoitus pankissa. Minä en tietenkään paljastanut kenellekään, ettei minulla ollut aikomustakaan asettua pysyvästi mieheni minulle järjestämään pikku mökkiin Skotlannin perukoille - se oli hänen mielestään oli ainoa mahdollinen turvapaikka auroreilta, mahdollisimman kaukana velhomaailmasta. Hänen selkänsä takana minun henkeni kuitenkin muistuttivat minulle, mikä paikka loppujen lopuksi oli kaikkein kauimpana velhomaailman sydämestä.
Kirjoitin pöllön sisarelleni, ja viikkoa myöhemmin vuokrasimme yksiön Edinburghin keskustasta, minä, Andromeda ja hänen viisivuotias tyttärensä. Asunto oli pieni, säälittävä suorastaan, ja siksi me vietimme kaikkein mieluiten aikaamme sen ulkopuolella.
Yhä uudelleen palasimme samaan kahvilaan, siihen syrjäkujan kiinalaiseen, jonka oven edessä riippuvaan kylttiin oli koukerokirjaimin kaiverrettu "Joy Luck". Räjähtävässä näpäyksessä hävisin aina. En siksi, että henkeni olisivat kieltäytyneet kertomasta minulle vastustajani seuraavaa siirtoa, ei. Siksi korkeintaan, että en osannut olla miettimättä sanoja, jotka mieheni oli minulle lausunut, kun hän oli viimeksi suudellut kuivin huulin poskeani jäähyväisiksi.
Me olimme menneet naimisiin vuoden 1974 keväällä, kun Nymfadora oli ollut vasta vauva. Siitä oli jo melkein viisi vuotta, enkä minä vieläkään - appeni ja hänen uskollisten seuraajiensa harmiksi - ollut saanut lasta.
Minä en ollut huono vaimo. Minä hallitsin taloutta taitavalla kädellä, komensin kotitonttuja niin kuin kuuluikin ja annoin Luciuksen saapastella keisarina kodissaan niin paljon kuin hän taikaministeriön töiltään ennätti. Joka iltapäivä pöydässä oli höyryävän kuumaa teeleipää ja muhevan makuista teetä, siitä minä pidin huolen. Makuuhuoneessa minä käskin silkasta häveliäisyydestä henkieni sulkea silmänsä ja annoin hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoi. - Mutta lasta minä en päästänyt sisääni, en koskaan. Minä en vain antanut sijaa sille ajatukselle, niin yksinkertaisesti se kävi. Enkä tällä kertaa siksi, että henkeni olisivat käskeneet, vaan omasta tahdostani. Koska minulla oli liiaksi muuta tekemistä.
Katkeruus kasvoi hitaasti, likipitäen huomaamatta, meidän välillemme. Se alkoi hänen puoleltaan ja levisi sitten hyvin verkkaan minuun ja leikekirjani sivuille. Sen huomasi pikkuseikoista, tavasta jolla hän laski haarukan lautaselle syötyään ja riisuutui iltaisin makuuhuoneessa. Ennen pitkää minä aloin täyttää leikekirjani sivuja yhä kiivaammin, vakuuttuneena siitä, ettei jatkoa tarinalle ilmestyisi. Luciuksen hyvästit olivat kuitenkin saaneet minut ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Lähinnä siksi, että oli pakko.
Miten minä olisin voinut selittää hänelle, miksen halunnut? Että se oli minulla verissä. Sen näki Andromedasta ja sen oli nähnyt Bellatrixista. Sen takia minä olin pyhittänyt elämäni kirjoille.
Kun vihreä tee oli jo jäähtynyt haaleaksi enkä minä vieläkään saanut kulaustakaan alas, tulin ajatelleeksi yhtä niistä merkityksettömistä sattumista, joita henkeni jatkuvasti kantoivat keskuudessaan, sillä ne olivat minulle yhdentekeviä. Sillä kertaa minä kutsuin muiston esiin.
-
Sinä kesänä minä taisin olla viiden vanha, liian pieni huvituksiin, joihin siskot jo pääsivät omillaan, liian suuri makaamaan lattialla ja parkumaan - väärän ikäinen tekemään mitään, niin kuin ajattelee kuka tahansa viisivuotias. Jo silloin minulla oli henkiä rinnallani; ne olivat minulle yhtä luonnollisia kuin kaikki mitä muutkin näkivät. Vasta hyvin paljon myöhemmin minulle valkeni, että minun oli viisainta vaieta henkien olemassaolosta, sillä kaikki todella eivät nähneet niitä.
Se kesä oli poikkeuksellisen typerä. Sisarellani Andromedalla oli purppurarokko eikä hänen huoneeseensa saanut mennä eikä hän saanut leikkiä - niin minun ainoaksi leikkitoverikseni jäi Bellatrix, se iso ja omituinen sisko, joka kulutti aikaansa enimmäkseen yrittämällä pakottaa minut tekemään kirjoitusharjoituksia ja kitkemään kukkapenkkiä niin että hän itse sai ryömiä kirjojensa sekaan puutarhan nurkkaan. Minä tein mitä käskettiin, suurimman osan aikaa ainakin, koska siihen minut oli opetettu. Mutta eräänä päivänä en voinut olla seuraamatta häntä.
Henget olivat kertoneet sen minulle. Minä olin lapsi, ja ne kuiskivat minulle asioista, jotka lapsia kiinnostavat, enkä minä ollut koskaan eläissäni nähnyt kuollutta eläintä. Porottavan kirkas aurinkokin tuntui himmenevän, kun minä kunnioittavin hautajaismarssiaskelin lähestyin pihapuuta, jonka alla pieni ihme lepäsi. Bellatrixin valvovat silmät olivat kerrankin kääntyneet muualle. Minä polvistuin ruohikkoon ja hipaisin kädelläni linnun kylkeä - se oli punarinta, vielä aivan lämmin, mutta sen katseesta oli valo hävinnyt ja sen pikku jalat olivat käyristyneet koukkuun. Silkkinen höyhennukka hiveli sormenpäitäni vasten.
“Kirottu katti”, jupisi Bellatrix heristäen haravaa pakenevan vihulaisen suuntaan. “Cissy, anna sen olla.”
Minä en vastannut. Yksi hengistäni oli juuri koskettanut linnun päätä valmiina kertomaan minulle sen tarinan. Minä tuijotin pientä ruumista usvaisin silmin ja hyräilin sen viimeistä laulua. Kunnes minut riuhtaistiin harteista käsin takaisin todellisuuteen.
“Narcissa! Kuulitko sinä?” Minä väistin Bellatrixin kipinöiviä silmiä. Tiesin kyllä, että tämä oli hänen “tärkeä” ilmeensä. “Vihainen” oli jotain paljon pahempaa!
“Kuulin”, sanoin vältellen. Kun en sittenkään siirtänyt kättäni pois punarinnan kyljeltä, Bellatrix tarttui kovakouraisesti käsivarteeni ja kiskoi minut jaloilleni.
“Älä koske siihen”, hän sanoi. “Pitää kutsua isä paikalle, että hän polttaa sen. Siitä voi tarttua tauteja.”
“Tuohan on vain pieni lintu”, minä vastustin. Se näytti niin kovin haavoittuvalta ja hauraalta, ja kauniilta ainakin, eihän siitä voinut olla vaaraa!
“Äiti niin sanoo enkä minä”, tokaisi Bellatrix. “Mene nyt pesemään kätesi.”
Minä en mennyt. Juuri oikealla hetkellä sain varoituksen oikeaan korvaani ja koukkasin Bellatrixin käsivarren alitse oikeaan syliin; äiti oli tullut pihamaalle katsomaan tohinan alkulähdettä. Minä juoksin hänen helmoihinsa syytäen pahoja sanoja siskoni suuntaan.
Äitini, niin kuin hän tapasi tehdä, otti minua kädestä ja kuivasi silmäni. "Cissy, Cissy", hän sanoi, ei mitään muuta. Sitten hän poimi taikasauvansa, kulki pihan poikki Bellatrixin luokse ja - minun suureksi järkytyksekseni - sytytti linnun pienen, kokoon käpertyneen ruumiin ilmiliekkiin!
Me seisoimme siinä ja katsoimme yhdessä, kuinka sinertävät taikaliekit nielaisivat linnun kokonaan, Bellatrix pää pystyssä ja vakavana, minä kyyneleet edelleen tasaiseen tahtiin silmistäni vuotaen, vaikka minä yritin taistella niitä vastaan kuin pieni soturi. Nyt minä vasta tunsinkin olevani hautajaisissa! Äitini piti minua kädestä, ja minä puristin hänen sormiaan omillani puolittain raivoa tihkuen ja puolittain apua anellen. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi: pikkulintu paloi tuhkaksi silmieni edessä, vaikka kuinka mielessäni käskin sitä sammumaan. Minä en kyennyt päättämään siitä, maailma ei ollutkaan minun vallassani.
Kun viimeinenkin liekki oli haipunut olemattomiin, minä viimein sain riuhdottua katseeni irti tuosta murheellisesta näystä. Riistäydyin irti äitini otteesta ja juoksin, juoksin niin kuin elämäni edestä niin, että henkiparvi perässäni jäi jälkeen ja unohtui harhailemaan eikä löytänyt minua vielä moneen tuntiin. Juuri silloin minä olisin niiden suojaa ja seuraa tarvinnut, juuri silloin ne olisivat voineet auttaa minua!
Minä käperryin puutarhan kaukaisimpaan nurkkaan, huvimajan penkin alle seuranani ainoastaan omat ajatukseni. Jaksoin toivoa, että kipu menisi itsestään ohi. Mutta se ei mennyt vaikka juttelin sille ja lauloin rauhoittavia sanoja itsellenikin, eikä vielä sittenkään kun äiti tuli etsimään minua, kiskoi minut väkipakolla penkin alta ja istutti syliinsä.
Minä yritin paeta häntä - halusin henkeni enkä mitään muuta - mutta ruumis tunsi pakkoa painautua häntä vasten, ja niin minä sitten tein kompromissin ja jäin siihen missä olin. Hetken me olimme hiljaa ja minä hengitin katkonaisesti hänen harmaata, tomuista tuoksuaan.
"Miksi, miksi sinun piti rikkoa se lintu?" minä tiukkasin ääni vapisten. "Se oli niin valtavan kauniskin ja..."
"Mitä sinä olisit sillä linnulla tehnyt, Cissy?" kysyi äitini äkkiä ja silitti hiuksiani.
Minä yllätyin. Mistä minä sen olisin tiennyt? Hädin tuskin minä olin saanut koskettaa lintua, miten minä olisin voinut olla tietoinen sen rajattomista käyttömahdollisuuksista? "Olisin halunnut katsoa sitä. Edes vähän pidempään", sanoin lopulta hiljaa, kun äiti katsoi minua odottavasti.
"Ja sittenkö polttaa sen, niin kuin siskosi ehdotti?"
"Niin kai." Tuskin, mutta minä olin tolaltani enkä tiennyt mitä vastata.
"Unohda se siis", neuvoi äitini kuiskaten, "sehän on mennyttä. Se on yhtä lailla mennyttä kuin sinun viimeviikkoinen hammassärkysi, ei sillä enää ole väliä." Hän kuivasi silmäni, vei minut takaisin terassille ja laittoi minulle makeaa sitruunamehua, jotta kasvoni lakkaisivat punoittamasta.
Mutta kyllä sillä oli väliä, minä tiesin, ja olisin sanonut ääneenkin ellei Bellatrix olisi kesken kaiken rynnännyt ovesta sisään valittamaan, että Andromeda oli noussut sängystä ilman lupaa. Sillä oli hammassärky mennyttä tai ei, siitä jäisi aina muisto, ja kun Andromeda jälkeenpäin parani, jäi hänen niskaansa koko rivi rokonarpia. Sitä mukaa, kun minä mietin, tulin entistä varmemmaksi siitä, että se lintu oli olemassaolollaan muuttanut jotakin, tehnyt maailmasta erilaisen, ja siksi se oli ollut tärkeä, siksi se oli merkinnyt jotain. Sitä minä mietin vielä talvellakin, ja kun lumet seuraavan kerran sulivat - tässä vaiheessa Andromeda oli ollut jo pitkään terve ja minäkin olin ehtinyt sairastaa - uskalsin vihdoin viimein puhua asiasta, en siskoilleni enkä äidilleni, sillä heidän ymmärrykseensä en ollut luottanut enää aikoihin, vaan isälleni Cygnukselle, joka oli usein vaiti mutta jonka piilevä viisaus oli niin selvää, että henkien ei ollut tarvinnut edes osoittaa sitä minulle. Se vain oli.
"Niin, tyttäreni", hän sanoi, "mikään ei lakkaa täysin olemasta. Ei purppurarokko eikä hammassärky, ellet sinä sitten unohda sitä. Ja jollet sinä halua unohtaa jotakin... siihen on olemassa aivan erityislaatuista taikaa. Uskotko tuota?"
"Näytä", kärtin minä.
Isäni näytti. Hän lahjoitti minulle vihreäkantisen kirjan, sen kaksisataasivuisen, josta tuli minun kaikkein ensimmäinen leikekirjani. Siihen, neuvoi isä, liimattiin valokuvat serkkujen syntymäpäiviltä, kesän ensimmäiset ja viimeiset lehdet ja kaikki, mikä silloin tuntui tärkeältä, ja se mitä ei voitu kuvata tai liimata vihkoon, se maalattiin ja otsikoitiin. Minä jäin koukkuun siihen kirjaan - henget tietysti käskivät minun jatkaa, mutta kaikkein eniten iloa minulle tuotti tieto siitä, mitä tein itse. Että seuraavan kerran, kun Bellatrix ja minä löysimme kuolleen linnun, minä nyppäsin viekkaasti hymyillen pari höyhentä irti ja sujautin ne suurieleisesti kirjani väliin, ennen kuin Bellatrix edes ehti huutaa äitiä.
-
Kaikkein eniten minuun koski se, ettei Lucius vielä puolikkaan vuosikymmenen jälkeen tuntenut minua. Hän uskoi edelleen, että kaikki syy oli kirjoissa. Hänen viime sanansa minulle polttelivat lihaani edelleen siellä, mihin hänen huulensa olivat minua koskeneet.
"Narcissa", oli Lucius sanonut viileästi, melkein rakastavasti muttei aivan, niin kuin hän tapasi, "oman maailmansa keisarinna. Joskus toivoisin, että hänen korkeutensa tekisi valtiovierailun tähänkin maailmaan. Tiedäthän. Kirjan sivut hapertuvat, jollei niitä entisöi."
"Hyvästi toistaiseksi, Lucius", olin minä vastannut.
"Jospa se olisi niin yksinkertaista."
Hän ei käsittänyt.
Vuosina, jotka minä käytin kooten menneisyyttä kirjoihini ja tutkien loputonta sukulinjaamme, minä näin miten syvällä heidän kaikkien henki säilyi. Se siirtyi isältä pojalle ja äidistä tyttärelle, ja minä tiesin, että loppujen lopuksi kukaan ei voinut olla niin omanlaisensa, vaan aina tulosta jostakin. Sen minä olisin tahtonut Luciukselle selittää. Että jos olisin valinnut saman tien kuin äitini, olisin kasvanut samanlaiseksi kuin hän, ja minun pienestä tyttärestäni olisi tullut juuri samanlainen kipsivalos minusta, yksi lommo tai pyöreä kulma siellä täällä, mutta silti sama.
Tee oli jo kylmää, sitä ei auttanut enää juoda. Laskin kupin sivuun ja löin vanhasta leikekirjastani auki kömpelöin tikkukirjaimin nimikoidun aukeaman.
"Nämä minä keräsin kuusivuotiaana", esittelin minä. Vanha kansio, nyt jo kellastunut, makasi nyt levällään keskellä pikkuruisille kiinalaisille mitoitettua kahvilan pöytää. Kyyristelimme sen ympärillä kaikki neljä - Meddyn tytär leikki lattialla - etteivät jästitarjoilijat olisi nähneet liikkuvia kuvia.
"Voi miten suloista", huoahti Lily ääneen ja nojautui lähemmäksi sivelemään etusormellaan tökerösti sivulle liimattua höyhentä.
"Lehtileikkeitä, kaarnalaivoja, höyheniä. Turhaa. Tulevaisuus on kuitenkin menetetty", mutisi Alice teekuppinsa takaa.
"Ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, päästääkö Frank sinut rintamalle vai ei", näpäytin minä heittäen takaisin herjan, jonka henki oli minulle sekuntia aiemmin kuiskannut. Alice punehtui vihaisesti. Minä virnistin - taas kerran minä olin osunut maaliini.
"Lopettakaa, lapset", puuskahti Andromeda kyllästyneenä. "Mutta aivan totta, Cissy - eläisit nyt edes kerran tässä hetkessä. Sano, ketä varten sinä noita oikein keräät?"
Niin. Ketä varten?
