Nimi: Syntymätön Aurinko
Kirjoittaja: Look at Me
Genre: Slash, Angst, OneShot, Deathfic
Paritukset: Ei suoranaista paritusta.
Ikäraja: K-11
Summary: Teit minusta posliininukkesi, olin
kanssasi niin helvetin paljon kauniimmin, olit kauniimpi, kuin kukaan.
Liian kaunis ollaksesi todellinen. Minulle olit sitä.
A/N: Juu, eli tällaisen OneShotin olen kirjoitellut joskus keväällä, en ole aiemmin uskaltanut missään julkaista, vaikka itse pidänkin tästä.
Ellaseni betasi, kiitoksia tuhannesti hänelle<3 :>
Itselle tuo minäkertoja on, ainakin oli kirjoitus vaiheessa hyvin selvä, enkä tiedä olisiko tämä sen takia kuulunut enemmänkin Toiseen Ulottuvuuteen...
Eli tuon kertojan kirjoitan viestin loppuun, mikäli joku haluaa tietää, mitä itse olen ajatellut. Pakko ei ole katsoa, jos menee siitä hyvästä sitten omat mielikuvat...
Ja ketään en tahdo tällä ficillä loukata, kirjoittelen vain oudon mieleni tuotoksia, enkä satuttaa tahdo ketään.
Juu, eli aika monitulkinnainen juttu, enkä tässä ala sitä setvimään, ottakaahan lukemalla itse selvää ;>>
Viimeinen lause on eräästä elokuvasta (minkä nimeä en kuollaksenikaan nyt muista) lainattu, se on vain niin hieno.
Mutta nyt en jaarittele yhtään enempää, olkaahan hyvät, Syntymätön Aurinko nousee.
SYNTYMÄTÖN AURINKO
Mistä ne tiesivät mitään?
Eivät tienneetkään
Mistä ne olisivat voineet tuntea samaa, tietää mitään?
Ei mistään
Miten ne luulivat tietävänsä?
Eivät mitenkään
Miten ne kuvittelivat ymmärtävänsä?
Niin tekivät kuitenkin
Miten ne olisivat voineet tietää minusta mitään?
Eivät tienneetkään
Olin kyllästynyt sääliviin ilmeisiin, tyhjiin katseisiin. Olin niin
kyllästynyt siihen kaikkeen. Ne kaikki näyttivät anteeksipyytäviltä,
hymyilivät kuin idiootit, luulivat tietävänsä jotain minua enemmän. Ne
eivät tienneet mitään, eivät helvetti mitään.
Läiskäisin oven kiinni ja potkin raivolla kengät jaloista. Löysien
housujeni vyötärönauha antoi melkein myöden, housut roikkuivat enää
säälittävästi päälläni, kuten kaikki muutkin rievut. Kävelin kuin suljetuin
silmin päin lasista seinää ja kirosin sen helvettiin. Terävät reunat
repivät ranteiden ihoa auki.
Minuun oli sattunut sisäisesti kauan, jo niin helvetin kauan. Liian
pitkään. Ja yksikään ihminen harmaine hymyineen, typerine kasvoineen,
ei voinut tietää, mitä olin menettänyt. Ei kukaan, ei voinut hahmottaa
millainen minä olin. Lapsesta asti niin erilainen, kauniimpi,
halutumpi, vihatumpi, rakastetumpi, yksinäisempi. Kadonneempi, nyt
kuolleempi kuin kukaan. Ne eivät voineet edes aavistaa valkoisilla
käytävillä, rumine maailmoineen, kauhukakaroineen, rutinoituneine
elämineen, miten niin halusin antaa periksi. Yksikään katse, yksikään
sana, yksikään lause ei toisi takaisin mitään. Ja olin niin helvetin
yksin.
Edes lapsena ei kukaan kyennyt ymmärtämään.
"Olet sairas, olet sairas", äitini kertoi heleästi nauraen ja isäni
huusi itkien.
Olin niin kipeä jo lapsena, kuulemma päästäni vinksahtanut.
Yhtenä mustana yönä äitini itkien repi korsetin yltäni, nauhat
hiuksistani, tappoi kyyneleet silmiini ja kuiskasi, että olin sairas ja
minut piti saada hoitoon. Kysyin miksi, miksi olen sairas. Tuo nainen
ei kyennyt vastaamaan. Kysyin lääkäriltä, miksi, miksi olen sairas,
mikä minussa on niin vikana, hän ei kyennyt vastaamaan. Kysyin
valkotakkiselta mieheltä ja tyhjiltä seiniltä, miksi olen, mikä olen,
miksei kukaan ymmärrä, en halua sitä, en sääliä, en ymmärrystä,
ihmisten täytyy käsittää, miten haluan pois.
”Olet ainutlaatuinen, kukkanen”, kuiskasit minulle hymyillen, kerroit
kuinka erikoinen, omalaatuinen ja sairas, ja miten sairaus on kaunista.
Istuit valkoisten seinien vankina kanssani.
En halunnut enää pois.
Sinulla oli mustat silmät ja hiukset, kalpea iho ja yksi kaunis
lävistys huulessa. Söit sinisiä pillereitä purkista, hymyilit.
Lohdutit. En ollut yksin. Puit minut kauniiksi, sait ihmiset
lamautumaan, kirkumaan kauhusta. Teit minusta posliininukkesi, olin
kanssasi niin helvetin paljon kauniimmin, olit kauniimpi, kuin kukaan.
Liian kaunis ollaksesi todellinen. Minulle olit sitä. Maalit
kasvoillani, kaunis valkoinen mekko päälläni, kukkaset hiuksissani, se
kaikki oli sinua. Opetit itsesi minuun. Teit minusta sinut ja
avaruudesta kotini.
Ja heitin vaatteet vuoteelleni, alastomana seisoin ikkunalla,
Luciferin enkeli, enkeli ilman siipiä ja kaapua. Enkeli ilman mitään.
Puhelin soi, joku tahtoi kertoa surunsa, en halunnut kuulla. Olin
aikanani päässyt pois yhdestä todellisuudesta, olit sinäkin.
Muutimme tänne, missä nyt seisoin, unelmaasi. Siniset pillerit
kävivät vähiin ja yhtenä aamuna loppuivat kokonaan, niin katosit
sinäkin ja mitä ihmiset loppujen lopuksi säälivät, ei ollut enää
olemassa. En uskonut mihinkään, ei ollut enää minua.
Lankesin huulillesi, kosketin ihoasi, paperista kauneuttasi. Sanoit,
että olin kaunis, kun en ollut mies enkä nainen, en ollut tyttö enkä
poika, olin pimeyden prinsessa. Prinsessa ilman mitään. Suutelit
huuliasi. Nauroit yötä vasten, kerroit kaikille onnesi. Ne eivät
kestäneet, ne veivät sinut.
Heräsin ja tajusin, ettet ollut siinä, olit unessa. Tiesin, ettet
heräisi, et enää ikinä avaruutemme kauneuteen, sen haurauteen. En
itkenyt, en huutanut, en silloin vielä ymmärtänyt, ja kun ymmärsin, en
pystynyt enää koskettamaan mitään. En tuntenut mitään, en edes kipua.
Elin ja kuihduin, enkä tuntenut mitään. Lopetin kaiken, lopetin
syömisen, nukkumisen, sen kaiken. Muistin vain taiteilijanimen, jonka
minulle annoit, muistin hymysi, muistin sinut sellaisena kuin joskus
olit, ja sellaisena kun et enää ollut, kun sinua ei enää ollut, kun
makasit punaisilla lakanoilla liikkumattomana. Muistin yömme, muistin päiväsi,
muistin sinisen unelmamme. Muistin ihmiset kaukana meistä, emmehän me
tarvinneet muita.
Palasin katseisiin, niihin turhiin kuiskauksiin, huuliin, jotka
kertoivat tarinaamme. Tarinasta tuli kertomus, joka vähitellen hävisi.
Lopetin viimein kaiken. Istuin sängylle, istuin odottamaan, en
vastannut soittoihin, katsoin kuinka aurinko nousi ja laski. Yhtenä
aamuna ei aurinko enää noussutkaan, se oli poissa kuten sinäkin. Sekin
jätti minut. Ja ymmärsin, ettei sitä koskaan ollut minulle ollutkaan.
Suljin kirjani, lopetin kirjoittamisen, vihdoin hiljaa lausuin
viimeisen rivin kadonneelle, syntymättömälle auringolleni.
- Paras armahdus voi olla se, ettei ole koskaan syntynytkään -
A/N: Ja kommentit pitävät minut hengissä... :>>
