Title: Erehtyneen Taivas
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi
Pairing: Ei ole, vain Lucius
Rating: S
Genre: Angst
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä
Summary: Mies tiesi, että pahin vihollinen oli hän itse. Päässä kaikuivat kaikki ajatukset, jotka eivät jättäneet rauhaan. Ne pyörivät, kunnes Lucius luuli tulleensa hulluksi, kuten naapurisellin asukki, joka huusi yötä päivää. Viime päivinä oli ollut hiljaista, ehkä hän oli saanut suudelman tai kuollut. Sama se, ei Lucius jaksanut välittää.
A/N: Osallistuu Lyrics Wheel 7-haasteeseen. Sijoittuu aikaan, jolloin Lucius oli Azkabanissa.
Vain tuuli humisi Azkabanin kivisten seinien sisäpuolella ja muutamat yskähdykset kaikuivat käytävillä. Välillä kuului kauhun kirkaisu, kun joku epäonninen sai suudelman. Suudelman, joka oli kuolemaakin pahempi.
Lucius painautui kovemmin kylmää kiviseinää vasten, kietoen kädet tiukemmin ympärilleen lämmittääkseen itseään. Se oli kuitenkin myös itsensä suojelua sellaista vastaan, mitä ei päässyt pakoon. Mies tiesi, että pahin vihollinen oli hän itse. Päässä kaikuivat kaikki ajatukset, jotka eivät jättäneet rauhaan. Ne pyörivät, kunnes Lucius luuli tulleensa hulluksi, kuten naapurisellin asukki, joka huusi yötä päivää. Viime päivinä oli ollut hiljaista, ehkä hän oli saanut suudelman tai kuollut. Sama se, ei Lucius jaksanut välittää.
Lucius katsoi puista ovea riutunein ja ilmeettömin kasvoin. Hän ei tiennyt, kuinka paljon aikaa oli jo kulunut, kenties päiviä, kuukausia vai vuosia. Oven alta kajasti hieman valoa, kuin yrittäen estää pimeyttä nielaisemasta kaikkea sisäänsä. Se antoi miehelle hieman toivoa, vaikkakin hyvin vähän. Ehkä kaikkea ei ollut vielä menetetty. Ehkä hän vielä pääsisi pois.
Lucius sulki kasvonsa käsiinsä ja ennen niin huolitellut hiukset valuivat hänen olkapäilleen. Azkabanissa oli muutama pieni vika. Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin odottaa ja miettiä. Odottaa, saisiko suudelman vai pääsisikö pois. Miettiä, miksi ylipäänsä oli päätynyt paikkaan, jossa ainoastaan rotat ja ankeuttajat viihtyivät, kaiken sen epätoivon ja lian keskellä.
Sitä Lucius oli miettinyt monesti, eritoten silloin, kun ankeuttajat kävivät ihan huvin vuoksi imemässä onnellisia muistoja pois mielestä, kunnes hän vaipui välinpitämättömyyteen, jossa ei välittänyt mistään. Ei edes halunnut yrittää. Mutta Lucius yritti viimeiseen asti pitää kiinni asiasta, joka loppujen lopuksi oli aina ollut hänelle tärkein, vaikka sitä monikaan ei uskoisi. Ja nyt hän oli syössyt vaimonsa ja poikansa itsensä lisäksi tilanteeseen, josta ei olisi kuin yksi pakotie.
Lucius oli sinetöinyt kohtalonsa jo yli kaksikymmentä vuotta sitten vallanhimoisena ja asiaansa uskovana. Hän kuvitteli saavansa mainetta ja aseman, joille kaikki olisivat kateellisia. Ne oli luvattu hänelle palveluksista, joita mies tulisi tekemään Mestarilleen. Totisesti Lucius oli tehnyt kaiken, mitä oli käsketty, kyseenalaistamatta kertaakaan käskyjä. Hän oli tehnyt kaiken mielellään. Mies oli halunnut tehdä ne, koska halusi samaa kuin pimeyden lordi. Kaikki se oli ollut osa hänen haavettaan.
Lucius oli ollut ovela ja pystynyt puhumaan itsensä turvallisille vesille, kun pimeyden lordi oli kukistettu viisitoista vuotta aikaisemmin, kieltämättä varsinaisesti herraansa, sillä se olisi tiennyt kovan rangaistuksen, jos hän olisi niin tehnyt. Ei hän - kuten ei muutkaan - tiennyt palaisiko pimeyden lordi vai ei, mutta kaikki odottivat kuitenkin, myös Lucius itse. Mies oli pyhittänyt monta vuotta pimeyden voimille, unohtaen muut velvollisuudet, joita hänellä oli. Ei hän halunnut heittää niitä vuosia hukkaan.
Istuessaan nyt saastaisessa sellissä, peläten jokaista rasahdusta, Lucius alkoi tajuta, että hänen olisi pitänyt huomata tuhon merkit jo aikaisemmin. Hänen olisi pitänyt luovia ainakin perheensä turvallisille vesille, se olisi ollut hänen velvollisuutensa. Mutta Lucius ei ollut tehnyt sitä, vaan oli vain vetänyt perheensä samaan turmioon kuin itsensäkin ja sekin vain ylpeyden ja vallanhimon takia.
Nostaessaan päänsä ylös, Luciuksen otsalla olevat juonteet vain syventyivät. Hän näytti ikäistään paljon vanhemmalta ja huoli läheisistä painoi miehen hartiat kumaraan. Kaikki se ylpeys oli kadonnut hiljalleen, mitä kauemmin vankeus jatkui. Jäljelle oli vain jäänyt alistuneisuus ja katumus. Lucius olisi voinut nauraa, mutta pelkäsi, että se herättäisi ankeuttajien huomion. Kummasti ajatus muuttui, kun vietiin kaikki se, jota piti itsestäänselvyytenä.
Jos Lucius jotakin katui, oli se, kuinka sokeasti hän oli vain mennyt eteenpäin, uskoen siihen, mitä Mestari sanoi, nostaen hänet melkein jumalan asemaan. Kaiken lisäksi hän oli ottanut Dracon mukaan. Olihan se aika luonnollinen ajatus, että poika seurasi isänsä jalanjäljissä, ajaen asiaa, joka oli iskostettu hänen päähänsä aivan pienestä lapsesta lähtien. Ei Luciukselle ollut koskaan tullut mieleen kysyä, mitä Draco itse ajatteli. Hän vain nautti niistä ihastuneista katseista, kun poika luuli isänsä olevan jotakin; menestyvä, hyvässä asemassa ja arvostettu.
Karu totuus oli se, että Lucius oli pelkkä juoksupoika, joka teki likaisimmat työt, pimeyden lordin ottaessa kyseenalaisen kunnian niistä. Totuus oli iskenyt miestä päin kasvoja kuin märkä rätti. Ei hän ollut sitä, mitä Draco luuli. Mutta Lucius olisi halunnut olla, ihan vain poikansa takia, sillä Azkabanissa ollessaan hän oli tajunnut, että hänelle riitti se, mitä hänellä oli jo. Mutta pitikö todellakin vajota niin alas, ennen kuin tajusi sen? Pitikö menettää kaikki, ennen kuin ymmärsi?
Ankeuttajien imiessä onnellisuutta pois, Lucius pystyi vieläkin kuulemaan ja näkemään kaikki ne verityöt, jotka hän oli tehnyt. Naiset, lapset, miehet, vanhukset. Kaikki hän oli kylmäverisesti tappanut, tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä asiasta. Hän oli aina ajatellut, että he tekisivät samoin, jos saisivat mahdollisuuden. Nyt mies vihasi itseään niiden tekojen takia. Oliko se pieni vauvakin tehnyt jotakin pahaa hänelle? Tai se vanhus, jolta Lucius oli viiltänyt kurkun auki?
Lucius ei voinut enää muuta, kuin anoa armoa ja toivoa saavansa anteeksi joltakin ylemmältä taholta. Ehkä se veisi ainakin osan syyllisyydestä pois. Mies halusi tehdä sovinnon itsensä kanssa, sillä Lucius ei voinut tietää, oliko juuri se hänen elämänsä viimeinen päivä siinä virtsalta, ulosteelta ja epätoivolta haisevassa paikassa, josta harvat palasivat järjissään, jos palasivat lainkaan. Välillä mies toivoi, että se olisi ollut hänen viimeinen päivänsä, mutta sitten hän muisti kaiken piinan keskeltä perheensä, jota hänen pitäisi suojella. Hänen olisi päästävä pois tehdäkseen sen. Se oli syy, joka auttoi Luciusta pysymään edes jollain tavalla järjissään päivästä toiseen.
Lucius nousi ylös ja puhdisti hänen laihan vartalonsa päällä roikkuvia repaleisia vaatteita heinistä, jotka olivat edes pienenä pehmusteena ja lämmikkeenä kylmällä kivilattialla. Mies katsoi korkealla olevaa pientä ikkunaa, toiveena saada edes pieni vire raikasta ilmaa.
Lucius näki muutaman tähden tuikkivan tummalla taivaalla ja hän sulki silmänsä. Hetken aikaa hänestä tuntui, että oli kotona Narcissan ja Dracon kanssa, viettäen yhteistä iltaa. Se sai pienen surumielisen hymyn miehen kasvoille. Lucius toivoi, että he voisivat tuntea myös saman. Tuntea, että hän ajatteli heitä. Se oli niitä hetkiä, jolloin Lucius katui, ettei ilmaissut useammin, edes pienellä eleellä, kuinka tärkeitä Narcissa ja Draco olivat hänelle.
Avaimen kolahdus ovessa sai Luciuksen kääntymään kireästi. Hän tiesi, että ankeuttaja toisi ruokaa ja imisi jälleen hieman iloisia ajatuksia ja hyviä muistoja pois. Lucius ei edes ajatellut, että hänellä olisi hyviä ajatuksia jäljellä. Kaikki hänen mietteensä olivat synkkiä kuin myrskyinen yö, joita kirkkaat salamat harvakseltaan valaisivat.
Ankeuttajan imiessä voimaa itselleen, Luciuksen tahdonvoima piti tiukasti kiinni hyvästä elämästä. Kuitenkin jossakin mielensä sopukoissa hän tajusi, että tämä oli se rangaistus, joka oli pahin kaikista. Mestarin rangaistus olisi kuolema ja se olisi jopa helpotus. Mikä olisi sen pahempaa kuin joutua kohtamaan teot, jotka eivät kummitelleet, koska Lucius oli kieltänyt itseään miettimästä niitä. Nyt hän joutui kohtaamaan kaiken uudestaan, aivan kuin tekisi niitä juuri.
Lysähtäessään kiviselle lattialle tuskanhiestä märkänä ja raskaasti hengittäen, Luciuksen kasvoille kuitenkin nousi pieni hymy, joka oli kuin merkki alkavasta hulluudesta. Mies tiesi, että saisi maksettua velkaansa pois. Hän saisi olla vapaa taakastaan, joka oli vienyt jo lähes kaiken.
Se tulisi olemaan hänen taivaansa, jonne odotti jo pääsyä. Se oli paikka, jossa ei tarvinnut enää pyytää armahdusta.
Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan
Kerran vain haaveeni nähdä sain,
En pienuutta alla tähtien tuntenut.
Kerran sain kehtooni kalterit,
Vankina sieltä kirjettä kirjoitan.
kertosäe:
Luojani, luoksesi
Anna minun tulla siksi, miksi
Lapseni minua luulee.
Sinussa maailman kauneus,
Josta kuolema teki minusta taiteilijan.
kertosäe
kertosäe
Oman taivaan tänne loin,
Anna minun päästä pois.
(2x)
