Kirjoittaja Aihe: Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11  (Luettu 76695 kertaa)

Lyn

  • Poet of the Mist
  • ***
  • Viestejä: 100
  • Mahzirikhi zu gang ghukhil
    • My mind
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 24 - 11.8)
« Vastaus #140 : 16.08.2009 16:33:07 »
Oi oi oi oi oi! Ihana luku. Aivan ihana. Sanoinko jo että se oli ihana? Nyt tuntuu siltä että tää homma vois alkaa selkiämäänki, mutta toisaalta, ehkäpä minä en sano yhtään mitään, kun sinulla on tapana heitellä noita odottamattomia juonenkäänteitä mukaan aina välillä. Jatkoa, kiitos :D

~Lyn
Write your poems to sand of dream
Feel the distance, cry and srcream
Love with all you might and heart
And pray that you will never fall apart.
Art is part of my soul
I wish you a safe journey

Parisade

  • enkelten verta
  • ***
  • Viestejä: 422
  • Once upon a time in a fairytale
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 25 - 18.8)
« Vastaus #141 : 18.08.2009 22:10:22 »
Lyn: kiitos. Homma saattaa tulla vähän selkeämmäksi. Hetkeksi.
Mutanttiorava: kiitos:D
Clair De Lune: Kyllä se sher sieltä mudasta ylös ryömii
mmary: kiitos. Marcos ei tosiaan ehkä ollut se kaikkein ihanin ykkösmies
SabSab: kiitos.
Michell: kiitos, ihana kun kommentoit, tuli hyvä mieli:D

A/N: Ja lukio alkoi. Tänään. Enkä tykkää. Puran harmiani kirjoittamiseen (ÄÄÄ, mä haluun nukkuu ja herätä kahelttoista ja vaa huomata, että on KESÄ!!! Ei kylmää talvea kiitos.) Joo ja osa 25 tuleeki sitte tässä. Ihan tykkään siitä ite. Entä te?

25. Vähemmän hyvä ajoitus

Keith oli meillä. Se tuntui uskomattomalta; hän todella oli täällä, ja vain minun takiani. Hän oli kietonut käsivartensa rennosti hartioideni ympäri ja vaikutti ehkä lievästi kyllästyneeltä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka se mitä teimme, ei ollutkaan hänelle kovin mieluisaa.
  Perheeni oli poissa, kuka missäkin, minua ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Tärkeää oli vain se, että saimme olla täällä nyt, aivan kahdestaan.
  ”Tosissasiko sinä katsot tätä roskaa?” Keithin sanoissa oli naurua.  
  Vilkaisin häntä sivusilmällä. Silmissä välkkyi ivallinen nauru, joten yritin keksiä jotain nenäkästä vastaukseksi, mutta peruin aikeeni, kun tajusin, että jäisin luultavasti auttamattomasti toiseksi. Keithin kanssa en halunnut alkaa kinaamaan. Hän oli minua parempi ja – ikävä kyllä – myös tiesi sen.
  Elokuva, johon yritin keskittyä, oli itse asiassa minulle todella tärkeä. The Jazz Singerillä oli varmasti koko elokuvahistorian paras alku – sen pidemmälle sitä en ollutkaan ehtinyt katsoa. Ja tällä hetkellä Keith häiritsi keskittymistäni ihan mukavasti painamalla huulensa niskaani. ”Mmm...”, minä mumisin ja yritin pitää mielessäni sen faktan, että elokuva tuli telkkarista juuri nyt. Keith taas ei ollut menossa minnekään.
  Keithin huulet vaelsivat kaulallani. Keuhkoistani purkautui pieni epätoivoinen henkäys ja tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Tunne oli omituinen. Aivan kuin joku sisälläni olisi kasvanut kokoa ja täyttänyt koko ruumiini kihelmöivällä energialla. Tunteeseen oli helppo jäädä kellumaan, se oli parempaa kuin minkään huumeen aiheuttama euforia ikinä. Keith pilasi elokuvanautintoni tahallaan. ”Ääliö”, minä huohotin, mutten estellyt ollenkaan, kun Keith suuteli minua uudestaan, tällä kertaa suoraa huulille.
  ”Lopeta, Sher, tai minä tapan sinut!” Taas tuo ääni. Jähmetyin kiveksi alle sekunnin murto-osassa. Syyllisyys täytti mieleni. Miten minä saatoin tehdä Marcosille näin?
  Keith oli tarkkana. ”Taasko sinä kuulet hänet?” Hän kosketti hiuksiani lempeästi, kun en heti vastannut. ”Älä välitä, Sherry.”
  Nyökkäsin epävarmasti. Ei Marcosia, Keith oli täällä. Hän pitäisi minut turvassa. ”Suutele minua”, minä kuiskasin.
  Hän toteutti toiveeni ilomielin ja taas sähkö virtasi lävitseni. Minä olin taivaassa, minun oli pakko olla. Huolimatta Marcosista, en uskonut useimpien ihmisten ikinä kokevan mitään näin ihanaa.
  Yhtäkkiä telkkari pimeni. Minä irrottauduin suudelmasta ja katselin pelästyneenä ympärilleni, kunnes huomasin Keithin oikean käden puristavan kaukosäädintä. Hän heilutti sitä virnuillen.
  ”Senkin huijari”, minä pihahdin. Syöksähdin äkkiarvaamatta tavoittelemaan kaukosäädintä, mutta Keith kellahti tyynesti selälleen ja veti minut itseään vasten. Katseemme kohtasivat ja lataus vain kasvoi.
  Siinä vaiheessa sävy muuttui. Pirteä, leikkisä ilmapiiri vaihtui hetkessä johonkin toisenlaiseen, kuolemanvakavaan, mutta vielä kiihkeämpään kuin äsken. En edes muistanut kaukosäädintä. Huomasin käsieni tärisevän.
  Keith kieräytti meidät nopeasti ympäri ja kumartui niin lähelle, että huulemme melkein hipoivat toisiaan. ”Sherry...” hän kuiskasi omituisen käheällä äänellä, ennen kuin antoi huultensa laskeutua huulilleni.
  Tämä suudelma oli paljon rajumpi, kuin aiemmat. Vaativampi ja täynnä tulta. Sävähdin sen voimaan ja vedin Keithin huohottaen lähemmäs.
  KLONK. Emmettin kädestä tippuva rautatanko sai meidät molemmat pomppaamaan puoli metriä ilmaan. Säikähtänyt katseeni osui ovensuussa ensin Carlisleen ja Esmeen, sitten Rosalieen ja suu auki töllöttävään Emmettiin. Takimmaisena seisovan Edwardin kasvoilla oli ilme, jonka viesti oli täysin selvä; minähän tiesin, se sanoi.
  Kasvojani kuumotti. Voi ei. Koko perheeni. Ja tietenkin heidän oli pitänyt tulla juuri nyt. Hemmetin hemmetti.
  Keith toipui huomattavasti nopeammin kuin minä ja tervehti Carlislea ja Esmeä lähes tavallisella äänellä. Henkilökohtaisesti minä pidin sitä melkoisena saavutuksena, kun otti huomioon, että me makasimme lähes päällekkäin sohvalla.
  Keith vaihtoi nopeasti asentonsa johonkin vähän asiallisempaan, mutta ei vaivautunut vetämään minua ylös. Kömpiessäni pystyyn huomasin, että hän pidätteli naurua. ”Sinä et kertonut heille?” hän kysyi hilpeänä.
  Vaikutti itsestään selvältä. Tyydyin luomaan Keithiin pilkallisen katseen.
  Hän pomppasi pystyyn. ”No, minä taidankin sitten jättää teidät tänne keskustelemaan ja lähteä hmm... tuonne noin.” Hän osoitti epämääräisesti jonnekin metsän suuntaan ja katosi ulos iskien minulle silmää ulko-ovella.
  Minä jäin istumaan siihen, tuntien kaikkien katseet kuumottavilla kasvoillani. Teki mieli paeta, piiloutua huoneeseen tai lähteä Keithin perään. Jotenkin tajusin silti, että se ei paljoa auttaisi. Tämä olisi pakko saada pois alta.
  ”Minä vain oikeasti pidän hänestä”, selitin nopeasti. ”Emmett, tuki suusi, minä en halua kuulla tuota.”
  Emmett sulki suunsa vain avatakseen sen uudelleen. ”Et halua kuulla mitä?”
  ”Sitä mitä aioit sanoa”, minä vastasin. Sitten äänensävyni muuttui tahattomasti kyllästyneeksi. ”Uuh, te sitten osaatte nämä loistavat ajoitukset.”
  Carlisle itse asiassa nauroi. Hän istui viereeni sohvalle ja pörrötti hiuksiani. Sitten hän vakavoitui. ”Mikä tämä juttu sinun ja Keithin välillä oikein on?”
  ”Miltä se näytti?” minä kysyin happamasti.
  Emmettin virne oli melkein sietämätön. ”Se näytti siltä, että yrititte tappaa toisenne sohvapainissa.”
  Kasvojeni väri oli taatusti kirkkaanpunainen. Rose löi Emmettiä olkapäähän. ”Emmett, koeta edes olla kohtelias”, hän pihahti.
  ”Minä vain... oikeasti pidän hänestä”, toistin kasvot lattiassa.
  ”Sen kyllä näkee”, Emmett naureskeli.
  Eikö Rosy saanut tyhmää miestään sulkemaan suutaan? Emmett näytti oikein nauttivan minun nöyryyttämisestäni. Kätkin kasvoni sohvatyynyyn.
  Esme silitti selkääni hiljaa. Olin iloinen siitä, että edes hän ymmärsi olla hiljaa. ”Minulla ei ole hajuakaan, miten tässä pääsi käymään näin”, minä parahdin yhtäkkiä. ”Keithissä ei ole mitään samaa kuin Marcoksessa.”
  Carlisle ja Esme vaihtoivat vain oudon katseen, mutta Edward oli suorempi. ”Voi ei, mikä onnettomuus”, hän tuhahti sarkasmia tihkuvalla äänellä.
  Minä värähdin. Kyllä minä tiesin Edwardin – ja kaikkien muidenkin – mielipiteen Marcoksesta, mutta oliko hänen pakko jatkuvasti toitottaa, miten väärässä minä hänen mielestään olin, kun ajattelin koko ajan Marcosta?
  ”Sherry, tärkeää on vain se, tekeekö hän sinut onnelliseksi”, Esme sanoi lempeästi. ”Oletko sinä onnellinen, kultapieni?”
  Sitä minun piti miettiä hetki. En minä oikeastaan ollut onnellinen, en vielä. En ennen kuin saisin Marcosin äänen karkotettua päästäni. Mutta minulla oli tunne, että vielä joskus se onnistuisi. ”Voisin olla”, minä vastasin hiljaa. ”Joskus vielä.”

Myöhemmin sinä iltana minä kaivoin Keithin käsiini jostain metsän uumenista. Hän istui raukean näköisenä puunrungolla, lähellä jäätynyttä puroa.
  ”Raukkamaista jättää minut sillä tavalla yksin selittämään niille”, sanoin ensitekijöikseni, kun näin hänet.
  Keith kohautti tyynesti olkapäitään. ”Enhän minä voi sotkeentua sinun perheesi asioihin”, hän totesi hymähtäen. Ehdin jo pelätä hänen palanneen takaisin siihen ilmeettömään kuoreen, jossa olin hänet niin usein nähnyt, mutta sitten Keith jatkoi huvittuneena; ”Minä koitin teidän tapaanne.”
  Tipuin kärryiltä. Mistä hän puhui? ”Mitä tapaa?” minä kysyin tyhmänä.
  Hän nousi hitaasti seisomaan ja kääntyi ympäri niin, että näin hänen kasvonsa. Silmät olivat aavistuksen vaalenneet ja niissä oli oranssi sävy. ”Juontitapaa. Eläimet eivät ole loppujen lopuksi niin kauhean hyvän makuisia, mutta kyllä minä pärjään. Itsehillintäni on taivaasta.”
  ”Voi!” Mitään sen älykkäämpää en keksinyt sanoa, kun syöksähdin onnellisena Keithin kaulaan. ”Kiitoskiitoskiitoskiitos”, minä hoin melkein itkuisena. Keith oli päättänyt jäädä luokseni, hän ei palaisi Italiaan.
  ”Kai minä voin vähän uhrautua sinun vuoksesi”, Keith mutisi hiuksiini. ”Olet aika uskomaton, tiesitkö sen?”
  Kyllä minä tiesin sen. Mutta ensimmäistä kertaa se tuntui kohteliaisuudelta.

Seuraavana päivänä kun tulin kotiin metsästämästä, pidin oikeasti kiirettä. Ilta oli pimeä ja Keith oli luvannut tulla hakemaan minut kaupungille. En tiennyt tarkalleen, mitä kello oli, mutta veikkasin, että olin jo vähän myöhässä.
  Kuinkas ollakaan, kun saavuin lähelle kotiamme, erotin Keithin vetovoimaisen tuoksun edessäni. Jäin puiden lomaan seisomaan, kun näin, miten Keith koputti etuoveen ja joku avasi. Lyhyen sananvaihdon päätteeksi hän asteli taloon sisään.
  Minä irvistin itsekseni ja painuin perään. Joku vielä ehtisi nolata minut Keithin silmissä. Ei sitä tiennyt, mitä Emmettkin menisi höpisemään, jos saisi tilaisuuden.
  Käteni kuitenkin pysähtyi ovenkahvalle, kun kuulin Keithin seuraavat sanat. ”Hän kuulee jonkun äänen. Jonkun Marcosin.”
  Hipsin salamannopeasti talon ikkunaan. Huoneessa oli Keithin lisäksi vain Carlisle, joka rypisti otsaansa näyttäen vähän huolestuneelta. ”Kuinka paljon Sherry on kertonut Marcoksesta, Keith?”
  Epävarma ilme välähti Keithin kasvoilla. ”Ei paljon. Hän oli Sherryn poikaystävä vai mitä?”
  ”Niin. Ja antoi Sherry ymmärtää mitä tahansa, niin hänen ihmiselämänsä ei todellakaan ollut mitään unelmaa.” Carlislen ääni muuttui äkkiä kovaksi. ”Marcos oli ehkä pahin asia mitä hänellä oli. Hän ei muuta tehnytkään kuin pahoinpiteli ja nöyryytti Sherryä ja lopulta se päättyi siihen, että Marcos yritti tappaa hänet.”
  Minua suututti. Carlisle ei ollut koskaan edes tavannut Marcosia. Oli siinäkin arvostelija. Keith oli ollut parasta elämässäni.
  Keithin ilme ei värähtänytkään. ”Sherry antoi hänen tehdä niin?”
  Nyt Carlisle näytti melkein suuttuneelta. ”Sherryä”, hän aloitti hitaasti. ”Sherryä ei kai koskaan haitannut. Ja jos haittasikin, niin hän piti sitä oikeutettuna. Jostain syystä Sherry rakasti – taitaa rakastaa vieläkin Marcosia. Ja Marcoskin ehkä rakasti häntä omalla tavallaan, mutta lähinnä hän ajatteli Sherryä omaisuutenaan.”
  ”Nukketyttö”, Keith mutisi niin hiljaa, että minun oli vaikea kuulla sitä lasin läpi. Hän vaihtoi puheenaihetta kuitenkin nopeasti. ”Miksi sinä muutit hänet vampyyriksi?”
  ”Sanotaan että potilaisiin ei saisi kiintyä”, Carlisle hymähti. ”Sherry oli kuitenkin potilaanani yli puoli vuotta leukemian takia. Välillä hän asui viikkoja sairaalassa. Hän oli aina ollut heikko ja oli alusta lähtien suhteellisen selvää, että hän kuolisi. Ja minä pidin hänestä, vaikka hän oli rasittava ja nenäkäs eikä melkein koskaan vastannut totuudenmukaisesti kysymyksiin.
  ”En kuitenkaan koskaan harkinnut tosissani hänen muuttamistaan, vaikka asia kävikin mielessäni, kun huomasin, että hänellä ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänen kohtalostaan.” Carlisle piti pienen tauon ja katsoi Keithiä. ”Sherryn äiti oli kuollut ja hänen isänsä, George Valance oli kaupungissa tunnettu lähinnä siitä, että hänen lapsensa olivat jatkuvasti verille hakattuja.
  ”Kuitenkin, marraskuussa 1940... Sherrylle oli annettu elinaikaa noin kaksi viikkoa ja silloin hän yhtäkkiä hävisi sairaalasta. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mikä sai hänet lähtemään yksin metsään, vaikka hän tarvitsi koneita pysyäkseen hengissä.
  ”Minä löysin hänet sieltä, Sherry ei ollut päässyt pitkälle. Hän oli hädin tuskin tajuissaan, mutta kuiskasi kuitenkin hiljaa neljä sanaa: ’minä en halua kuolla’, hän sanoi.”
  Hetken oli hiljaista, ennen kuin Carlisle jatkoi pehmeällä äänellä: ”Joten minä vein hänet kotiin ja muutin hänet. Jälkeenpäin olen monta kertaa ajatellut, että se saattoi olla virhe. Sherry vihaa vampyyrinä olemista. Mutta sittenkin... en usko, että muuttaisin asian, vaikka voisinkin.”
  Minä olin jo menossa sisään huutamaan hänelle, kertomaan, ettei hänellä ollut mitään oikeutta levitellä asioitani kenellekään. Ei edes Keithille. Mutta jokin sai minut jäämään paikalleni.
  Keithin kasvot erottautuivat himmeän lasin lävitse. Hän nyökkäsi Carlislen sanoille. ”Te rakastatte häntä”, hän totesi. ”Vaikka hän onkin hankala.”
  Carlisle naureskeli viimeiselle lauseelle, mutta vakavoitui äkisti. ”Älä satuta häntä, Keith. Sherry... hän on jo kokenut tarpeeksi pahaa yhdelle elämälle. Eikä hän ole lelusi.”
  Keithin vastaus viipyi hetken. ”En minä luule, että hän on leluni”, hän mutisi.
  Minä käännyin haluamatta mennä sisään. Peräännyin takaisin metsään ja annoin varjojen nielaista minut suojaansa. Huomenna Keith, minä ajattelin. Nähdään huomenna.

A/N: kommenttia. Please?
« Viimeksi muokattu: 19.08.2009 07:12:25 kirjoittanut Eara »
There are no rules in dreaming.

Mutanttiorava

  • Mutanttininjaorava
  • ***
  • Viestejä: 180
  • ;)
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 25 - 18.8)
« Vastaus #142 : 18.08.2009 22:31:48 »
Hän oli hädin tuskin tajuissaan, mutta kuiskasi kuitenkin hiljaa kolme sanaa: ’minä en halua kuolla’,

^^ Neljä sanaa  :D

Ihana luku, kiitos tositositositositosipaljon <3 Luin äsken niin surkeaa ficciä, ettet voisi uskoa, kuinka iha tää on siihen verrattuna <3
Se mikä ei tapa, vahvistaa... tai sattuu vitusti!

Clair De Lune

  • ***
  • Viestejä: 47
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 25 - 18.8)
« Vastaus #143 : 19.08.2009 17:38:15 »
jes jatkoo :) hyvä luku ja tykkään kirjotustavasta

Parisade

  • enkelten verta
  • ***
  • Viestejä: 422
  • Once upon a time in a fairytale
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 25 - 18.8)
« Vastaus #144 : 26.08.2009 21:42:07 »
Clair De Lune: Kiitoooos:D
Mutanttiorava: Oho, hups. Laskuvirhe:) korjasin. Kiitoossss:)

26. Katkennut
1947, Alaska, USA

  ”Hitto”, Keith kirosi. Auton moottorista puski esiin yhä sankempaa ja sankempaa savua ja liikuimme eteenpäin vain nytkähdellen. Lopulta Tanyan kärsinyt Mercedes pysähtyi kokonaan.
  Minä kuuntelin vaiti Keithin mutinaa typeristä kulkuneuvoista. Olimme aamulla lähteneet kaupunkiin Tanyan autolla, mutta tietenkin se kuukahti tien sivuun. Minun tuuriani.
  ”Etkö sinä aio korjata sitä”, minä kysyin varovasti, kun Keith ei näyttänyt tekevän mitään. Pitäisihän meidän sentään tästä jonnekin päästä.
  ”Korjaa itse jos kerran olet niin hyvä”, Keith äyskähti. Minä suljin suuni loukkaantuneena. Keith ei ollut taas pitkään aikaan puhunut minulle niin tylysti.  Keith huokaisi hermostuneena ja valahti täysin ilmeettömäksi. Sitten hän taikoi kasvoilleen anteeksipyytävän hymyn. ”Totta puhuen, Sher, minä en ole todellakaan mikään taikuri autojen kanssa. En edes aja näillä usein.”
  Suuni loksahti auki. ”Etkö sinä osaa korjata autoa”, minä tivasin kimeällä äänellä.
  Keith pudisti päätään. ”Ohjekirjan kanssa se ehkä onnistuisi. Mutta periaatteessa en.”
  Miten hitossa se oli mahdollista? Vasta viimeviikolla Keith oli näprännyt telkkariani hetken ja saanut sen kuvan lakkaamaan särisemästä. Ja videonauhurinikin toimi vain hänen ansiostaan. Keith osasi kaiken.
  Nielaisin kuuluvasti ja koetin näyttää itsevarmalta. ”No sitten on hyvä, että minä olen mukana”, sanoin reippaasti ja virnistin Keithille. Nousin ulos autosta. ”Ala tulla. Sinä saat auttaa minua.”
  Keith näytti epäilevältä, mutta seurasi minua sittenkin. ”Väitätkö sinä saavasi tämän kuntoon”, hän kysyi.
  Näpläsin auton etuosaa hermostuneena. Miten konepellin oikein sain auki? Rosella siihen meni kaksi sekunnin murto-osaa. ”Voin saada”, minä vastasin. Epävarmuus paistoi äänestäni kilometrien päähän. ”Olen katsellut aika paljon kun Rosy häärää näiden laitteiden kanssa, eikä se näytä vaikealta.” Hakkasin konepeltiä kaksin käsin. ”Äh, miksi... tämä... ei aukea?”
  Keith nauroi minulle päin naamaa. ”No sittenhän meillä on asiat hyvin”, hän hymähti sarkastisesti. Yhdellä kädenliikkeellä hän avasi konepellin. ”Käy töihin, mestari.”
  Hitto. Miksi hän sai sen aukeamaan, mutta minä en. Siinä oli varmaan kyse lihasvoimista.
  Silmieni edessä levittäytyi iso kasa jotain laitteita sotkuisessa järjestyksessä. Räpytin silmiäni pari kertaa. Huh, täällä ei ollut mitään edes kaukaisesti tutulta muistuttavaa ruuvia. Tartuin umpimähkään yhteen rautaruuviin ja aloin kiertää sitä pois paikoiltaan. Pakko siitä oli edes jotain tapahtua.
  ”Se on sytytystulppa”, Keith huomautti autoon nojaten. Minä nyrpistin nokkaani. Eikö hänen ollut tarkoitus olla tässä työssä ihan surkea?
  ”Tiedetään”, minä valehtelin muka tyynesti. ”Mitä sitten?”
  ”Sitä vain, että siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa”, Keith sanoi. Hänen katseensa harhaili jossain taivaalla, mutta huulilla oleva hymy oli järkyttävän omahyväinen. ”Tunnusta pois, Sherry, että sinä et tiedä autoista mitään.”
  ”Tiedän minä”, minä tokaisin ja kiskoin jotain levyä irti. Sen alta paljastui jokin propellin näköinen laite. Tökkäsin sitä kevyesti ja jäi pyörimään kuin öljytty hyrrä. ”Mene käynnistämään auto Keith.”
  Keith kohautti olkapäitään ja kiipesi takaisin ratin taakse. Moottori jyrähti käyntiin.
  Minä kirkaisin, kun jokin napsaisi käteni irti. Ihoni repeytyi rikki ja jokin viilsi rannettani. Lihassäikeeni repeytyivät irti ja luu napsahti poikki. Kaaduin selälleni maahan käsivarsi halvaantuneena. ”Käsi meni poikki!” minä ulisin. ”Keith minun käteni katkesi, AAAAAAAAAAA!”
  Poltti. Kirkunani sattui jopa omiin korviini, mutten voinut estää itseäni. Poskilleni valui kyyneleitä, yhtä kuumia kuin veri joka tahrasi puseroni.
  Keith sanoin jotain, mutta minä en välittänyt. En edes kuullut häntä. Kuulin vain oman ääneni, joka huusi apua. Tunsin jonkun ravistelevan minua. Joku läimäisi poskeani. Kirkunani yltyi.
  ”Taivas, oletko sinä aina noin ylidramaattinen?” Keith ärähti.
  Minä avasin silmäni hämmentyneenä. Miksi hän kuulosti noin kyllästyneeltä? Oliko tämä hänestä hauskaa? Poskeani kuumotti ja ranteessani tuntuva kipu vain yltyi. En uskaltanut katsoa, miltä kädentynkäni näytti. ”Minulla ei ole kättä!” minä nyyhkytin. ”Voi luoja, minulla ei ole—”
  Keith tarttui haavoittuneeseen käteeni ja nosti sen silmieni tasalle. ”Mitä sinä höpiset? Katso, sormesi ovat tallella, voit rauhoittua.”
  Minä tuijotin kättäni epäuskoisesti. Se näytti ihan normaalilta. Ranteessa oli kolme syvää, säännöllistä viiltoa, mutta siinä kaikki. Käsi oli tallella. Miten se voi olla tallella. Minä olin tuntenut, että se oli irti. Ihan varmasti olin.
  Sitten huomasin, kivun kasvojeni sivustalla. ”Sinä löit minua”, minä syytin vihaisena.
  Keith irvisti. ”Ai nytkö siitä sitten välitetäänkin”, hän tuhahti.
  Minä inahdin vaivalloisesti, kun tajusin, että Keith puhui luultavasti Marcosista. Napautin suuni kiinni. Minähän en alkaisi Keithin kanssa keskustelemaan entisestä poikaystävästäni.
  Keith kumartui katsomaan konepellin alle. Hänen äänensä oli vaimea. ”Eikö meidän sinusta pitäisi puhua tästä?” hän kysyi.
  ”Ei!” minä äyskähdin. Kiedoin hihaani ranteessani olevien syvien haavojen päälle ja lähdin auton ovea kohden. ”Koita saada se kuntoon, minä odotan autossa.”
  ”Etkö sinä tosiaan ikinä välittänyt, vaikka hän hakkasi sinua?” Edelleenkään, Keith ei katsonut minuun. Painauduin syvemmälle tuoliini ja vaikenin kuin muuri. Keith jatkoi vielä. ”Häiritsisikö sinua jos minä raiskaisin sinut? Jos melkein tappaisin sinut?”
  ”Sinä et tiedä mistä puhut!” minä räjähdin. ”Ei se ollut noin mustavalkoista, Keith; minä en todellakaan ollut mikään pyhimys!” Vedin keuhkoihini lisää happea ja jatkoin vähän rauhallisemmin. ”Kuule, Carlislella on hyvin puolueellinen kuva kaikesta tapahtuneesta. Hän ei koskaan edes tavannut Marcosia.”
  Suljin suuni taas ja Keith taisi tajuta ilmeestäni, että tästä asiasta minä en puhuisi hänen kanssaan. En nyt, enkä koskaan, vaikka taisinkin olla rakastunut häneen. Marcos oli pyhä ja minä lupasin itselleni, että mielikuvani hänestä tulisi aina olemaan aito. En antaisi muiden panettelun sumentaa sitä nauravaista kuvaa, joka minulla hänestä oli. Tässä minä vielä pystyin olemaan hänelle uskollinen, eikä kukaan voisi estää minua rakastamasta häntä. Ei edes Keith.
  Keith paiskasi yhtäkkiä konepellin reippaasti kiinni ja heittäytyi ajajan istuimelle. ”Tämä taitaa toimia nyt”, hän sanoi ja minä säpsähdin kuin auto jyrähti liikkeelle. Keithin sormet pyyhkäisivät hiukset pois silmiltäni. ”Kätesi näyttää aika pahalta”, hän huomautti neutraalilla äänellä.
  Minä vilkaisin alas hihaani, joka oli värjäytynyt verestä. Viilloista pulppusi yhä punaista nestettä ja minä ihmettelin, miksi ranteeseeni ei sattunut enempää. Painoin käteni haavojen päälle ja yritin tukahduttaa verenvuodon.

  ”Hitto, miksei tämä lakkaa”, minä marisin kun saavuimme kotipihaamme. ”Minä parannun nopeasti, tämä ei ole normaalia.”
  Keith kohautti olkapäitään välinpitämättömänä samalla kuin auttoi minut autosta ulos. ”Pärjäätkö sinä? Carlisle on näköjään kotona, voit pyytää häntä paikkaamaan sinut.”
  Jaaha, Keith aikoi siis taas hipsiä tiehensä. Tuhahdin kuuluvasti peittääkseni sen, etten halunnut hänen lähtevän ja käänsin pääni mielenosoituksellisesti sivuun.
  Keithiä nauratti. Hän kietaisi kätensä vyötärölleni ja suuteli minua.
  Päässä pyöri. Käsivarteni kiertyivät automaattisesti hänen niskaansa ja hengitys muuttui huohotukseksi. Ranteessani oleva kipu unohtui, kuin taikaiskusta.
  Sitten Keith kiepahti nauraen autolle ja ajoi pois jättäen minut huohottamaan keskelle pihaa. ”Saatanan Keith”, minä mutisin, kun auton takavalot katosivat metsään.

  En ollut ollenkaan ottanut huomioon sitä, millaisen kohtauksen Carlisle ja Esme saivat. Heille riitti yksi vilkaisu veriseen ranteeseeni ja sitten he olivatkin jo tehneet omat päätelmänsä siitä, mitä oli tapahtunut.
  ”Sherry!” Carlisle ärähti ja yhtäkkiä hän seisoi edessäni. Minä hätkähdin hänen ilmettään, se näytti siltä, että kuin hän olisi kovasti yrittänyt olla olematta vihainen, muttei ihan pystynyt siihen. ”Mitä sinä olet taas tehnyt?”
  Taas? Miten niin taas? Ilmaisutapa suututti minut. Aina tuo oli kuvittelemassa pahinta.
  Esme taas näytti surulliselta ja huolestuneelta, melkein pettyneeltä. ”Sherry-kiltti, minä luulin, että kaikki oli nyt hyvin”, hän huokaisi.
  Se ärsytti minua vielä enemmän. Ihan kuin minä olisin täysin toivoton tapaus, jolla ei ollut omaa järkeä ollenkaan. Hymyilin ylimielisesti. ”Sinä luulet monenlaista”, minä lipsautin. Jostain syystä en ollut kovin innokas kertomaan, mitä oikeasti oli tapahtunut; minulle oli ihan sama, mitä nuo ajattelivat.
  Carlisle tarttui käsivarteeni ja veti hihaa varovasti ylöspäin. Hänen suupielensä kiristyivät kun hän näki viillot. ”Nämä ovat syviä”, hän huomautti tasaisesti, vaikka huomasinkin äänen tärisevän kiukusta. ”Ne pitää tikata—”
  ”Voinko saada morfiinia”, minä keskeytin innokkaasti. ”Nämä sattuvat ihan helvetisti.”
  ”Lopeta kiroilu!”
  Häh? Nytkö minulle alettiin valittaa kielenkäytöstä? Okei, tässä todellakin meni raja. ”Ihan turhaa sinä minulle rähjäät”, tuhahdin mahdollisimman nokkavasti. ”Te teette molemmat taas ihan omia johtopäätöksiä, vaikka ette edes tiedä, mitä tapahtui.”
  Carlisle ohjasi minut sohvalle istumaan. ”Minä näen oikein hyvin, mitä tapahtui”, hän huokaisi väsyneesti. ”Sherry... ole vain hiljaa.”
  ”Se oli vahinko, minä—”
  ”Vahinko?” Carlisle ärähti. Hän ravisti kättäni. ”Näyttääkö tämä sinusta vahingolta?”
  Minä olin tuiskahtamassa jotakin vastaukseksi, kun äkkiä suljin suuni. Kolme täsmällistä, yhdensuuntaista viiltoa. Ne eivät todellakaan näyttäneet vahingolta. Mutta minkä minä sille voin
  ”Se oli ihan oikeasti vahinko—” minä aloitin.
  Esme sanoi hiljaa: ”Lopeta tuo valehtelu, Sherry.”
  ”Mutta minä—”
  ”Ole hiljaa.” Minä ilmeisesti ärsytin Carlislea. ”Sherry, minä olen kyllästynyt siihen, ettet ikinä puhu totta.”
  Se oli niin epäreilua, että kyyneleet kohosivat silmiini. Eikö heitä kiinnostanut kuunnella? Eikö heitä kiinnostanut tippaakaan, mitä sanottavaa minulla oli?
  Esme kipaisi hakemassa Carlislen lääkärinlaukun ja laski sen pöydälle eteemme. Hän halasi minua lempeästi. ”Kulta, kaikki järjestyy”, hän mutisi.
  Tönäisin hänet kauemmas. ”Missä hitossa Edward oikein on?” minä tivasin tärisevällä äänellä. Tarvitsin Edwardin tänne selittämään puolestani. Häntä nuo idiootit kuuntelisivat. Miten hän kehtasi olla poissa juuri silloin kun häntä olisi tarvittu?
  ”Kaupungissa, mutta—”
  ”Hienoa”, minä kivahdin. ”Kerta kaikkiaan loistavaa.” Pomppasin ylös sohvalta. ”Minä en jaksa teitä, taidan häipyä yläkertaan.”
  Carlisle tukki tieni. ”Sinä et mene minnekään”, hän sanoi tiukalla äänellä. ”Istu alas.”
  No en varmasti. ”Haistakaa paska”, minä tuhahdin ja yritin kiertää Carlislen päästäkseni yläkertaan.
  Hän tukki tieni. Esme nousi myös seisomaan ja tuli viereeni. ”Sherry, sinä tiedät, että tuo on turhaa, ja—”
  ”Hemmetti!” minä kirkaisin. ”Mikä teidän ongelmanne oikein on, ettekö te voi vain jättää minua rauhaan?” Peräännyin lähelle takkaa ja nappasin sen reunukselta posliinikoiraan. ”Te olette...” Pamautin koiran lattiaan. ”...ihan hirveitä!”
  ”Sherry, voitko koittaa käyttäytyä, niin kuin et olisi viisivuotias lapsi”, Carlisle ärähti. Hän kääntyi avaamaan lääkärinlaukkuaan. ”Tule nyt tänne sieltä. Heti!”
  Siinä vaiheessa minulla paloi pinna lopullisesti. ”Minä käyttäydyn tasan niin kuin haluan!” kiljuin samalla kun särjin toisen posliini esineen. ”Ja teen tasan mitä haluan, älä yritä tulla määräilemään minua!” Nappasin kolmannen eläimen ja paiskasin sen suoraa kohti Carlislea. Hän oli selin, eikä väistää, joten se pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi hänen takaraivoaan vasten. Jähmetyin paikoilleni.
  Carlisle oli luonani kahdella harppauksella. Hän tarttui käsivarteeni ja tönäisi minut tylysti sohvalle. ”Tyhmä tyttö”, hän murahti.
  ”Minä haluan morfiinia”, sihahdin kiukkuisesti ja yritin rimpuilla kättäni irti.
  Carlisle näytti niin halveksivalta, että käperryin vaistomaisesti kokoon. ”Älä edes kuvittele.” Hän nappasi käteensä ruiskun ja täytti sen jollain nesteellä, jota arvelin puudutusaineeksi. ”Pidä se käsi paikoillaan.”
  Minulla ei ollut aikomustakaan olla paikoillani. Heilautin kättäni niin, että se osui Carlislen pitelemään pulloon ja ruiskuun ja särki ne. Kirkas neste valui hyödyttömänä lattialle. Hymyilin voitonriemuisesti. ”Nyt sinun täytyy antaa minulle morfiinia”, minä huomautin ylimielisesti.
  Carlisle oli tosi vihainen. ”Tässä talossa ei ole morfiinia”, hän ärähti. Hän haroi hiuksiaan turhaantuneen näköisenä. Hänen katseensa osui sohvalle leviävään vereen. ”Sherry, tämä on pakko ommella, tai sinä vuodat kuiviin”, hän sanoi ja tarttui taas ranteeseeni. ”Älä liiku, tämä ei kestä kauan.”
  ”Mitä?” minä rääkäisin, kun tajusin, mitä hän aikoi tehdä. Yritin nykiä kättäni irti pakokauhun vallassa.”Ei! Ei ikinä!”
  ”Syytä itseäsi”, Carlisle mutisi, mutta jotenkin hän kuitenkin kuulosti olevan pahoillaan.
  Olin niin paniikissa, että en tajunnut melkein mitään muuta kuin sen, että jokin terävä puhkoi ihoni. Nyyhkytykseni vaihtuivat kirkunaan. ”Älä”, minä kirahdin anovalla äänellä. Kipu ei loppunut. ”Luoja, se oli vahinko... minä vannon, että se oli vanhinko... älä, kiltti... älä...” Rukoileva ääneni heikkeni ensin pieniksi kuiskauksiksi ja vaihtui sitten vain repiväksi nyyhkytykseksi. Carlisle sai tikit valmiiksi ja päästi käteni irti. Vedin sen rintaani vasten ja käperryin pieneksi palloksi sohvalle. Miten nuo saattoivat? Ensin he eivät uskoneet, kun yritin selittää ja sitten Carlisle vielä meni ihan ilkeyttään satuttamaan minua. Ja Esmekin vain seisoi tuossa ja teeskenteli myötätuntoista.
  Nousin vaivalloisesti ylös. Tällä kertaa Carlisle ja Esme eivät yrittäneet estää minua. ”Te ette ikinä, ikinä milloinkaan saa tätä anteeksi”, minä sihahdin itkuisella äänellä.
  Ulko-ovella törmäsin Edwardiin, joka tuntui jo tietävän, mitä oli tekeillä.
  ”Jaa, nyt sitä sopii tulla kotiin”, minä kivahdin.
  Edward ei edes vilkaissut minua. ”Se oli vahinko”, hän sanoi matalalla äänellä Carlislelle ja Esmelle. Ja sitten hän selitti heille, miten meidän automme oli rikkoutunut ja minä olin yrittänyt korjata sitä.
  Carlislen ja Esmen ilmeitä oli hauska seurata. Ne muuttuivat ensin epäuskoisiksi ja sitten kauhistuneiksi. Hymyilin itsekseni omahyväisesti. Siitäs saivat.
  ”Sherry”, Carlisle huokaisi. ”Sherry, odota.”
  Mutta minä olin jo poissa. Juoksin kovaa vauhtia metsän halki. Minä en enää tuohon taloon menisi. En enää ikinä.
 
  Syöksähdin koputtamatta sisälle Tanyan taloon. ”Missä Keith on?” minä täräytin olohuoneessa istuvalle Irinalle.
  Hän rypisti otsaansa. ”Kirjastossa kai, hän—”
  En jäänyt kuuntelemaan, miten lause loppui. Pyyhälsin yläkertaan, kulmasta vasemmalle ja potkaisin kirjaston oven auki. Irinan arvailut olivat olleet oikeassa, Keith oli siellä. Ikävä kyllä, hänen seurassaan oli suunnattoman uteliaalta näyttävä Tanya.
  ”Häivytään”, minä tokaisin tärisevällä äänellä.
  Keith nousi ylös tuolista, jossa hän oli mukavasti lojunut rauhallisen näköisenä.
  ”Sherry?” Tanya kysyi hämmästyneeltä. ”Sherry, mikä on, sinähän täriset.”
  ”Painu helvettiin!” minä rähähdin. ”Tuletko sinä?” minä tivasin Keithiltä ja käännyin ympäri. ”Ota auton avaimet”, huikkasin vielä olkani ylitse.
  Keith seurasi minua autotalliin ja hyppäsi kiltisti ajajan paikalle. Hän käynnisti auton ja lähti vaieten peruuttamaan pois pihasta. Minä huokaisin helpottuneena. Keith oli tullut mukaani, hän ei ollut jättänyt minua yksin. Ainakin minulla oli joku johon voin luottaa.
  Vasta kun saavuimme maantielle, Keith avasi suunsa. ”Minne me olemme menossa?” Tämän takia Keith oli ihana. Ei ihmettelyä tai kiusallisia kysymyksiä. Ainakaan vielä.
  ”Jonnekin. Minne tahansa. Ihan sama minulle”, minä mutisin vaisusti. Teki vieläkin mieli itkeä, mutta se olisi saattanut olla vähän noloa. ”Kunhan menemme kauas.”
  ”Mhm...” Keith mutisi. Hän oli hetken hiljaa ja virnisti sitten häijyn oloisesti. ”Kuule Sherry, oletko sinä ikinä käynyt Vancouverissa?”
  Säpsähdin yllättyneenä. ”Vancouverissa?” minä kysyin epäilevästi. ”En, kuinka niin?
  ”Koska”, Keith aloitti. ”Minun ylirakas siskoni on siellä tällä hetkellä. Ja hän määräsi minut tuomaan sinut näytille joku päivä.”
  Ilmeeni oli taatusti näkemisen arvoinen. ”Ai... jaa... kai se käy”, minä änkytin. Meidän suhteestamme oli näköjään tulossa ihan virallinen juttu. ”Oletko ihan varma, että haluat esitellä minut siskollesi”, varmistin vielä. ”En ole välttämättä maailman edustavin ihminen.”
  Keith käänsi katseensa minuun ja välittämättä tippaakaan kolarivaarasta, hän suuteli minua. ”Olen ihan varma.”

A/N: Kommenttia? Kilit?
There are no rules in dreaming.

roxoXO

  • ***
  • Viestejä: 234
  • lost and found
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #145 : 27.08.2009 16:17:27 »
HAAA jatkoa!!<3
hyvä luku(taas kerran)

edward oli ihan tyhmä ku oli jossain kaupungilla sillon kun sherry olis tarvinnu sitä:/
:DD
 sori rakentava lähti lomalle(tai on ollut lomalla jo kauan)

tuleehan vielä jatkoa?
*alicenkoiranpentuilme*
these eyes won't see the same after I flip today

Clair De Lune

  • ***
  • Viestejä: 47
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #146 : 27.08.2009 16:48:23 »
ihanaa jatkoa! saa nähä miten se sisko reagoi :D

Mutanttiorava

  • Mutanttininjaorava
  • ***
  • Viestejä: 180
  • ;)
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #147 : 27.08.2009 17:06:41 »
IHANAIHANAIHANAIHANAIHANA<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3

Rakastan tätä <3 Jotenki angstisen synkän ihana <3
Se mikä ei tapa, vahvistaa... tai sattuu vitusti!

Michell

  • ***
  • Viestejä: 49
  • You always have to wake up
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #148 : 27.08.2009 20:54:59 »
Jee päivä pelastettu! Päivä parani kerta heitolla ku tähä oli tullu jatkoo<33 Tykkään tavastasi kirjoittaa. Kaikki ei ole niiku itsestään selvää eikä sillee ruusuilla tanssimista :D Keith on ihana ärsyttävällä tavallaan. Tykkäsin siitä kohdasta kun edward tuli kotii. Kerrankin Sherry kaipasi Edwarttia. :)
Tulipa taas sekava...
Jatkoaa?
"Minä lensin tai ainakin minusta tuntui siltä"  l  "...Tietää outoja se puu tuskin enää oudoksuu..."

Amanecer

  • ***
  • Viestejä: 392
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #149 : 27.08.2009 22:43:31 »
Rakastan tätä <3 Jotenki angstisen synkän ihana <3
jes, just noin mä oon aina halunnu kuvailla tätä, mut en oo osannu. angstisen synkän ihana, just sitä tää on. ei enempää, ei vähempää. tääkin luku oli taas tosi hyvä. en kyllä menis moittimaan carlislea ja esmeä noista johtopäätöksistä kun miettii, miten sherry on valehdellu ja muutenki halunnu kuolla jnejne. ihme hiippareita sekä sherry että keith, ja sopivat siitäkin syystä mainiosti yhteen. tai en tiedä miten nuo luonteenpiirteet sitten kohtaavat aikojen saatossa ja millaisia riitoja on tulossa, mutta silti. ;D kiitoksia.
Onni on kuin lasi: kun se on kirkkaimmilleen hiottu, se särkyy.

Lyn

  • Poet of the Mist
  • ***
  • Viestejä: 100
  • Mahzirikhi zu gang ghukhil
    • My mind
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #150 : 28.08.2009 19:46:45 »
Juu, sori en ehtiny kommentoimaan viime lukua. Mutta nyt sitten taas. Elikkäs. Oikeasti, tämä on yksi harvoista ficeistä joita olen oikeasti jaksanut seurata. Kiitos siitä sinulle :).

Elikkäs. Ouch, ilkeää Carlislelta ja Esmeltä, vaikka toisaalta ymmärrän miks ne suhtautui noin. Mut silti. Sherry on yhä se sama itsekeskeinen paska (älä ymmärrä väärin, hahmona hän on aivan ihana, mutta silti :D) kuin ennenkin, Edward on poissa juuri silloin kun häntä tarvitaan (vaikka huomattiinhan tämä jo New Moonissa) ja Keith. Ah Keith, pidän hänestä aina vain enemmän.

Mutta juu. Ihania juonenkäänteitä, odotan innolla Vancouveria (ja jos olet ilkeä niin matkalla kuitenkin tapahtuu jotain mutta joo...). Joten, jatkoa kehiin.

~Lyn
Write your poems to sand of dream
Feel the distance, cry and srcream
Love with all you might and heart
And pray that you will never fall apart.
Art is part of my soul
I wish you a safe journey

mmary

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #151 : 28.08.2009 20:31:53 »
Sori, kun minäkään en ole kommentoinut kaksi viimeistä lukua, kiireitä koulun kanssa.
Mut joo, kuten aina tää on ihana ja tykkäsin etenkin täst kohdast;

”Mhm...” Keith mutisi. Hän oli hetken hiljaa ja virnisti sitten häijyn oloisesti. ”Kuule Sherry, oletko sinä ikinä käynyt Vancouverissa?”
  Säpsähdin yllättyneenä. ”Vancouverissa?” minä kysyin epäilevästi. ”En, kuinka niin?
  ”Koska”, Keith aloitti. ”Minun ylirakas siskoni on siellä tällä hetkellä. Ja hän määräsi minut tuomaan sinut näytille joku päivä.”


Ja mul on yks kysymys, et onks Keith jo eronnut Voltureista vai ei?

No lopetan nyt tähän, ja toivottavasti tulee jatkoo pian  :D

Parisade

  • enkelten verta
  • ***
  • Viestejä: 422
  • Once upon a time in a fairytale
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 26 - 26.8)
« Vastaus #152 : 29.08.2009 16:23:45 »
mmary: ei Keith ei ole eronnut vielä Volturista. Katsotaan saako hän nyt jossain vaiheessa aikaiseksi.
Lyn: Kiitos. Kiva kun olet jaksanut seurata tätä (vaikka tuo loikin minulle aikatavalla paineita, koska juoni menee siihen suuntaan, että luultavasti melkein kaikki lakkaavat lukemasta tätä yhdessä vaiheessa...) Itsekeskeinen paska sopii Sherryyn. Epäitsekkyys on syvältä =D
Amanecer: Niin, onhan Carlislella ja Esmellä syynsä. Sherryä ei vain taida kauheasti kiinnostaa, miksi häneen ei luoteta.
Michell: Niinpä, kerrankin Edward olisi ollut hyödyllinen.
Mutanttiorava: kiitos
Clair De Lune: kiitos. Karmel ei välttämättä ole ihan sieltä tahdikkaimmasta päästä.

A/N: Ja saatte kiittää yksinomaan itseänne siitä, että saatte jatkoa jo nyt. Kummasti piristää nuo kommentit ja kannustaa kirjoittamaan :D

27. Muilla mailla

1948, Vancouver, Kanada

Vancouver sijaitsee Canadan länsirannikolla, melko lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Se on Kanadan kahdeksanneksi suurin kaupunki ja koko Länsi-Kanadan suurin väestökeskittymä.
  Siihen loppuivat minun faktatietoni tästä ruuhkapesästä. Vancouverin keskusta oli ainakin minun silmissäni sekava ja monimutkainen ihmispesäke, jossa ei mahtunut kättään heiluttamaan. Auton tuuletus toi sieraimiini ihmisten hajua, mutta onneksi en ollut kovin janoinen.
  Keith ajoi hitaasti katua alas ja parkkeerasi auton näppärästi pieneen koloon ja sujahti ulos ovesta. ”Ulos, Sherry”, hän kehotti virnuillen avatessaan minulle oven. Keith ei selvästikään välittänyt tippaakaan siitä, että minä olin kankeana kauhusta.
  Annoin Keithin vetää itseni ulos autosta, mutta en voinut olla ihmettelemättä sitä, miksi minä oikein suostuin tekemään tämän. Inhottavat ihmissyöjävampyyrit repisivät minut taatusti kappaleiksi.
  Mutta Karmel kuitenkin oli Keithin sisko. En minä voinut sanoa, etten halunnut tavata henkilöä, joka oli luultavasti tärkein hänen kieroutuneessa elämässään. Jostain syystä olin mustasukkainen siitä, miten lämpimästi Keith siskostaan puhui. Minulla ei oikeastaan ollut oikeutta valittaa. Keith oli tuntenut Karmelin koko elämänsä ja minut vain pari kuukautta. Oikeastaan olisi ollut outoa, jos minä olisin ollut hänelle tärkeämpi kuin Karmel.
  ”Minne me menemme?” minä kysyin epäluuloisena, kun Keith ohjasi minut sisään vastapäisen rakennuksen suurista pariovista. Sitten näin kyltin, jossa luki kahdella kielellä jotain hotellista. ”Ei hitossa”, minä pärskähdin. ”Keith, eivät vampyyrit asu hotelleissa.”
  ”Sitä minäkin sanoin”, Keith virnuili. ”Mutta nämä kaksi haluavat katon päänsä päälle ja lämpimät suihkut. He pystyvät olemaan vain muutaman viikon yhdessä paikassa kerrallaan, joten hotellit ovat paras vaihtoehto. Sitä paitsi täältä on ilmeisesti helpompi päästä metsästämään kuin jostain pusikosta.” Hän hymyili vastaanottovirkailijalle rennosti ja johdatti minut rauhallisesti portaisiin. Minä tajusin hänen sanansa hieman myöhässä. ’Helpompi päästä metsästämään’. Juu, näin lähellä keskustaa oli taatusti kasapäin ihmisiä tapettavaksi. Värähdin hermostuneena. Keith oli viemässä minua suoraa kohti tappajien pesää.
  Jouduimme kiipeämään kolmanteen kerrokseen saakka, ennen kuin Keith viimein pysähtyi erään oven eteen. Ovi levähti auki samalla hetkellä kun pysähdyimme.
  ”Jaa, että Keith”, oven avannut vampyyri hymyili. Hän oli pitkä, mustahiuksinen mies, jolla oli kalvakka, suklaanruskea iho ja kauniit kasvot. Olisin kutsunut punaisten silmien valoisaa tuiketta ystävälliseksi, ellei hyypiö olisi aiheuttanut minussa sellaisia kauhunväristyksiä.
  ”John! Käske ne sisään!” Viereisestä huoneesta kuuluva ääni sai minut hätkähtämään. John kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi ja teki meille tietä.
  ”Karmel lojuu kolmatta tuntia suihkussa”, hän selitti katse Keithissä ja jatkoi saman tien. ”Sinä et ole pitänyt kovinkaan aktiivisesti yhteyttä.”
  ”Tiedät ne kuviot. Töitä. Eikä teitäkään ole Italiassa näkynyt.”
  Minua ei, outoa kyllä, harmittanut yhtään syrjään jääminen. Olin äkkiä täysin varma siitä, että halusin täältä äkkiä pois. Minä en tuntenut Johnia enkä Karmelia ja nyt alkoi tuntua siltä, että en itse asiassa tuntenut Keithiäkään kovin hyvin. En tiennyt mitään hänen Italianelämästään. Enkä kyllä halunnutkaan tietää. Kai.
   ”... ja Karmel tiesi, että joutuisi taas kamalan painostuksen kohteeksi, Chelsea ja kaikki, niin me ajattelimme, että on parempi pysyä poissa.” En tajunnut puoliakaan Johnin selityksestä, mutta Keith näytti tajuavan ja jopa olevan samaa mieltä Johnin kanssa.
  Yhtäkkiä tahallisen äänekäs oven avaus käänsi meidän kaikkien huomion. Minä jäin tuijottamaan tytön kasvoja, hänen marssiessaan Keithin luokse. Karmel oli klassinen kaunotar. Täydellinen muotokuvamalli. Hänen märät silkkiset hiuksensa olivat samaa sysimustaa sävyä kuin Keithin hiukset ja valuivat pitkinä alaselkään. Karmelilla oli päällään pelkästään hotellin valkoinen kylpytakki, mutta hän näytti siitä huolimatta ihan vieraan maan kuningattarelta. En voinut estää itseäni olemasta kateellinen hänen ulkonäöstään. Hän näytti niin vahvalta. Niin varmalta.
  Karmel vaihtoi Keithin kanssa nopeat poskisuudelmat, ennen kuin palasi Johnin vierelle ja alkoi puhua. ”Sinun silmäsi ovat oranssit”, hän huomautti. ”Säälittävää, K, säälittävää.”
  Minun kasvojani kuumotti. Karmel ei ainakaan arvostanut minua turhan paljon. Eikä nähtävästi myöskään välittänyt läsnäolostani pätkääkään.
  Keith vain virnisti rennosti ja etsi itselleen istumapaikan. ”Se on oikeastaan aika kätevää. Voi esimerkiksi liikkua ihmisten ilmoilla.” Hän vilkaisi Karmelia merkitsevästi. ”Eikä tarvitse istua päiviä hotellissa tylsistymässä.”
  Karmel irvisti paljonpuhuvasti. Vapaasti liikkuminen ei selvästikään ollut hänestä eläinten veren juomisen arvoista. Päätin jo nyt, että en todellakaan tainnut pitää Keithin siskosta. Hän turhan ylimielinen.  Minä koitin olla mahdollisimman huomaamaton painautuessani kiinni Keithin kylkeen. Hän ujutti käsivartensa varovasti vyötärölleni ja puristi käsivarttani rohkaisevasti.
  Yhtäkkiä Karmel sitten päättikin käydä minun kimppuuni. ”Tuoko on se sinun ihmelapsesi Keith”, hän tuhahti. Tunsin kuinka hänen katseensa tarkasteli minua päästä varpaisiin. ”Eipä näytä kovin kummoiselta.”
  Minä olin varmasti tulipunainen sekä suuttumuksesta, että nolostuksesta. Miten tuo ääliö kehtasi tulla arvostelemaan minua? En minäkään esittänyt mielipiteitäni hänestä. Ainakaan ääneen.
  ”Hän on aika heikon näköinen”, Karmel arvioi. ”Etkö sinä sanonut, että hän on jonkinlainen kehitysvammainen vampyyri?”
  Kehitysvammainen? Kehitysvammainen? Tässä kulki minun sietokykyni raja. Tuijotin Keithiä murhaavasti. ”Vau, millä kaikilla nimityksillä sinä oikein keksit haukkua minua?” tivasin ivaa tihkuvalla äänellä.
  ”Minä en sanonut noin”, Keith sanoi tyynesti. ”Kyllä, Karmel, tämä on Sherry. Ja onnittelut, sinä ilmeisesti onnistuit suututtamaan hänet oltuasi huoneessa vain viisi sekuntia.”
  Karmel heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Sama se. Aiotko sinä raahata hänet Italiaan vai et?”
  Minä liikahdin hermostuneena tuolillani, mutta Keith vain veti minut lähemmäs. ”Minä en raahaa ketään yhtään minnekään, Karmel”, hän selitti kärsivällisesti.
  Karmel näytti synkältä. ”Aro tulee olemaan tosi iloinen, kun olemme molemmat poissa”, hän sanoi. Hän vilkaisi Keithinä näyttäen masentuneelta ja epätoivoiselta ”Meillä on ongelma.”
  ”Ei Aro ole ongelma”, Keith sanoi itsevarmasti. ”Minä hoidan hänet kyllä ja olen melko varma siitä, että hän tulee jopa olemaan iloinen lähdöstäni.”
  John puutui keskusteluun. ”Niin Keith, koko Volturi ihan repesi riemusta silloinkin kun Karmel häipyi”, hän huomautti kuivasti.
  Katseeni kiersi kaikkien kolmen kasvoja ja minulle sisälleni tuli äkkiä lämmin tunne. Ainakin meillä oli jotakin yhteistä. Kaikki olivat huolissaan Volturin vaikutuksesta elämäänsä.
  No jaa... ehkä kaikki muut, paitsi Keith. Hän näytti kyllästyneeltä. ”Älkää viitsikö, eivät asiat aivan noin huonosti ole. Minä puhun Aron kanssa ja—”
  ”Helppo sinun on sanoa”, Karmel kivahti. ”Aro on hulluna sinuun. Niin kuin muuten kaikki muutkin siellä. ’Keith, voinko auttaa jotenkin?’” hän matki palvovalla äänellä. ”’Keith, mitä voin tehdä puolestasi?’ ’Keith, saanko hitto vie nuolla saappaasi?’” Karmelin ääni oli täynnä katkeruutta.
  Kiemurtelin tuolillani. Tämä asia ei kuulunut minulle ja vaikka se ei yleensä olisikaan haitannut minua, tunsin silti oloni oudon vaivaantuneeksi. Jotenkin keskustelussa oli jotakin liian yksityistä. Vilkaisin Johnia ja huomasin hänen sormiensa sivelevän Karmelin selkää tyynnyttävästi. Ainakin tuolla tyhmällä tytöllä oli joku, joka lohdutti.
  Keith halusi myös liittyä Karmelia lohduttavaan joukkioon. ”Karm.” Hän puhui hiljaa. ”Ainakaan minun takiani ne eivät tule hakemaan sinua. Pidän siitä huolen.”
  ”Sinä aina luulet, että voit vaikuttaa kaikkeen”, Karmel kivahti. ”Aro haluaa sinne jommankumman meistä ja se tulee näköjään olemaan minä, koska sinä olet niin pahuksen itsekäs, ettet—”
  ”Tuo on kohtuutonta”, Keith keskeytti. Hän tuntui kokonaan unohtaneen minun koko läsnäoloni.
  Karmel sihisi hiljaa, mutta ravisti sitten päätään ja taikoi esiin ilkikurisen virneen, joka ei edes näyttänyt teennäiseltä. ”Ihan sama, mietitään sitä myöhemmin. Voitko sinä vielä juoda ihmisverta vai onko tuo naurettava dieetti lopullinen?”
  Keith osoitti silmiään. ”Väri muuttuu”, hän huokaisi ja kuulosti minusta pettyneeltä. ”Ei ihmisverta, kiitos.”
  Hahhahhaa... Tukahdutin virnistykseni. Ihan oikein Karmelille.
  ”No, minulla on silti sinulle jotain näytettävää”, Karmel sanoi pirteästi ja asteli kurkkaamaan ulos valkoisten ikkunaverhojen raosta. ”Lähdetään heti kun siellä pimenee.”
  Keith vilkaisi minua. ”Entä Sherry?”
  Yh... olin melko varma, etten halunnut nähdä Karmelin yllätyksiä. Olin rättiväsynyt, eikä todellakaan huvittanut mennä kylmään yöilmaan vaeltelemaan.
  Karmel pelasti minut lähtemästä, vaikkakin aika inhottavalla tavalla. ”Minä en halua tyttökaveriasi mukaan, K”, hän tuhahti. ”Hän saa jäädä tänne.”
  Järkytyksekseni Keith nyökkäsi vähääkään epäröimättä. ”Hyvä on, Karm.”
  Minä painauduin sohvaa vasten loukkaantuneena. Olkoonkin, että en halunnut lähteä, minulla olisi sentään pitänyt olla jotain sanavaltaa. Eikö Keith edes välittänyt kysyä minun mielipidettäni? Tuolta Karmelilta ei mitään voisi odottaakaan, mutta... äh, ihan sama. Jos avaisin suuni, niin antaisin vain sen vaikutelman, että hinguin mukaan.

  Illalla minä olin jo lopen kyllästynyt tähän touhuun. Keith ja Karmel tekivät lähtöä – minne, siitä minulla ei ollut hajuakaan – eikä kukaan tuntunut kiinnittävän mitään huomiota minuun. Ei siinä mitään, en minä ole Rosalie, enkä halua koko ajan olla kaiken keskellä, mutta eikö joku voinut edes pienellä eleellä osoittaa, että näki minut?
  Ja minä halusin sen jonkun olevan Keith. Mutta tuolla hän vain nauroi Karmelin ja Johnin kanssa, eikä edes hyvästellyt ennen kuin häipyi ulos kikattava Karmel vierellään. John jäi tänne ja vilkaisi minua nopeasti, mutta minä vain tuhahdin ja käänsin katseeni pois. En halunnut olla täällä kahdestaan tuon ällöttävän murhaajan kanssa.
  ”He näkevät tosi harvoin”, John sanoi yllättäen.
  ”Mitä?” minä älähdin.
  ”Tarkoitan vain, että he ovat aina tuollaisia.” Johnin huulilla oli anteeksipyytävä hymy. ”Ei kannata välittää.”
  Minä suoraan sanottuna kihisin kiukusta. Johnhan käytännössä syytti minua epäoikeudenmukaiseksi ja itsekkääksi. Tässä se taas nähtiin. Kaikki olivat sitä mieltä, että minä olin paha, kun en ymmärtänyt muita.
  ”Ja Karm on kaikille tuollainen”, John lisäsi vielä huomatessaan raivostuneen ilmeeni.
  Vaati aika paljon, että sain hymyiltyä suloisesti. ”Ai millainen?” kysyin viattomasti. ”Kamala ämmä, joka ei välitä muista kuin itsestään vai?”
  En ollut varmaan ihan toivonut Johnin suuttuvan, mutta petyin silti kun hän vain hymyili osaaottavasti. ”Karmel vain sanoo kaiken ääneen. Ei hän mitään pahaa tarkoita.”
  No taatusti ei! En kuitenkaan viitsinyt alkaa koettelemaan onneani enempää, me kuitenkin puhuimme Johnin kumppanista jota hän taatusti rakasti yli kaiken. Irvistin vain rumasti ja käperryin kerälle. Minua väsytti ihan saatanan paljon, mutta eihän täällä uskaltanut nukahtaa. Mistä sitä tiesi, vaikka John päättäisi yhtäkkiä tappaa minut.

Seurasi päiviä, jotka olivat sekä harmaita, että tylsiä. Kävin pari kertaa ostelemassa vaatteita ja tavaroita tämän kaupungin suurista liikkeistä, mutta minun oli pakko myöntää, että olisin antanut melkein mitä tahansa, jos olisin päässyt takaisin tuttuun ja turvalliseen kotiin. Täällä piti kulkea koko ajan varpaillaan ja pelätä Karmelin ivallisia kommentteja. Vasta eilen hän oli tyynesti julistanut Keithille, että tällä täytyi olla valtavan huono maku rakastuessaan minun kaltaiseeni surkimukseen. Ja Keith oli vain nauranut, suudellut minua viileillä huulillaan ja tokaissut Karmelille, että huono maku liikkui varmaan suvussa. Karmelin vastausirvistys oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.
  Minä halusin vain kotiin. Ja halusin, että Keith tulisi mukaani, eikä jäisi tänne. Mutta Keith ei tuntunut tajuavan, miten epämiellyttävä koko paikka oli, miten ahdistavalta hotellihuone tuntui ja miten kamala Karmel oli.
  Yhtenä iltana minä vihdoinkin olin kahdestaan Keithin kanssa. Karmel ja John olivat lähteneet kaupungin kujille väijymään ihmisverta ja koko ajatuskin niistä, jotka he sinä iltana tappaisivat, sai minut voimaan pahoin.
  Minä istuin Keithin sylissä ja hän luki hajamielisenä jotakin paksua vieraskielistä kirjaa, jonka oli löytänyt paikallisesta kirjakaupasta. ”Sinä olet ollut hiljainen?” hän mutisi hiuksiini irrottamatta katsettaan kirjasta.
  Sen hän sentään oli huomannut. Mutta mitä minä muka olisin voinut sanoa? Että inhosin hänen siskoaan ja halusin vain täältä mahdollisimman kauas? Keith olisi luultavasti vain käskenyt minua kalppimaan tieheni, enkä minä halunnut lähteä ilman häntä. Mutisin jotakin epäselvää.
  Yhtäkkiä katseeni osui seinällä roikkuvaan kalenteriin. Sen sivu oli vaihdettu ihan äskettäin. Kiiltävä kuva Pariisin Eiffel-tornista oli keväisen näköinen. Pari päivää sitten siinä oli vielä ollut jäätynyt merenrantalahti jostain päin Kanadaa. Maaliskuu. Nyt oli jo maaliskuu.
  Paniikki iski sydämeeni. ”Keith, mikä päivä tänään on?” minä tivasin kimeällä äänellä.
  Keith ei kiinnittänyt kummempaa huomiota pelästyneeseen äänensävyyni. ”Maaliskuun kolmas”, hän vastasi varmasti.
  Minä sävähdin. Ylihuomenna olisi Rosalien syntymäpäivä. Pakkohan minun olisi olla kotona Rosen syntymäpäivänä. ”Keith”, minä inahdin. ”Minun täytyy päästä kotiin.” Äänensävyni oli rukoileva.
  Keith vilkaisi minua kummissaan. ”Haluatko sinä lähteä?”
  Nyökkäsin ja hyppäsin pystyyn. ”Tuletko sinä mukaan?” minä kysyin anovalla äänellä.
  Keith ei edes epäröinyt. ”Odota sekunti”, hän sanoi ja nappasi pöydältä kynän ja paperisuikaleen.

Pidetään yhteyttä.

Siinä kaikki mitä hän kirjoitti. Sitten hän viskasi lapun pöydälle ja auttoi takin nopeasti päälleni. Hän virnisti minulle. ”Sitten mennään.” Keith tarttui käteeni ja yhdessä me juoksimme ihmisvauhtia käytävään, portaat alas ja suuren vastaanottoaulan poikki ulko-ovelle. Minä nauroin onnellisena.
  ”Lahja, lahja”, minä hoin, kun pääsimme autoon.
  Keith vilkaisi minua käynnistäessään auton. ”Lahja?”
  ”Rosylla on ylihuomenna syntymäpäivä.”
   Keith vain nauroi, kun tajusi, miksi minä halusin kotiin. ”Meidän täytyy kyllä pitää aikamoista kiirettä, jos haluamme ehtiä Alaskaan ylihuomiseksi”, hän huomautti mietteliäänä. ”Miksi et anna Roselle sitä nahkalaukkua, jonka ostit?”
  Mutristin huuliani. Nahkalaukku oli minun. Toisaalta pysähtymiseen ei tosiaan ollut paljon aikaa.
  Ja nahkalaukussa oli kuitenkin yksi hyväpuoli. Toista samanlaista ei taatusti ollut koko Alaskassa. ”Nahkalaukku Roselle siis...” minä mutisin. ”Kiitos Keith.”
  Ja auto kiiti poikki huurteisen Kanadan.

A/N: Te tiedätte miten paljon rakastan kommentteja.
« Viimeksi muokattu: 30.08.2009 20:10:09 kirjoittanut Eara »
There are no rules in dreaming.

Mutanttiorava

  • Mutanttininjaorava
  • ***
  • Viestejä: 180
  • ;)
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 27 - 29.8)
« Vastaus #153 : 29.08.2009 17:22:49 »
Ihana <3 Sherry on vain niin ihana <3 Pikkuinen ankst ankst <3

Synkän ihanaa 8D Sopii just tämänhetkiseen olotilaani <3
Se mikä ei tapa, vahvistaa... tai sattuu vitusti!

Parisade

  • enkelten verta
  • ***
  • Viestejä: 422
  • Once upon a time in a fairytale
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 27 - 29.8)
« Vastaus #154 : 05.09.2009 23:46:47 »
Mutanttiorava: kiitos:D

A/N: Ehkä vähän tylsä osa tällä kertaa... no jaa, koittakaa kestää:D

28. Tarina elämästä

Vaikka Keith ajoi kova, emme ehtineet kotiin ennen kuin tiistai-illaksi. Rosalien syntymäpäivän illaksi.
  ”Aja kovempaa”, minä kitisin, vaikka olimme jo kotiin johtavan tien varrella.
  ”Ei tämä auto liiku kovempaa”, Keith tuhahti. ”Sher, miksi meillä on niin kiire? Eivät vampyyrit vietä syntymäpäiviä.”
  Kiristelin hampaitani. Keith saattoi kyllä omalla tavallaan olla maailman täydellisin henkilö, mutta joskus hän ei tuntunut tajuavan yhtään mitään. ”Minäpä vietän”, tokaisin tylysti. Tietenkin Rosea piti juhlia. Minäkin sain aina lahjoja kun oli synttärini. Tosin se saattoi johtua vain siitä, että kaikki tiesivät minun rakastavan lahjoja, mutta silti. Kyllä syntymäpäivät kuului muistaa. Vaikka sitten sattuisikin olemaan vampyyri.
  Talomme tuli näkyviin. Nappasin tavarani ja Rosalien lahjan käteeni ja hyppäsin autosta pois jo ennen kuin se oli pysähtynyt. ”Heippa”, minä huikkasin taakseni. Tänään en halunnut Keithin tulevan sisään.
  Livahdin ulko-ovesta tyhjään olohuoneeseen. Ylhäältä kuului ääniä ja samassa Edward ilmestyikin eteeni. ”Carlislella ja Esmellä on sinulle asiaa.”
  Ilmeeni valahti kun muistin, että olin heidänkin kanssaan riidoissa. Carlisle ja Esme niin. Syyttivät minua turhaan ihan kaikesta ja ihan aina. Yritin etsiä kiukkua sisältäni, mutta jostain syystä en kyennyt löytämään sitä. Olin vain iloinen, että olin päässyt kotiin. Pakko minun oli kuitenkin esittää vihaista. Tämä perhe oli halpamainen.
  ”Älä viitsi, Sherry”, Edward voihkaisi. ”Koita nyt päästä yli tuosta marttyyrin asenteesta.”
  Minä laahustin portaisiin. ”Ulos aivoistani”, komensin ärtyneesti. Edward kiusasi minua tahallaan. Mäntti.
  En vaivautunut koputtamaan Carlislen huoneen oveen, vaan marssin suoraa sisään aseteltuani ensin kasvoilleni vihaisen ilmeen. Nuo tasan saisivat korvata tämän jotenkin, ennen kun antaisin anteeksi.
  Jäin norkoilemaan oven eteen Carlislen ja Esmen kääntäessä katseensa minuun. ”Teillä oli jotain asiaa”, minä töksäytin mahdollisimman tylysti.
  Esme näytti kamalan helpottuneelta, kun olin taas kotona. Hän halasi minua varovasti ja painoi suukon otsalleni. ”Missä sinä olet ollut, kulta-pieni?”
  Minä liikahdin vähän epävarmana. Eikö Esme tajunnut, että minä olin heille ihan äärettömän vihainen. Tai ainakin minun olisi kuulunut olla. Astahdin torjuvasti taaksepäin. ”Ei kuulu sinulle”, minä kivahdin vastaukseksi kysymykseen. ”Painu helvettiin”, minä lisäsin vielä, jotta nuo molemman varmasti tajuaisivat, miten vihainen olin.
  Kaduin sanojani siinä samassa kun Carlisle nousi seisomaan. Esmelle huutamisessa oli yleensä juuri se huono puoli, että Carlisle ei pitänyt siitä ollenkaan. Tänään hän kuitenkin tuntui tajuavan, että vääryyttä kärsinyt uhri olin minä.
  ”Sherry, minä olen pahoillani”, Esme sanoi vähän värisevällä äänellä. ”Anna anteeksi, kultapieni, meidän olisi pitänyt kuunnella. Edward selitti mitä tapahtui—”
  ”Se minua tässä niin hitosti ärsyttääkin!” minä huusin. ”Edwardia kyllä kuunnellaan, mutta kun minä—” Vedin syvää henkeä ja hiljensin ääntäni vähän. ”Kun minä yritän selittää jotakin, niin teitä ei kiinnosta pätkääkään.”
  Carlisle nyökkäsi hitaasti. ”Hyvä on, Sherry, sinä olet oikeassa.”
  ”Minä olen oikeassa?” Pilkallinen nauru kaikui suustani. ”Minäkö olen oikeassa? Voi luoja, Carlisle, luulin etten ole teistä koskaan oikeassa.” En edes huomannut, että kyyneliä valui poskilleni epäselvänä ryöppynä. ”Teistä minä teen kaiken aina väärin.”
  Huoneessa oli hetken ihan hiljaista. Sitten Carlisle huokaisi. ”Näyttää siltä, että meillä on vähän enemmänkin puhuttavaa”, hän sanoi. ”Sherry, istu alas.”¨
  Minä ravistin päätäni kiukkuisesti. ”Ei käy.” Nuo eivät kyllä päättäneet ihan kaikesta. Esimerkiksi siitä istuinko vai seisoinko minä.
  Carlisle kohautti olkapäitään. ”Sinä teet paljon virheitä”, hän totesi ykskantaan.
  Niin tietenkin. Kaikki oli minun syytäni. Aina.
  ”Sherry, kuuntele. Meidän on jo kauan pitänyt puhu tästä”, Carlisle sanoi. ”Sinä teet koko ajan tyhmiä asioita, joissa minä en näe mitään muuta järkeä, kuin että yrität tuhota itsesi.”
  ”Sellainen minä olen”, kivahdin vihaisesti. Olisi kivempi jos nuo hoitaisivat vain omat asiansa. Eikö minua voitu jättää rauhaan? ”Ehkä minä haluan kuolla.”
  ”Liittyykö tämä vieläkin Marcosiin?” Carlisle kysyi vakavana.
  ”EI!” Jumalauta, eikö hän voinut uskoa. Miksi minä tarvitsin syyn kaikkeen?
  ”Noraan?”
  Nimellä oli minuun sama vaikutus kuin lyönnillä kasvoihin. Kavahdin taaksepäin ja valahdin kasvoiltani tuhkanharmaaksi. Nora oli kielletty aihe. Hänestä ei puhuttu eikä häntä ajateltu. Ja Carlisle tiesi sen. Mutta silti hän jatkoi. ”Sherry, sinun täytyy koittaa jättää hänet taaksesi ja—”
  Minä painoin lapsellisesti käteni korvilleni välttyäkseni sanoilta, jotka sattuivat kuin tikarin isku sydämeen. Tästä ei puhuttu. Ei nyt eikä milloinkaan. Nora oli yksityinen aihe.
  Esmen käsivarsi kietoutui ympärilleni ja tällä kertaa en vastustellut, kun hän veti minut sohvalle istumaan. Minä en halunnut ajatella Noraa. Halusin hänet pois mielestäni, pois muistoistani, halusin häätää syyllisyyden ja menetyksen aiheuttaman tuskan jonnekin tämän elämän ulkopuolelle. Ihan sama, miten väärältä se tuntui. Minä halusin unohtaa Noran. Ja samalla tiesin, etten ikinä pystyisi siihen.
  Carlisle kosketti kyyneleistä poskeani. ”Anteeksi”, hän huokaisi.
  Minä tiesin, että hän pyysi anteeksi muutakin kuin Norasta puhumista. Ravistin päätäni selvittääkseni ajatukseni ja katsoin häntä sitten toiveikkaasti. ”Saanko minä uuden auton?”¨
  Esme ja Carlisle vilkaisivat toisiaan helpottuneina. ”Et sitten aja alas jyrkänteeltä”, Carlisle vannotti.
  Minä en voinut olla hymyilemättä leveästi. ”En, en. Uuh, Tanyan auton hitaus alkoikin ottaa päähän.”
  ”Missä te oikeastaan olitte Keithin kanssa”, Esme tiedusteli varovasti.
  Minä vaihdoin asentoni parempaan. ”Vancouverissa”, selitin synkästi. ”Keithin sisko asuu siellä.”
  Carlisle vilkaisi minua huvittuneena. ”Sinä et tainnut oikein pitää hänestä.”
  ”Iki-ihana Karmel”, minä irvistin. ”Tykkäsi nälviä minua ja katsoi koko ajan nenänvarttaan pitkin niin kuin olisin joku etana.”
  ”Eikö Keith—?”
  ”Keith vai?” Katkera äänensävyni kiinnitti Carlislen ja Esmen huomion. ”Keith vain nauraa.”
  He eivät sanoneet siihen mitään. Ehkä he eivät tienneet, mitä olisivat voineet sanoa.
  ”Keithissä ehkä pahinta on se, että hän joko ei välitä, tai sitten hän teeskentelee, ettei välitä”, minä jatkoin pienellä, surullisella äänellä. ”Enkä minä puhu nyt pelkästään Karmelista, vaan ihan kaikesta.”
  Carlisle nosti minut syliinsä. ”Kyllä hän välittää”, Carlisle vakuutti. ”Usko minua, Sherry.”
  ”Hän välittää vähän”, minä myönsin. ”Sen verran, ettei häivy takaisin Italiaan. Mutta olisit nähnyt millainen hän oli koko viikon. Ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan.” Jep, se oli kohtuutonta ja minä tiesin sen.
  Äkkiä pomppasin ylös Carlislen sylistä. ”Minun pitää mennä etsimään Rosalie. Hänellä on syntymäpäivä.”
  
  Parikymmentä sekuntia myöhemmin koputin Rosalien ja Emmettin huoneen oveen.
  ”Tule vaan”, Rosen vaimea ääni sanoi.
  Minä kipitin nopsasti sisään. Rose istui lattialla polvet koukussa, katse vastapäisessä seinässä. Emmett oli hänen vieressään naurettavan imelän näköisenä ja puhui hiljaisella äänellä. Huoneen tunnelma oli aika synkkä. Täällä selvästi tarvittiin minua. Pakotin kasvoilleni iloisen hymyn. Minun oli pakko piristää Rosalieta. Minun oli pakko teeskennellä onnellista tai murjottaisimme vain koko illan.
  ”Emmett häivy”, minä käskin herttaisesti. ”Sinua ei kaivata täällä.”
  Ihme kyllä Emmett poistui kummempia mukisematta. Minä istuin Rosea vastapäätä matolle. ”Hei. Minulla on sinulle lahja.”
  Rosalie tuijotti edelleen ohitseni. ”Minä jo luulin, että sinä et tule”, hän mutisi.
  ”Totta kai minä tulin”, sanoin hilpeästi. ”Minä tulen aina.” Ojensin Rosalielle sen nahkalaukun, jonka olin valinnut hänelle lahjaksi. ”Katso, eikö ole hieno.” Esittelin laukkua innoissani ja hetkeksi Rosaliekin unohtui ihailemaan sen kaunista kiiltävää nahkaa. Sitten hän kuitenkin huokaisi ja heittäytyi selälleen lattialle. ”Anna tulla”, hän kehotti.
  Minä nyökkäsin ja laskeuduin hänen viereensä makaamaan. Juuri tämän takia minä olin tullut kotiin. Juuri tätä me teimme joka ikinen vuosi. Elimme haaveissa. ”On vuosi 1947”, minä aloitin laulavalla äänellä. ”Asutte Rochesterissä. Rosy, sinä täytät tänään kolmekymmentäkaksi. Aamulla miehesi ja lapset toivat sinulle aamiaisen sänkyyn. Sait ranskalaisia leivoksia ja niitä hedelmäjuttuja, joita on nykyään kaikkialla. Miehelläsi oli sinulle uskomaton lahja. Te lähdette Pariisiin ensi kuussa. Lapset jäävät vanhempiesi luokse hoitoon. Heille tulee kivaa.
  ”Lilith on tehnyt sinulle kortin. Hän on kasvanut viime vuodesta. Menee pian jo kouluun. Veran nuorin tytär on hänen hyvä ystävänsä. Lilithillä on sinun hiuksesi. Hänestä tulee tosi kaunis, kun hän vähän kasvaa.
  ”Philipilläkin on sinulle lahja. Se on puusta tehty purjevene, jonka voi ripustaa takanreunukselle. Philip on jo kaksitoista. Kuvittelee olevansa kovinkin iso. Hänellä on uusia ystäviä, jotka hän tapasi kaupungilla. Kaverit ovat vanhempia ja Philip on ainut kaksitoistavuotias, jonka he hyväksyvät joukkoonsa.” Pidin pienen tauon vetääkseni henkeä. Rosalie tuijotti kattoa tyhjin silmin. Tämä touhu saattoi olla Rosystä ihanaa, mutta minä en tykännyt tarinoitten kertomisesta.
  ”Vera tuli teelle iltapäivällä”, minä jatkoin. ”Hän otti Henryn ja Annen mukaansa. Henry rehvasteli kovaa vauhtia Philipille koska on vanhempi, mutta sitten miehesi keksi viedä heidät lammelle. Lilith ja Anne leikkivät Lilithin uusilla nukeilla ja teillä on aikaa jutella kunnolla.
  ”Veran mies on saanut taas ylennyksen työssään. Vera pursuu intoa, kun hän kertoo siitä sinulle. Mutta sitten Anne kaatuu ja satuttaa polvensa ja teidän täytyy mennä lohduttamaan häntä. Anne ei kuitenkaan jaksa itkeä kauaa ja he haluavat mennä etsimään kiviä suihkulähteestä. Lilith löytää ensimmäisen ja hän hihkuu kauheasti.”
  ”Hänellä on kaunis nauru”, Rosalie kuiskasi.
  Minä myöntelin iloisesti, vaikka en ollutkaan asiasta niin kovin varma. Toisin kuin Rosy, minä en pahemmin perustanut kirkuvista kakaroista. ”Miehet tulevat takaisin lammelta”, minä sanoin. ”Henry ja Philip juoksevat melkein koko matkan kotiin. Henry on vielä vähän nopeampi, mutta Philip saa hänet melkein kiinni loppumetreillä.
  ”Sitten Veran on pakko lähteä lastensa kanssa. Hän toivottaa vielä hyvät syntymäpäivät ja ojentaa pienen paketin. Kun avaat sen, löydät hopeisen kaulakorun. Se on kaunis.
  ”Sitten illalla, kun lapset pitää laittaa nukkumaan, sinä peittelet heidät ja käperryt sitten miehesi viereen sohvalle. Teillä on takkatuli ja sinulla on hyvä kirja kesken. Lopulta nukahdat siihen ja miehesi kantaa sinut sänkyyn.” Minä lopetin puhumisen ja vilkaisin Rosalieta. ”Ja siihen loppuu sekin päivä.”
  Rosalie nyökkäsi ja viimeinkin lopetti tyhjän tuijottamisen. ”Kiitos”, hän huokaisi.

A/N: Kommenttia?
« Viimeksi muokattu: 15.11.2009 12:51:59 kirjoittanut Eara »
There are no rules in dreaming.

Mutanttiorava

  • Mutanttininjaorava
  • ***
  • Viestejä: 180
  • ;)
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 28 - 5.9)
« Vastaus #155 : 06.09.2009 01:42:00 »
Kyyneleet silmissä luin tätä. Rose-parka...

Minä myöntelin iloisesti, vaikka en ollutkaan asiasta niin kovin varma. Toisin kuin Rosy, minä en pahemmin perustanut kirkuvista kakaroista

^^ja tossa kohtaa nauroin samalla ku itkin..

Jatkoo <3
Se mikä ei tapa, vahvistaa... tai sattuu vitusti!

Liebeh

  • Vieras
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 28 - 5.9)
« Vastaus #156 : 06.09.2009 03:30:07 »
Oh, pyydän syvimmin anteeksi etten ole kommentoinut hyvin pitkään aikaan. En oikeen tiedä miksi. On vaan ollut kaikkea.
Oon kuitenkin joka osan lukenut ja tykännyt.
Hmmm. Karmel. En tiedä pidänkö vai vihaanko sitä että olet tehnyt Karmelista ilkeän. Ehkä kuitenkin pidän, koska se on hyvä realistisuuden häivähdys. Jos Karmel olis ollu ihan superihana niin oisin varmaan yökötelly täällä koska se olisi ollut niin ennalta-arvattavaa.
Keith taas. Keith on Keith. :D Voin kuvitella hyvin hahmon käyttäytymään näin. Ei hänkään liian täydellisesti.
Ehkä just sen takia tykkään tästä niin paljon. Kun tää ei oo sellasta siirappia täydellisillä henkilöillä vaan paljon syvempää kun kaikilla omat vikansa ja heikkoutensa.
Tosin täytyy myöntää että pikkuhiljaa Sherryn lapsellinen kiukuttelu alkaa ärsyttää. Voisi ehkä hieman alkaa antaa periksi.
Esmeä ja Carlislea alkaa jo tosiaan säälittää. Ois ihanaa jos kerrankin ois sellanen luku jossa ne ei tappeliskaan.

Tämä viimeisin luku oli ehkä vähän lyhkänen, mutta onnistuit hyvin tuomaan Rosesta uusia pehmeämpiä puolia esiin. Toi Sherryn tarina oli jotenki tosi angstisen sulonen ja voin hyvin kuvitella Rosalien odottamassa noita pieniä tarinanpätkiä joissa se onkin saanu onnellisen loppunsa. Aivan ihana <3

Oh. Piristit kuitenki sopivasti mua just synttäreiden aikaan. Kiitos sinulle : )

-liebeh

zalluzki

  • Kananmunan murskaaja
  • ***
  • Viestejä: 105
  • Oppia ikä kaikki
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 28 - 5.9)
« Vastaus #157 : 06.09.2009 13:20:40 »
Tämä on ihana ficci! Oon lukenu kaikki osat, mutten oo aiemmin kommentoinu, anteeksi siitä. :) Musta tuo Rosen ja Sherryn tarina juttu oli ihana.  Jatkoa odottelen ;)
Monestikko se sama virhe pitää toistaa?

Lyn

  • Poet of the Mist
  • ***
  • Viestejä: 100
  • Mahzirikhi zu gang ghukhil
    • My mind
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 28 - 5.9)
« Vastaus #158 : 08.09.2009 20:39:22 »
Uiuiuiuiuiui!!! Jatkoa. Että minä niin rakastan jatkoja. Siis R-A-K-A-S-T-A-N. (Joo, tänään on ihme päivä, kommentin laadusta en ota vastuuta)

Karmel. Kamala nainen, ihme ettei Sherry hermostunut. Mielestäni kerroit ehkä hieman liian vähän heidä ajastaan Vancouverissa, mutta, no joo. Kotiinpaluu oli ihana, toivottavasti ne nyt vihdoin saa olla (hetken) rauhassa. Rosy parka, mieki meinasin alkaa itkemään tossa lopussa. Osaa se Sherrykin olla kiltti jos haluaa.

Mutta juu. Yritän parhaani mukaan pysytellä kommentoimassa, tosin oma suomennos vie hieman aikaa ja keskittymistä. Mutta jatkappas nyt, tahtoo nähdää mitä olet suunnitellut noiden pään menoksi.

-Lyn (oho, siitä tuli suht. selkee :O )
Write your poems to sand of dream
Feel the distance, cry and srcream
Love with all you might and heart
And pray that you will never fall apart.
Art is part of my soul
I wish you a safe journey

Parisade

  • enkelten verta
  • ***
  • Viestejä: 422
  • Once upon a time in a fairytale
Vs: Unelmat ovat ikuisia (luku 28 - 5.9)
« Vastaus #159 : 13.09.2009 19:59:25 »
Lyn: Kiitos. Vancouverista saattoi hyvinkin tulla vähän vähän, mutta Karmel ja John tavataan kyllä myöhemminkin.
zalluski:kiitos. ihana kun päätit kommentoida:D
Liebeh: kiitti. Minä itse tykkään Karmelista aikas paljon. Sherry kyllä kiukuttelee aika paljon mutta kyllä tuolta on tulossa sellainen vaihe, jossa hän hieman aikuistuu. Huom: hieman.
Mutanttiorava: kiitos

A/N: Saatte haukkua tätä lyhyeksi, koska sitä tämä tosiaan on. Minun olisi pitänyt liittää tämä edelliseen lukuun, mutta kappas, empä älynnyt ja harkitsin myös tämän liittämistä seuraavaan lukuun, mutta se taas ei käynyt, koska aikahypyt keskellä lukua ovat tyhmiä ja tässä nyt kuitenkin tulee kaikki tarpeellinen ja tämä on LYHYT. Lupaan ettei näin lyhyitä lukuja tule enää. Mutta tässä se kuitenkin on:

29. Näkemiin, Keith

Me valvoimme aamuun asti. Rosy tuijotti kattoa ja minä annoin ääneni muotoilla hänelle harhakuvia. Rosy vain makasi siinä silmät kiinni ja jos en olisi tiennyt paremmin, olisin voinut luulla hänen nukkuvan. Ääneni alkoi pikkuhiljaa kuulostaa raskaalta ja käytetyltä, enkä saanut sanoihini enää tarpeeksi uskottavuutta, mutta jatkoin silti. Minä tiesin, että Rosalie uskoi melkein siihen, mitä kerroin. Sain hänet melkein uskomaan sen. Mutta täällä takana aina kummitteli ikuinen tyhjyys, enkä minä kyennyt irrottautumaan siitä täysin. Ja minua väsytti.
  Rosalie taisi arvostaa tätä enemmän kuin kallista nahkalaukkua. Saisinkohan minä sen takaisin? Loppujen lopuksi tämäkin oli syntymäpäivälahja, sellainen, jota kukaan muu ei voinut antaa. Minä annoin Rosalielle hetken tulevaisuutta, jota ei ollut olemassa. Tämän minä sentään osasin tehdä, vaikka en kyennytkään vaivuttamaan ketään kokonaan hypnoosiin. Voisinpa tehdä saman itselleni.
  Rosalie taatusti arvosti tätä. Tai ainakin oli parasta arvostaa. Ja vaivanpalkaksi voisin pitää laukun. Eikö vain?
  Äh, väsytti. Väsytti ihan hiton paljon. Enkä voinut lakata puhumasta... en... voinut...
 
  Ja sitten oli aamu. Minä ravistin päätäni selvittääkseni sen ja kampesin itseni ylös lattialta. Paksujen pilvien läpi suodattui jonkin verran valoa ja huomasin, että Rosalie ei ollut enää huoneessa. Minne lie lähtenyt.
  Otsani rypistyi kun kuulin alakerrasta kuuluvat äänet. Kipitin varovasti ovelle ja käytävän läpi portaiden yläpäähän. Jep, olin ollut oikeassa, siellä oli Keith. Juttelemassa minun perheenjäsenieni kanssa. Nauramassa heidän kanssaan. Ääliö. Tietty oli hyvä juttu, että hän tuli toimeen noiden kanssa, mutta minun takianihan hänen täällä kuului olla.
  Jostain syystä minun oli pakko vilkaista käytävässä riippuvaan peiliin, ennen kuin menin alas. Näytin valkoiselta maamyyrävauvalta, jonka päähän on kaadettu heinäsuopa. Loistavaa.
  Minun ei edes tarvinnut teeskennellä hymyä. Se tuli automaattisesti kun Katsoin Keithiä. ”Hei”, minä tervehdin hypellessäni portaat alas.
  Keith nousi seisomaan. ”Hei, Sherry, nätit hiukset”, hän virnisti.
  Minä pysähdyin hänen viereensä ja löin herttaisesti hänen kivikovaa käsivarttaan. ”Voi kiitos.” Sitten romahdin sohvalle Carlislen ja Rosalien väliin. ”Rosy tarvitsetko sinä sitä laukkua? Koska minä voin kyllä—”
  Rosalie ensin irvisti ja pudisti sitten päätään. ”Älä edes uneksi”, hän tuhahti ja liikahti lähemmäs Emmettiä. ”Laukku on nyt minun, kiitos siitä.
  Minä en antanut sen masentaa itseäni. ”Pah, lainaan sitä sitten. Keith, kuule, olisiko sinusta ihan kamalaa lähteä kaupungille? Minä menin antamaan laukkuni Roselle ja tarvitsen äkkiä uuden, eikä minulla varmaan mene kuin muutama tunti, että onnistun löytämään sopivan. Kaupat ovat täällä tietty paljon huonompia kuin Vancouverissa, mutta minun on silti ihan pakko saada edes jonkinlainen laukku.”
  Keith ei näyttänyt edes anteeksipyytävältä kun sanoi: ”Ei käy, minulla on kiire.”
  Just joo. Tajusin kyllä, että miehet vihaavat shoppailua, mutta tekosyyn keksimisessä voisi käyttää edes jotain mielikuvitusta. ”Mitä sinä sitten täällä teet, jos sinulla kerran on niin kiire?” minä kysyin suloisesti.
  Keith virnisti. ”Kerron sinulle, että minulla on kiire.” Hän kumartui painamaan suukon huulilleni. ”Nähdään, Sherry.”
  Minä pomppasin hänen peräänsä kun hän lähti kohti ovea. ”Hei, hetkinen, minne sinä oikein olet menossa.”
  Keith pyörähti ympäri ja hänen kasvoilleen nousi vähän säälivä ilme. ”Ai, enkö sanonut. Minulla on vähän asiaa Eurooppaan.”
  Eurooppaan. Italiaan. Volterraan. ”MITÄ!” minä rääkäisin.
  Keith nyökkäsi lyhyesti. ”Ota rauhallisesti. Minä—”
  ”Sinä häivyt hornan tuuttiin kaksi päivää sen jälkeen kun olet sanonut, ettet aio tehdä niin”, minä sihisin kyynelten polttaessa silmiäni. Polttava kipu murensi sisintäni. Totta kai minun olisi pitänyt arvata tämä. Tietenkään Keith ei ollut missään vaiheessa aikonut jäädä tänne. Tietenkin hän jätti minut heti tilaisuuden tullen. Sellainen hän vain oli. Petturi.
  Minä vilkaisin Carlislea, Emmettiä ja Rosalieta nopeasti. Mikseivät he tehneet mitään? Mikseivät he estäneet Keithinä lähtemästä?
  Minun teki hirveästi mieli lyödä Keithiä. Sitten minun teki mieli suudella häntä ja takertua häneen niin, ettei hän pääsisi lähtemään. Halusin huutaa, anoa ettei hän tekisi tätä minulle.
  Keith kai näki paniikin silmissäni. ”Sherry, kyllä minä tulen takaisin”, hän väitti.
  ”Joo, niin varmasti”, minä kivahdin. ”Sinusta on kai kiva jättää minut tänne yksin. Olet idiootti.”
  Keith pyöräytti silmiään kyllästyneen näköisenä. ”Älä viitsi olla ylidramaattinen”, hän tokaisi.
  Ylidramaattinen! Siis ylidramaattinen? Miten tuo kehtasi? ”Voi haista kuule paska”, minä kivahdin. ”Tiedätkö mitä? Sinä olet maailman kamalin! Minä vihaan sinua.” Loppu tuli vähän laimeana ja oli pakko myöntää, etten tarkoittanut sitä. Keithiin sanat näyttivät kuitenkin uppoavan, mutta sen sijaan, että hän olisi tullut surulliseksi, hän näytti vain huvittuneelta.
  ”Voit sinä tietenkin tulla mukaan”, hän tarjosi piikikkään ivallisella äänellä. ”Et välttämättä pääse sieltä enää koskaan pois, mutta saatpahan ainakin tahtosi läpi.”
  Minä kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Keithin irvistys leveni julmaksi hymyksi ja parin sekunnin ajan minä oikeasti pelkäsin häntä. Mutta sitten ilme muuttui lempeäksi ja hän halasi minua. ”Älä välitä, Sher”, hän mutisi. ”Minä tulen takaisin niin pian kuin voin. Korkeintaan pari kuukautta ja sitten minä olen taas täällä.
  Pari kuukautta? Se tuntui ikuisuudelta. Hämmästyin itsekin, miten mahdottomalta tuntui elää pari kuukautta ilman Keithiä. Minä takerruin hänen olkapäähänsä. ”Älä mene”, minä kerjäsin. ”Kiltti, älä mene.”
  Keith pudisti päätään surullisesti ja irrotti käsivartensa otteestani. ”Minun on pakko”, hän sanoi. Ovi heilahti hänen jäljessään ja minä jäin mykkänä katsomaan hänen peräänsä.
 
  ”Sherry?” Vihdoinkin joku rikkoi hiljaisuuden, joka oli jäänyt leijumaan Keithin perässä. Tällä kertaa se joku oli Carlisle, joka katseli minua huolestuneen näköisenä. Hän kosketti olkapäätäni. ”Oletko kunnossa?”
  Minä painauduin hänen kylkeään vasten väsyneenä. Kyllä minä olin kunnossa. Ainakin luultavasti. Kuinka kauan minä pystyisin selviämään ilman Keithiä ja olemaan kunnossa? ”Luuletko sinä, että hän tulee takaisin”, minä kysyin värittömän kuuloisella äänellä.
  Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Keith tulee takaisin”, hän vakuutti.
  Hän kuulosti niin vakuuttuneelta, että minun oli pakko uskoa häntä. Käännyin Rosalien puoleen. ”Lähdetkö sinä minun kanssani kaupungille?” minä kysyin. ”Tarvitsen oikeasti sen laukun.”

A/N: uuh.. tämä näyttää tässä vielä lyhyemmältä kuin wordissä. Nooh... kommenttia kuitenkin tulemaan.
There are no rules in dreaming.