Violet Baudelaire, kiitos virheistä (*mulkaisee Ankkaa ja sitten silittää sitä*).
Ja niitä aikahyppyjä on tapahtunut tähän menessä kaksi ja Onni on nyt 16-vuotias. Jos luvussa ei ole mainittu vierähtäneistä vuosista yms. hyppyä ei ole tapahtunut. Aikahypyn jälkeen se on sanottu jotenkin. Taisto on kyllä ihana. *paijaa sitä* Nimiä oli hauska keksiä, kiva, että tykkäät.
Ei ole tähän mennessä unohtunut laittaa uutta osaa, vaikka välillä pelkäänkin, että niin käy. Kiitos siullekin.
Picca, paraneimisia. Itselläkin on pikku syysflunssa (nyt on jo talvi!) ja kun otin kollarin pois, oli helppo kirjoittaa Onnin tuntemukset kyseisessä kohdassa. Ehkä se tajuaa. Tak.
Enonyymi, kyllä, Taisto on tosi ilkeä.
Enkä muuten jää toiseksi sillä rakkautta ensisilmäyksellä -jutulla.
Paha tapa... Yes, you'll see. Kiits.
Awy, ajattelin ihan samaa itsekin. Ja Taiston ulkonäöstä kerrotaan, ehehehe... 15.:ssä luvussa.
Venaathan siihen?
Uusi luukku aukeaa nyt.
10.
Saana löytyi Korvatunturin siitä osasta, jossa Onni ei ollut vieraillut montaa kertaa. Tyttö oli aivan itäisimmässä siivessä, yhdistä ompelimoista nypläämässä pitsiä Rauhan ja Lahjan kanssa. Tyttöjen puhe ja nauru kuului oven ulkopuolelle asti ja Onni osasi suunnistaa heidän luokseen, vaikka ei ollut koskaan käynyt sisällä ompelimossa. Lisäksi Rauhan leiskuvan oranssit hiukset näkyivät kauas.
Onnin olo oli edelleen hieman hutera ja hetkittäin hänestä tuntui, että pyörtyisi siihen paikkaan, vaikka hänellä oli parempi olo kuin edellisenä päivänä. Hän veti villakaulahuiviaan paremin kaulansa ympärille ja asteli ompelimoon.
Paikka oli täynnä naisia ja Onni tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Huoneen täyttivät rukit, mattopuut ja monet eripariset pöydät, joiden ympärillä tyttötontut ompelivat, huovuttivat, nypläsivät pitsiä, silittivät, kutoivat ja virkkasivat. Seinustoilla oli siisteissä pinoissa kankaita ja lankoja. Päydät notkuivat neuloista, saksista ja muista ompelutarvikkeista. Muutamat vilkuilivat Onnia uteliaasti, mutta hän piti katseensa tummatukkaisessa tytössä eräässä pöydässä.
”Saana.” Tyttö kohotti katseensa hymyilevän katseensa poikaan ja nosti kulmiaan.
”Ai hei Onni. Mitä nyt? Eikö sinun pitänyt olla kipeä?” tyttö kummasteli.
”Joo, mutta minulla on kysyttävää. Taistosta”, hän lisäsi perään katsomatta toista silmiin. Saana kohautti olkiaan, laski kankaansa pöydälle, sanoi jotain Rauhalle ja Lahjalle ja nousi ylös. Kaksikko käveli ompelimon läpi, ovista ulos ja jäivät ovien ulkopuolelle. Saana käntyi ympäri ja katsoi kysyvästi Onniin.
”No? Mitä Taistosta?”
Kangerrellen Onni selitti miksi oli ollut sairaana, miksi ei ollut suotunut tulemaan huoneestaan, mitä Taisto oli siihen sanonut ja mistä he olivat riidelleet. Ja ennen kaikkea, miten riita oli päättynyt.
Saana katsoi Onnia hieman säälien, mutta sitten tilalle tuli surullinen ilme.
”Mitä? Onko Taistonkin isä –?” Onni aloitti, mutta Saana keskeytti hänet.
”Ei ihan niinkään. Lähelle kuitenkin.” Saana huokaisi syvään ja veti sormensa hiustensa läpi. ”Oikeastaan olisi parempi, että kuulisit tämän Taistolta itseltään, mutta jos ette ole tällä hetkellä puheväliessä niin…” Onni katsoi tyttöä odottavasti.
”Taisto syntyi täällä Korvatunturilla. Hänen vanhempansa, Tarmo ja Hellä, olivat kumpikin tonttuja ennen häntä ja hänen äitinsä oli erityisesti tunnettu ompelutaidoistaan.” Saana sulki silmänsä hetkeksi.
”Hellällä ja Tarmolla oli yhteiset perheet vakoiltavanaan. He olivat tulossa Turusta asti takaisin marraskuun aikaan. Emme oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta… Hellä kuoli. Hän oli jo iäkäs, eikä niin pitkä matka ole helppo nuorellekaan.” Onni oli nostanut kätensä suulleen, kun Saana piti taas tauon.
”Taisto oli silloin 7-vuotias. Jo pelkkä äidin menettäminen siinä iässä olisi rankkaa, mutta sitten Tarmo ei tullut takaisin. Ehkä hän oli niin järkyttynyt Hellän kohtalosta, että ei jaksanut jatkaa tai hoitaa Taistoa. Tai sitten hän oli aina välittänyt vain Hellästä, eikä Taisto kiinnostanut häntä kuin pakosta, kun Hellä kuitenkin rakasti poikaansa. Jokatapauksessa, Taisto menetti molemmat vanhempansa, eikä mitenkään helpolla tavalla. Äiti kuoli ja isä jätti heitteille… Onni, minne sinä menet? Onni? Onni!” Mutta Onni ei kuunnellut, vaan alkoi juosta niin nopeasti kuin vain pääsi kohti Taiston huonetta.
Hän oli ollut niin typerä. Miten hän ei ollut koskaan kysynyt Taistolta tämän vanhemmista? Sellainen ei kyllä koskaan noussut aiheeksi tavanomaisessa keskustelussa, mutta miksi hän ei ollut ihmetellyt pojan vanhempien puuttumista? Taisto varmaan vihasi Onnia, kun hän oli sanonut kaikki ne kamalat asiat. Tottakai Taisto tiesi, miltä tuntuu, kun oma isä jättää heittelle.
Onni saavutti Taiston ja Joukon yhteisen huoneen oven ja alkoi jyskyttää sitä.
”Taisto! Oletko siellä? Taisto? Taisto!” Onni huusi ja kuuli oven takaa kiroilua ja huutoa. Onni lakkasi paukuttamasta. Ovi aukesi, mutta avaaja ei ollut Taisto vaan Jouko.
”Onni? Etsitkö Taistoa?” lyhyttukkainen, jykeväleukainen Jouko kysyi ja Onni nyökkäsi innokkaasti. ”Hän lähti hetki sitten.”
Onnin vatsa putosi. ”Lähti? Minne? Milloin?”
”Saimaalle, ihan joku kymmenisen minuuttia sitten. Oli saanut keikan ja sanoi tulevansa kesäkuussa takaisin.” Onnin suu kuivui ja hänen sydämensä löi hetken tyhjää. Hänen oli saatava Taisto kiinni ennen kuin tämä lähtisi ja olisi poissa monta kuukautta, joiden aikana viha Onnia kohtaa kytisi, eikä sitä voisi kitkeä ehkä millään…. Ja Onni halusi selvittää tämän nyt.
Kuten Saanakin, Jouko jäi tuijottamaan pojan perään, kun tämä lähti juoksemaan kohti ulko-ovia. Jos Taisto kerran lähti kymmenen minuuttia sitten, ei hän ollut voinut ehtiä kauas. Onni saisi hänet kiinni. Hänen oli pakko saada.
Pilvet täyttivät taivaan, kun Onni aukaisi ovet ja astui terassille.
”Taisto!” hän huusi pihalle, vaikkei uskonutkaan saavansa vastausta. Eikä hän saanutkaan, mutta joku ladulla pyähtyi ja kääntyi. Se joku ei ollut kaukana pihasta ja Onni huomasi onnekseen sen olevan Taisto.
”Taisto! Odota, ole kiltti!” Onni huusi pojan perään, kun tämä kääntyi ympäri kasvot menosuuntaan. Onni riensi tätä kohti ja tunsi äkkinäisen päänsäryn iskevän häneen. Kylmä hulmahdus liisi hänen lävitseen, mutta hän ei hidastanut, vaikkakin se sai hänen kaatumaan mahalleen nietokseen. Lumi oli yhteenpakkautunutta ja siinä oli vaikea kulkea ja Onni sai taistella päästääkseen eteenpäin, vieläkin hienoisen kuumeen kourissa. Päästyään parin metrin päähän Taistosta, hän avasi suunsa: ”Anteeksi.” Hän näki Taiston hartioiden jännittyvän. Äkkiä Taiston ääni leikkasi hiljaisuutta.
”Olet vielä kipeä. Mene sisälle.”
Onni pudisti päätään, vaikka Taisto ei sitä nähnytkään. ”Olen ihan kunnossa, mutta… Kuuntele Taisto. En tiennyt vanhemmistasi. Kysyin Saanalta… Hän kertoi isästäsi ja äidistäsi. Anteeksi Taisto, en tiennyt. Anna anteeksi.”
Taisto pysyi pitkään hiljaa ja päästi sitten värisevän henkäyksen. Hän kääntyi ympäri ja vaikka kyyneleitä ei ollut, Onni pystyi päättelemään toisen vetisistä silmistä ja punaisista silmienympäryksistä ja nenästä sekä murtuneesta ilmeestä, että toinen oli itkenyt.
”Joo. Kyllä minä tajuan. Mistä sinä olisit voinut tietää? Suutuin ihan turhaan”, Taisto sanoi hiljaa. Onni henkäisi helpotuksesta, vaikka ei ollut edes huomannut pidättelevänsä hengitystä. Taisto niiskahti hiljaa, heitti porkat käsistään ja levitti kätensä Onnille. Tällä kesti hetken tajuta, mitä Taisto yritti viestittään, mutta tajusi sitten, astui nopeasti pari askelta lähemmäs Taistoa ja kietoi kätensä tämän ympärille. Taisto puristi kätensä Onnin olkien ympäri ja hautasi kasvonsa Onnin hiuksiin. Onnin sydän tykytti hurjasti. Taisto halasi häntä lujasti ja oli antanut anteeksi. Voisiko Onni uskaltaa..?
”Minun pitää varmaan lähteä”, Taisto sanoi melkein kuulumattomasti. Onnin sydän laski hieman. ”Yritän päästä kolmannelle majalle vielä tänään”, vanhempi poika jatkoi. Vastahakoisesti Onni irroitti otteensa samaan aikaa kuin Taistokin. Tämä nosti porkkansa maasta jääden sitten tuijottamaan Onnia. Onni olisi voinut tuijottaa pidempäänkin, mutta sitten Taisto kääntyi ympäri sanoen hiljaa ”hei” ja heilauttaen kättään polkaisi vauhtiin.
Onni seisoi vielä pitkään paikallaan tuijottaen Taiston perään, sydän yhä tykyttäen lujaa.
