Title: Ikuisuus on täällä
Author: amorito
Beta: Lacrimare
Genre: fluff/romance, angst
Pairing: Sev/Lily, Lily/James
Rating: S
Summary: Severus piti tällaisesta säästä. Se antoi hänelle tilaisuuden istua ajattelemassa sadepäiviä ja uppoutua niihin ja niiden sisältämiin runsaslukuisiin muistoihin.
A/N: Albumihaasteen toiseksi viimeinen fic! Biisi on Josh Grobanin Solo Por Ti.
Severus Kalkaros istui ikkunan ääressä katsellen ulkona valuvaa sadetta. Hänen tuolinsa oli muhkurainen ja kulunut, mutta kuitenkin riittävän mukava, jotta siinä saattoi istua ja ajatella muutakin kuin puutumusta ja paremman asennon löytämistä. Pikkuruisella pöydällä tuolin vierellä oli lasillinen viiniä, syvän purppuraista ja täyteläistä. Oli aivan hämärää; synkät pilvet ikkunan toisella puolella olivat peittäneet komean auringonlaskun, mutta nyt valo suodattui sinisenmustien pilvien takaa ja värjäsi maailman likaisen sävyiseksi. Severus piti tällaisesta säästä. Se antoi hänelle tilaisuuden istua ajattelemassa sadepäiviä ja uppoutua niihin ja niiden sisältämiin runsaslukuisiin muistoihin.
Elokuu 1971
Syksyn tulo oli aivan lähellä; sen saattoi huomata jo lisääntyvistä ukkos- ja sadepäivistä, jotka viilenivät viilenemistään, mitä kauemmas heinäkuu kaikkosi.
Severusta se ei kuitenkaan haitannut. Hän ei oikeastaan edes huomannut säätiloja, hänelle riitti, että hän sai olla Lilyn kanssa. Hän odotti jo malttamattomana koulun alkua ja sitä, että saisi olla Lilyn kanssa päivittäin samassa rakennuksessa, samoilla tunneilla, ehkä jopa samassa tuvassa! Hän kiiruhti kohti Evansien kaunista, mutta melko tavanomaista (ja hyvin jästimäistä) taloa ja puristi käsissään koirankorvaista, käytettynä hankittua taikajuomakirjaa. Rouva Kalkaros oli ostanut pojalleen edellisenä päivänä tarvittavat koulukirjat, ja nyt hän tahtoi näyttää Lilylle niistä kaikkein kiinnostavimman.
Ovikello soitti jonkin tyhjänpäiväisen sävelmän Severuksen painettua nappia saranoiden vieressä. Rouva Evans tuli avaamaan oven ja nähtyään tulijan yritti loihtia kasvoilleen ilahtuneen ilmeen, onnistuen siinä varsin surkeasti. Severuskin tiesi, että Lilyn äiti teeskenteli pitävänsä hänestä ainoastaan siksi, että Evansit olivat ylpeitä suvun tiettävästi ainoasta noidasta ja tahtoivat hänen sopeutuvan velhomaailmaan hyvin – ja velhoystävä auttoi siinä mitä parhaimmin. Tervehdittyään Severusta kammottavan tekopirteästi rouva Evans huudahti Lilyn nimen luonnottoman korkealla äänellä, jonka Severus arveli ärsyttävän ullakon lepakoita. Saman tien rouva jo touhotti keittiöön höpisten jotakin kirsikkapiiraasta.
Lily kiirehti portaita alas jännittyneen ja kiihtyneen näköisenä. ”Onko sinulla se?” hän kysyi hieman hengästyneenä. Severus nyökkäsi ja kohotti kirjaa hieman, jotta Lily näkisi siitä vilauksen. Lily tunki jo kenkiä jalkoihinsa ja työnsi Severusta kohti kuistin portaita, sulki oven heidän jäljessään edes hyvästelemättä äitiään ja viittoili ystäväänsä tulemaan perässä.
He juoksivat peräkkäin pitkin lähiön teitä, Lily hieman edellä ja Severus hänen jäljessään. Heidän oli tarkoitus mennä järven rantaan, suojaisaan lehtoon suurelle kivelle, josta oli hyvä näköala erityisesti auringon noustessa. Kuitenkin, heidän ollessaan melkein perillä, taivaalta tipahteli jo pisaroita, jotka suurenivat ja monilukuistuivat hetki hetkeltä. Lily kiljahteli, osittain innoissaan, osittain inhoten kastelevia, kylmiä pisaroita. He juoksivat silti yhä kohti rantaa, kunnes Lily osoitti jotain vasemmalla ja he kaarsivat sitä kohti: vanhaa venevajaa, joka nökötti nuorten leppien seassa rannan tuntumassa.
Vajan ovi oli auki ja sisällä oli vain muutama onki ja joitakin puulaatikoita, joten vajan omistaja oli todennäköisesti veneensä kanssa jossain järvellä. Lily kiipesi edeltä eräälle ikkunan edessä olevalle laatikkopinolle ja Severus tuli perässä hänen viereensä. Sade rapisi kovalla voimalla peltikattoon ja ikkunoihin. Vaja haisi laholle ja tervalle, mutta oli kuitenkin jollain tavalla viihtyisä rähjäisyydessäänkin.
Lily nappasi kirjan innokkaasti ja alkoi selailla sitä silmät kiiltäen. Hetken kuului vain sivujen rapinaa, sadepisaroiden taontaa ja oksien suhinaa ikkunan takaa.
”Voi Severus, minä en jaksa odottaa!” Lily huudahti lopulta sulkien kirjan kiivaasti. ”Kerro minulle vielä Tylypahkasta! Millaista sinä luulet tunneilla olevan?” Niinpä Severus ja Lily uppoutuivat jälleen kerran ajatusleikkiin, nauroivat kuvitelluille opettajille ja pohtivat millaisia olisivat jälki-istunnot ja mistä niitä saisi. Severuksesta tuntui, ettei hän ehkä halunnutkaan niin kiihkeästi oikeaan Tylypahkaan; hauskempaa oli käydä tuota mielikuvitus-Tylypahkaa, jossa ainoat ihmiset olivat vain Lily ja hän.
Tammikuu 1978
”Voi Janey, lakkaa kyselemästä! Ja oikeasti, Emma, tuo virnuilu on todella rasittavaa ja aivan turhaa.”
”Mutta se on niin uskomatonta!”
”Ja minusta on hillittömän hauskaa että sinä yrität esittää välinpitämätöntä ja epäkiinnostunutta…”
”Lopettakaa pelleily, molemmat! Minä menen Jamesin kanssa vain Tylyahoon, en ole kiinnostunut hänestä muuten kuin…”
”Muuna kuin minä? Anteeksi nyt, mutta tämän takia tämä on juuri niin hauskaa! Olet kuusi vuotta vihannut – tai kenties olet vain teeskennellyt vihaavasi – James Potteria, ja nyt yhtäkkiä hyväksyt hänet täysin ja lähdet ulos hänen kanssaan?”
”Minä en vihaa häntä, Emma! Se on niin vahva sana sitä paitsi, tuskin minä edes vihaan yhtään ketään.”
”Paitsi-”
”Lily, James on koko koulun suosituin ja tavoitelluin vapaa poika! Tai no, ehkä Siriuksen jälkeen-”
”Hmmm, mitäpäs tämä meille kertoo?”
”Äh, keskity, Lily! Tarkoitan vain, että tämä on niin uskomatonta! Onhan hän tosin ilmeisesti ollut kiinnostunut sinusta jo kauan, mutta onhan hän ollut aikamoinen ääliö…”
”No, ihmiset muuttuvat, en kai muuten olisi suostunutkaan!”
”Muuttuvat todella… Niin kuin esimerkiksi se Kalkaros!”
”Mitä sinä tarkoitat, Em? Ainahan hän on ollut, hmm, hieman poikkeuksellinen.”
”Vai poikkeuksellinen! Sinulla noita kiertoilmaisuja riittää, Jane… Hänhän on syrjäytyvän, omituisen ja pelottavan lisäksi vielä kyttääjäkin!”
”Miten niin?”
”Siten että hän seuraa Lilya joka paikkaan, hän hiiviskelee aina perässä ja vahtii joka askelta… Sinuna varoisin, Lily, hän varmaan yrittää kirota sinut!”
”Minä en halua puhua hänestä.”
”Mutta jos hän oikeasti yrittää-”
”Sanoin etten halua puhua hänestä, en koskaan!”
Severus hiipi tyttöjen vessan ovelta poispäin, askeltaen varovaisesti jottei autio käytävä olisi vahvistanut niiden ääntä. Kulman taakse käännyttyään hän kiiruhti kohti oikotietä, joka veisi hänet Luihuisen oleskeluhuoneeseen ja makuusalin rauhaan. Matkalla hän repi pergamenttilappuja palasiksi, tuhosi kirjoittamansa naiivin rakkaudenhöperöt runot ja tunki ne mytyksi taskuunsa; ei toki sopisi jättää edes silputtuja papereita käytäville lojumaan.
Hän oli todella luullut, että menneisyys olisi jo takana, ja he voisivat palata entiseen, mutta ei; nyt esteenä oli James Potter, ja hänen esteenään taas ei ollut ketään.
Marraskuu 1981
Maan hopeisen kuuran päälle satoi uutta lunta vienosti ja hienovaraisesti. Kenkien narskekin tuntui olevan kohteliaasti tavallista vaiteliaampi täällä hiljaisten marmori- ja kivipaasien keskellä.
Mies mustassa viitassa käveli erikoisen nykivästi kohti hautausmaan keskustaa. Välillä hän hidasti askeliaan, välillä nopeutti niitä harponnaksi; muutaman kerran hän pysähtyi keskelle sorakäytävää, erään kerran hän jopa käännähti kannoillaan, mutta kääntyi muutaman askelen astuttuaan taas takaisin ja jatkoi kulkuaan. Lopulta hän saapui sinne, minne oli ilmeisesti koko ajan tehnyt matkaa – melko uudelle, valkoiselle marmorikivelle, joka oli koruton, mutta kaunis. Kivessä luki kahden nuoren ihmisen nimet, vasta muutamaa viikkoa aiemmin kuolleet. Maa kiven edessä oli hieman kohollaan, mikä muistutti kolkosti siitä, että muutaman jalan syvyydessä todella makasi kaksi ruumista.
Kului minuutti, kenties kaksi, ehkäpä enemmänkin. Syvä hiljaisuus oli rauhoittavan lohdullinen, hämärä tiivisti sen pienempään tilaan ja loi ikään kuin huoneen tuohon avoimeen tilaan. Lumihiutaleet leijuivat tähtinä alas taivaalta ja jäivät sädehtimään viimeisiä valonrippeitään kylmään maahan. Mies hautakiven edessä tuijotti marmoria, luki kenties kaiverrettuja sanoja yhä uudelleen tai vain katsoi kiveä, silitti sitä katseellaan hakien turvaa ja uskoa. Tai ehkäpä hän näki menneisyyteen tuon kiven läpi, surullisia, onnellisia, kauheita tai rakkaita muistoja. Välillä hän raotti suutaan äkillisesti, kuin aikoisi lausua jotain, mutta ehkä hän teki vain niin ajatuksissaan; kukapa häntä olisi siinä yksinäisyydessä kuullut?
Kun mies lopulta liikahti, hän ei ollut aivan varma ajankohdasta. Oliko hän seissyt siinä vain kymmenen minuuttia vaiko puoli tuntia? Oliko jo keskiyö vai vaalenisiko itä pian uuden päivän syntymän kunniaksi? Vai oliko kulunut vuosia, hänen siinä seisoessaan ja ajatellessaan menneitä ja puoliksi unohdukseen hautautuneita (tahaton mielikuva puistatti häntä) ajatuksia?
Suu raottui jälleen hiukan, kuului äänekäs sisäänhengitys, sanat muotoutuivat mielessä… Mutta mitään ei kuulunut. Huulet painuivat takaisin kiinni, ilma purkautui nenän kautta ulos. Mies otti taikasauvansa pienellä liikkeellä taskustaan, pyöräytti sitä pikaisesti ilmassa ja sieppasi liljan, ennen kuin se ehti pudota maahan. Hän asetti sen huolellisesti kiven eteen, peräytyi selkä edellä takaisin tielle ja käveli pois. Hän ei kenties pääsisi ikuisuuteen pelkästään toivomalla sitä, mutta sinne hän olisi mieluusti mennyt, jos tilaisuus olisi suotu.
