Title: Viimeinen kirje
Fandom: Harry Potter
Genre: Romanse, Humor, Angst
Paring: Vincent/ minä (HELEN)
Rating: S
Summary: Tämä ficci kertoo siitä kuinka vaikea on luopua toisesta ihmisestä
Author: Minähän se..
Beta: LillaMyy
Disclaimer: En omista Vincentiä, mutta muut sitten omistankin
A/N: Elikkäs, tää lähti siitä kun halusin tehdä jotain uutta valitsin sopivankuuloisen hahmon jota kukaan ei ollut vielä valinnut kirjoittelen ja kuuntelen musiikkia. Tiedän että tämä on kauhean synkkä ja varoitan, että sitä tämä todellakin on, jopa itse täällä itkeskelen, en tiedä miksi minä kirjoittelen synkkiä tarinoita.
Rakas Vincent, tämä on minun viimeinen kirjeeni sinulle. Toivon, että sinä ymmärrät minua. Tämä kirje on myös samalla yhteinen teille kaikille. Toivon, että jokainen lukisi tämän, tai sitten sinä, rakas Vincent, voisit lukea tämän kaikille jotka haluavat tietää minun viimeiset ajatukseni ennen lähtöäni tielle tietämättömälle/teille tietämättömille.
Sinä olit minun unelmani ja toiveeni. Et vain tajunnut, että minä rakastan sinua oikeasti. Aluksi luulit, että tämä on vain pelkää leikkiä. Minä en ole ikinä leikkinyt kenenkään tunteilla, kuten nyt voit sen jo tietääkin.
Sinä leikit minun tunteillani hetken, ja sitten tajusit, että et haluakkaan vielä suhdetta. Anteeksi suorasanaisuuteni, mutta asia on niin, että en osaa kirjoittaa hienommin. Odotin ja odotin kirjettäsi, jonka sinä lupasit, sitten kun olisit asiasta sataprosenttisen varma.
En olisi ikinä uskonut, että sinä lunastaisit lupauksesi, mutta minä odotin silti. Halusin olla sinun kanssasi enemmän kuin joku pelkkä luokkaveri, olihan sekin tietty jotain, mutta minä halusin enemmän ja äitini on aina sanonut, että mitään ei saa, jollei tee sen eteen jotain, joten minä yritin. Anteeksi sinulle äiti, en vain voinut elää tuskassa. Äiti, tiedän, että minun olisi pitänyt vielä yrittää, mutta en vain voinut ja sinä tiedät sen. Äiti, jos olet siellä, älä itke minun takiani, itke ilosta, sillä minulla on kaikki nyt hyvin.
Vihjailin ensin kaikenlaista, sinä otit vihjailut ensin leikkimielellä. Me olimme ystäviä, ehkä jossakin vaiheessa vähän enemmänkin, mutta minä halusin, että sinä sanot sen minulle suoraan. Kertoisit tunteistasi, jossain vaiheessa meillä oli se kamala riita, kumman mielen mukaan me menemme, sillä sinä halusit kokeilla jotain uutta. Sinä halusit seurustella pojan kanssa, minä en siitä ideasta tykännyt mutta minun piti luovuttaa. En kumminkaan luovuttanut ihan kokonaan. Sillä vannotin sinut lähettämään minulle kirjeen heti, kun olet lopettanut kokeilemisen. Pelkäsin, että sitä päivää en näkisi, mutta tahdoin sitä kirjettä niin kovasti, että minä sitten lopulta pyörryin, kun sain sinulta sen kirjeen suuressa salissa. Lähetit sen pöllölläsi, kun et uskaltanut antaa sitä suoraan käteeni. Sairaalasiivessä minun vierelläni oli Pancy, joka oli silloin minun parhaimmista ystävistäni, kunnes tajusin, että hän oli vain minun rahojeni perään. Hän halusi minulta jotain muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Hän juoni minulle kaikenlaisia onnettomuuksia, ja sinä olit aina pelastanut minut, sillä sinä kuulit kaiken aina parhaimmalta ystävältäsi Dracolta, joka nytkin taitaa olla läsnä, vai onko, sitä minä en voi tietää. Muutaman päivän päästä rakkaani muisti minun syntymäpäiväni ja lähetti minulle synttärilahjaksi kaulakorun. Rakas, muistatko sinä sen kaulakorun vielä, muistatko? Se on tämän kirjeeni mukana. Onko sinulla vielä omasi? Se koru vaihtoi väriä mielentilani mukaan. Niin sinä sanoit kirjeessäsi. Sanoit myös omistavasi toisen samanlaisen, ja että tällä pisaranmuotoisella korulla on yhteys siihen.
Olin hiukan epäluuloinen, sillä jos tämä toimisi, ja kun se toimisi, tuntisinko korussa vastauksen, jos sinä ajattelisit minua. Pelkäsin, että sinä välität minusta vain ja ainoastaan kaverimielessä. Kirjeessä ei ollut mitään muuta. Vain lappu, jossa luki, että tiettyyn kellonaikaan minun pitäisi laittaa tämä koru kaulaan ja tuntisin jotain sanoin kuvaamatonta, ja että sinä et voi sitä minulle kertoa, sillä olet niin ujo.
Kello oli seitsemän illalla ja aika koittaisi pian. Otin korun kauniista mustasta samettirasiasta ja pidin sitä kädessäni. Minua pelotti, mitä siitä kaikesta tulisi. Selviäisinkö siitä koskaan, jos sanoisit, ettet halua olla kanssani. Kuulin kellon tikittävän ja pian lyövän. Pujotin korun rohkeasti kaulaani, ja pelkäsin pahinta, eikä minun tarvinnut kauaa odottaa, kun tunsin lämpimän aallon kulkevan sisälläni. Mietin hetken, mitä se tarkoitti, enkä oikein tiennyt, mikä minuun meni, kun nousin pylvässängyltäni ja menin alakertaan kivisiä kylmiä rappusia. Oleskeluhuoneessa oli paljon ihmisiä ja ensimmäisenä tapasin erään omistushaluisen ihmisen, jolla oli maailman ihanimmat hiukset. Draco tuli luokseni. Hän ei voinut uskoa, että minä voisin rakastua johonkin hänen mielestään idioottiin ihmiseen. Tosin kyllähän minä hänestäkin pidin, mutta en loppujen lopuksi sillä lailla kuin hän luuli. Dracon mielestä minun pitäisi olla vain ja ainoastaan hänen kanssaan, niin kuin vanhempamme olivat sopineet, mutta minä en halunnut sitä. Halusin olla oman tieni kulkija. Ei meistä olisi kumminkaan tullut mitään, sillä tuo luihuisprinssi oli liian omistushaluinen ihminen minulle. Tulihan se todistettua jo heti alkuunsakin, sinä annoit minulle sentään omaa tilaa.
Mutta mihin jäinkään, aivan niin rakkaat lapset ja sinä rakas, te kaikki ystäväni, äiti ja isä siskot ja veljet. Siihen, kun huomasin jotain outoa korussa. Koru lämpeni ja lämpeni, sitä mukaa mitä lähemmäksi pääsin rakastani. Sydämeni tykytti. Kaikki oli jotenkin omituista. Halusin vain päästä tuntemaan lisää lämpöä, joka lähti tuosta ihanasta pojasta, melkein jo miehestä, sillä koulu loppuisi muutaman päivän päästä. En enää jaksanut odottaa sitä päivää, kun me matkustaisimme täältä kauas pois tulevaisuuteen, vaikka pelkäsinkin sitä, siis tulevaisuutta. Minä pelkäsin sitä niin paljon, sillä en tiennyt, saanko olla sinun kanssasi.
Sinä tulit luokseni ja halusit puhua jossain paljon rauhallisemmassa paikassa, kuin luihuisten tuvassa. Pelkäsin sinun vastaustasi, mutta luotin silti siihen hassuun vaistooni, joka tuli tämän korun mukana. Onneksi tulin sinun luoksesi, sillä olisin tehnyt kohtalokkaan virheen, jos en olisi luottanut siihen kummaan vaistoon.
Silloin sinä polvistuit minun eteeni ja kosit minua. Ulkona satoi lunta ja sinä teit siihen maisemaan vielä viimeisen silauksen sytyttämällä kynttilöitä jalkojemme juureen. Polvistuit pehmoisen lumen päälle. Siinä vaiheessa minä ihmettelin mitä on tekeillä, mutta annoin asian olla. Halusin että kerrot minulle totuuden.
Sitä päivää minä en unohda koskaan, toivottavasti et sinäkään. Haluan, että kerrot kaikille, miten onnellisia me olimme. Miten me selvisimme kaikesta pahasta ja että etenkin ymmärrät miten onnellinen minä olin. Tämä ei todellakaan ole sinun syytäsi, älä edes kuvittele niin. Tämä, mitä minä tein, ei johdu sinusta, vain jostain aivan muusta, jonka minä vielä kerron. Tässä olisi vain niin paljon sanottavaa teille kaikille ja aikani hupenee sekunti sekunnilta.
Sinä pujotit kauniin kultaisen sormuksen minun pieneen siroon sormeeni. Sinun kätesi olivat kylmät ja karheat. Tiesin, että sinä jännitit tätä kaikkea. Niin tein minäkin, vaikka sitä ei aina minusta huomaakaan.
Kaikki oli silloin vielä hyvin. Me matkustelimme, menimme naimisiin, saimme kauniita lapsia. Mutta en kestänyt enää tätä tuskaa. Sinulle olen kertonut, että minulla oli aivokasvain. Muille teille tämä tulee yllätyksenä. En ole uskaltanut kertoa, sillä en halunnut, että minua pidettäisiin sen jälkeen ihan avuttomana. Halusin, että Sandra ja Will eivät joutuisi näkemään minua siinä kunnossa, kun minä jouduin näkemään mummini, sillä mummini oli minulle silloin tärkeä. En halunnut satuttaa, mutta minun oli vain pakko tehdä se nyt, kun vielä voin. Tiedän, että te ette voi hyväksyä kaikkia minun tekemiäni virheitä ja nyt, kun kerroin teille syyn kuolemaani tiedän, että te järkytytte pahemman kerran. Olisi ollut ehkä parasta, että olisin varoittanut teitä ensin, kun olin kirjoittanut tuon kohdan, mutta sille ei nyt voi enää mitään… Vincent, pidä huolta meidän lapsistamme. Tiedän, että pystyt siihen.
Rakkaudella
Helen.
