6.lukuRose huohotti ja istuutui märälle kivelle. Hän piteli päätään ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Remus istuutui Rosen viereen ja vilkaisi tyttöä.
- Mitä sinulla on tuossa? Remus kysyi ja osoitti kirjekuorta. Samassa poika voihkaisi ja otti tukea Rosesta. Rose hätkähti ja jähmettyi paikoilleen. Remus voihkaisi uudelleen ja yritti nousta ylös, mutta hän kaatuikin maahan.
- Remus! Rose huudahti säikähtäneenä ja hypähti ylös. Rose ei uskaltanut koskea Remukseen, tuijotti vain. Pian poika rauhoittui ja nousi istumaan.
- Meidän on ehdittävä Tylypahkaan ennen kuin on täysikuu. Tämä on yhtä helvettiä! Remus huudahti. Rose nyökkäsi ja nousi pystyyn. Remus nousi vaivoin hänen vierelleen ja kosketti Rosen kättä. Rose kavahti taaksepäin ja punastui. Miksi hän pelkäsi Remusta? Tai no, olihan hänellä syynsä, mutta ei Remus nyt yhtäkkiä muutu pelottavaksi sudeksi!
- Älä viitsi Rose. Minä en muutu tällä sekunilla, meidän on vain ehdittävä Tylypahkaan. Eikä tuo sinun varovaisuutesi auta yhtään lähtemistä, Remus huokaisi. Rose nielaisi syvään ja nyökkäsi.
- Anna anteeksi. Mutta...tämä on niin outoa! Sinä olet veljeni, ihmissusi-
- HIDASTA NYT VÄHÄN! Oletko tosiaan sitä mieltä, että olemme kuin sisarukset? Remus hymyili. Rose läimäytti käden suulleen ja tuijotti silmät suurina Remusta. Eihän Remus tiennyt kirjeestä mitään.
- Tuota...sinun pitäisi ehkä lukea tämä, Rose mutisi ja tyrkkäsi kirjeen Remukselle. Remus repäisi kirjeen kuoresta ja aloitti lukemisen. Hänen kasvonsa kalpenivat ja suu pyöristyi.
Rose tuijotti Remusta ja samassa hänet valtasi outo tunne. Häntä pyörrytti, vihastutti, nauratti ja huolestutti samaan aikaan. Kaikki tuntui oudolta. Hän oli ajattelut Remusta ensin vain ystävänään ja yhtäkkiä hänestä oli tullut hänen...veljensä. Veli!
- Sisko, Remus sanoi samassa hiljaa. Rose sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
- Rose...Mutta Tarkoittaako tämä sitä, että tuo äskeinen hullu nainen oli äitimme?! Remus huudahti hätääntyneenä. Rosen silmät rävähtivät auki ja hän haukkoi henkeään. Tämä kaikki oli ihan liikaa. Yhtäkkiä hänellä olikin perhe. Äiti, isä ja veli.
- Remus...Minusta tuntuu että voisin pyörtyä minä hetkenä hyvänsä, Rose mutisi ja otti tukea Remuksesta. Hän ei enää välittänyt oliko poika ihmissusi.
- Meidän pitäisi lähteä, Remus kuiskasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Rose nyökkäsi.
- Mutta miten me pääsemme täältä pois?
- ROSE! REMUS! jostain kuului etäinen huuto. Molemmat säpsähtivät ja tarrautuivat toisiinsa kiinni. He vilkuilivat ympärilleen ja etsivät sopivaa asetta rouva Greeniä, heidän äitiään vastaan.
- AUTTAKAA! MINÄ- Rose ja Remus tuijottivat ympärilleen kauhusta kankeina. Ääni kuulosti tutulta.
- Kuka se oli? Rose kysyi. Remus kohautti olkiaan ja kuunteli tarkasti.
- EII! ääni kuului taas. Remus haukkoi henkeään ja osoitti mökin suuntaan. Mökkiä ei näkynyt, mutta Rose arveli sen sijaitsevat noin kilometrin päässä.
- SE ON SIRIUS! ROSE, SIRIUS ON TÄÄLLÄ! Remus huudahti ja lähti juoksemaan ääntä kohti. Rose seurasi poikaa huohottaen.
- Mutta- mitä jos se on ansa? Rose huudahti hätääntyneenä ja pysähtyi vetämään henkeä. Remus pudisteli päätään ja jatkoi juoksemistaan. Rose vilkuili ympärilleen ja lähti sitten pojan perään. Häntä ei enää näkynyt, mutta Rose juoksi vaistonsa varassa eteenpäin. Pian hän huomasi Remuksen polvistuneena maahan ja puhelevan hiljaa jollekin. Rose juoksi pojan luo ja tunnisti Siriuksen kasvot.
- SIRIUS! Rose huudahti iloisena ja polvistui antamaan suukon rakkaansa poskelle.
- Ei älkää, menkää äkkiä pois! Sirius kuiskasi. Rose vilkaisi Remusta joka tuijotti Siriusta kummastuneena.
- Älkää palatko, häipykää. Minä rakastan teitä, Sirius sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Remus ponkaisi pystyyn ja pudisteli päätään.
- Rose, meidän on lähdettävä. Hän on tosissaan, jokin uhkaa meitä, Remus sanoi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosen ylös. Rose pudisti päätään ja tarttui Siriusta kädestä.
- Emme me voi jättää häntä tänne!
- Mutta hän tuleekin meidän mukaamme! Remus huudahti. Rose nolostui. Totta kai Sirius tulee heidän mukaan!
- Ei, menkää te. Ette te jaksa viedä minua mihinkää. Ihan totta, minä rakastan teitä! Älkää tehkö tätä minulle tai muille, he tarvitsevat teitä siellä! Kyllä minä pärjään ja jos en pärjää niin...sain edes teidät pelastettua! Sirius naurahti kyyneleet silmissä. Rose purskahti itkuun ja pudisteli päätään. Yhtäkkiä rouva Greenin nauru täytti metsän. Kaikki kävi kuin hidastettuna. Rose tajusi, ettei hän ollut sanonut Remukselle tai Siriukselle rakastavansa heitä, hän ei ollut kysynyt Siriukselta miksi hänkin oli täällä. Hän oli saanut perheen ja nyt hän menettäisi sen. Ainut ajatus mikä Rosen päässä oli "Minä rakastan heitä, enkä sanonut sitä heille. Ja nyt tulee elämäni loppu enkä voi sitä koskaan heille sanoa". Ja Rose lyyhistyi maahan Siriuksen viereen ja ehti nähdä kuinka Remus huusi tuskissaan ennen kuin hänkin lyyhistyi maahan. Ja sitten kaikki hiljeni ja pimeni. Loppu tuli.
Rose oli aina ajattelut kuolevansa arvokkaalla tavalla kuten hänen kasvattiäitinsä Yvonne. Hän nukkuisi pois ja monet surisivat häntä. Hänelle pidettäisiin hautajaiset ja hänet laitettaisiin samaan hautaan kuin hänen miehensä. Mutta nyt hänet tappoi oma äiti, samoin kuin hänen äitinsä tappoi poikansa, Rosen veljen ja Rosen poikaystävän, Siriuksen. He kuolivat metsään, eikä heitä varmaan koskaan löydettäisi. Ei ihan sellainen kuolema kuin Rose olisi toivonut. Mutta kuolleena oli yllättävän lämmintä ja mukavaa. Ja jotenkin kotoisaa. Rose vilkaisi jalkojaan ja huomasi olevansa paljain jaloin. Hänellä oli valkoinen mekko päällä ja hiukset auki. Hän istui sohvalla.
- Tervetuloa rakkaani, Yvonnen pehmeä ääni kuului sohvan takaa. Rose kääntyi katsomaan kasvattiäitiään. Yvonne oli jo vanha, mutta silti kaunis. Kuolema oli vain kaunistanut häntä. Hänen ei tarvinnut enää huolehtia tai kärsiä.
- Yvonne, Rose hymyili. Hän oli vihdoin päässyt Yvonnen luo.
- Missä Sirius ja Remus ovat? Rose kysyi. Yvonne hymyili leveästi ja puristeli päätään.
- Sitä minä en tiedä. Mutta te tapaatte pian, toivottavasti.
- Miten niin toivottavasti?
- Joku teistä saattaa kuolla, joku jäädä henkiin, joku jäädä koomaan ja niin edelleen. Toivon tietenkin että saisin pitää sinut täällä, mutta sinulla on vielä nähtävää maassa. Minä en sitä päätä jäätkö sinä tänne vai et. Sinun on taisteltava kultaseni, Yvonne sanoi. Rose kurtisi kulmiaan. Häntä huolestutti se, että näkisikö hän enää Siriusta ja Remusta koskaan.
- Tälläistäkö on olla kuollut? Rose kysyi. Yvonne pudisti päätään.
- Ei ihan tälläistä. Tämä on tälläinen välitila. Mutta Rose, nyt sinun on taisteltava kipua vastaan ja palattava takaisin maan pinnalle. Me näemme uudellen joskus, Yvonne sanoi ja silitti Rosen poskea. Rose hymyili ja samassa hän tunsi viiltävää kipua kyljessään. Hän haukkoi henkeään ja kyyristyi maahan.
- Taistele kulta! Yvonne huudahti. Rose haukkoi henkeään ja hakkasi nyrkillään sohvaa.
- Tähän kipuun...kuolee! hän huusi.
- Sinä pystyt siihen rakas. Taistele!
- En minä pysty!
- Rakas, minä pyydän! Minä anon sinua. Taistele sitä vastaan! Rose tunsi kuinka kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, joka paikkaan sattui. Yvonnen ääni kaikkosi koko ajan ja kipu yltyi. Rose piteli silmiään kiinni.
- ROSE! Siriukse ääni kuului kaukaa. Rose aukaisi silmänsä ja näki Siriuksen hahmon kauempana. Sirius vilkutti.
- Sirius! Rose mutisi.
- Taistele kultaseni. Minun on hyvä olla täällä ja sinun on hyvä olla siellä. Me näemme joskus, Sirius sanoi. Rose pudisteli päätään. Yhtäkkiä Rosen kipu lakkasi kuin seinään ja Sirius katosi.
___________
Ei hitsi, ei oo ollu yhtään inspistä. Että tällänen jatko tästä nyt tuli. Ja toiseksi viimenen luku, eli loppuu pian
