Amy Malfoy aijai olet ihana. Kiitos kun uskalsit kommentoida toisin kuin ne 'muut'
Ajattelin jo ettei kukaan kommentoi. Ja Edwardin ja Sherryn välit kyllä lämpenevät.
Tässä toinen luku.
2. Kahvia ja Lunta
Kun aamulla tulin alakertaan huomasin, että ilmapiiri oli jotenkin muuttunut. Rosalie ja Edward eivät enää kyräilleet minua vihaisesti. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä Carlisle oli heille sanonut, mutta nähdessäni Edwardin lähes säälivän katseen aloin toivoa, että hän olisi osannut pitää suunsa kiinni.
”Hän piti”, Edward sanoi hiljaa. ”Minä kuulin hänen ajatuksistaan, mitä sinä olit sanonut.”
”Niin tietenkin.”
”Enkä minä vihaa sinua”, Edward jatkoi varovaisesti.
”Ahaa.” Ikään kuin minua olisi kiinnostanut. Oli Edwardilta tyhmää luulla, että hänen mielipiteensä kiinnostaisivat minua pätkääkään.
”Kyllä ne kiinnostavat”, Edward sanoi matalalla äänellä.
”Pysy sinä poissa minun aivoistani”, kivahdin hänelle kiukkuisena. Olin ollut vielä kaksi minuuttia sitten suhteellisen hyvällä tuulella, mutta jostain syystä Edwardin ärsyttävä kyky sai vereni kiehumaan. Minun puolestani tyyppi saisi vain tukkia turpansa ja häipyä jonnekin kauas. Mutta eihän kukaan minulta kysynyt. Ei varsinkaan Edward. Hän välitti vain omista mielipiteistään ja tunki ihmisten ajatuksiin ihan kiusallaan, kun häntä huvitti. Ei sen pitäisi yllättää minua.
”Loistavaa aivotyötä, Sher. Hauskaa kun tunnet minut niin hyvin”, Edward mutisi. Hän ei jäänyt odottamaan, että keksisin jonkun myrkyllisen pistävän vastauksen vaan häipyi huoneesta varjoaan nopeammin. Olin todella onnellisessa asemassa kun ympärilläni oli niin ihania ihmisiä.
”Mikä sinun ongelmasi oikein on”, Rosalie kivahti. ”Hän yritti vain auttaa.”
Olin todella lähellä nauruun purskahtamista kuullessani jotain tuollaista Rosalien suusta. Rose ja Edward eivät tunnetusti tulleet toimeen keskenään – tai no, ainakin heillä oli paljon erimielisyyksiä. Eikä Rosalie muutenkaan ollut sitä tyyppiä, joka välittää muiden asioista tarpeettoman paljon. Mutta ehkä hän vain halusi rähjätä minulle – mistä tahansa.
”Hoida omat asiasi”, minä kehoitin pinnistellen kuulostaakseni ystävälliseltä.
Rosalie ei arvostanut yritystäni. ”On se minunkin asiani kun kuljet täällä pilaten meidän kaikkien elämän!” Hän räjähti. ”Carlisle ja Esme voivat sanoa mitä haluavat, mutta sinä olet ihan mielettömän omahyväinen ja kuljet täällä vain rypien itsesäälissä ja voivotellen, että elämäsi on kamalaa!”
Kavahdin taaksepäin pelästyneenä. Olin osin tahallani mennyt suututtamaan Rosalien, mutten ollut todellakaan kuvitellut hänen järjestävän tälläistä kohtausta.
”Kiltisti sanottu”, minä mutisin vaisusti. ”Ja aika paksua kun mietitään miten sinä tuijotat peiliin noin kaksikymmentäviisi tuntia päivässä. Kuljet nokka pystyssä ja kuvittelet, että olet maailman napa. Minä en sentään mene ihan niin pitkälle.”
Rosalie olisi varmaan tukehtunut kiukkuunsa, jos se olisi ollut mahdollista. Inhottavaa, miten jotkut ihmiset eivät kestä arvostelua.
Rosalie taisi päästä melko nopeasti raivonsa yläpuolelle, koska hän suoristautui omasta mielestään kai ylväästi ja tuhahti: ”Minä lähden kaupunkiin.”
”Senkun!”
Rosalie marssi ulos aivan niin kuin Edward kaksi minuuttia aiemmin. Olin todella taitava ajamaan ihmiset tiehensä. Oli tylsää istua yksin kotona kaiket päivät. Ehkä asialle pitäisi tehdä jotain. Enkä halunnut lojua täällä taas koko päivää. Minun pitäisi lähteä jonnekin.
”Hyvä on, hyvä on”, nurisin itsekseni ja nousin vastahakoisesti mukavalta sohvalta. Sitten kiiruhdin Rosalien perään.
Rosalie oli juuri starttaamassa autoaan. Edward ja Rosalie olisivat varmasti osanneet luetella pitkän listan auton epäilemättä upeista ominaisuuksista, esimerkiksi merkin, vuosimallin ja kaikki moottorin yksityiskohdat, mutta minä en pystynyt sanomaan muuta kuin että se oli musta.
”Rosalie!” Minä huusin samalla kun juoksin autoa kohti.
Rosalie kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmentyneeltä, mutta avasi kuitenkin ikkunan.
”Mitä?” Äänensävy oli yhä aika ärtynyt.
Toivottavasti hän ei odottanut minun pyytävän anteeksi. ”Saanko kyydin kaupunkiin?” Minä kysyin mahdollisimman kiltisti.
Rosalie harkitsi asiaa hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Kai sinä saat.”
Kipusin autoon ennen kuin hän ehtisi muuttaa mielensä. Minusta tuntui, että olisi ehkä kuulunut sanoa kiitos, kun Rosalie viitsi nähdä vaivaa, mutta Rosalie oli kuitenkin sen verran mäntti, että päätin sen olevan tarpeetonta.
Rosalie käynnisti auton ja ajoi vauhdikkaasti tielle. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin moottorin hurinaa.
”Minne sinä haluat”, Rosalie kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hän oli näköjään päättänyt olla nälvimättä joten seurasin samaa linjaa.
”Ei sillä ole kauheasti väliä.”
Rosalie hymyili vinosti. ”Mikset sitten jäänyt kotiin.”
Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Ei, Rosalie ei näyttänyt pilkalliselta eikä väheksyvältä. Hän ei näyttänyt ainakaan kovin happamalta ja hän ei näyttänyt yrittävän loukata minua. Vaihteeksi näinkin.
”En tiedä”, minä vastasin. ”Kai minä vain kaipaan vaihtelua. Entä sinä?”
”En jaksanut sinua”, Rosalie tokaisi katse tiukasti kiinni tiessä. ”Olet aika ärsyttävä tiedätkö?”
”Kiitti vaan”, minä murahdin happamasti. Olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin. ”Olen aika surkea pyytämään anteeksi.”
Rosalie nauroi. Olin yllättynyt, sillä vaikka hän nauroikin Cullenien seurassa – no ei nyt paljon, mutta jonkin verran. Mutta yleensä hän vain kyräili minua vihaisesti. ”Niin minäkin. Enkä aio pyytää anteeksi. Minne mennään?”
”En tiedä”, minä vastasin. ”En käy kaupungissa paljoa.”
”Mennään ostamaan vaatteita. Keskustassa on yksi ihana vaateliike”, Rosalie ehdotti innostuneena. Äkkiä hän vilkaisi asuani ja tyytyväinen hehku levisi hänen kasvoilleen. ”Meidän pitää sitä paitsi uusia sinun vaatevarastosi. Eikö sinulta löydy muuta kuin tuollaisia norsunnahkariekaleita.”
”Norsunnahka…?” Kesti hetken ennen kuin Rosalien sanat upposivat tajuntaani. Vilkaisin nopeasti vaatteitani. Rosalie liioitteli. Minun suorissa mustissa housuissani ja hieman liian suuressa nahkatakissani ei ollut mitään vikaa. Tönäisin Rosalieta kylkeen. ”Ole hiljaa.”
Rosalieta nauratti. ”Mistä sinä oikein ostat vaatteesi Sher?”
Rosalie oli ääliö. Minulla oli ihan normaali asu. Jos Rosalie olisi itse pukeutunut johonkin epäkäytännölliseen rimpsumekkoon ja helmikaulanauhaan, hänellä ehkä olisikin varaa valittaa, mutta hänellä oli päällään ihan normaali paita ja housut. Tietysti Rose näytti paremmalta kuin minä, mutta siitä hän sai syyttää omia geenejään – tai mitä ikinä.
En vaivautunut vastaamaan Rosalien asiattomaan kysymykseen vaan käännyin ulos ikkunasta. Puut vilisivät ohitse nopeasti. Rosalie ajoi kovaa vauhtia metsien reunustamaa maantietä. Painoin otsani viileään ikkunaan. Matka Tomahiin kesti liian kauan. Oliko meidän pakko asua täällä korven keskellä? Ei minkäänlaisia kontakteja ihmisiin. Vaikka se taisi olla tarkoituskin. Lukiokin oli ihan onneton. Mutta se oli Edwardin, Rosen ja Emmetin ongelma, jotka raahautuivat kiltisti kouluun sillä aikaa kun minä mätänin kotona. Rosalie valitti aina hyvien kauppojen puuttumisesta, mutta saihan niitä tavaroita postimyynnistäkin, joten minä en välittänyt asiasta kauheasti.
Minua kadutti, että olin lähtenyt kotoa. Autossa oli jäätävää, marraskuun hyinen ilma tunkeutui luihin ja ytimiin. Värähdin ja tungin käteni syvemmälle takkini sisälle. Yleisesti luultiin, että nahka lämmitti, mutta minä en suoraan sanottuna pystynyt huomaamaan sitä. Autossa oli tietysti jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, mutta se oli surkea.
”Sherry, me olemme perillä”, Rosalie tiedotti hetken päästä. Hän parkkeerasi auton näppärästi koloon, joka näytti liian pieneltä pyörällekin. Olin vähemmän kuin haluton nousemaan auton mukavalta nahkaistuimelta, mutta kampesin itseni kuitenkin pystyyn ja avasin oven selälleen.
Tai yritin avata. Ovi kolahti jo puolessa välissä viereiseen autoon saaden aikaan huvittavan näköisen epämuodostuman. Päätin olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa, koska Rosalien auto vaikutti olevan kunnossa.
”Tuletko sinä”, Rosalie kysyi kärsimättömänä. ”Voimme me jäädä kokopäiväksi tähänkin jos tahdot.”
Olisin tietysti voinut vastata siihen monenlaista enemmän tai vähemmän ilkeää, mutta päätin jättää väliin. Olimme saaneet Rosalien kanssa aikaiseksi jonkinlaisen rauhan, enkä halunnut rikkoa sitä. Seurasin siis kiltisti Rosalieta vaateliikkeeseen, joka oli Rosalien tuntien koko kaupungin suurin ja kallein.
Päästyämme sisään Rosalie asteli heti lähimmän hyllyn viereen. ”Tämä sopisi sinulle”, hän ilmoitti hypistellen kirkuvankeltaisen paidan helmaa.
Katselin paitaa muka arvioivasti samalla kun yritin keksiä, miten välttäisin Rosalien suunnalta tulevan runsaan vaatteiden tyrkytyksen. Mieleeni ei tullut mitään ylimaalisen nerokasta, joten tyydyin tokaisemaan. ”Se on keltainen. Minä en käytä keltaista?”
”Älä viitsi Sher, tämä näyttäisi loistavalta päälläsi. Ja väri on ihan nätti.”
Nätti väri? Oksettavaa. Keltainen sopi pääsiäistipulle tai kiiltokärpäselle, ei minulle.
Rosalie jatkoi vielä: ”Kokeile sitä. Tuolla on sovituskoppi.”
”Minä. En. Käytä. Keltaista”, sanoin mahdollisimman selkeästi, jotta Rosalie varmasti ymmärtäisi.
Mutta ei. ”Nyt voit käyttää. Ota tuo pata pois, se on ruma.”
Kilttiä. Eikä paita edes ollut kovin paha. Se oli normaali musta harmailla kiemurakuvioilla. Rosalien huipputarkoissa vampyyrisilmissä oli pakko olla jotain vikaa. ”Ihan selvyyden vuoksi; mitä vikaa tässä muka on?” kysyin kärsivällisesti. Rosalie paloi selvästi halusta kertoa minulle tarkkaan, mikä kaikki pukeutumisessani oli vikana, joten miksi riistää häneltä sekin pieni ilo.
”No”, Rosalie aloitti. ”Ensinnäkin väri. Sinun ei pitäisi käyttää niin paljon mustaa, kun olet noin kalpea. Se saa sinut näyttämään kuolleelta.”
”Minä olen kuollut”, keskeytin happamasti.
Rosalie hymyili vinosti. ”Niinpä, mutta miksi näyttää siltä? Toinen vika on koko. Tuo on liian suuri, näytät anorektikolta, kun vaatteet roikkuvat päälläsi tuolla tavalla. Sitten on vielä nuo naurettavat kuviot. Ei kukaan käytä tuollaista rättiä. Otatko tämän nyt?” Hän ojensi minulle keltaista paitaa.
Huokaisin ja nappasin sen Rosalien kädestä. ”Kuinka vain.”
Kahdeksan tuntia myöhemmin istuimme Rosalien kanssa saman kadun varrella olevassa pienessä ja tunkkaisessa Cafe de Space nimisessä kahvilassa. Kumpikaan ei tietenkään ollut tilannut ruokaa, mutta minun edessäni pöydällä oli kahvimuki, johon olin painanut kylmät sormeni. En kuitenkaan aikonut juoda sitä. Ulkona oli taatusti pakkasta, oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan oli muodostunut jääkiteitä.
Rosalie näytti nyrpeältä. Ulkona alkoi jo olla hämärää ja hän olisi tahtonut kotiin, mutta minä en ollut suostunut nousemaan jäätävän kylmään autoon, vaan olin halunnut jonnekin lämmittelemään.
Tuijotin mietteliäänä tumman kahvin mustia pyörteitä. Kahvi oli pahaa, olin aina inhonnut sitä. Nyt en enää voinut millään muotoa kuvitellakaan juovani mokomaa moskaa, mutta sen pistävän mutainen haju häiritsi minua. Nojauduin raukeana lukuisiin ostoskasseihin, joita näytti olevan joka puolella. Ihme ettei pöytä ollut hautautunut niihin.
Keltainen paita oli loppujen lopuksi jäänyt ostamatta, mutta paljon muuta olimme Rosalien kanssa raahanneet ulos kaupoista. Shoppailu oli oikeastaan todella hauskaa. Kaupoissa oli satamäärin ihania vaatteita, ja minusta tuntui, että olisin voinut viedä ne kaikki mukanani kotiin. Ostoskasseissani oli takuulla enemmän vaatteita kuin vaatekaapissani.
Minä ja Rosalie tulimme itse asiassa aika hyvin toimeen. Olimme nauraneet koko päivän typerille asioille ja kiusanneet myyjiä. Meillä oli – outoa kyllä – paljonkin yhteistä. Muun muassa viha vampyyrielämää kohtaan.
”Mennäänkö jo”, Rosalie kysyi keskeyttäen mietteeni. Hän naputti sormiaan pöytään kärsimättömänä. ”Ei se auto odottamalla lämpimämmäksi muutu.
Hän oli tietysti oikeassa. Ei auttanut muu kuin jättää ummehtuneen hajuinen, lähes tyhjä kahvila taakse.
Ulkona oli jo täysin pimeää. Katulamppujen luoma kellertävä valo näytti minun mielestäni autiolta ja aavemaiselta. Kävelimme nopeasti korttelin ympäri Rosalien autolle. Juuri kun olin avaamassa oven, jotain valkoista tipahti kämmenselälleni.
Päästin riemunkiljahduksen. ”Lunta! Rose, täällä sataa lunta!”
Rosalie vilkaisi minua hymyillen ja istui autoon. Seurasin esimerkkiä vastahakoisesti. Nyt olisin voinut olla ulkona vaikka kuinka kauan, oli kylmä tai ei.
”Sinä pidät lumesta?” Rosalie sanoi ajaessamme ulos kaupungista. ”En olisi ikinä uskonut.”
Minua nauratti. ”Miksi et? Lumi on ihanaa. Se on valkoista ja piristävää ja…”
”Ja se sotkee hiukset”, Rosalie päätti.
”Kuinka vain. Lumi on joka tapauksessa ihanaa.”
Rosalieta nauratti. ”Etkö sinä juuri valittanut miten vihaat kylmää?”
Rosalie ei ymmärtänyt mitään. Oli täysin eri asia vihata kylmää. Lumi oli pehmeää ja kaunista. Päätin selittää vähän. ”Kun asuimme Portugalissa en nähnyt koskaan lunta. Sitten muutimme Forksiin ja tadaa! Koko maa oli valkoisena.”
”Forksissa ei paljon lunta satanut”, Rosalie muisteli. ”Pari kertaa talvessa ja sekin suli äkkiä pois. Siellä oli meri liian lähellä. Ja sudet olivat ärsyttäviä. Mutta muuten Forks oli kiva. Siellä oli ihanan rauhallista. Toivon, ettemme olisi joutuneet lähtemään niin pian.”
Laskin katseeni epävarmana. En ollut ihan varma siitä, yrittikö Rosalie syyllistää minua vai oliko hän vain maininnut asian, mutta minulle jäi tunne siitä, että sanat oli lausuttu harkitusti. ”Ei se ollut minun syyni”, minä mutisin. ”Jos joku olisi kysynyt minulta, niin makaisin kuolleena haudassani.” Samalla sekunnilla kun päästin sanat suustani, tajusin, ettei se ollut ihan totta. Jos Carlisle olisi oikeasti kysynyt minulta – ja jos olisin uskonut – olisin ilman muuta valinnut elämän kuolemisen sijaan. Mutta jos olisin tiennyt mitä siitä seuraisi, jos olisin tiennyt että Nora kuolisi… Kyllä; silloin olisin mielummin kuollut. Mutta ei sillä ollut väliä. Ei enää.
”Niinpä kai”, Rosalie sanoi. ”Mutta on se silti sääli. Forks oli täydellinen. Sateinen ja pieni. Ehkä voimme joskus mennä sinne takaisin.”
”Ehkä.”
”Piditkö sinä Portugalista?” Rosalie kysyi vaihtaen puheenaihetta. Kai hän tajusi, etten halunnut puhua Forksista. Minulla oli ihan liikaa muistoja sateisesta pikkukaupungista, jossa olin asunut puolet ihmiselämästäni. Mutta jos hän yritti piristää minua niin Portugali oli täysin väärä valinta. Portugalista ja kaikesta siellä tapahtuneesta ei puhuttu. Se oli tabu.
Pakko minun kuitenkin jotain oli sanoa. ”Portugalissa oli kivaa”, minä vastasin lyhytsanaisesti.
Rosalie jätti fiksusti asian sikseen.
Saavuimme kotiin vasta myöhään yöllä. Lunta satoi edelleen ja se vähensi pimeyttä. Rosalie parkkeerasi autonsa pihatielle.
Nousin autosta ja heittäydyin lähellä olevaan lumikinokseen onnellisesti nauraen. Oli suojasää, joten sain helposti pyöriteltyä lumesta pallon, jolla heitin poispäin kävelevää Rosalieta niskaan.
Rosalie ei älynnyt varoa, joten lumipallo osui maaliinsa lätsähtäen. Rosalie kirosi kovaan ääneen lumen tipahtaessa hänen paitansa alle ja pyörähti katsomaan minua. ”Helvetti Sher!” Rosalie kirkaisi. ”Minun hiukseni…”
Hän ei ehtinyt päättää lausettaan, enne kun osuin toisella lumipallolla suoraan hänen otsaansa. Rosalien kasvot peittyivät lumeen. Hän pyyhkäisi nopeasti lumet käteensä ja viskasi ne maahan. Sitten Rosalie säntäsi minua kohti pirullinen katse silmissään. Kirkaisin ja juoksin pakoon nauraen. Minä en halunnut kastua.
Mutta totta kai minä kastuin. Rosalie sai minut kiinni ja pian olimme molemmat läpimärkiä. Tärisin kylmästä kun viimein päätimme raahata ostoskassit ulos autosta ja mennä sisään.
Emmett ja Carlisle pelasivat sisällä shakkia ja Edward istui Esmen vieressä sohvalla seuraten peliä. Kun minä ja Rosalie astuimme sisään nauraen, kaikki kääntyivät katsomaan ällistyneinä. Tuntui häiritsevältä huomata, että kun kerrankin olin iloinen, minua tuijotettiin aivan kuin olisin aave.
Emmett virnisti. ”Vau Sherry sinä osaat nauraa. En olisi uskonut.”
”Rosalie tee miehellesi jotain”, minä valitin. ”Hän on ärsyttävä.”
Rosalie hymyili omahyväisesti ja painoi suukon Emmetin huulille. ”Ei voi mitään Sher, sinun täytyy vain kestää ja kärsiä.”
”No Rose, mitä sinä teit meidän pikku päivänsäteellemme?” Emmett kysyi ja kietoi käsivartensa Rosalien lumiseen niskaan.
Rosalie virnisti. ”Heitin hänet lumihankeen. Sherry taisi loppujenlopuksi pitää siitä, vaikka valittelikin kauan kylmää.” Hän viittasi shakkilautaan. ”Kumpi on voitolla?”
”Minä”, Carlisle ja Emmett vastasivat yhtä aikaa.
Rosalie oli juuri istumaisillaan sohvalle kun Esme tönäisi häntä. ”Et kyllä istu siihen”, hän komensi. ”Menkää molemmat vaihtamaan vaatteet, ennen kuin pilaatte sohvan. Ja Sherry, sinä jäädyt tänne, ellet pue päällesi jotain lämpimämpää.”
Minä ja Rosalie katosimme yläkertaan keskenämme jutellen.