// Alaotsikko: Sallittu, Andromeda
Nimi: Viimeinen yksisarvinen
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: joku angsti, piristyy loppua kohden.
Ikäraja: Kai tää on sallittu.
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni enkä saa muuta palkkaa kuin luomisen tuskan. ;____;
Yhteenveto: Minä elän.
A/N: FF100: Uusivuosi. Kummallista miten vähän tästä keksin sanottavaa, yleensä kun jaarittelen kommentissa melkein pitempään kuin ficissä itsessään… Tämä on taas tulosta Laulusta Joka Ei Jättänyt Minua Rauhaan, toisin sanoen tämä EI ole Lyrics Wheel -ficci. LW tulee sitten aikanaan. Tämä on lähestulkoon allegorinen kuvaus Andromedasta sodan jälkeen, melkein enemmän tunnelmointia kuin mitään järkevää. Pitkiä lauseita. Auts. Mutta hei, sain kirjoitettua jotain alta kymmenen sivun! Juhlikaa!
Viimeinen yksisarvinen
Kietoutuneena kuuranharmaaseen viittaan hän vaelsi halki sumun. Jokainen askel oli hauras ja joustamaton kuin kulunut, haalistunut posliini. Jokaisella askeleella hän tunsi muuttuvansa hiukan pienemmäksi. Hän harhaili valtakunnassa, jonka rajat usva oli nyt hämärtänyt, ja tunsi ihollaan, veressään ja kuivettuneissa luissaan, kuinka hänen tuntemansa maailma pala kerrallaan mureni hänen jalkojensa alla. Hän saattoi kääntyä katsomaan taakseen ja nähdä pelkkiä sirpaleita - ja nekin sumu otti pian huomaansa niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Viistokujalla oli kaikkein pahinta: menneisyys oli käärinyt maiseman paksuun tomuvaippaan ikään kuin kunnianosoituksena ajalle, jona ihmiset eivät olleet uskaltaneet astua kotiovestaan sen pelossa, että joku äkkäisi heidän jalanjälkensä tomusta. Kuka tahansa hukkui harmauteen täällä, murenevan maailman kauan sitten hylätyssä pyhätössä, mukulakivien ja puoliksi autioituneiden putiikkien keskellä. Siellä oli ihmisiä, jossakin, mutta pöly vaimensi heidän askeleensa, puheensa ja naurunsa. Jossakin he rakensivat uutta - mutta samalla he jättivät vaille huomiota sen, mikä olisi todella kaivannut entisöintiä. Vanha suihkulähde sylki nyt harmaita villakoiria katkonaisina yskäyksinä. Talojen julkisivut rapisivat hiljalleen pois paljastaen takaansa kylmää kiviseinää, kaikkialla samanlaista, merkityksettömyyden autiomaata. Kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ollut se, kuinka koko tämä entisen loistonsa irvikuva muistutti ylväästä menneisyydestään, muisto siitä, kuinka katu oli pursuillut elämää, ja karu todellisuus, kuinka se nyt makasi kappaleina katsojansa jalkojen juuressa.
Rauniot itsessään eivät olleet pahinta, ei. Kaikkein sietämättömintä oli, että Andromeda oli päivästä toiseen pakotettu kulkemaan siellä ja hieromaan hävitystä kasvoihinsa. Hän seurasi päivät pääksytysten samaa reittiä, kotoa Lontooseen ja Lontoosta kotiin, niin kuin unohdettu aavelaiva ikuisella matkallaan. Raunioiden pöly tarttui häneen näillä matkoilla ja imeytyi hänen ihohuokosiinsa. Siksi kai häneltä veikin niin kauan käsittää, että harmaus hänen ihollaan ei ollut pelkkää tomua.
Joskus Andromeda kantoi puoliksi nukkuvaa Teddyä sylissään yläkerrasta alakertaan, lastenkamarista olohuoneeseen ja keittiöön, tuijotti ikkunasta pimeyteen ja katsoi, kuinka sadepisarat pirstoutuivat miljooniksi hiekansiruiksi osuessaan lasiin. Oli hämärää, puoliksi valoisaa, puoliksi pimeää. Missään ei ollut mieltä.
Andromeda ei kuullut naurua Viistokujalla ja sivuutti talojaan kunnostavat nuoret työläiset. Heidän oli niin helppo kuvitella, että kaikki vain alkaisi alusta uudelleen. Tuskin koko maassa oli ketään, joka olisi voinut sanoa päässeensä vähällä - jokainen oli menettänyt jotain - mutta toisten haavat sentään rupeutuivat nopeasti ja paranivat. Andromedan kasvoille sota oli jättänyt paksut arvet, uurteet jotka häivyttivät hänet itsensä tykkänään. Paksuja ryppyjä siellä, mistä hänen puolisonsa, hänen pörröpäinen tyttärensä, hänen kesytön mutta lauhkea vävynsä, oli kaikki revitty hänestä irti. Joka hengenvedolla hän muuttui hiukkasen huokoisemmaksi, kuin kuivettunut pesusieni - sen tunsi.
Andromeda liu’utti sormiaan peilin pintaa pitkin ja mietti, milloin hänestä oli tällainen tullut: läpikuultava hiekkapatsas, hauras ja hajalla. Värinsä kadottanut iho rypistyi kuin silkkipaperi. Kasvojen luut työntyivät kapeina, terävinä harjanteina kohti katsojaa. Silmistä tomu ei milloinkaan lähtenyt irti: takaisin katsoi aina tuhka-aavikko. Hän ei ollut enää pitkään aikaan jaksanut kammata huurretta hiuksistaan.
Metsätkin olivat harmaita nykyisin, vaikka ne muistuttivat menneestä vähemmän tuskaisella tavalla. Sammalen ja mätänevien lehtien tuoksua oli helpompi hengittää, koska täällä pöly liimautui ainaisen sateen takia maahan sen sijaan että olisi takertunut kurkkuun. Täällä oli ainoastaan puunkantoja, ei missään raunioita eikä muistomerkkejä. Kun puut kaatuivat, ne kaatuivat - ei niitä tarvinnut surra.
Andromeda vaelsi nyt määrättyjä polkuja pitkin eikä koskaan avojaloin, ja ainoastaan niin pitkälle kuin askel kantoi, mutta täällä hän sentään saattoi pysähtyä hetkeksi, istua kivelle ja palella hetken paksussa villakangastakissaan. Kuunnella autuasta hiljaisuutta ja kuvitella, että oli jälleen kevät. Hän venytteli paikallaan niin, että selkänikamat narskuivat, ja silitti pudonneen lehden pois polveltaan. Sitten hän antoi katseensa kiertää oikeasti mitään näkemättä halki koko maiseman: puunrunkoja, kuolevaa tai kuollutta aluskasvillisuutta, murheellisia, märkiä kivenlohkareita.
Ja siinä se yhtäkkiä seisoi, keskellä kaikkea likaisenruskeaa seepiasumua helmenvalkoisena, hauraana kuin unikuva.
Yksisarvisen horjuvat jalat olivat kuin huurteisia pajunoksia: ne kimalsivat jäänsirusista ja taipuivat, eivät aivan kantaneet ruumiin painoa. Se oli kapeita linjoja ja loivia kurveja, takkuista, lyhyttä harjaa, häntää, joka edelleen yritti urheasti pystyyn. Olennon silmät pistivät esiin luisevasta päästä, kosteat, punertavanruskeat, kimmeltävät kuin kaksi kultaista suonsilmää. Pieni olento säpsähti Andromedan nähdessään, hypähti sorkilleen ja kompuroi muutaman raviaskeleen poispäin. Sitä eivät jäiset pajunvitsat kestäneet - otus menetti tasapainonsa, hirnahti kun tajusi, että toivo oli mennyttä, ja tuupertui mustanharmaaseen maahan. Lehtien ja mädän sammalen sotku värjäsi vitivalkoisen vatsan likaisenruskeaksi. Andromeda käsitti, että yksisarvinen oli vasta varsa.
“Hys, hiljaa. Oletkos siinä.”
Hän kumartui varsan puoleen nähdäkseen, kuinka sen oli käynyt, väisti kankeasti teräviä sorkkia ja pistävää sarventynkää. Metsänpohjan muta imeytyi rähjäisen flanellihameen lävitse niin, että hänen polvensa maiskahtivat ilkeästi, kun hän vaihtoi asentoa. Siitä piittaamatta Andromeda kiersi kätensä tukevasti puhtaan pikku olennon kaulan ympärille. Se viskeli itsepintaisesti päätään silmät villisti pyörien, mutta Andromeda säilytti otteensa tukevana ja hellänä, niin kuin hän piteli Teddyä Poimittaislinjan penkissä. Vielä pari kertaa varsa potkaisi ilmaa. Sitten se luovutti ja tyyntyi.
“Kaunis pieni lintu. Kyllä minä sinusta huolehdin.”
Puhuessaan Andromeda ei ajatellut, että hänen edessään pyristeli avuton pikku olento, haavoittunut ja silti elämää täynnä. Hän näki ainoastaan viimeisen muistutuksen maailmasta, jota ei enää ollut. Joka oli lakannut olemassa sillä hetkellä, kun hän voimattomana antoi pienen tyttärenpoikansa pudota kylmälle kivilattialle - kun hän näki tyttärensä tyynet kasvot unenomaisessa, valkeassa sumussa. Hänen kiintopisteensä olivat yksi kerrallaan vaipuneet harmauteen, mutta tämä yksi eli vielä ja eläisi edelleenkin, jos asia ylipäätään oli hänen käsissään.
Talvi vyöryi yli Lontoon hyytävänä vaippana. Se antoi nyt jo parkkiintuneelle pölykerrokselle kimaltavan kuoren, niin kuin kiven sisäpinnalle - ja yksisarvisen varsa oli yhä hengissä. Andromeda kävi katsomassa sitä joka päivä; se söi nyt hiukkasen ja joi haaleata vettä, jota Andromeda lämmitti sille pikkuisella retkikeittimellä. Metsään oli yhä helpompi tulla nyt, kun sen saastaisuus ei enää iskenyt kasvoihin joka hengenvedolla. Andromeda sulautui huurteeseen, ja niin teki pikku yksisarvinenkin, käpertyi lumipenkkaan ja painoi päänsä, kun sen luota lähti. Se tunsi Andromedan äänen nyt, tunnisti hänen askeleensa ja kompasteli ylös pikku kiepistään ne kuullessaan. Se tepsutti häntä vastaan häntä pystyssä, sarventynkä värähdellen. Mutta sen silmät olivat väsyneet.
Andromeda mietti jatkuvasti, miksei hänen kortteliaan rakennettu uudelleen. Hän ei kohta enää kestäisi katsella mustuneita seiniä ja rakoillutta asfalttia, vaikkei hän edes ollut tuntenut tätä naapurustoa ennen sotaa. Oli kammottavaa tuntea, kuinka hänen joka askeleensa murensi tien pintaa vielä hiukkasen lisää ja kuinka jäiset kivensirut vierivät katuojaan. Paksut pilvet pimensivät taivaan sielläkin, niin ettei milloinkaan ollut oikeasti mustaa - kaupungin läpi pyyhki seepiansävyinen valomeri, joka ei sammunut koskaan eikä antanut yörauhaa. Kuukin oli pelkkä haalea heijastus itsestään. Toisinaan oli ylitsepääsemättömän vaikeaa astua rappukäytävästä kadulle. Piti vain maata sohvalla ja kuunnella taaperon tuhinaa viereisestä huoneesta. Teddy nukkui pitkiä päiväunia, vaikka oli oikeastaan kasvanut niistä yli, ja ulvoi yöt pitkät.
Kun pikku varsa paleli, Andromeda heitti oman viittansa sen selän yli ja hieroi sen kylkiä. Hän syötti sille heinää kämmeneltään, kun se oli liian heikko nostamaan päätään. Silitteli sen harjaa, kunnes sen raskaat silmäluomet lurpahtivat umpeen ja se valahti veltoksi hänen sylissään. Joka päivä hän vuodatti siihen kaiken, mikä hänen hauraasta ruumiistaan lähti, kanavoi kaiken tuskansa ja turhautumisensa siihen, jonka hän saattoi vielä pelastaa, ja askel askeleelta pieni olento kohosi korkeammalle. Nousi omille jaloilleen. Otti pari haparoivaa hyppäystä hoitajansa suuntaan. Näykkäsi omatoimisesti vihreää ruohoa lumen alta. Kun Andromeda lähti, varsa jäi tuijottamaan hänen peräänsä silmillä, jotka olivat jo nähneet kaiken, ja minne hän menikin, hän tunsi nuo silmät selässään, ruokki niiden omistajaa kaikella elinvoimallaan vielä poissa ollessaankin. Kävellessään poispäin hän tunsi pienten helmien putoilevan niskaansa ja hymyili väsyneesti. Kotona Teddy otti varovaisia askelia pöydänreunaan nojaten ja kiherteli.
Myös Andromeda nousi pimeästä pienin lapsenaskelin, kun toivo alkoi maalata väriläikkiä sinne sun tänne. Yksi tuttu esine, yksi jalkapohjanala maata. Hän alkoi uudelleen kutoa omaksi ilokseen. Hän alkoi kulkea ulkona ja poiketa uusissa paikoissa vain siksi, ettei ollut koskaan ennen käynyt niissä. Tosiasiassa hän repi itsensä hajalle joka käännöksessä - mutta kun lempeät, kaikentietävät yksisarvisensilmät tukivat hänen selkäänsä, hän ei kyennyt kaatumaan kuin eteenpäin.
Kuka olisi voinut tietää, kuka olisi voinut, kuka olisi hennonut hänelle sanoa, että viimeinen yksisarvinen oli hataraa tekoa? Että se yhdestä strategisesta iskusta murenisi niin kuin kaikki muukin?
Andromeda tavallaan tiesi, mistä löytäisi varsan. Hän oli osannut aavistella tätä, jotenkin tiennyt, että vaikka lapsi leikkisi, vaikka se söisi, sen tuli myös kasvaa. Ja hänen suojattinsa pysyi koko talven itsepäisesti yhtä pienenä, yhtä laihana, yhtä väsyneenä. Jotenkin hän silti kielsi totuuden. Siihen päivään saakka, kun hän ei enää kyennyt tuntemaan sen katsetta niskassaan eikä kuulemaan sen pehmeitä hengenvetoja. Hän aavisti pahaa jo ensi askelillaan tutulla metsäpolulla.
Joka puun takaa astui esiin nimetön hahmo menneisyydestä, ja kun ne kohottivat kätensä häntä kohti, hän näki niiden sormien katoavan hiekkana tuuleen. Hän kohensi paksua huiviaan kasvojensa edessä ja kiirehti askeliaan, jottei olisi tarvinnut katsella.
Yksisarvinen oli vielä kuolemassakin kuin tuulahdus kirkasta huurretta mustalla humusmatolla, kimaltava kuin sokerikiteistä tehty. Se makasi maaläikällä, jonka hapertuneen nurmen se oli potkinut ja hangannut pelkäksi värittömäksi tomuksi, eikä se kyennyt enää edes kohottamaan pikku päätään tervehdykseen. Andromeda polvistui sen viereen ja nosti varsan pään syliinsä. Eläin hengitti nopeasti ja pinnallisesti, puhalsi vain pienen henkäyksen lämmintä ilmaa hoitajansa kämmenelle. Andromeda piteli sitä vieläkin, kun uupumus ja tuska sen silmissä vaihtuivat hyväksymiseen, joka sanoi: “Minä tunnen kaikki maailmat, näen kaikki ulottuvuudet nyt.”
Sen väsyneet luomet vaipuivat puoliksi umpeen. Valkoisen karvan himmeä hehkui hälveni, valui asfaltinruskeaan talvimaahan.
Andromeda tunsi, kuinka menneisyyden nimettömät hahmot astuivat puiden lomasta häntä vastaan ja tarttuivat häneen käsin, joista itsestään oli tuskin muistoa jäljellä. Ne painoivat hänen harteitaan, kätkivät kasvonsa häneltä, eivät ottaneet häneltä mitään eivätkä silti päästäneet otteestaan. Hänen sormensa kaivautuivat yksisarvisen harjaan ja hän puri hampaansa yhteen. Minkä takia pakkanen poltti hänen poskiaan niin?
Hänen kasvonsahan kiilsivät! Andromeda Tonks ei ollut koskaan ennen itkenyt.
-
Andromeda vaeltaa halki aaltoilevien ketojen. Yö on taas kerran pilvinen mutta kauempana kaupungista on helpompi olla, kun pilvistä heijastuvat valot eivät maalaa kaikkea vanhan valokuvan sävyin. Hänen helmansa aaltoilevat navakassa yötuulessa - sillä on kiire puhaltaa pilvet muualle aamuksi.
Andromeda katsoo hetken pilvien virtaa korkealla yläpuolellaan ja ummistaa sitten sekunniksi silmänsä. Hän antaa korin käsivarreltaan pudota hetkiseksi maahan - hän tahtoo vain olla tässä nyt. Hänen tyttärenpoikansa juoksee kedolla, vaihtaa suuntaa joka sekunti ja hengenveto, vipeltää kuin koiranpentu, joka ei osaa päättää, mitä hajujälkeä ensiksi seuraisi. Hän jahtaa yöperhosta, pysähtyy sitten äkkiä ja kyykistyy tutkimaan vastapuhjennutta lumikelloa. Hän saattaa levittää kätensä ja pyöriä ympyrää paikallaan kunnes lentää kumolleen pelkän liikkeen voimasta. Sitten hän nauraa, ja nauru putoilee pieninä helminä nurmelle. Andromeda antaa suupieltensä venyä pikkuiseen hymyyn. Pienet posliinikasvot vaihtavat alati muotoa, mutta kyllä hän ne silti tuntee.
Andromeda kohottaa kasvonsa kohti taivasta, haistelee ja tuulta. Hän näkee tarkkaan sen hetken, kun pilvipeite lopulta ratkeaa, kuinka pikkuruinen silmäpako ruokkii itseään ja leviää repalereunaiseksi rotkoksi harmauden keskelle. Äkkiä Andromedalla on edessään tähtien valtatie, tuhannen tuhatta galaksia, jotka kaikki vilkuttavat hänelle. Hän näkee tähdet ensi kertaa kuukausiin, ja tähdissä tuhat muuta asiaa. Niiden kylmänvalkoisessa valossa menneisyyden nimettömät aaveet saavat kasvot, siinä sekunnissa hän tuntee ne kaikki. Ja yhtäkkiä maailma kääntyy.
Äkkiä kuivahtanut ruoho onkin aaltoilevaa sinivihreää, kuin yksi valtava meri lumikellot vaahtonaan, metsä alhaalla täyteläisen vihreän joki, jonka pintaa taivas hopeoi. Vinhasti kieppuvan Teddyn hiukset ovat keväänvihreät, hento vaaleanpunainen leviää hänen nenänpäästään koko ruumiiseen, ja silmät heijastavat taivaan värejä. Kultareunaisten pilvien keskellä tähtitie on tummanvioletti, ja kaikki tähdet kimaltavat miljoonissa väreissä: punaisina, sinisinä, auringonkeltaisina, päivänkoitonvaaleina, turkooseina, ja ne kaikki hohtavat kylmänkalpeaa valoa, joka tulee tuhansien vuosien takaa eikä katoa milloinkaan. Niiden keskeltä häntä katsovat kaikki ne kasvot, joiden nimet on nyt palautettu, hymyilevät hymyä, joka on nähnyt kaiken ja tietää kaiken. Heidän valonsa valelee hänet ja valelee Teddyn yltä päältä. Teddy suo pienen, kirkkaan hymyn äidilleen, isälleen ja isoisälleen ja nauraa pulppuavaa nauruaan, kun kasvot taivaalta katoavat. Andromeda siristää silmiään.
Silloin taivaan halki ravaavat kimaltavat sorkat, joilta nyt on otettu taakka pois, ja ennen takkuinen harja hulmuaa komeetan pyrstönä. Viimeinen yksisarvinen on siellä, ja samalla se on Andromedan luona, se ravaa poikki tähtitien, iskee kipinää ja kimaltaa niin kuin ei koskaan ennen. Silti sen silmät hehkuvat kaikentietävää hellyyttä. “Minä elän”, se kuiskaa ja hymyilee.
Andromeda katsoo näkee tyttärenpoikansa ja hänessä kaikki ne, jotka ovat olleet osana häntä. Hän näkee syvänvioletin tähtitien persikanväristen pilvien keskellä ja taivaan täydessä uljuudessa kimaltavat asukit. Hän levittää kätensä, antaa tuulen viimein puhaltaa huurteen hiuksistaan ja pyörii ympäri, kunnes menettää tasapainonsa ja lysähtää nauravana tyttärenpoikansa viereen kimaltavaan ruohomereen.
“Minä elän”, hän huutaa keuhkojensa pohjalta, ja koko maailmankaikkeus raikuu hänen sanoistaan.
“Minä elän!”
-
America - Last Unicorn
When the last eagle flies over the last crumbling mountain
And the last lion roars at the last dusty fountain
In the shadow of the forest though she may be old and worn
They will stare unbelieving at the last unicorn
When the first breath of winter through the flowers is icing
And you look to the north and a pale moon is rising
And it seems like all is dying and would leave the world to mourn
In the distance hear the laughter of the last unicorn
I’m alive, I’m alive
When the last moon is cast over the last star of morning
And the future has passed without even a last desperate warning
Then look into the sky where through the clouds a path is torn
Look and see her how she sparkles, it's the last unicorn
I’m alive, I’m alive
