Liebeh: Äääk. Tuo huomautus eurosta sai minut punaiseksi häpeästä. Miten minä saatoin kirjoittaa niin... yhhyhhyhhyy... kumminki. Kiitos kommentista, tuo Edward juttu tosiaan oli aika töksähävä, huomasin itse vasta äsken. Mmm... minustakin Keith on mielenkiintoinen.
Nabi.: Kiitos:D
Annabelle: kiitos. Katsotaan mitä käy:D
Suklaamurunen: kiituus:)
Cullen12: kiitos kun kommentoit. Jatkoa tulee näin nopeasti kai siksi, että tykkään tästä fikistä aikas paljon juuri nyt eikä minulla ole muuta elämää (ainakaan paljon...)
Amy Malfoy:Kiitos:)
19. Rajan yli Kanadaan
Seuraavat päivät minä elin lähinnä peläten, että kimppuuni käytäisiin. Vuosi vaihtui, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Keith ei ollut hävinnyt minnekään, vaan oleili edelleen mukavasti Tanyan luona nautiskelemassa heidän vieraanvaraisuudestaan. Hän ei kuitenkaan enää ottanut esiin mitään minuun liittyvää. Ehkä hän oli älynnyt luovuttaa.
Joo no, se oli toiveajattelua. Fakta selvisi kaikille viimeistään silloin, kun Keith tuli kaupungista kirje mukanaan.
Minä ja Rose olimme heidän luonaan leikkimässä Katen vaatteilla. Katella oli koko Tanyan porukan hienoin vaatevarasto ja osa hänen vaatteistaan oli ostettu Euroopasta asti. Katselimme juuri laukkukokoelmaa, jonka Kate oli raahannut olohuoneeseen koko komeudessaan ja päästelimme välillä ihailevia huokauksia.
Tanyaan, Eleazariin ja Carmeniin en jaksanut kiinnittää suurempaa huomiota, vaikka he olivatkin kotona. Olin yhä loukkaantunut Eleazarin taannoisista sanoista; hän olisi oikeasti valmis jättämään minut verenhimoisten vampyyrien käsiin ja kehtasi vielä neuvoa muitakin tekemään samoin.
”Mikä tuo on”, Tanya kysyi utelias ilme kasvoillaan ja napitti suurilla meripihkankeltaisilla silmillään Keithin kädessä olevaa kirjettä, jota Keith parhaillaan repi auki.
”Sähkösanoma”, Keith vastasi lyhyesti. ”Se tuli Italiasta tänä aamuna.”
Minä jäykistyin siihen paikkaan. Italiasta. Se tarkoitti Arolta. Volturin väeltä.
Yritin rauhoitella itseäni. Olisi typerää ja vähän omahyväistäkin kuvitella, ettei Arolla voisi olla Keithille asiaa, joka ei liittynyt minuun.
Katseeni osui Eleazariin, jonka pää oli ponnahtanut äkkiä ylös Carmenin hiuksista. Hän seurasi Keithin liikkeitä hievahtamatta, ja minulle tuli tunne, että hän ajatteli samaa kuin minä. Vaikka mitäpä Eleazar välittäisi. Hänestä minä olin vain riesa.
Ilme Keithin kasvoilla ei värähtänytkään, kun hän luki sen loppuun, mutta taitellessaan sen takaisin kokoon, hän antoi pienen pelottavan hymyn viivähtää huulillaan.
”No?” Eleazar kysyi aavistuksen kireästi. ”Mitä Aro sanoi?”
”Hän on samaa mieltä minun kanssani”, Keith sanoi miettiväisesti. Hän vilkaisi meidän suuntaamme ja kohtasi katseeni. ”Näyttää siltä, että minulla on töitä.”
Minä riuhtaisin automaattisesti päätäni kauemmas ja käänsin katseeni syrjään. Minua huimasi. Keithin syvissä tummanpunaisissa silmissä oli jotain omituista. Eikä se välttämättä johtunut vain väristä.
”Rosy”, minä sanoin ihan hiljaa. ”Rosy, lähdetään kotiin.”
Rosalie lopetti erään Katen laukun tutkimisen. ”Ai. Miksi?”
Minä en jaksanut alkaa selittää hänelle, miten paljon minua pelotti olla tässä talossa. Täällä oli vain Keith ja Eleazar, Carmen ja Tanya, jotka luultavasti ilomielin passittaisivat minut Keithin matkaan.
”Tule nyt vain”, minä sanoin ja kiskoin häntä kädestä. ”Me ehditään katsoa Katen laukkuja myöhemminkin.”
Rosalie nousi vastahakoisesti sohvalta ja antoi minun kiskoa itsensä ovelle.
Rosy pysytteli hiljaa niin kauan, että pääsimme kotiin. Vasta kun tulimme ulko-ovelle, hän avasi suunsa.
”Mistä tuossa oli kyse?”
Pudistin päätäni. Rosella ei ollut aavistustakaan. ”Ei mistään erikoisesta.” Ääneni oli niin heikko, että tiesin valheen kuultavan siitä läpi.
Rosalieta ei tainnut liiemmin kiinnostaa, sillä hän vain kohautti olkapäitään. ”Ei sitten. Minä menen sisään. Tuletko sinä?”
Pudistin päätäni vähän liian nopeasti. ”Minä lähden kaupunkiin.”
”Ai keskellä yötä?”
Päivällä, yöllä, mitä väliä sillä oli? Kyllä tuolla ihmisiä olisi ja joku kauppa varmaan olisi auki. Kohautin olkapäitäni ja käänsin Rosalielle selkäni.
Autotallissa oli pimeää. Edes kuunvalo ei päässyt sisään, mikä oli ehkä hyvä, sillä hopeinen aavevalo olisi täydellistä pimeyttäkin pelottavampi.
Istuin uuden uutukaiseen autooni, jonka olin saanut joululahjaksi Carlislelta ja Esmeltä ja painauduin hetkeksi sen nahkaista istuinta vasten. Tämä auto oli vielä niin uusi, että tuoksui aivan tehtaalta.
Samassa nenääni hiipi, jokin tuttu tuoksu. Pettävä ja kuolettavan vaarallinen.
Kaikki aistini olivat yhtäkkiä valppaina. Minä kohottauduin aavistuksen suorempaan istuntaan ja yritin katsoa ympärilleni. Koko autotalli oli varjoissa, mutta kiitos loistavan näköaistini, erotin silti tumman hahmon nurkassa. Hän liikahti hieman eteenpäin.
”Hyvää iltaa, Sherry.”
Minä avasin suuni huutoon. Tämä ei ollut mahdollista, hän ei ollut vielä voinut ehtiä tänne.
Hahmo oli luonani yhdessä vilauksessa. Hän pamautti kätensä suuni eteen ja väänsi käteni ammattimaisin ottein selkäni taakse. ”Parempi, että olet ihan hiljaa”, hän mutisi.
Minä olin jähmettynyt paikalleni kauhusta. En tehnyt elettäkään paetakseni, kun Keith siirsi minut varovasti pelkääjänpaikalle ja asettui itse rattiin. Hän vilkaisi minua hymy huulillaan samalla kun starttasi auton. ”En usko, että minun tarvitsee lukita ovea, vai mitä?”
Hänen sanansa kaikuivat korvissani oudolla tavalla. Pyörrytti ja suussani maistui veri. Tälläistä ei tapahtunut. Ei voinut tapahtua. Miksi en ollut mennyt Rosalien kanssa sisään? Miksi hitossa en ollut mennyt, vaikka hän oli kysynyt?
Kyyneleet nousivat silmiini, kun ajattelin Rosea. Näkisinkö minä häntä enää koskaan? Näkisinkö vielä Emmettin, Edwardin… näkisinkö Carlislen ja Esmen?
Enkä minä ollut edes koskaan kertonut, miten tärkeitä he olivat minulle. Enkä koskaan ollut kiittänyt Carlislea siitä, että hän oli pelastanut henkeni silloin joskus.
Paniikki alkoi hiipiä ruumiiseeni vasta, kun Keith kaasutti kaupungista ulos vievälle tielle. Aloin täristä ja purskahdin itkuun. ”Päästä minut pois”, anelin käheällä äänellä. ”Minä en voi… minä en pärjää ilman heitä.”
”Ja miksi minä niin tekisin?”
”Koska minä en ole tehnyt mitään pahaa”, sanoin pienellä äänellä. Yritin vedota hänen myötätuntoonsa, vaikka se tuntuikin toivottomalta. ”En ansaitse tätä.”
”Minä kuulin jo tuon kaiken Eleazarilta”, Keith tuhahti. ”Sinun on kuitenkin paras tajuta se, minkä Eleazar jo tietää; minua ei kiinnosta.”
”Ole kiltti”, minä rukoilin. ”Minun on pakko päästä kotiin.”
Keith vilkaisi minua vinosti hymyillen. ”Minä tiesin, että alat kerjätä.”
Kylmät väreet valuivat alas selkääni pitkin. ”Saat mitä tahansa”, minä kuiskasin. ”Kunhan vain… päästät minut menemään.”
Keithin nauru oli kylmä ja kolkko. ”Ja mitä sinä mahdollisesti voisit tarjota? Rahaa?” Hän osoitti silmiäni sormellaan. ”Me tahdomme vain sinun kykysi käyttöömme.”
Lisää kyyneliä valui poskilleni. Keith ajoi lujaa, aivan liian lujaa. Olimme jo kamalan kaukana kotoa. ”Miksi minä?” kuiskasin lähinnä itselleni. Säikähdin itsekin sitä, miten särkyneeltä ääneni kuulosti.
”Niin kuin sanoimme, haluamme sinun kykysi. Siitä on meille paljon hyötyä. Mahdollisuutemme laajenevat huomattavasti sinun ansiostasi.”
Aijaa, pitäisikö tässä olla imarreltu. Pyyhin kyyneleet kiukkuisena silmistäni. ”Sinulla ei ole hajuakaan yhtään mistään”, minä vinkaisin, mutta en onnistunut kuulostamaan muulta kuin hyvin, hyvin pelästyneeltä. ”Minä en pysty siihen. Olen onnistunut hypnoosissa täydellisesti alle viisi kertaa ja silloinkin ne tyypit ovat olleet ihmisiä.”
”Tiedän”, Keith vastasi otsa rypyssä. ”Eleazar ja Tanya kertoivat minulle sinusta käytännössä kaiken, mitä en jo tiennyt. Se on hassua, tiedätkö? Minä en edes tiennyt, että vampyyrin muodonmuutos voi jäädä kesken. Ja sitten näin sinut.”
Tosiaan. Hassu maailma. Tunsin suunnatonta vihaa Tanyaa ja Elezaria kohtaan. Petturit. He olivat kavaltaneet minut tälle hirviölle, ja luultavasti vielä oikein mielellään. ”Minä vihaan sinua”, sanoin ponnettomasti. ”Olet kamala.”
Keith näytti yhtäkkiä melkein säälivältä. ”Minä olen pahoillani”, hän sanoi pehmeästi. ”Ei tämä sinun vikasi ole. Saat valita, menemmekö laivalla vai lentokoneella.”
Katsoin häntä epäuskoisena. ”Luuletko sinä tosissaan, että minua kiinnostaa, millä laitteella menemme sinun rotankoloosi? Haluan kotiin.”
”Valitan, ei käy.” Keith näytti olevan aidosti pahoillaan. ”Sinä pärjäät siellä kyllä. Muista vain olla ärsyttämättä ketään. Varsinkaan Janea. Hän voi tehdä elämästäsi helvetin.”
”Minun elämäni on jo helvettiä”, minä itkin. ”Ja se on sinun syysi. Miksi sinun piti tulla käymään Tanyan luona? Meillä oli kaikki hyvin.”
”Olen pahoillani.”
Miksei hän lakannut pyytelemästä anteeksi? Miksei hän voinut vain päästää minua menemään? ”Kai sinä tajuat, että he tulevat hakemaan minua”, minä kysyin. ”He tulevat hakemaan minut pois.”
Keithin silmät kääntyivät katsomaan minua. ”Tulevatko?”
Enkä minä pystynyt vannomaan, että he tulisivat. Hänen punaiset silmänsä näkivät syvälle sisimpääni ja niistä paistoi niin suuri varmuus, että se oli musertaa minut alleen. Minä yritin uskoa heihin. Yritin muistuttaa itselleni, miten paljon perheeni rakasti minua. Mutta vaikka minä yritin, en siltikään pystynyt pakottamaan itseäni uskomaan, että Carlisle ja Esme välittivät minusta tarpeeksi. En pystynyt olemaan varma siitä, että he haluaisivat minut takaisin.
Tuijotin käsiäni sumein silmin. Se ainoa asia, johon olin uskonut aukottomasti, oli vedetty pois. Tämä oli väärin.
Keithin ilme oli kummallinen. Se oli yhtä aikaa ärtynyt ja syyllinen. Erotin silmäkulmastani hänen ravistavat päätään, kuin karkottaakseen ikävät ajatukset ja sitten hänen kasvoilleen liukui taas se tutkimattoman asiallinen muuri, joka ei paljastanut mitään tunteita.
Me ajoimme pimeydessä kauan. Minä istuin vain siinä toivottomana ja katsoin kun maisemat muuttuivat vieraammiksi ja vieraammiksi. Kyyneleet valuivat kasvoilleni, mutten jaksanut välittää. Keith oli joka tapauksessa jo nähnyt minut heikkona. Hän istui vieressäni, katse tiukasti tiessä ja heitti aina välillä minuun omituisia katseita, muttei sanonut enää mitään.
Minäkin katsoin Keithin kasvoja paljon. Minä tunsin oloni vähän ristiriitaiseksi hänen suhteensa. Tietenkin minä inhosin häntä; tyyppi oli paskapää. Ja vieläpä täysin tunteeton sellainen. Mutta jollain tavalla… minä en pystynyt vihaamaan häntä. En osannut sanoa, mitä tunsin häntä kohtaan. Minulla oli vain tunne… sellainen, kuin minulla olisi veressä ihan liikaa adrenaliinia.
Keith vilkaisi minua nopeasti. ”Haluatko, että me pysähdymme hetkeksi? Käsittääkseni sinä tarvitset unta.”
”Niin tarvitsen”, minä myönsin ja seurasin toiveikkaana, miten Keith ajoi auton erään majatalon pihalle. Siellä näytti palavan valot, vaikka kello näytti taatusti alle kuutta. Valmistauduin mielessäni juoksemaan karkuun heti, kun auto olisi pysähtynyt. Tämä olisi ehkä ainut tilaisuuteni päästä pakoon.
Keith taisi kuitenkin arvata aikeeni, sillä hän tarttui ranteeseeni tiukasti samalla kun pysäytti auton ja käänsi pääni itseään kohden. ”Jos minä olisin sinä, en edes yrittäisi häipyä”, hän neuvoi asiallisella äänellä. ”Koska silloin minä joutuisin satuttamaan sinua, enkä minä halua tehdä sitä. Mutta teen kyllä, jos rupeat hankalaksi. Tajusitko?”
En pystynyt estämään itseäni tärisemästä pelosta. Keith nyökkäsi tyytyväisenä ja irrotti otteensa minusta. ”Me tulemme kyllä toimeen. Mennään sisälle.”
Majatalossa oli vain yksi huone, joten majoittauduimme molemmat sinne. Matkatavaroita ei kummallakaan ollut, joten kantajaa ei tarvittu.
Keith virnisti itsekseen nähdessään huoneen sisustuksen. Se oli kaikilla mittapuilla todella ankea. Kylpyhuone ja iso sänky; siinä se suunnilleen olikin.
”Hyvin tasokasta”, Keith sanoi ja osoitti sänkyä. ”Sinulla on kuusi tuntia aikaa nukkua eikä minuuttiakaan kauempaa. Onko selvä.”
”Selvä on”, minä mutisin ja käperryin vuoteelle vetäen peiton ympärilleni niin tiukasti, kuin saatoin.
Minä näin unta, jossa Carlisle ja Esme luovuttivat minut Volturille Eleazarin ja Tanyan virnistellessä vieressä. Marcos oli siellä myös, hän istui suurella kivellä vähän kauempana ja huusi minun nimeäni. Enkä minä päässyt hänen luokseen, sillä rautaiset kourat pitelivät minusta kiinni ja Marcos liukui hiljalleen näköpiirini ulottumattomiin.
Heräsin hätkähtäen, kyyneleet kasvoilleni. Olin käpertynyt nukkuessani tiukalle kerälle ja tärisin kuin hullu. Yritin huutaa itselleni, että niin ei ollut ikinä tapahtunut. Se oli ollut vain uni.
Keith tuli sängylle istumaan. ”Sherry”, hän mutisi väsyneellä äänellä. ”Sherry, onko kaikki kunnossa?
Minä olin liian sekaisin pystyäkseni vastaamaan järkevästi. ”Se ei ollut totta..” minä nyyhkytin. ”Se ei voinut olla totta… He… he eivät voi…”
Keith veti minut varovasti syliinsä. Hänen kosketuksensa tuntui oudolta; se sai omituiset aallot kulkemaan ruumiini läpi. ”Älä välitä”, hän mutisi. ”Ei se ollut totta.”
Ja minä takerruin häneen kuin hukkuva oljenkorteen ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Unohdin täysin, että kaikki tämä oli kokonaan hänen syytään. ”Minulle ei voi käydä näin”, minä kuiskasin. ”Ei vain voi.”
Kohotin pääni ja katseemme kohtasivat. Ja sillä hetkellä minä näin kaiken sen kauneuden, mikä Keithin viileän ulkokuoren alla piili. Hän tuntui liian yhtäkkiä ennemminkin turvapaikalta kuin viholliselta. Hänen silmänsä katsoivat minuun tummina ja lämpiminä ja hänen viileä hengityksensä sai hengitykseni kiihtymään. Ja minä halusin koskea hänen kasvoihinsa ja tuntea hänen huulensa huulillani ja…
Minä henkäisin ääneen ja kavahdin taaksepäin, pois Keithin läheltä. Hänellä ei voinut olla tälläistä vaikutusta minuun. Kenelläkään ei ollut… ei kenelläkään… paitsi… Marcoksella.
Keith katsoi minua yhä suoraa silmiin. Hänen ilmeensä oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt, kuin miltä minusta tuntui ja hän haroi hiuksiaan turhaantuneena. ”Voi ei”, hän mutisi. ”Voi
ei.”
A/N: Kommentti tervetullutta ja toivottavaa:)
