Kirjoittaja Aihe: Valedron saloja (V/OC, one-shot, angst) K-11  (Luettu 3861 kertaa)

Captain Oats

  • ***
  • Viestejä: 13
Valedron saloja (V/OC, one-shot, angst) K-11
« : 09.07.2007 23:50:52 »
Nimi: Valedron saloja
Ikäraja: k11
Kirjoittaja: Captain Oats
Genre: one-shot, angst(?)
Paritus: Voldemort/OC
Summary: Ficci kertoo tiivistetyn version Tom Valedron kasvusta Voldemortiksi.

//Suojelusperkele muoksi ikärajan otsikkoon

Palaute olisi tarpeen: mikä onnistui ja missä on parantamista? ^^ Kiitos etukäteen!
ps. Otsikko "Valedron saloja" on lainattu Harry Potter 6. kirjasta saman nimisestä kappaleesta!

Valedron saloja

En ole eläissäni itkenyt. En ole koko surkean elämäni aikana vieräyttänyt poskelleni ainuttakaan kyyneltä - en edes vauvana, jolloin muut lapset itkivät. En tiedä oikeastaan edes miksi, minulla kai ei vain ollut siihen mitään syytä aluksi. Lapset, joita olin joutunut koko lapsuuteni katsomaan, itkivät kaatuessaan likaiseen maahan tai pistäessään sormensa terävään neulaan. Silloin mietin vain, miksi he itkivät? Mikseivät he nousseet ylös ja helpottaneet pahaa oloaan mitenkään muulla tavoin? Lopulta kun tajusin, että itkemiselle oli aina joku syy - kenties juuri pieni haava sormenpäässä - saatoin jopa nauttia siitä, että joku toinen itki. Näin, miten muut lapset itkivät pelkoon, suruun tai kipuun, ja tajusin, että itku oli minusta - ei ehkä niinkään hauska, mutta piristävä asia, joka sai minut lopulta tuntemaan tyydytystä syvällä sisimmässäni.
Ja niin se alkoi. Jos joku toisista lapsista ikinä satutti minua, edes ärsytti, en itkenyt enkä edes halunnut itkeä. Viha valtasi sydämeni ja lopulta koko ruumiini, kunnes osasin satuttaa heitä, jos tahdoin. Kun mieleni teki itkeä ja huutaa, laitoin heidät itkemään, jotka olivat saaneet minut tuntemaan niin. Joillakin menee kauan aikaa oppia tuntemaan tiettyjen ihmisten kipupisteet, mutta minä tunsin ne jo ennestään ja osasin hyödyntää niitä.
Silloin tiesin, että olen erilainen. Minussa oli jotain, mitä muissa lapsissa ei olisi. Tunsin hieman ylpeyttä, mutta ennen kaikkea olin vahingoniloinen. En ole varma miksi, mutta ollessani erityinen lapsi, en ainakaan koskaan päässyt kokemaan mitään kauhean ikävää ilman seuraamuksia.
Jotkut asioista tietysti tapahtui tahattomasti, jotkut tahallisesti. Molempiin oli sama syy: se, etten vielä hallinnut voimiani kunnolla. Voimani olivat hämmästyttävän kehittyneet ollakseen niin nuoren pojan.
Silti, vaikka osasin liikuttaa tavaroita koskematta niihin, osasin panna eläimet tekemään mitä halusin, osasin tehdä ikäviä asioita niille jotka ärsyttivät minua, osasin erään muunkin tempun - joskin hieman erikoisemman. Huomasin sen, kun olimme maaseuturetkellä orpokodin kanssa. Käärmeet tulivat luokseni ja kuiskivat minulle, ja mikä parasta: minä osasin vastata niille. Ja se oli todella harvinainen kyky, minulle kerrottiin.
Käärmeet olivat ainoat elävät, joille saatoin puhua kunnolla ja kertoa miltä minusta juuri silloin tuntui. Heitä saatan kutsua ainoiksi ystävikseni, mitä minulla oli. Ne olivat yleensä uskollisia minulle, mutta lopulta tajusin että se johtui ainoastaan siitä, etteivät muut lapset omanneet samaa kykyä kanssani. Muut eivät osanneet jutella käärmeiden kanssa, ja he pitivät minua outona kun yllättivät minut käärmeen kanssa kasvotuksin.
Nämä asiat saivat minut kiinnostumaan itsestäni ja siitä, mihin minä todella mahdoin pystyä. Olin alkanut huomata, että pystyin jossain määrin hallitsemaan kykyjäni vihdoinkin ja aloin käyttää niitä, jopa tietoisesti. Ja niin kuin olin tehnyt jo hieman aiemmin, nyt uskalsin kokeilla enemmän. Aloin käyttää voimiani muita ihmisiä vastaan samoista syistä kuin aikaisemminkin: pelotellakseni, rangaistakseni sekä hallitakseni. Minä satutin heitä, jos tahdoin. Ja miksipä en olisi tahtonut silloin tällöin? He kyllä muistivat olla ärsyttämättä minua sen jälkeen, kun olin keksinyt heille jotain ikävää. Minulla on taipumusta julmuuteen, salailuun ja vallankäyttöön. Osoitin muille lapsille, mutta vähitellen myös aikuisille, halveksuntaa heitä kohtaan, ja päämääräni oli olla erityinen, sillä aloin toden teolla nauttia siitä.
Sitä riitti siihen asti, kunnes Tylypahkan kouluvuoden alku koitti ja sen mukana saavuin minä. En tullut alun perinkään rikkaista olosuhteista ja orpokodissa harvoin onni potkaisee, joten saavuin Tylypahkaan käytetyssä kaavussa mieli mustana ja hiljaisena. Minut lajiteltiin Luihuiseen, josta innostuin kuullessani, että tuvan perustajakin oli osannut puhua käärmeille. Se sai minut syttymään liekissä, joka ei vielä tähänkään päivään saakka ole sammunut. Enkä todellakaan kiellä, etteikö se tieto olisi lisännyt itseluottamustani nimittäin aloin kokeilla omia rajojani. Kukaan ei tiennyt siitä, sillä kaikki koulussa pitivät minua kohteliaana, hiljaisena ja tiedonjanoisena oppilaana, joka oli tehnyt vaikutuksen kaikkiin.
Se kaikki oli sangen ihailtavaa, pakko myöntää, mutta jos joku typerys sattui luulemaan että olin pahoillani aiemmasta käytöksestäni ilman että näytin pienintäkään merkkiä katumuksesta, hän oli väärässä. Sen sijaan, että annoin muille uudessa maailmassani luonteeni näkyä, hurmasin opettajat ja kasvaessani pojasta nuoreksi mieheksi, keräsin ympärilleni uskollisia kannattajia. Ei, he eivät olleet ystäviäni, sillä minulla ei ollut siihenkään asti ollut ystäviä, enkä tulisi koskaan haluamaankaan. He eivät olleet kanssani siitä syystä, että olin hauskaa seuraa, he eivät vaivautuneet tekemään kanssani yhdessä läksyjä niin kuin useammat siellä tekivät, sillä heille minä olin ikään kuin opettaja, joihin he olivat saattaneet samaistua. Heillä oli samanlaisia piirteitä kuin minussakin, tosin heikompia ja todella paljon vähemmän samankaltaisia lahjakkaita sekä hämmästyttäviä ominaisuuksia kuin minulla. Mutta se ei ollut minulle niin tärkeää kuin se, mitä he senkin edestä tekivät. Väärinteot, joiksi muut niitä kutsuivat, oli yhdessä suunnittelemiamme jotka toteutimme jäämättä koskaan varsinaisesti kiinni.
Kun viimein kyllästyin kantamaan isäni nimeä, jolla ei ollut veressä minkäänlaista velhoutta, annoin itselleni arvolleni sopivan nimen, jota muut joko pelkäsivät tai kunnioittivat: lordi Voldemort.
Tein myös sen nimen alla ensimmäistä kertaa jotain, mitä en ollut siihen mennessä koskaan aiemmin tehnyt. Olin suutuspäissäni ja niin hämmentynyt kuullessani enoni, Morfinin, kertovan isästäni sekä äidistäni, joka oli langennut häpeän kuiluun naidessaan jästisyntyisen ihmisen. Tein elämäni suurimman asian ensimmäistä kertaa, mitä en ole katunut sen jälkeen koskaan. Menin laakson poikki kartanoon, jossa lopulta murhasin isäni, joka oli myös yltänyt tekoon jota en kaikesta huolimatta voinut katsoa sormieni lävitse: hylännyt äitini, ja jotta teko tuntui nautinnollisemmalta, tapoin myös jästi-isovanhempani. Näin minä kostin isälleni, joka oli osoittanut kaikella välinpitämättömyydellään, ettei ollut hyväksynyt minua pojakseen. Tuhosin kaiken, joka liittyi isääni.
En tehnyt sitä äitini vuoksi. Se typerä nainen varmasti olisi eläessään suojellut isää, olisin joka tapauksessa joutunut tappamaan heidät molemmat. Kenet vain, joka olisi tullut minun ja isäni väliin – ainoastaan siitä syystä, että en voinut antaa hänen elää jos äitikään ei elänyt. Isän jos kenen kuului kuolla. No entä ne kaksi, isovanhempani? Kolme kärpästä yhdellä iskulla, anteeksi moukkamaisuuteni, mutta he olivat ainoat silminnäkijät ja olisivat todistaneet minut murhaajaksi. Aivan kuin enää välittäisin, mutta olisinhan toki voinut langettaa heihin muistiloitsun niin kuin enooni Morfiniin. Mutta miksipä olisinkaan vaivautunut, kahden jästin takia?
Näin minä elin siihen asti, kunnes täytin seitsemäntoista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä olin tehnyt isälleni sekä isovanhemmilleni – muille olin vain valvojaoppilaasta tullut johtajapoika, joka saavutti huippuarvosanat jokaisesta kokeesta, olin älykäs ja komea nuori miehen alku. Huomasin olevani kirjojen keskellä kirjastossa, mutta nostaessani katsetta saatoin kohdata monien tyttöjen katseet ja kikattelut. Kävellessäni pihamailla saatoin huomata monen tytön katseen seuraavan minua, mutta yleensä niissä tilanteissa käännyin vain pois sillä se sai minut ärtyneeksi ja hermostuneeksi. En välittänyt paljoakaan, kunnes jokin muutti pikaisesti asian.
Silloin oli ystävänpäivä, ja minä olin tavallisesti pysytellyt visusti luihuisten oleskeluhuoneessa opiskelemassa taikoja seuraaville oppitunneille. Joka puolella halattiin ja läheteltiin toisille sydämenmuotoisia kortteja, joista avatessa kuului usein laulu, jota minä vihasin yli kaiken. Olin hermostuneena sulkeutunut omaan makuuhuoneeseeni, makasin hetken selälläni ja annoin hengitykseni tasaantua. Sain mieleni tasapainoon ja aikaa rauhoittua, jolloin suljin hetkeksi silmäni ja päätin elää hiljaisuudessa kaukana muiden typeristä ystävänpäivähössötyksistä. Ajattelin nukkua siihen asti kunnes aurinko nousisi jälleen, ja minulla olisi aikaa opiskella minulle uusia taikoja joilla tavallisesti yllätin opettajat tunneilla.
Sitä kaikkea saatoin ajatella siihen asti, kunnes minä heräsin ja kuulin kun joku tuli huoneeseeni kuunnellen sitä kortin soittamaa säveltä. Hellä musiikki, joka soi aina kun kortin avasi.
”Laita se kiinni”, minä sanoin huonetoverilleni, Thomakselle.
Thomas katsoi minua eikä tehnyt mitään. Osoitin korttia. ”Lopeta heti.”
Hän painoi kortin kiinni ja samassa laulu loppui. Tuli hiirenhiljaista, ja minä vain tuijotin korttia ihan kuin se olisi ollut jotain kamalaa, jota en kestänyt katsella. Thomas huomasi katseeni, otti kortin ja meni menojaan oleskeluhuoneeseen. Matkalla kuulin kuinka hän avasi kortin uudestaan, jolloin se sama hento musiikki alkoi soida kuin soittorasia, ja ennen kuin tajusin, olin jo noussut ja harpponut oleskeluhuoneen oviaukosta ottamaan Thomaksen kiinni ja pian roikutin häntä ylösalaisin tyrmän kattoa ja heittelin kiviseinää vasten. Korvissani kaikui ystävänpäiväsävelmä ja olin varma että olisin jatkanut tekoani Thomaksen hengenmenoon asti, ellei minua olisi keskeytetty.
”SEIS!” helähti tytön ääni selkäni takaa. Käännyin ja huomasin tytön, joka seisoi taikasauva kädessään osoitettuna minuun, valkeat hiukset hulmuten vyötärölleen ja tuima ilme kasvoillaan odottaen että minä tekisin päätöksen. Hän oli upein tyttö, jonka olin eläissäni nähnyt ja tunsin salaa pistoksen aina kun näin hänet koulun käytävillä, ruokalassa, oppitunneilla tai pihamailla. Seurasin usein häntä käytävillä, kuuntelin hänen ääntään jota halusin kuunnella aina kun mahdollista. En tiennyt mikä se tunne oli, mutta tunsin usein itseni hölmöksi kun iltaisin ennen nukkumaan menoa haaveilin hänestä minun kanssani Tylypahkan rantapenkereellä. Joskus jopa jouduin pakottamaan itseni karistaakseni nämä ajatukset mielestäni, mutta usein annoin elää niiden siinä toiveessa, vaikka häpesinkin salaa jonkun kuulevan ajatukseni. Ajatukseni tytöstä nimeltä Clara.
Sitä kestin kauan, kuukausia, kun kuuntelin Claran ääntä käytävillä. Hän oli nimittäin ensimmäinen, joka oli saanut minut tuntemaan jotain sellaista niin aitoa, erilaista tunnetta kuin vihaa. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että se oli jotain sen tapaista kuin rakkaus, joksi professori Dumbledore nimitti. Hän oli sanonut minulle, että rakkaus olisi voimista suurin, ja jos se oli rakkautta, niin minä olin kai voittamaton.
Ainakin siihen asti kun elämäni viimeinen koulupäivä lähestyi. Se oli minun viimeinen koulupäivä, jolloin näin Claran. Olin surullinen, koska en halunnut lähteä minnekään ilman Claraa. Clara oli ollut mielessäni jo pitkään, enkä ollut uskaltanut sanoa hänelle sanaakaan vaikka minulla olisi ollut monta tilaisuutta sanoa. Clara oli ollut ainoa ihminen maan päällä, jolle en olisi voinut koskaan tehdä mitään pahaa. Hän oli kaunein asia, jonka tiesin.
Rohkaisin siispä itseäni, olivathan muut tytötkin kiinnostuneita minusta, joten olin melko itsevarmalla tuulella. Etsin Claraa ympäri Tylypahkan tiluksia, kunnes tavoitin hänet Suuressa portaikossa vihdoinkin yksin omassa seurassaan. Minulla oli tilaisuuteni, jolloin tartuin Claraa olkapäästä ja hän käännähti ympäri. Kerroin hänelle, aluksi hieman vaivaantuneena, että hän oli mukava ja todella kaunis tyttö. Kerroin hänelle, että pidin todella hänen äänestään ja hänen naurunsa sai minut iloiseksi. Samalla kun kerroin noista asioista, Clara vain tuijotti minua suurilla sinisillä silmillään eikä sanonut sanaakaan. Hän ei hymyillyt niin kuin muiden seurassa, mutta kuunteli jokaisen sanan mitä sanoin hänelle.
Ja kun lopulta kysyin häntä ulos kesälomalla, Claran huulille kohosi vihdoin hymy, mutta se oli pingottunut eikä lainkaan samanlainen kuin aikaisemmin. Lopulta hän päästi halveksivan naurahduksen ja aukaisi suunsa:
”En ikinä.”
Eikä hän sanonut koskaan miksi, enkä kysynytkään, sillä minä oikeastaan tiesin vastauksen. Hän oli nähnyt millainen minä todellisuudessa olin, hän oli nähnyt minun satuttavan ihmistä. Ja sen jälkeen – helvetti, että minä häpesin itseäni ja peilikuvani näytti säälittävältä ihmisriekaleelta. Miten olin saattanut olla niin käsittämättömän hölmö? Olin aluksi vihainen itselleni, häpesin kuollakseni. Olin toiminut yhtä säälittävällä tavalla kuin äiti, siinä toivossa että joku olisi ja välittäisi. Haaveillut olemattomasta.
Mutta lopulta viha itseäni kohtaan hävisi. Claran nauru kantautui päähäni öisin ja muistin, kuinka naurettavalta olin hänen silmissään näyttänyt. Hän oli nauranut minulle päin naamaa ja se sattui. Enkä minä tietenkään voinut itkeä, se olisi saanut minut tekemään kauheita asioita jopa itselleni, mutta niin kuin pienenä poikasena, minä olisin voinut itkeä itseni kuiviin mutta päätin jälleen kerran laittaa jonkun toisen itkemään puolestani.
Enkä koskaan olisi uskonut saapuvani siihen taloon tekemään niitä asioita, varsinkaan hänelle. Kouluvuosieni aikana olin oppinut monta uutta ja mahtavaa kirousta, joita hyödynsin tuona kesäiltana. Niiden avulla kuulin, kuinka Clara itki jalkojeni juuressa anellen armoa, vapisten ja itkien sanoi minulle, että hän oli pahoillaan. Mutta minä en kuullut kuin hänen omahyväisen naurunsa, jonka hän oli minulle viimeisenä koulupäivänään jättänyt. Sitten osoitin häntä sauvallani, kuulin kiljuntaa, suljin silmäni ja kaikki oli yhtäkkiä ohi. Rakastamani ruumis makasi hiljaa lattialla elottomana, ja kasvoilleni kohosi hymy.
Sen jälkeen kielsin itseltäni kaiken. Jos olin joskus luullut, että se oli rakkautta, olin väärässä. Ja jos se olisikin ollut, niin olin juuri voittanut voimista suurimman. En ole koskaan rakastanut ketään enkä tule rakastamaan.

~*~
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 06:00:32 kirjoittanut Beyond »

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 792
Vs: Valedron saloja (V/OC, one-shot, angst) K-13
« Vastaus #1 : 27.06.2010 11:51:31 »

Keskipituisena one-shottinakin teksti antoi riittävästi tilaa raadolliselle kasvutarinalle. Olit tuonut kasvutarinan kannalta oikeita seikkoja mukaan alkaen siitä, ettei Tom itkenyt edes vauvana päättyen siihen, että hän kykeni tekemään itsestään immuunin rakkaudelle, tuolle heikkojen tunnetilalle. Kirjoista tuttujen vaiheiden ei olisi kuvitellut jättävän näin lähtemätöntä vaikutusta minuun, mutta riveillä juokseva katseeni pysähtyi ensimmäisten kappaleiden kohdalla ja siinä kohdassa, jossa Tom Valedro hylkäsi ainiaaksi jästi-isänsä nimen.

Nuori Tom Lomen Valedro on tässä helvetin hieno hahmo, jonka sadistisuus ja tunteettomuus on nähtävissä jo lapsena. Hänhän ei itkenyt rouva Colen sanojen mukaan edes vauvana - eikä missään nimessä leikki-ikäisenä. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä, sillä hän koki sen heikkouden merkkinä, joskin Tomista oli piristävää nähdä toisten orpojen itkevän surun, pelon tai kivun takia. Silloin henkinen ja fyysinen sadismi alkoivat viehättää häntä lapsekkaalla tasolla. Näin käynnistyi Tom Lomen Valedron raadollinen kasvutarina. Ensin hänen sadistisuutensa ilmeni vain satuttamalla lievästi niitä lapsia, jotka satuttivat tai sattuivat ärsyttämään vähänkin häntä.

Kieli oli tavallista, sanavalinnat sellaisia että kuka tahansa olisi voinut käyttää niitä omissa teksteissään. Näinkin yleisillä sanavalinnoilla pystyy näköjään tavoittamaan mahtipontisuutta ja ylevyyttä, jonka taustalla soivat barokkisävelmät. Minulle tulee mieleen kruunun anastaja, joka valmentuu vuosien kuluessa vallankaappaukseen ja toteuttaa lopussa aikeensa kruunaamalla itse itsensä sekasorron ja kaaoksen ruhtinaaksi.

Toteutus oli ainoa tyytymättömyyttä herättänyt asia. Kaikki olennainen tuli ehdottomasti kerrotuksi, kuten viestini ensimmäisestä kappaleesta selvinnee, mutta minä olisin kaivannut vähän enemmän vuorovaikutusta nuoren pimeän lordin ja hahmojen välille dialogin muodossa - ensisijaisesti orpokotiaikoihin. Tuosta puutteellisuudesta huolimatta teksti kuulosti siltä kuin itse pimeyden lordi olisi kertonut sen ylpeänä seuraajilleen tai kirjoittanut muistelmiinsa. Hän ei kadu yhtäkään väärintekoa, jotka tekivät hänestä velhomaailman historian pelätyimmän pimeyden velhon.

Kiitos erittäin unohtumattomasta lukukokemuksesta! 8)