Lyn: Kiitos. En tosin usko, että Ace oli eka tyyppi, joka nähtiin, muihin Sher ei vain kiinnittänyt huomiota:D
Suklaamurunen: Kiitos. Tosiaan, Acea ennen varmaan nähtiin joku muukin.
Nabi: Ei Ace varmaan eka ollut:D
Annabelle: Eikö virheitä
Waude:D
Minsk: kiitus
A/N: Olen ollut hidas. Muttakun paremmassa koneessa ei ole wordiä ja käytän yleensä enimmäkseen sitä. Ja sitten on tämä ysin kevät... murrr...
16. Unessa on hyvä elää
Sain nukuttua sinä yönä vain pari tuntia ja silloinkin näin painajaista. Ei kysymys ollut siitä, että minua olisi pelottanut Acen tapaaminen. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna koko kundi itsessään ei kiinnostanut minua tippaakaan.
Syynä hermostuneisuuteeni oli ennemminkin kärsmättömyys. Muisto Marcoksen kasvoista – tai Acen kasvoista, kuinka vain – poltti silmiäni kuin tuli. Jopa silmieni ollessa auki, hänen profiilinsa kummitteli silmänurkassani epäselvänä, tavoittamattomissa. Ja minulla oli olo, että hän tarkkaili, tiesi, mitä tein.
Kömmin taas ylös sängystä ja napsautin television päälle varmaan kymmenen kerran sinä yönä. En pystynyt keskittymään ja se ärsytti.
Tällä hetkellä, juuri nyt, vihasin enemmän kuin koskaan sitä kelloa, joka roikkui oveni yläpuolella äänekkäästi tikittäen. Vaikka mulkoilin sitä niin rumasti, kuin ikinä osasin, se ei siltikään liikkunut nopeammin.
Kello oli kolme yöllä. Yhdeksän tuntia siihen, että tapaisin Acen ravintola Chinewallissa. Yhdeksän tuntia siihen, että saisin taas nähdä Marcosin kasvot.
Alakerrasta kuului ääniä. Rosalie ja Emmett olivat tulleet takaisin kotiin ja tuoneet Tanyan, Irinan, Katen, Eleazarin ja Carmenin mukanaan. Carlisle ja Esme kuuluivat juttelevan heidän kanssaan Edwardin pianonsoiton kaikuessa taustalla.
Laahauduin alakertaan varmaan aika ärtyneen näköisenä. Siellä oli niin paljon väkeä, että mahduin vain vaivoin joukkoon. Edward näytti opettavan Tanyalle pianonsoittoa, Eleazar ja Carmen höpisivät jotain tyhjää Carlislen kanssa ja Esme, Emmett, Irina ja Kate pelasivat korttia. Rosalie istui sohvalla kuunnellen puolella korvalla muiden juttuja, mutta hänen hymynsä valahti minun tullessa sisään ja hän mulkaisi minua rumasti.
Rosaliella oli kurja tapa olla pitkävihainen. Olin siis vaihtanut hänet ihmismieheen, mutta entä sitten? Siskon pitäisi jo päästä siitä yli. Luultavasti joutuisin kuitenkin itse hieromaan sopua, ennen kuin Rosy leppyisi.
”Hei”, minä mutisin limanuljaska-Tanyan väelle. Tiesin kuulostavani epäkohteliaalta, mutta minua ei tippaakaan kiinnostanut. Nuo eivät olleet tervetulleita tänne.
Kate oli ehdottomasti porukan kivoin, mutta vaikutti vähän kyllästyneeltä töykeään käytökseeni. Ainakin juuri nyt. Minä ärsytin häntä aivan yhtä paljon kuin hän minua. ”Kiva nähdä taas sinuakin”, hän sanoi piikikkäästi.
Puristin huuleni yhteen jättääkseni hänen kommenttinsa huomiotta, nostin kasvoilleni suloisen koiranpentuilmeen ja hipsin Rosalien luokse.
Rosalie nojautui kauemmas minusta torjuva ilme kasvoillaan. ”Häivy, Sher”, hän sähähti kovaäänisesti, ennen kuin älysi katsoa ympärilleen ja huomasi, että kaikki tuijottivat.
Minä sentään osasin puhua hiljaa. ”Anna anteeksi Ro Ro”, kerjäsin niin hiljaisella äänellä, että kukaan muu kuin Rosy ei voinut kuulla, vaikka he sentään olivat samassa huoneessa. ”Ei ollut tarkoitus.” Jep, aika nöyryyttävää, mutta minä tarvitsin Rosen apua.
Tällä kertaa Rose sentään yritti puhua kuiskaten. ”Tiedätkö, Sher, minua ei kiinnosta. Elä sitten vaaleanpunaisessa hattaralinnassasi jos haluat. Minua ei kiinnosta.”
Minä vilkaisin kiusaantuneena lähimpänä olevaa Emmetiä, joka oli selvästi nojautunut sivulle kuullakseen keskustelumme ja Edwardin vieressä seisovaa uteliaannäköistä Tanyaa. Oliko heidän pakko kuunnella? Tämä oli Rosen ja minun välinen asia.
”Mennäänkö yläkertaan”, minä kysyin Roselta.
Sisko ei näyttänyt kamalan innostuneelta, mutta seurasi minua kuitenkin yläkertaan, jossa minä tökin hänet huoneeseeni.
Hiljaisuus venyi pitkäksi. Rosalie tuijotti seiniä ja tutki kynsiään. Hän katsoi kaikkialle muualle, paitsi minuun. ”Minä en tajua, miten sinä voit asua tällaisessa huoneessa”, hän puuskahti lopulta. ”Ei ihme, että sinä olet niin masentunut.”
Seurasin Rosalien katsetta mustaksi maalattuihin seiniin ja verenpunaisiin verhoihin. Rose oli oikeassa, huone ei ollut kovin piristävä. Mutta ei sen ollut tarkoituskaan olla. Tämä oli vampyyrin pesä ja halusin, että se myös näytti siltä. Olin onnistunut mielestäni kiitettävästi. Musta ja punainen olivat hallitsevia värejä, juuri muuta huoneessa ei ollutkaan. Tämä oli minun kätkeytymispaikkani, niin masentava että se piristi. Mutta nyt ei puhuttaisi siitä.
Heittäydyin sängylleni istumaan. ”Älä takerru epäolennaisuuksiin Rosy.”
Nyt Rosalie jopa vaivautui vilkaisemaan minua halveksivasti. ”Ja olennaista on…?”
Voi luoja, tästä tulisi pitkä riita. ”Minä ja Ace”, sanoin mahdollisimman hillityllä äänellä.
”Ace?” Rosalien ääni oli kyllästynyt. ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä suostuisin puhumaan sinun kanssasi jostain ihmisestä, johon olet pihkassa?”
Jos minulla olisi ollut jotain suussa, niin olisin tukehtunut. ”Pihkassa? Pihkassa? Vakavasti Rose, et voi kuvitella, että minä pitäisin hänestä.”
Rosy ei pysynyt kärryillä. ”Etkö sitten?”
Vau, olin tosi iloinen, että hän ei ollut minulle biologista sukua. Siskoni oli yhtä tyhmä kuin… niin, ainoa joka tuli mieleen oli Emmett. Millainen mies, sellainen vaimo. Tai jotain sen suuntaista.
Ja vasta sitten tajusin, että Rosalie ei ollut koskaan nähnyt Marcoksen kasvoja. Hänellä ei ollut hajuakaan, miksi Ace kiinnosti minua niin paljon. Ei ihme, että hän oli pihalla.
”Odota hetki”, minä käskin ja nousin sängyltä ylös. Aloin penkoa lipastoani. ”Usko tai älä, minulla on ihan syy mennä treffeille Acen kanssa.”
Rosalien epäuskoinen ilme kertoi tasan tarkkaan, kuinka suuressa arvossa hän minun vakuuttelujani piti. ”Ja mikä syy se sellainen mahtaisi olla?” Hän seurasi hetken kun minä heittelin tavaroita pois lipastoni laatikosta. ”Mitä sinä sieltä oikein haet?”
Vedin laatikosta ulos pölyisen valokuva-albumin. Sen saman, jonka Edward oli pelastanut tulipalosta. Sitten hipsin takaisin sängylle.
Rose istui viereeni ja seurasi kyllästyneen näköisenä, kun selasin Marcoksen kuvan esiin. Kun hän näki kuvassa hymyilevän pojan hänen silmänsä rävähtivät suuriksi.
Minäkin unohduin ihailemaan kuvaa. Marcos näytti tässä kuvassa niin onnelliselta. Ei yhtään niin vihaiselta ja epäluuloiselta kuin minä olin tottunut hänet näkemään. Hän näytti melkein enemmän Acelta kuin itseltään.
”Sinä olet hullu”, Rosalie sanoi vaimealla äänellä. ”Ehdottomasti hullu.”
Voi miksi minä olin kuvitellut, että hän ymmärtäisi. Rosalien saattoi aina luottaa löytävän minusta jotain negatiivista.
”Kiitti paljon”, minä sanoin. Rosalien asenne alkoi kiukuttaa. Ei tämä ollut minun vikani.
Rosalie tuijotti kuvaa vielä hetken. ´Sitten hän suoristi selkänsä ja heitti hiukset pois silmiltä. ”Joten”, hän aloitti. ”Vieläkö sinä tarvitset sitä autoa lainaksi?”
Suuni loksahti auki, kun seurasin vaisun hymyn nousevan Rosyn kasvoille. Vau, siskoni ei ollutkaan täysi mäntti.
”Ro, sinä olet paras”, minä henkäisin yhä ällistyneenä.
”Tiedetään”, Rosy vastasi kuivasti. Hän nousi ylös sängyltä ja veti minut pystyyn. ”Tule. Mennään katsomaan, mitä sinä pistät päälle.
Rosalie sai minut näyttämään upealta. Hän oli lainannut minulle valkoisen puseron, joka sopi loistavasti yhteen vaalean hameeni kanssa. Hiukseni Rosy oli kiertänyt nutturalle, josta roikkui pari suortuvaa. Sitten vielä vähän punaa poskiini ja olin valmis.
”Sinä olet taikuri”, minä henkäisin, kun näin itseni peilistä. ”Vau, Rosy. En ikinä uskonut, että voisin näyttää näin nätiltä.”
Rosalie tuli taakseni hymyillen. ”Poskipuna sen tekee. Sinä olet muutenkin ihan kaunis, mutta näytät yleensä vain vähän sairaalta. Ihan kuin sinulla olisi keuhkotauti.”
Kommentti minun sairaalloisuudestani oli asiaton. Mutta Rosy oli ollut tänä yönä tosi kiltti, joten en alkanut valittamaan. ”Kello?” minä kysyin.
”Mmm… Yhdeksän. Sinun täytyy lähteä pian.” Hän kaivoi laatikostaan autonsa avaimet ja heitti ne minulle. ”Ole hyvä.”
Otin avaimet kiinni leveästi hymyillen. ”Kiitos. Kerroinko jo, miten paljon rakastan sinua?”
Rosalie vastasi hymyyni. ”Parempi onkin, että arvostat tätä. Carlisle ja Esme eivät luultavasti pidä siitä, että minä kannustan sinua sekoilemaan jonkun ihmisen kanssa.”¨
”Pah. Sano niille, että tukkivat turpansa. Tämä on minun asiani.” Hipsin ovelle. ”Nyt minun pitää mennä. Toivota onnea.”
Rosalien ääni oli nuiva. ”Ai mihin? Ihmismiehen iskemiseen vai? Ei pitäisi olla iso homma. Varsinkaan sinulle.”
”Rosy kiltti, en minä voi vain hypnotisoida häntä. Se ei toimi niin. Minä menen nyt.” Sujahdin ovesta ulos.
”Sherry”, Rosalie huudahti perääni.
Peruutin takaisin ovenrakoon. ”Mitä?”
”Älä vain tapa häntä. Minä en halua tuntea olevani vastuussa murhasta.”
Kiva. Rosalie luotti itsehillintääni ihanan paljon. Näytin hänelle nopeasti kieltä ja juoksin portaat alas olohuoneeseen.
Tanyan poppoo ja suurin osa minun perheestäni oli yhä siellä. Carmen ja Eleazar olivat häipyneet jonnekin kuuseen, mutta muuten kaikki olivat paikalla.
Yritin päästä ulko-ovelle ilman, että kukaan huomaisi minua, mutta tietenkin se oli mahdotonta.
”Sinä olet lähdössä?” Se oli Esme. Hän näytti lievästi paheksuvalta.
Minä en tosiaankaan kaivannut Esmeä pilaamaan loistavaa tuultani. ”Haista…” Katkaisin lauseen siihen, kun huomasin kaikkien tuijottavan minua.
Tanyan uteliaisuus oli loputonta. ”Mitä nyt?” hän kysyi pehmeällä äänellään.
Vilkaisin häntä murhaavasti ja huomasin Tanyan seisovan vähän liian lähellä Edwardia. Edward teeskenteli selvästi, ettei huomannut mitään, mutta Tanya vilkuili häntä aina välillä ripsiensä välistä. Huolestuttavaa. Tässä talossa asui jo kaksi umpirakastunutta avioparia. Kolmatta ei tarvittaisi.
”Sher menee treffeille ihmisen kanssa”, Emmett kertoi Tanyalle irvistys kasvoillaan.
Tanya näytti ihmettelevältä. ”Entäs sitten?”
Silmäni rävähtivät auki. Vau, Tanya ei tainnutkaan olla hullumpi tyyppi. Edes joku, joka ei pitänyt minua täysääliönä turhan takia. Voitonriemuinen hymy levisi huulilleni ja osoitin Tanyaa. ”Haa! Siinäs kuulitte. Minä en tee mitään pahaa. Ja häivyn nyt. Heippa.”
Niine hyvineni sujahdin ovesta ulos, ennen kun Carlisle tai Esme ehtivät sanoa sanaakaan. Ah. Kaksi tuntia siihen, että saisin nähdä Marcoksen kasvot.
Todellisuudessa siihen meni pitempi aika. Ace oli myöhässä. Ja kun hän viimein saapui, minä olin istunut ravintolan edessä jo puoli tuntia. Ja kenelle tahansa muulle olisin alkanut huutamaan ja valittamaan, mutta nähdessäni Marcoksen kasvot ilmeeni suli palvovaksi hymyksi.
”Hei”, minä kehräsin suloisella äänellä ja nousin ylös rappusilta, joilla olin istunut.
Marc— siis Ace vastasi tervehdykseeni itsevarma hymy kasvoillaan. ”Hei. Sinä näytät kauniilta.”
Minä astuin askeleen lähemmäs lumoutuneena. Nuo silmät eivät taatusti kuuluneet Acelle. Minä muistin ne. Ne olivat Marcoksen, vain hänellä oli oikeus tuohon omahyväiseen hymyyn. Vain hänellä oli oikeus katsoa minua noin itsevarmasti, tietäen, että tekisin kaikkeni miellyttääkseni häntä.
Ace veti minut kylkeensä kiinni ja johdatti ravintolaan. Aika rohkeaa, tämä oli kuitenkin vasta toinen kerta, kun tapasimme. Ei silti, että se olisi minua haitannut.
”Meillä on varaus”, Ace sanoi hovimestarille.
Mies käänsi katseensa meihin asiallisen näköisenä. ”Millä nimellä?”
”Baum.”
Hovimestari selasi kirjaansa ihan älyttömän kauan. Typerys. Eikö hän osannut liikutella sormiaan yhtään vikkelämmin.
Lopulta tyyppi vihdoin löysi Acen nimen. ”Seuratkaa minua”, hän sanoi ja lähti johdattamaan meitä pöytien lomitse pienelle kahdenistuttavalle pöydälle, joka oli lähellä ikkunaa. Ikkunasta avautui ihana näköala suoraan joen rantaan.
Ace auttoi minut tuolille ja istui sitten minua vastapäätä. Meille ojennettiin ruokalistat ja Ace syventyi siihen heti. Minua ei paljoa kiinnostanut, en kuitenkaan aikonut syödä mitään. Uppouduin sen sijaan katsomaan Marcoksen kasvoja. Niiden otsa oli lievästi rypyssä ja huulilla välkähteli vino hymy. Marcos. Minun Marcokseni.
Ace kohotti päätään ja huomasi katseeni. Hänen hymynsä leveni omahyväiseksi. ”Mikä hätänä kulti? Pelkäätkö, että haihdun ilmaan?”
Kerrankin tapasin ihmisen, jonka alentuva äänensävy ei ärsyttänyt minua. ”Pelkään”, minä myönsin hengästyneen kuuloisena.
Marcoksen ilmeestä näki, että hänen itsetuntonsa paisui kuin ilmapallo. ”En ihan vielä muru. Haluan syödä ensin.” Hän nauroi omalle sukkeluudelleen.
Minusta juttu ei ollut kovin hauska, mutta nautin naurusta. Olin kuullut Marcoksen naurua liian vähän tälle elämälle.
Minä hätkähdin kun tarjoilijan ääni ilmestyi tyhjästä. ”Oletteko päättäneet?”
Marcos— Ace vastasi katse yhä minussa. ”Minä otan friteerattua kanaa chilikastikkeessa. Ja juomaksi…” hän katsoi silmiäni kiinteästi. ”Juomaksi Sherryä.”
Tarjoilija kirjoitti tiedon ylös. ”Entä teille, neiti?”
”Minulle vai?” minä henkäisin. ”Minä otan samaa.”
Tarjoilija nyökkäsi ja poistui. Marcosin huulet alkoivat liikkua, kun hän sanoi jotakin.
Käänsin katseeni syrjään selvittääkseni aivoni. Nyt pitäisi jarruttaa. Tämä ei ollut Marcos, tämä oli Ace. Marcos oli jossain valtameren toisella puolella, eikä luultavasti uhrannut ajatustakaan minulle. Miksi minun siis pitäisi kaivata häntä?
Mutta toisaalta, enkö minä ollutkin täällä juuri siksi, että halusin ajatella häntä? Enkö ollutkin juuri halunnut haaveilla ja uskotella itselleni, että tämä oli Marcos?
Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Kyllä, halusin. Ehdottomasti.
Kostutin huuliani kielelläni ja katsoin taas Marcoksen kasvoihin. ”Anteeksi, sanoitko sinä jotakin?”
”Sanoin. Haluan kertoa sinulle, miten löysin tässä yhtenä päivänä yli viisikymmentä dollaria isäni liikkeen pukukopista. Sen oli jättänyt joku nainen, joka oli...”
Hän kertoi minulle. Siitä ja monesta muusta asiasta. Suurimman osan ajasta, en edes erottanut sanoja. Katsoin vain Marcoksen kasvoja ja annoin hänen sanojensa kietoutua ympärilleni. Marcoksen syvä ääni tanssi korvissani kuin musiikki ja hänen eleensä toivat mieleeni kipeitä muistoja.
Ja minä keskityin uskomaan, että tässä, minua vastapäätä, tosiaan oli Marcos. Hän oli kanssani, eikä ollut hylännyt minua. Ja minä kuulin hänen äänensä ja näin hänen kasvonsa ja tiesin, että hän oli täällä. Erotin sen pienen rypyn hänen kulmakarvojensa välissä ja muistin. Hän ei ollut muuttunut yhtään ja hän oli täällä.
Ja jossain vaiheessa meille tuotiin ruuat, enkä minä edes huomannut sitä. En koskenutkaan annokseeni, kuuntelin vain Marcosia, joka ei hetkeksikään lakannut puhumasta. Hän puhui itsestään, perheestään, työstään; asioista, joista tiesin, että ne eivät kuuluneet Marcosin elämään, mutta sillä ei ollut väliä. Vain hänen äänellään ja kasvoillaan oli väliä.
Ja kun me olimme syöneet, ja kävelimme kauan joen rantaa pitkin, hän suuteli minua. Ja hänen huulensa olivat pehmeät ja tutut, aivan kuten muistin. Ja hän puhui lisää. Vasta kun ilta alkoi pimetä ja meille tuli kylmä, Marcos vei minut kotiinsa. Se oli erilainen kuin muistin, paljon pienempi. Mutta Marcos oli siellä, eikä muulla ollut väliä. Ja hänen tuoksunsa ja hänen vahvat lihaksensa, jotka kietoutuivat ympärilleni lakanoiden välissä, tuntuivat tutuilta. Turvallisilta.
Ja sitten, kun Marcos viimein nukahti, minua yhä sylissään pidellen, minä pystyin tuntemaan olevani turvassa. Näin monen vuodenkin kuluttua minä tiesin, että rakastin häntä. Ja tiesin, että olin vihdoinkin kokonainen. Että olin saanut Marcosin takaisin.
A/N: Kommenttia kerjäilen:DD
