nimi: Suklaakalenteri
kirjoittaja: toyhto
kirjoitettu: 23.12.2008
päähenkilöt: Narcissa Malfoy, Lucius Malfoy, Rabastan Lestrange
ikäraja: K-11
genre: romance, angst, drama, one-shot
*
SuklaakalenteriAstiakaappi tuoksuu samalta kuin Pyhän Mungon käytävät. Kotitonttua ei ole näkynyt koko päivänä, mutta en jaksa lähteä etsimään. Se pelkää joka tapauksessa Luciusta vielä enemmän kuin minä. Kun sille antaa käskyn, se näyttää siltä, kuin tahtoisi hakata päätään sen takia, ettei tajunnut totella ennen kuin pyydettiin. En osaa päättää, onko se säälittävää vai naurettavaa, mutta en silti yleensä viitsi nauraa. Pelkään näyttäväni itse samalta.
Poimin viinilasit niiden kaikkien kulhojen välistä ja suljen kaapin oven. Ne läimähtävät karmia vasten, ja portaikossa kaikuva ääni kuulostaa ontolta. Mietin, milloin totun siihen, että ympärillä on pelkkää tyhjää. Minun pitäisi pyytää äitiä lähettämään jotain paksuja mattoja.
Rabastan ottaa viinilasin kädestäni ja puristaa sormensa saman tien sen ympärille niin varman näköisesti, että pelkään sen särkyvän. Otan viinipullon tummanruskeasta kaapista, jonka lasiovet näyttävät vuosikymmeniä vanhoilta. Koko ajan olen odottanut sen särkyvän, mutta siinä ei ole viiltoakaan. Koko kartano on samanlainen: odotan milloin se romahtaa päälle, mutta joka aamu se on yhä pystyssä.
”Rouva Malfoy.”
Pyöräytän silmiäni. En ole varma, vitsaileeko Rabastan vai ei, mutta mieluiten haluaisin joka tapauksessa hänen painuvan muualle. Hän on yhtä lailla peili kuin kotitontun silmät, ja enkä jaksa sitä mitä näen.
”Sinua ei pahemmin näy”, hän sanoo maistaessaan viiniä.
”Täällä on kiireistä.”
Talo ympärillämme huokaa ja natisee, mutta ilmakaan ei liiku. Rabastan nauraa minulle. ”Onko Lucius niin hyvä? Niin hyvä ettei sinun tarvitse muistaa enää mitään muuta?”
”Rabastan.”
”Siskosi ei edes vielä mene naimisiin”, hän sanoo ja laskee viinilasin pöydälle, työntää sen pitkillä, tutulla tavalla kulmikkailla sormillaan kauemmas ja taivuttaa sormiaan sitten arvioivasti, kuin ei olisi varma, haluaako niiden koskevan Malfoyn kartanon ryvettämään tammeen. ”Ja he sentään ovat rakastuneita. Tai niin sinä sanot. Eikä heillä ole mihinkään kiire.”
”Minulta ei kysytty.”
Rabastan nyökkää hitaasti. Haluaisin nousta upottavasta tuolista ja kävellä hänen luokseen, upottaa kynteni hänen olkapäihinsä ja ravistella häntä niin lujaa, että löytäisin itsenikin.
”Ei minultakaan.”
Haparoin kerran tyhjää ennen kuin löydän viinilasin. Neste lämmittää kurkussa ja saa kaiken hetkeksi maistumaan menneisyydeltä. Lasken nopeasti viinipullot lasikaapissa ja mietin, kuinka monen on puututtava, ennen kuin Lucius tajuaa sen. Luultavasti melko monen. Hän ei ole kovin kiinnostunut mistään, mitä tässä talossa on.
Juon lasini tyhjäksi, täytän sen uudelleen ja haen seuraavan pullon. Rabastan tuijottaa minua, tunnen hänen katseensa niskassani, selkänikamieni päällä, nilkoissani, ranteessani kun kaadan hänelle lisää viiniä, enkä voi olla miettimättä, mitä hän näkee. Itse pyrin yleensä olemaan näkemättä mitään.
”Suklaakonvehteja?”
”Meillä on niitä täällä.”
”Nämä ovat parempia.”
Otan rasian, avaan sen ja asettelen tammipöydälle. Konvehteja on kaksikymmentäneljä, ja ne on aseteltu ympyrään, jonka keskellä on tummanpunainen sydän. Rasia muistuttaa minua niistä joulukalentereista, joita äiti teki aikoinaan minulle, Bellalle ja Medalle. Haluaisin äkkiä sulkea kannen, mutta Rabastan tuijottaa minua koko ajan.
”Valitse joku.” Hänen äänensä on arvioiva. Otan tummanpunaisen sydämen keskeltä rasiaa, jouluaaton, sen päivän jolloin äiti huusi kotitontulle ja isälle ja meille ja yleensä olimme koko päivän ulkona. Joskus satoi lunta ja se oli juhlaa, olimme lumisotaa ja Bellatrix voitti aina minut ja Andromedan, vaikka olisimme liittoutuneet häntä vastaan. Joskus iltaisin kävimme Kalmanhanaukiolla kylässä ja kiusasimme Regulusta siitä, että hän oli niin pieni. Siriusta ei voinut kiusata, koska hän oli jo siinä vaiheessa aika hyvä kostamaan.
”Narcissa?”
Räpäytän silmiäni. Tummanpunainen väri on tarttunut sormiini ja sydän alkaa näyttää epämuodostuneelta. Laitan konvehdin nopeasti suuhuni.
”Mitä?”
”Oletteko te onnellisia?”
Kaadan lisää viiniä. ”Ei tuollaista kysytä.”
”Nyt kysytään.” Rabastan nojautuu taaksepäin tuolillaan näyttäen siltä, kuin tahtoisi työntää itsensä selkänojasta läpi. Pelkäisin ehkä tuolin puolesta, mutta ei tässä talossa mikään mene rikki. ”Lucius käy sentään joskus Iskunkiertokujalla, samoissa paikoissa kuin me silloin joskus aiemmin. Viidessä Velhottaressa, Verenimijän nurkassa ja niissä. Etkä sinä ole ikinä mukana.”
”Ei hän ikinä kysy”, minä puolustaudun. Viini alkaa maistua paremmalta, mutta eniten rakastan tyhjyyttä, jonka voin kuvitella nousevan takaraivoani pitkin. ”Enkä minä osaisi lähteä hänen kanssaan.”
”Siellä on tilaa. Tanssisitte vähän aikaa, sitten minä tulisin hakemaan sinua ja Lucius olisi joka tapauksessa parin tunnin päästä niin humalassa, ettei tajuaisi mitään.”
”Joku muu tajuaisi. Emmekä me tanssi. Juoko Lucius?”
”Harvoin”, Rabastan sanoo hitaasti.
En pysty katsomaan häntä. Otan toisen suklaakonvehdin: se on pieni tummanruskea neliö, jonka sisältö maistuu etäisesti tutulta. Suljen silmäni.
”Pari viikkoa sitten joku terästi Luciuksen tuliviskiä vähän.” Rabastan puhuu hitaasti, vähän uneliaasti. Työnnän viinipulloa häntä kohti. ”Varmaan Avery, heillä on kai muutenkin jotain riitoja. Velkoja tai jotain. Minä olin jo lähtemässä, mutta halusin kuulla, mitä hän sanoisi. Malfoy on niin itseriittoinen, niin kuin hänellä ei olisi mitään päänsä sisällä. Tai pelkkä kone.”
”Sinä olet puolueellinen.”
”No niin helvetissä olenkin!” Rabastan hengittää niin äänekkäästi, että siinä hiljaisuudessa se kuulostaa melkein naurettavalta. Yritän olla kuuntelematta. En tiedä, missä Lucius on, mutta viimeistään huomenna hän tulee takaisin, ja siihen mennessä jokainen lasinsirpale on korjattu lattialta ja jokainen tyhjä viinipullo on hävitetty.
”Sinä et kuulemma koske häneen.”
Otan kolmannen konvehdin. Se maistuu kitkerältä.
”Koskisitko itse?”
En kuule Rabastanin vastausta, mutta maistan punaviinin ja tupakan ja savun ja sen maun joka leijailee aina heidän talossaan. Tarraudun käsilläni hänen niskaansa ja hahmotan hämärästi, kuinka viinilasi särkyy lattialle. Potkaisen sen kauemmas. Rabastanin kädet tuntuvat lämpimiltä kaulaani vasten. Hänen tummanruskeat, lyhyet hiuksensa ovat tutulla tavalla karheat eikä hänen leukansa ole lainkaan tiellä. Voisin tukehtua siihen.
”Malfoy pitää sinua kylmänä – etäisenä – sinä et kuulemma ikinä tee mitään… hän saa melkein kantaa sinut sänkyyn ja sittenkin sinä vain makaat paikallasi ja odotat, että hän lopettaa…” Rabastanin ääni on ehkä ihmetystä, ehkä naurua, ehkä hengästystä. ”Missä sinä olet, Narcissa?”
”Ei – aavistustakaan – ” Suutelen hänen leukaansa, parransänkeä, kaulaa joka tuoksuu häneltä, tuskin näkyvää kuoppaa kaulan juuressa.
”Etkä sinä koskaan suutele häntä”, Rabastan nauraa, aivan rehellisesti nauraa, minun kaulaani vasten sormet kotimekkoni napeilla. ”Et koskaan. Jos hän pyytää sitä, sinä annat hänen koskettaa suutasi, niin hän sanoo, mutta et koskaan suutele häntä.”
Roikun Rabastanissa kiinni ja kiskon itseni vähän parempaan asentoon nojatuolissa, niin että pystyn painamaan otsani kiinni hänen otsaansa. ”Mitä sinä kuvittelit? Että minä olin rakastanut?”
Olkapäilläni on kylmä. Hänen sormensa valuvat selkääni pitkin alemmas ja kiskovat mennessään mekkoa, jonka Lucius on tuonut jostain Walesista. Nousen seisomaan, että Rabastan saa sen kokonaan alas ja potkaisen lopulta kangaskappaleen sohvan alle, kohti takkaa, johon se ei kuitenkaan osu. Aina olen ollut huono tähtäämään. Rabastanin iho tuntuu kuumalta ja minua polttaa ja on samalla kylmä, niin kuin olisin ollut jäässä pitkän aikaa enkä vieläkään tietäisi, kuinka sulaa.
En tiedä, olenko aivan läsnä. Suljen silmäni ja kuulen kuinka hän kumartuu ylitseni ottamaan vielä yhden suklaakonvehdin rasiasta, kohta ne ovat loppu, tarraudun kiinni hänen selkäänsä, kun hän nostaa minut pois tuolilta ja kantaa tummalle samettiselle sohvalle, joka on kai Luciuksen isoäidiltä peräisin. Minua naurattaa mutta en saa riittävästi happea. Rabastan on niin nopea että ehdin tuskin tajuta, mutta hetken kuluttua hän on taas valmis ja tällä kertaa yritän pysyä niin lähellä häntä, että unohdan olevani yksin olemassa.
*
Saatan Rabastanin takaovelle. Kuistille ei tarvitse jättää ylimääräisiä jälkiä. Lucius tulee kuitenkin aina etupuolelta, kuin omistaisi kaiken johon koskee. Suutelen Rabastania poskelle katsomatta häntä silmiin ja sitten suulle enkä enää katso häntä mihinkään muualle kuin silmiin, ja olen ollut oikeassa: ne ovat peili, ja vihaan itseäni vielä enemmän kun näen sen hänen silmistään.
Rabastan katoaa hämärään. Ennen aamua alkaa sataa lunta.
Pahinta on se, että olisin voinut olla onnellinen.
*
A/N: Rabastania ja Narcissaa näkyy myös tarinassa
Tytöt. Saa mielellään kommentoida
