Picca, *ruotsin tunnilla studiossa: "NORSUUUU! PICCA KOMMENTOI MULLE!"* ...Näin.
Eli erittäin kiva kun kommentoit, ja toivottavasti seuraat, niin saadaan taas vähän säpinää ruotsin tuntiin. ("Se ope oli niin pihalla, että mä en ees tiä mitä tuli läksyks." "Joo, en mäkään.")
Ankka, pitää olla kärsivällisyyttä.
No josko se nyt toimisi. Kiits.
Pisin osa vähään aikaan, mutta älkää tottuko siihen, sillä luukkujen keskipituus on vähän alle kaksi sivua. Lsää hahmoja piisaa.
3.
Onni saattoi olla nuori, mutta hän ymmärsi, että hänen isälleen oli tapahtunut jotain. Jotain mitä Taisto ei suostunut kertomaan. Olikohan isä mennyt taivaaseen äidin luokse? Olikohan hän päättänyt jättää Onnin yksin?
Pariin päivän Onni ei puhunut mitään. Vain Taisto kävi hänen luonaan tuomassa ruokaa ja vaihtamassa kynttilöitä tai muuten vain ehkä varmistamassa, ettei Onni yrittäisi pakemista. Ennen Onnia olisi kiinnostanut tutustua paikkaan, josta oli kuullut kerrottavan, mutta kun isä ei ollut hänen kanssaan tutustumassa tarunhohtoiseen Korvatunturiin, ei se huvittanut häntäkään.
Yhtenä päivänä kuitenkin se vanha mies, jonka Onni oli nähnyt ensimmäisenä Korvatunturilla, tuli käymään. Onni istui takan edessä viltti ympärillään, kun kuuli koputuksen ovelta. Hän kääntyi katsomaan, kun ovi aukesi ja hän näki taas ne rauhalliset, ikivanhat kasvot. Hän nousi nopeasti ja kompuroiden seisomaan. Mies hymyili.
”Istu vain”, hän sanoi pehmeästi. Onni totteli ja mies istui hänen viereensä takan eteen.
”Oletan, että olet aika tylsistynyt. Olet ollut koko tämän ajan samassa huoneessa”, mies sanoi äkkiä. Onni katsoi mieheen ällistyneenä. Mies käänsi katseensa poikaan.
”Jos vain haluat, voin viedä sinut pienelle kierrokselle”, hän sanoi vinkaten päällään ovelle. Onni nyökkäsi.
”Ota tämä. Hallissa voi olla hieman kylmä näin talvella ja varsinkin, kun olet vielä kipeä”, mies tarjosi paksua villatakkia, jonka Onni otti vastaan ja laittoi päälleen. Hän veti piponkin päähänsä ja seurasi miestä ulos huoneesta.
He kävelivät läpi ison eteisen, jonka katto oli kuitenkin aika matalalla. Siellä oli myös paljon ryijyjä, seinillä oli ovia, lattialla mattoja ja seinillä kynttilöitä. Yhdellä seinällä oli suuret kaksoisovet ja niiden vierellä rivi naulakkoa, joka oli sillä hetkellä tyhjä. Välillä ovia ei ollut niin tiheästi ja jotkut olivat auki. Onni näki sisään pariin mukavannäköiseen olohuoneen tapaiseen ja jonkinlaiseen ompelimoon, jossa hän näki pari keski-ikäistä naista juttelemassa ja neulomassa jotain isoa. Yhden aukinaisen oven takan hän näki pienen varaston täynnä puisia leluja.
Viimein he pysähtyivät uusien kaksoisovien eteen ja mies Onnin edessä avasi ne helposti, vaikka ovet näyttivät raskailta. Pojan suu loksahti auki, kun hän astui sisään.
Halli oli hyvin korkea ja seinustoilla oli parin metrin välein takkoja, jotka kuitenkin sillä hetkellä ammottivat tyhjinä. Hallissa oli kolme pitkää puista pöytää, jotka jatkuivat toiseen päähän. Niiden ympärillä oli hajanaisesti aseteltuja eriparisia tuoleja, nojatuoleja, jakkaroita, keinutuoleja, retkituoleja ja muutama raskas sohva. Pöydillä oli paperirullia, nauhan pätkiä, työkaluja, koreja, joissa oli kuivettuneita pullanpalasia ja piparinmurusia, puisia mukeja ja loppuunpalaneita kynttilöitä. Hallin seinät ja katto, sekä takat oli koristeltu kimaltavilla joulukoristeilla. Toisessa päässä huonetta oli suuri loistava joulukuusi, jonka välkkyvät pallot ja kimmeltävät kynttilät Onni pystyi melkein näkemään.
Hallissa ei ollut sillä hetkellä juuri ketään ja kuten vanha mies oli sanonut, siellä oli hieman viileää. Erään takan edessä kuitenkin istui keinutuolissa nainen kirja sylissään. Hänen edessään oli nuori tyttö, joka makasi lattialla selällään kädet päänsä alla. Mies lähti johdattamaan Onnia heitä kohti.
Kun he lähestyivät tyttöä ja naista, jälkimmäinen nosti katseensa ja työnsi lasejaan nenällään paikoilleen ja laitettuaan kirjan väliin huolellisesti merkin, hän sulki kirjan ja laski sen syliinsä. Kun hänen ja Onnin katseet kohtasivat Onnille tuli kumman lämmin ja turvallinen olo, ihan niin kuin katsoessaan ensimmäisen kerran vanhaa miestä. Tyttö nousi kyynärpäidensä varaan lattialla ja käänsi ylävartaloaan Onniin päin ja virnisti leikkisästi.
”Oletko sinä se Onni? Se poika, joka löydettiin Sokostilta?” tyttö kysyi häneltä ja kääntyi vatsalleen. Tyttö oli muutaman vuoden Taistoa vanhempi, hänellä oli tuuheat ruskeat hiukset ja suuret ruskeat silmät. Hänellä oli tummat kulmakarvat ja hänen ihonsa oli aika tumma, vaikka yleensä tavallisen pohjoisessa syntyneen iho oli vaalea. Onni ei saanut sanaa suustaan, eikä osannut edes nyökätä tai pudistaa päätään. Tyttö naurahti ja nousi kontalleen ja siitä seisomaan.
”Olen Saana”, tyttö esitteli itsensä ja ojensi kätensä Onnille. Poika tarttui siihen varovasti, eikä edelleenkään sanonut mitään.
”Taisto kertoi sinusta”, Saana sanoi äkkiä tutkien toista päästä varpaisiin. Onni hermostui tytön katseesta ja astui askeleen lähemmäs miestä vierellään.
”No, no Saana, älä nyt säikyttele häntä”, nainen keinutuolissa aukaisi ensimmäistä kertaa suunsa. Naisen kasvot olivat pyöreät ja hänellä oli ryppyjä silmäkulmissa ja otsalla. Hänen jo harmaantuvat pitkät hiukset oli kierretty hänen päänsä päälle nopeaksi nutturaksi ja hänellä oli isot silmälasit nenällään.
Nainen nousi seisomaan ja astui lähemmäs Onnia, joka katsoi varuillaan naista.
”Hei Onni.” Naisen ääni oli pehmeä. Onni nosti katsettaan.
”Oletko syönyt tänään mitään? Nuppu on juuri paistanut herkullisia sämpylöitä…” Naisen ääni hukkui juoksuaskeliin, kun joku riensi joukkoa kohti. Onni kääntyi hieman, että näki lumisen, hengästyneen ja punaposkisen Taiston harppovan heitä kohti katsoen hädissään vanhaa miestä.
”Pukki, kävin äsken –” Taisto äkkäsi Onnin. ”No, siinähän sinä olet. Ehdin jo säikähtää.” Taisto veti lumisen, käsinkudotun, paksun pipon päästään ja laski sen pöydälle.
”Minähän sanoin, että veisin pojan pienelle kierrokselle jossain vaiheessa”, mies sanoi. Taisto nyökkäili rivakasti yhä hengittäen syvään.
”Mutta et sanonut, että juuri tänään. Luulin, että hän olisi lähtenyt… ” Onni tunsi ison käden olkapäällään ja kääntyessään näki sen vanhan naisen kasvot lähellä omiaan.
”Annetaanpa heidän puhua omiaan. Tulehan.” Nainen ojensi kättään ja Onni tarttui siihen vilkaisten nopeasti miehen ja Taiston suuntaan ja lähti hallista naisen ohjaamana eräälle käytävälle. Saana seurasi heitä.
He astuivat pian tuoksuvaan keittiöön, jossa oli sillä hetkellä nainen, joka oli Saanaa paljon vanhempi, mutta toista naista nuorempi ja hän hääri suuren kattilan äärellä. Onni tuijotti kattilaa silmät suurina. Hän oli varma, että kattilaan mahtuisi ainakin viisi aikuisen kokoista ihmistä.
”Nuppu, katso kuka tuli käymään”, Onnia kädestä pitävä nainen huikkasi ovelta Nupuksi kutsutulle naiselle. Nuppu kohotti katseensa kattilasta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja nenä iso, kuten myös hampaat, jotka paljastuivat hänen hymyillessä. Hän oli melko tukeva ja hänen poskillaan oli toisin kuin Saanalla pisamia paljon luomia. Hän kuivasi käsiään isoon esiliinaan, joka riippui hänen vyötäröllään.
”Hei muori, Saana. Ja sinä taidatkin olla Onni?” nainen kysyi hyväntahtoisesti ja Onni nyökkäsi. Saana istahti paksun puisen pöydän ääreen, jolla oli korillinen vastapaistettuja sämpylöitä, Onni pystyi haistamaan niiden tuoksun. Onni istui itsekin puiselle jakkaralle Saanan viereen. Tyttö tarjosi koria hänelle ja tämä otti yhden sämpylän hieman epäröiden. Nainen, jota Nuppu oli kutsunut muoriksi, kävi hakemassa yhdestä keittiön monista kaapeista pullon maitoa ja mukit kaikille.
Mutustellessaan sämpyläänsä Onni ei enää edes muistanut, miksi oli ollut aikaisemmin päivällä niin maassa, tai edes, että miksi oli tullut tänne. Korvatunturille. Vaikka hänestä oli hieman epämukavaa istua ihmisten seurassa, josta tiesi vain nimen, hän ei enää murehtinut. Mutta Taistoa hän kaipasi.
”Oletteko te tonttuja?” poika kysyi äkkiä niin, että kaikki hieman hätkähtivät, kun kuulivat Onnin puhuvan ensimmäisen kerran heidän kuultensa. Muori hymyili.
”Saana ja Nuppu ovat”, hän vastasi, eikä Onni ymmärtänyt miksi vain he kaksi olisivat tonttuja, mutta muori ei. Muori… Onnin silmät levisivät.
”Oletko sinä… oletko sinä joulumuori?” hän kysyi hiljaa, kunnioittavasti. Nainen nyökkäsi ja ojensi maitomukin Onnille. Onni otti sen vastaan ja maistoi paksua, hieman lämmintä maitoa ihmeissään.
”Missä kaikki ovat?” hän keksi kysyä seuraavaksi.
”Vakoilureissulla. Näin aikaisin vuodesta täällä ei ole niin paljon vilskettä kuin jouluna”, muori kertoi ja haukkasi palan omasta sämpylästään. Onni kurtisti kulmiaan hieman miettien sitä, mitä muori oli sanonut. Vakoilureissulla…
”Ai tarkkailevatko he muita lapsia?” Onni kysyi innoissaan keksittyään, mitä vakoilu tarkoitti. Saana nyökkäsi ja vinkkasi silmää. Tyttö heitti lopun sämpylän suuhunsa, joi maidon mukistaan ja nousi ylös pudistellen murusia rinnuksiltaan.
”Minä menen nyt. Rauha sanoi tulevansa tänään ja lupasin mennä vastaan”, Saana sanoi ja ruskeiden hiusten liehuessa, tyttö katosi keittiöstä. Myös muori nousi ylös.
”Meidänkin kannattaa mennä. Kohta on ruoka-aika ja Nuppu ei ole ainoa kokki meillä, joten täällä tulee täyttä”, hän sanoi Onnille, joka nousi seisomaan työntäen lopun sämpylänsä suuhunsa ja seurasi muoria ulos keittiöstä.
He astuivat takaisin isoon saliin ja siellä oli jo hieman porukkaa. Onni näki Taiston juttelevan kolmen hieman itseään vanhemman pojan kanssa yhden takan ääressä, joka oli nyt sytytetty ja paloi iloisesti. Muitakin takkoja oli sytytetty ja niiden edustoilla kuivatteli vaatteitaan kaikenikäistä porukkaa. Siellä oli keski-ikäisiä miehiä, joilla oli tumma pitkä parta, hieman nuorempia tonttuja, ehkä Onnin isän ikäisiä naisia, jotka puristivat hiuksistaan vettä ja ripustelivat hattujaan ja huivejaan takan ylle. Onni näki myös Saanan ikäisiä poikia ja tyttöjä, jotka istuivat pöydän ääressä ja sen päällä naureskellen ja jutellen. Onni huomasi myös kaksi itsensä ikäistä poikaa ja yhden tytön, jotka istuskelivat sen vanhan miehen, jota Taisto oli kutsunut pukiksi, ympärillä eräänkin takan juurella. Jostain syystä Onni ei kuitenkaan halunnut mennä heidän luokseen, hän olisi halunnut mennä Taiston luokse. Hän kuitenkin seurasi muoria lasten ja pukin luokse.
Onni ja muori seisahtuivat heidän viereensä. Pukki nosti katseensa lapsista.
”Hei Onni, haluaisitko syödä täällä oman huoneesi sijaan?” hän kysyi ja Onni nyökkäsi vastaukseksi. Lapset kiinnittivät häneen huomionsa ja toinen pojista ponkaisi jaloilleen esittäytyäkseen.
”Moi, minä olen Nuutti”, poika sanoi reippaasti ja ojensi kätensä. Pojalla oli kapeat kasvot ja hänen hiuksensa olivat todella vaaleat. Onni tuijotti hetken ojennettua kättä ja tarttui siihen lopulta ja ravisti.
”Onni”, hän vastasi pienesti. Toinenkin poika nousi seisomaan hymyillen varovaisesti. Tällä oli tummat melkein mustat hiukset ja hän oli hieman pyöreä.
”Mihal”, tämä sanoi hiljaa. Onnista nimi ei kuulostanut suomalaiselta.
”Oletko suomalainen?” hänen oli pakko kysyä.
”Olen. Äitini ja isäni vain ovat kotoisin Venäjältä”, Mihail vastasi. Tyttökin, joka oli ollut takan ääressä nousi seisomaan.
”Olen Helvi”, tyttö esitteli itsensä ja Nuutin tapaan ojensi kätensä kätelläkseen Onnia. Tytöllä oli oljenkeltaiset hiukset, jotka ulottuivat juuri ja juuri olkapäille. Hän oli todella lyhyt, ulottui hädin tuskin Onnin leukaan.
”Sinulta puuttuu sormea”, Nuutti hoksasi huomauttaa. Onni nosti oikean kätensä eteensä ja katsoi pikkusormeaan, jonka pää oli paleltunut.
”Joo”, hän sanoi haluttomana kertomaan syytä ja vilkaisi äkkiä Taistoon, joka nauroi jollekin ystäviensä kanssa.
Seuraavan puolen tunnin aikana halliin valui lisää ihmisiä, mutta suurin osa heistä oli paljon vanhempia kuin Onni tai Taistokaan. Taiston ystäväpiiri kasvoi ja hetkeä ennen kuin ruoka jaettiin hänen ympärillään oli yli tusina tyttö- ja poikatonttuja.
Nuutti oli ihan mukava Onnin mielestä. Vaikka hän pulisi kuin papupata, eikä välillä asiaakaan, poika oli hauska ja Onni saattoi hetkeksi unohtaa Taiston.
Mihail oli aika hiljainen, mutta nauroi paljon. Ei sillä, että Nuutin sekaan olisi ollut helppo sanoa mitään, mutta montaa sanaa Mihail ei sanonut.
Helvi taas oli heidän välimuotonsa. Hän oli välillä hiljaa, mutta välillä kiirehti Nuutin selostuksien mukaan lisäämään oman juttunsa. Hän ei kuitenkaan nauranut paljon, hymyili vain aurinkoisesti Nuutin jutuille.
He ymmärsivät pian, että Onni oli se poika, joka oli pelastettu muutama viikko sitten Sokostilta ja kyselivät hänestä, sekä siitä, miten hän oli joutunut tunturille, keskelle ei mitään. Onni ei halunnut kertoa siitä, joten sanoi vain eksyneensä kylästään ollessaan kävelemässä.
Myöhemmin, kun ruoka oli syöty ja Onni oli tutustunut uusiin ystäviinsä paremmin, nelikko erosi, kun he menivät omiin huoneisiinsa. Mihaililla ja Nuutilla oli yhteinen huone samalla käytävällä, kuin missä Onninkin huone oli, toisessa päässä vain. Helvin huone oli jossain muualla, missä Onni ei ollut edes käynyt, sillä tyttö lähti ruoan jälkeen toiseen suuntaan muiden tyttöjen kanssa. Ehkä tytöille oli oma siipi.
Onni sulki huoneensa oven ja huomasi, että joku oli käynyt vaihtamassa kynttilät. Joku oli myös tiputellut vettä lattialle, mutta se oli jo melkein kuivunut. Onni potkaisi saappaat jalastaan, laski villatakkinsa, piponsa ja liivinsä tuolille pöydän ääreen. Hän oli vetämässä peittoja syrjään, kun kuuli koputuksen ovelta.
”Sisään”, hän huikkasi ja istui sängylle. Taisto astui sisään ja sulki oven perässään.
”Oliko kiva päivä?” hän kysyi saaden vastauksekseen nyökkäyksen. Onni hymyili. Hän ei ollut tehnyt sitä moneen päivään.
”Huomenna minulla ei ole mitään, eikä pitäisi tuiskuttaakaan, joten jos haluat, voin näyttää koko paikan. Et ole nähnyt vielä porojakaan”, Taisto ehdotti ja Onni suostui heti.
Taisto lähti huoneesta. Onni työnsi peitot sängyltä syrjään ja ujuttautui niiden alle. Vielä ennen nukahtamistaan hän ajatteli kuinka mukavaa olisi, jos hän voisi asua täällä koko loppuelämänsä.
Hän ei muistanut isäänsä.
Tuleeko kommenttia?