Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Vanamo]

Aaawww, mä niin rakastan tätä ficciä! <3
Ja tietystikin myös sinua, olet niin loistava kirjoittaja ja tarjoat meille tämmösen lukuelämyksen. 

Voi Sandya.. ;(
Toivottavasti joku keksii jonkun parannuskeinon, mitä vaan, Sandy ei saa kuolla..

Ihanaa että Cullenit ovat taas mukana kuvioissa, tämän luvun lopetus oli todella tehokas ja melkein revin hiukset päästäni kun se loppui siihen.
Kaikkien ilmeet olisivat varmasti olleet näkemisen arvoiset kun he yllättäen kuulivat että Sherry, jonka he luulivat kuolleen ja jota he olivat vuosikaudet sureneet, menevän naimisiin Keithin kanssa.

Jessa hauskan innostunut häiden järjestämisestä, ja sopotti niin paljon kaikkea muuta, että hyvä että Cullenit saivat edes selville ketkä menevät naimisiin.

Ja on niin suloista, että unelmapari menee vihdoin naimisiin, sitähän on ehtinyt jo odotella.
Ja sormuksen Sherry otti vastaan erittäin sherrymaisella tavalla.. Cx

Sitä olen mietiskellyt, että tietävätkö Kevin, Ian, Sandy ja Nancy sen, että heidän kanssaan samassa talossa asuu vampyyreja, vai onko Jessa ainut joka tietää salaisuuden?

Toivottavasti laitat jatkoa taas pian, olen niiin koukussa.. (;

[ppuhpallura]

jee, viimeinkin Cullenit ovat taas mukana kuvioissa 

Carlisle vilkaisi Alicea ja pnappasi puhelimen korvalleen.

tuo oli ainoa virhe, jonka laiskuuttani jaksoin etsiä, vaikka silmiini osui muutama muukin.
toivottavasti laitat jatkoa taas pian 

[Merkku]

Kiitus paljon uudesta luvusta! Se on mahtava!
Olin laiska enkä jaksanut etsiä virheitä ja rakentavaakaan et taida saadan
Jatkoa pian!         ^{// Merkku}

[Parisade]

Merkku: kiitos
ppuhpallura: niin saatiinhan ne Cullenit nyt sieltä korjasin tuon virheen
Vanamo: hyvä, että luvun lopetus oli mielestäsi tehokas. Cullenit ei varmaan ihan pokerinaamalla tuossa olleet. Kevin, Ian ja Sandy periaatteessa tietävät, että Sherryssä ja Keithissä on jotain erikoista, mutta eivät he tarkalleen tiedä, mitä olentoja nämä ovat. Nancy taas on niin paljon poissa, että on ihan pihalla kaikesta.
Catwoman: kiitos
jennumiu: kiitos korjasin tuon virheen

A/N: olkaas hyvä, tässä jatkoa. Pitkä pätkä, nauttikaa!

60. Vuosien jälkeen

2003, Los Angeles, USA

Jessa:

Oli aika ällistyttävää, miten ne Sherryn ystävät onnistuivat pääsemään tänne niin nopeasti. Eilen illalla puhelimessa Carlisle oli kyllä sanonut, että he olisivat täällä ennen puoltapäivää, mutten tosissani ollut uskonut, että se lupaus pitäisi. Tyyppejä oli kuitenkin seitsemän ja he tulivat Alaskasta asti. Mutta kuinka ollakaan, kello yksitoista seuraavana aamuna ovikello soi ja verhojen välistä näkyi kasakaupalla vampyyrejä.
  Minä leväytin oven auki iloisesti hymyillen ja ojensin oikopäätä käteni etummaisena seisovaa miestä kohti. ”Huomenta. Me puhuimme puhelimessa. Minä olen Jessa, toimin kaasona Sherryn ja Keithin häissä.”
  Mies pudisti kättäni vähän epäluuloisen näköisenä. ”Carlisle Cullen. ”
  ”Tosi hauska tavata. Mukavaa, että pääsitte tulemaan.” Vaikka he olivatkin saapuneet melkoisesti etuajassa. Hääpäivä olisi vasta lauantaina ja nyt oli mikä? Tiistai?
  Minä tuijotin heitä hetken uteliaana ja he tuijottivat minua. Seitsemän niitä tosiaan oli. Ja kaikki olivat niin kalpeita ja niin kauniita, että silmiin sattui. Silmieni edessä ei ollut vielä koskaan ollut sellaista määrää vampyyrejä. James, Victoria ja Laurent olivat tietenkin käyneet ja Karmelia ja Johnia näin melkein liiankin usein, mutta tämä oli uutta. Valkoisen ihon määrä oli sellainen, että melkein häikäisi.
   Kiharahiuksinen mies koitti kurkkia olkani ylitse sisälle taloon. Peitin hymyni astuessani syrjään. ”Keith on ylhäällä, mutta Sherry lähti hääneuvojan kanssa etsimään pikkusiskolleni morsiusneidon pukua. Varokaa kynnystä, se on tosi korkea. Yksi tämän talon harvoista huonoista puolista. Tässä on aula.”
  Minä tarkkailin uteliaana Culleneiden ilmeitä, jotka muuttuivat nopeasti ällistyneiksi heidän tullessaan sisälle. Hymähdin ylpeänä kun yksi miehistä, se jolla oli tummanruskeat kiharat ja valtavat lihakset, loksautti suunsa auki ja vihelsi hiljaa. ”Vau.”
  ”Älä vielä sano”, minä hihitin. ”Tämä huone on vain aula ja kukaan ei ikinä tee täällä muuta, kuin kävele läpi. Tähän ei varsinaisesti ole hirveästi panostettu.”
  ”Aulaksi aika iso”, mies huomautti. ”Ja paljon ikkunoita.”
  ”Täällä kaikki on isoa”, minä huomautin. ”Ikkunoita on tässä talossa kaksisataaviisikymmentäkuusi kappaletta, niitä on kaikkialla, jopa kylpyhuoneissa ja huoneiden välillä.”
  ”Minkä takia?” iso mies kysyi.
  ”Minkä takia mitä?”
  ”Minkä takia teillä on niin paljon ikkunoita?”
  Minä avasin suuni vastatakseni, mutta napautin sen takaisin kiinni, lähes saman tien. Minkä takia tosiaan. Talossa oli ikkunoita paljon enemmän kuin oli käytännöllistä. Lämmitys maksoi niiden takia maltaita. Suupieltäni nyki. ”En minä vain tiedä”, tunnustin hilpeästi. ”Ei ne minulle kaikkea selitä, mutta Sherry ei oikein tykkää pimeistä, ahtaista tiloista.
  Huomasin, että häikäisevän kaunis blondi tyttö rypisti otsaansa ja heitti minuun oudon silmäyksen. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan johdatin Cullenin perheen olohuoneeseen. ”Paljon valkoista”, minä selitin virnistäen ja osoitin valtavia ikkunoita, jotka hallitsivat koko eteläseinää. ”Paljon valoa. Oma henkilökohtainen lempihuoneeni. Minä ja äiti tosin ehdotimme siniharmaata tapettia, mutta Sherry sanoi, että jos tämän sisustuksesta tulee niin tumma, hän ei astu koko huoneeseen jalallaankaan. Se taas voisi olla aika hankalaa, koska tämä huone on oikeastaan kaiken keskus ja tästä kuljetaan koko ajan. Mutta ehkä Sherry oli oikeassa, huone näyttää paljon suuremmalta, kun se on valkoinen.”
  ”Sherry vihaa valkoista”, se tappavan lihaksikkaan näköinen mies huomautti.
  Minä en voinut kuin kurtistaa kulmiani. ”No ei varmana. Minä en muuten vielä kuullut teidän muiden nimiä.”
  He esittäytyivät nopeasti ja minä koitin parhaani mukaan painaa kaikkien nimet muistiin. Carlislen rinnalla seisova nainen, hänen vaimonsa, oli nimeltään Esme. Minun kanssani jutellut mies oli Emmett ja blondi tyttö oli hänen tyttöystävänsä Rosalie. Se tarkkaavaisen näköinen, kuparihiuksinen poika, joka katsoi minua kuin kastematoa, oli Edward. Taaempana seisovat vampyyrit olivat Jasper ja Alice ja käsitykseni mukaan hekin olivat pari.
  Alice vaikutti energiseltä ja innostuneelta esitellessään itsensä. Tuntui, että hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta jostain syystä hän tyytyi vain tarkkailemaan sivusta. En ollut koskaan pahemmin perustanut Sherryn ystävistä; James, Victoria, Laurent ja John olivat pelottavia ja vastenmielisiä ja Karmelia suorastaan vihasin, mutta minusta tuntui siltä, että tuosta pienestä, mustahiuksisesta vampyyritytöstä voisin jopa pitää.
  Jutustelimme siinä hetken j Keith ilmestyi ovelle tyhjästä. Hänen kasvoillaan oli melko rauhallinen ilme, mutta ärtyneestä äänestä päättelin hänen olevan raivoissaan. ”Jessa, mitä helvettiä?”
  Minä säpsähdin sanojen sävyä syyllisenä ja astuin askeleen taaksepäin. ”Itse sinä sanoit, että heidät pitäisi kutsua.” Keithillä ei pitäisi olla varaa valittaa. Minä olin tehnyt heille palveluksen.
  ”Minä en muistaakseni ole sanonut mitään sellaista, kaikkein vähiten sinulle.” Hän huokaisi kyllästyneenä ja sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen, suuttumus oli tiessään ja hän käänsi katseensa Culleneihin. ”Carlisle, Esme, Emmett, Edward, Rosalie. Hauska tavata taas.”
  En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota Culleneihin ilmeisiin, mutta nyt Emmettin kurkusta kumpuava murina sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Cullenit mulkoilivat Keithiä avoimen vihamielisesti, vain Carlisle ja Esme edes yrittivät peittää suuttumuksen, jota Keith heissä herätti.
  Hetki oli täynnä latautunutta vihaa ja vaistoni yllyttivät minua pakenemaan paikalta, ennen kuin nämä kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Siinä vaiheessa tällaisella pienellä ihmisellä kuin minä ei olisi kovin suuret mahdollisuudet selvitä hengissä. Pakotin kuitenkin itseni astumaan Keithin ja Culleneiden väliin. ”Käyttäydytään”, minä ehdotin mahdollisimman arvovaltaisella äänellä. Keith vain vilkaisi minua huvittuneena, mutta Rosalien sähähdys sai minut kavahtamaan taaksepäin. Äsken kanssani jutellut Emmett katsoi minua vihaisena, Rosalie hänen vieressään murhanhimoisena. Sivummalla seisova Edward näytti inhoavalta kohdatessaan katseeni.
  Onneksi joukossa oli ystävällisempiäkin ilmeitä. Esme oli hyvin kalpea, mutta silmäili minua myötätuntoisina ja Alice ja Jasper näyttivät ainoastaan valppaalta ja tarkkaavaiselta.
  Keithiä ei liiemmin liikuttanut muiden reaktiot. Hän tuijotti nyt Jasperia varautunut ilme kasvoillaan. ”Minä tunnen sinut”, hän totesi.
  Jasper hymyili hieman. ”Sinä kuulostat ihan siskoltasi.”
  Keith kohautti olkapäitään ja istui nojatuoliin, jättäen asian sikseen. Hän kääntyi Carlislen puoleen turhautunut ilme kasvoillaan. ”Te ette varmaan suostuisi häipymään täältä, vaikka pyytäisin.”
  ”Keith, missä Sherry on?” Carlisle kysyi suoraan.
  ”Meillä on tässä tavallaan häät järjestettävänä”, Keith sanoi onnistuen jotenkin olemaan kuulostamatta yhtään tylyltä. ”Meillä on kiire ja tämä on huono hetki vierailulle.”
  ”No voi harmi”, Emmett pamautti toiselta puolelta huonetta.
  Äkkiä Edwardin kasvot jähmettyivät. ”Tuo on hän”, hän ilmoitti yksiselitteisesti, eikä minulla ollut hajuakaan, mitä hän tarkoitti. Hetken päästä kuulin kuitenkin auton kaartavan pihaan  ja siirryin varovasti seinänvierustalle hymyn karehtiessa huulillani Tästä tulisi mielenkiintoista.
  Sherry leväytti varomattomana oven auki. Sandy oli hänen sylissään ja Sherry melkein tiputti hänet huomatessaan ketä sohvilla istui. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Minä melkein kikatin ääneen hänen hämmästykselleen, mutta sitten ilme hänen kasvoillaan muuttui kauhistuneeksi ja hän käännähti kohti ovea.
  Edward oli hänen edessään, ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän tukki oviaukon kädellään ja hänellä oli kasvoillaan kireä ilme. Sherry näytti jotenkin pakokauhuiselta seistessään siinä silmät lattiaa kohti suunnattuna. Minä nielaisin. Olivatko nämä Sherryn ystäviä vai eivät, Sherry ei näyttänyt kovin innostuneelta tavatessaan heidät.
  Sandy näytti hämmentyneeltä. Hän kosketti Sherryn ohimoa kädellään. ”Ketä siellä on?”
  Sherry ei näyttänyt kykeneväiseltä vastaamaan. Hän tiukensi otettaan pikkusiskostani ja pyörähti kohti yläkertaan johtavaa ovea.
  Emmett oli hänen luonaan ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää. Hän tarttui Sherryn ranteeseen kipeän lujaa ja minä värähdin kuullessani Sherryn huulilta kirpoavan parahduksen. Emmett hölläsi otettaan saman tien, mutta ilme ei lientynyt tippaakaan. ”Älä edes kuvittele käveleväsi pois”, hän murahti.
  ”Anna hänen olla.” Keithin äänessä kalskahti ärtymys, mutta hän sai palkaksi vain kylmän katseen. Minä liikahdin vaivaantuneena. Okei, Keith taisi olla oikeassa, tämä ei ollut ollut hyvä idea. En ollut koskaan nähnyt Sherryä noin järkyttyneenä. Ja Emmett ja Rosalie näyttivät valmiilta repimään Sherryn kappaleiksi…
  Sherry tuijotti Keithiä. ”Oliko tämä sinun ideasi?” hän kuulosti jotenkin toivottomalta ja epäuskoiselta.
  Keith ei edes vaivautunut vastaamaan, vaan harppoi ulos huoneesta niine hyvineen. Sherry jäi tuijottamaan hänen peräänsä, ennen kuin hänen suustaan kirposi vihainen sähähdys ja hän laski Sandyn maahan. ”Sandy, voitko mennä huoneeseesi?” Hän odotti, että Sandy sai haparoitua tiensä portaikkoon ja kääntyi sitten katsomaan minua vihaisena. Väkisinkin huomasin hänen silmissään vivahtavaa loistetta, mutta Sherry sai sen hallintaan aika nopeasti ja keskitti kaiken kiukkunsa minuun. ”Jessa!”
  Hyvä on, eli tämä oli minun syyni vai? En minä ollut mitään pahaa tehnyt, kunhan halusin järjestää hienot häät. Ne pääsisivät ehkä lehteenkin ja minä saisin ihan ilmaista julkisuutta ja—
  Kuparihiuksinen Edward ampui minuun myrkkyä täynnä olevan halveksivan katseen. Minä nostin leukaani. Ei tuon tarvinnut minusta pitää, ei kukaan häntä siihen pakottanut. Mutta eipähän hänellä myöskään ollut varaa tulla tänne katsomaan minua nokkaansa pitkin. Tämä oli minun kotini ja minä olisin vielä jonain päivänä kuuluisa. Koko maailma tuntisi minut.
  Mutta Sherryä kävi kyllä väkisinkin sääliksi. Hän yritti selvästi pitää epätoivoisesti katseensa missä tahansa muualla kuin perheensä kasvoissa. Sherin kasvava paniikki paistoi järkyttävän selvästi hänen kasvoiltaan. Vaikka Sher ei ollutkaan ihan sellainen kivikasvo kuin Keith, yleensä hänkin osasi tarvittaessa salata tunteensa.
  Joo. Pakko minun oli häntä auttaa. Loppujen lopuksi minä olin se, joka hänet tähän tilanteeseen johdattanut. Ainut keino, millä keksin rikkoa painostavan hiljaisuuden oli yksinkertainen piruilu. Käännyin katsomaan Carlislea, joka Emmettistä ja Edwardista poiketen, ei näyttänyt valmiilta repimään jokaisen huoneessa olijan päätä irti. ”Haluatteko teetä?” minä kysyin herttaisesti.
  Pronssihiuksisen Edwardin kurkusta kuuluva ärinä sai minut kavahtamaan hienoisesti taaksepäin. ”Öh… ette halua?”
  Carlisle soi minulle nopean hymyn, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti. ”Ei kiitos.”
  Edward vilkaisi Carlislea. ”Hän tietää”, hän informoi nopeasti.
  Emmett, se toinen ruskeahiuksinen poika irrotti kylmän katseensa Sherrystä vilkaistaakseen minua. ”Eikö sinulla ole tarpeeksi järkeä pysyä poissa vampyyrien tieltä?”
  Hah! Niin kuin minä vampyyrejä pelkäisin. Kokemuksesta oli helppo sanoa, että Keith ja Sherry olivat täysin vaarattomia. Varsinkin Sher. Taivas, se tyttöhän pelkäsi omaa varjoaankin. Ja juuri tällä hetkellä... juuri tällä hetkellä hän vaikutti pelkäävän ihan järkyttävän paljon näitä vieraita.
  ”Emmett”, kiharahiuksinen nainen torui tiukasti. ”Kultaseni, älä välitä pojista”, hän sanoi minulle lempeästi. ”He ovat vain hieman tolaltaan.”
  Minä vilkaisin ensin Sherryä, joka seisoi yhä oven vieressä kasvot vitivalkoisina ja katse lattiassa. Sitten vilkaisin Emmettiä, Rosalieta ja Edwardia, jotka kaikki tuijottivat Sherryä murhanhimoisina. Minua alkoi pelottaa. Tämä oli kokonaan minun syytäni. Minähän Sherryn tähän tilanteeseen olin pakottanut ja olisi minun syytäni jos nuo nyt tappaisivat Sherryn. Ja Keith tappaisi minut, hän oli oikeasti tarpeeksi kylmäverinen murhaan. Kukaan ei tulisi koskaan näkemään minua The Dying Dreamsissa. Koko lupaava urani menisi pilalle.
  ”Te ette aio tappaa häntä, ettehän?” suustani purskahti.
  Nyt minä ainakin sain sata prosenttisesti huomion osakseni. Carlisle, Esme ja Emmett tuijottivat minua ihmeissään, Edward välinpitämättömänä ja Rosalie vihaisena. ”Aiomme”, blondi sähisi ja loi Sherryyn ilkeän katseen. ”Minä revin pään irti tuolta petturilta.”
  Pieni vavahdus kertoi Sherryn ymmärtäneen sanat, mutta muuten hän ei kiinnittänyt Rosalieen mitään huomiota. Hän repäisi itsensä pois Emmettin otteesta, valitsi viimeinkin itselleen nojatuolin, saman, missä Keith oli istunut ja käpertyi pieneksi keräksi, kasvot sohvatyynyä vasten, oletettavasti sen takia, että siinä oli yhä Keithin tuoksu. Minä oksensin mielessäni. Sherry palvoi Keithiä äärettömyyksiin asti. Kyllä naisella olisi pitänyt jotain itsekunnioitusta olla. Sitten Sherry päätti ilmeisesti ottaa tilanteen hallintaansa, sillä hän suoristautui ja vilkaisi Culleneita nopeasti. ”Noniin, nyt kun kerran olette täällä, niin on tosiaan oikein kiva nähdä ja niin edespäin.”
  Edwardin kylmä katse olisi ollut minulle liikaa, mutta Sherry ei edes värähtänyt. ”Oletko tosiaan sitä mieltä?”
  Sherry liikahti vaivautuneesti.
  Carlisle ei antanut Edwardin jatkaa hiillostustaan, mikä oli minusta aika kilttiä. ”Sherry, nämä ovat Alice ja Jasper”, hän esitteli mustahiuksiseen tyttöön ja tämän vieressä olevaan mieheen viitaten. ”Alice, Jasper, tämä on Sherry.”
  Minusta Sherryn kasvoille levinnyt ilme oli aika jähmeä, hänen sanoessaan Jasperille ja Alicelle, että oli hauska tavata. ”Tervetuloa”, Sherry toivotti vielä ystävällisesti.
  Hän oli sanomassa jotakin, mutta Edward keskeytti. ”Etkö ikinä edes ajatellut soittamista? Miten tyhmä sinä oikein olet?” hän murahti.
  Sherryn kasvot olivat ilmeettömät. ”Me ajattelimme, että yhteydenotto ei olisi tarpeellista tai edes kannattavaa.”
  ”Kannattavaa kenen kannalta?” Rosalie äyskähti.
  Cullenit tuijottivat Sherryä, Sherry tuijotti lattiaa. Minä koitin tuijottaa jonnekin ihan muualle, mutta katseeni karkaili vähän väliä vampyyreihin.
   Sherry oli jotenkin onnistunut karistamaan järkyttyneen ilmeen kasvoiltaan ja silmäili Culleneita nyt yksinomaan ärsyyntyneenä. ”Mitä te haluatte kuulla?” hän tivasi hampaittensa välistä. ”Että minä olen pahoillani? Koska voin kyllä sanoa niin.”
  ”Emmeköhän me kaikki ole jo kyllästyneitä kuuntelemaan sinun valheitasi”, Rosalie huomautti kylmästi.
  ”Sitä minä vähän ajattelinkin”, Sherry hymähti.
  ”Hyvä että kävi mielessä!” Rosalie kivahti. ”Hemmetti, olet tyhmempi kuin mitä minä luulin!”
  ”Rosalie, riittää”, Carlisle sanoi matalalla äänellä.
  ”Ei todellakaan riitä!” Rosalie mulkoili Sherryä kiukkuisesti. ”Älä luule, ettemme me tiedä, mitä teit, sinä valehtelit Siobhanin laumalle ja koitit usuttaa heidät kimppuumme.”
  ”Ai, enkö onnistunut”, Sherry kysyi tyynesti, silmät kipinöiden.
  Tässä vaiheessa Emmettkin puuttui keskusteluun. ”Rose on oikeassa, sinä käytännössä yritit tappaa meidät!” Hän kuulosti itsekin vähän hämmästyneeltä asian johdosta.
  ”Joo, nyt minä voin vain harmitella sitä, etten onnistunut”, Sherry sanoi pilkallisesti. ”Ei olisi tätäkään riesaa.”
  Rosalie hyppäsi ylös sohvalta raivoissaan. ”Minä tapan sinut”, hän sihisi. ”Minä tapan sinut, senkin pieni petollinen rotta.”
  ”Sinä voit yrittää”, Sherry sanoi ivalliseen sävyyn, mutta nyt hänen asentonsa näytti jo vähän varautuneelta. ”En kyllä usko, että viitsit sotkea hiuksesi minun taki—”¨
  ”Rose!” Carlisle asettui Rosalien ja Sherry väliin. ”Lopeta heti. Ja sinä”, hän jatkoi pyörähtäen katsomaan Sherryä. ”Sinä saat lopettaa Rosalien ärsyttämisen, et hyödy sillä mitään.”
  Olin yllättynyt Sherryn suhtautumisesta hänen sanoihinsa. Sher ei edes yrittänyt keksiä vastaukseksi mitään kärkevää vaan lysähti kiltisti takaisin nojatuolin uumeniin ja palautti katseensa lattiaan. Minä rypistin otsaani. Tässä oli jotakin uutta, Sherry ei ollut vielä ikinä osoittanut mitään merkkiä siitä, että saattaisi totella jonkun käskyjä.
  ”Sherry, Rosalie on oikeassa, sinä et voi menetellä näin”, Carlisle totesi tylysti. ”Ja joudut korjaamaan asennettasi, minä en aio kuunnella tuota suunsoittoa enää yhtään, onko selvä?”
  Minä tuijotin ihmeissäni Sherryä, joka näytti kutistuvan pienemmäksi jokaisen Carlislen sanan myötä. Hän nyökkäsi vaitonaisen oloisesti ja Carlisle jatkoi.
  ”Minun ei varmaankaan tarvitse huomauttaa siitä, miten ajattelematonta on pistää vieraat vampyyrit jahtaamaan meitä, uskon, että tiedät sen itsekin. Sen sinä kuitenkin saat selittää, että miten on mahdollista, että päätät olla ottamatta yhteyttä ennen kuin nyt.”
  Sherry piti katseensa tiukasti lattiassa. ”En minä tiedä”, hän kuiskasi.
  Vastaus ei kelvannut Carlislelle, hänen otsansa rypistyi vihaisesti ja hän avasi suunsa sanoakseen jotakin. Emmett oli kuitenkin nopeampi. ”Parempi keksiä vähän äkkiä ihan helvetinmoinen selitys”, hän tokaisi. ”Tajuatko yhtään mitä... äh, helvetti, me luulimme, että olit kuollut.”
  ”Saitte minun puolestani luullakin”, Sherry mutisi. "Ajattelin, että ei olisi ollut enää järkevää soittaa kymmenen vuoden jälkeen. Luultavasti ette olisi ottaneet sitä kovin hyvin.
  ”Niin koska, tässä vaiheessa kaikki ottavat sen huomattavasti paremmin?” Rosalie kysyi pilkallisesti.
  ”Minä en pystynyt”, Sherry parahti anova sävy äänessään.”Minä en pystynyt pakottamaan itseäni, ja olen pahoillani, ihan oikeasti olen, mutta minä en vain voinut, en voinut soittaa.”
  ”Älä puhu paskaa”, Rosalie kivahti. ”Miten niin et voinut.”
  ”Sherryllä ei ole tarpeeksi itsekuria, joten minun piti tehdä se hänen puolestaan”, minä lipsautin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja teeskentelin äkkiä syventyneeni tutkimaan kynsiäni.  Poskia kuumotti. Hitto. Olisi pitänyt häipyä tästä huoneesta kun vielä oli tilaisuus. ”Ei se ollut minun syyni”, minä puolustauduin nopeasti. ”Syyttäkää Keithiä, hän sen numeron netistä kaivoi.”
  Sherryn vihainen mulkaisu teki selväksi, että hän syytti yksinomaan minua.
  ”Mikä hemmetti sinua vaivaa, jos et halua heitä tänne, käske niiden lähteä”, minä ehdotin välittämättä yhtään siitä, että Cullenit olivat kuulemassa.
  ”Mitä jos et puuttuisi asioihin, jotka eivät kuulu helvetin vertaa sinulle, Jess?” Sherry sähähti. Minä siristin silmiäni äänensävylle. Sherryllä ei ollut mitään varaa puhua. Eikä se sitä paitsi ollut alkuunkaan minun ongelmani, että hänellä oli surkeat välit niin moniin tuttuihinsa. Tai no… ainakin noihin tuttuihin.
  "Mitä jos tekisit vain kiltisti niin kuin minä sanon?” sanoin vastaukseksi. ”Loppujen lopuksi saan kuitenkin mitä haluan ja jos olisin sinä, en juurikaan tulisi estelemään itseäni.”
  Sherryn silmät siristyivät kapeiksi viivoiksi. ”Joo, alan tästä lähtien noudattamaan sinun surkeita neuvojasi joka asiassa, vain koska sinä haluat niin.”
  Minä hymyilin. Saisi muuten oikeasti tehdä niin, minun neuvoni olivat usein hyviä. ”Löysittekö muuten Sandylle puvun? Kai se on oikean värinen? Jos ostit jotain valkoista pumpulipaskaa, niin se on pakko vaihtaa. Minun pukuni on vaaleanharmaa.”
  Hän ei vastannut, ei edes katsonut minua.
  Edward kääntyi katsomaan Sherryä. ”Kuka hän oikein on?”
  ”Jessa Santos”, minä informoin häntä, vaikka olin muistaakseni jo muutamaan kertaan sen sanonut. Edwardilla taisi olla surkea muisti. ”Saatat tietääkin minut. Olen ollut parissa elokuvassa ja—”
  ”Kuka hän on?” Edward toisti katse Sherryssä.
  Olipa outoa. Juurihan minä olin kertonut hänelle. Sitä paitsi pitäisi ihmisten nyt muutenkin tietää.
  Sherry päätti tällä kertaa jopa vastata Edwardille. ”Jessa on… hm… Jackin tyttärenpojantytär… tai jotain sen suuntaista.”
  Edward näytti tyrmistyneeltä. ”Anteeksi mitä?” hän kysyi epäuskoisena. ”Et voi olla tosissasi!”
  ”Miksen olisi”, Sherry vastasi kipakasti.
  ”Ja Keith antoi sinun kertoa hänelle vampyyreistä?” Tapa jolla Edward lausui Keithin nimen, oli oudon vihamielinen.
  Sherry kohautti olkapäitään. ”No ei hän varsinaisesti iloinen tästä ole. Mutta nyt kun nuo tietää, niin ne tietää, ei sille mitään mahda.” Hänen äänensä värisi hieman, arvostelua oli selvästi vaikea kestää. ”Ja Jessa tietää, että ei ole hänen oman etunsa mukaista kertoa kenellekään.”
  ”Koska Keith joutuisi silloin tappamaan minut, vai mitä?” minä kysyin. ”En oikein jaksa uskoa, että Keith tekisi niin. Hän rakastaa minua.”
  ”Joo Jessa, minäkin rakastan sinua niin hemmetin paljon juuri nyt”, Sherry huomautti kylmällä äänellä. ”Sinä pilaat elämäni, onko kiva tehdä niin?”
  Edward katseli Sherryä kylmästi. ”Sinä et ainakaan ole muuttunut yhtään”, hän murahti.
  Sherry kääntyi hänestä poispäin ja antoi hiustensa valahtaa kasvoilleen. Oli vaikeaa sanoa varmasti, mutta minusta näytti siltä, että hän yritti pidätellä itkua.
  Edwardin kasvoilla käväisi hitusen pehmeämpi ilme. ”Näytä minulle”, hän ehdotti.
  Minusta tuntui, että olin ihan pihalla. Muut Culleneista tarkkailivat joko Edwardia tai Sherryä, mutta minä en edes tiennyt mihin sananvaihto oli menossa. Ainakaan Rosalie ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
  Sherry kohotti leukansa ja katsoi ensimmäistä kertaa Edwardia silmiin, sivulta näki aika huonosti, mutta sen verran kuitenkin erotin, että Sherry hallitsi itsensä hyvin. Hänen katseestaan ei säteillyt mitään ylimääräistä, hänen kysyessään tylysti: ”Miksi minä niin tekisin?”
  ”Sinä olet meille selityksen velkaa”, Edward ärähti. ”Et sinä voi kuvitella tekeväsi näin ja sitten odottaa, että me sivuutamme asian olankohautuksella.”
  ”Taidan nyt kuitenkin odottaa”, Sherry tokaisi ylimielisesti.
  ”Sherry, mitä minä sanoin tuosta äänensävystä”, Carlisle varoitti.
  Taas minä sain hämmästyä sitä, miten nöyrästi Sherry vaikeni. ”Ei ole mitään kerrottavaa”, hän sanoi vielä Edwardille. ”Vain muutama vuosikymmen Karibialla. Siellä oli lämmin.”
  ”Valehtelija”, Edward mutisi.
  Sherry kohautti olkapäitään. ”Jos niin sanot.”
  Minä näytin taatusti aika uteliaalta katseeni poukkoillessa heidän välillään. ”Mistä tästä on kysymys, Sherry? Et muuten vieläkään kertonut, keitä he oikein ovat. Mistä tämä salaperäinen pitkittynyt viha oikein on peräisin?”
  Sherry tuijotti minua hetken ennen kuin päätti vastata. ”Siitä on pitkä aika”, hän vain mutisi.
  ”Ei tarpeeksi pitkä”, Rosalie huomautti. Hänessä oli tietynlaista prinsessamaista kylmyyttä, joka karmi selkäpiitäni. En uskonut, että tuo tyttö oli kovinkaan altis olemaan kiltti kenellekään.
  Sherryn nyökkäsi mietteliäästi. ”Totta Ro-Ro, siitä ei ole alkuunkaan tarpeeksi pitkä aika.”
  Rosalie reagoi kutsumanimeen oudosti. Hän vetäisi päätään taaksepäin aivan kuin iskun saaneena. ”Me emme tarvitse sinua elämäämme.” Hänen äänensä oli hieman tavallista kimeämpi. ”Ja jos minulta olisi kysytty, en olisi enää ikinä halunnut nähdä sinua.”
  Sherryn iho kalpeni ihan selvästi, mutta hänen sanansa olivat terävät ja pilkalliset. ”En minäkään varsinaisesti ole ikävöinyt maailmaasi, jossa kaikki liittyy aina vain sinuun”, hän kivahti. ”Sinä luulet olevasi jotakin, mutta todellisuudessa kaikki mihin pystyt on itsesi tuijottaminen peilistä ja huomion kerjääminen keltä tahansa vastaantulijalta.”
  Rosalie haukkoi henkeään näyttäen siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää raivosta. ”Arvaa mitä, Sherry? Sinä et ole ikinä tehnyt meidän perheellemme mitään hyvää, sinä vain aina huusit ja kiljuit ja kaiken piti mennä juuri niin kuin halusit. En muista yhtään ainutta kertaa, jolloin kukaan olisi voinut rehellisesti sanoa olevansa iloinen siitä, että olet olemassa! Tiedätkö miten onnellisia me olimme, kun sinä häivyit elämästämme? Tiedätkö miten paljon kaikki toivovat, että sinä olisit sittenkin kuollut?”
  Sherryn kasvot olivat vitivalkoiset. ”Minä vihaan sinua”, hän kuiskasi voimattomasti.
  Rosalie näytti voitonriemuiselta. ”Niin minäkin sinua. Kunpa sinä et olisi koskaan syntynytkään tähän maailmaan; se olisi ollut siunaus meille kaikille.”
  En ollut varmaan koskaan nähnyt Sherryä tällaisena. Hänen koko kehonsa tärisi hänen pompatessaan ylös sohvalta. ”Te tulitte tänne häihin”, hän mutisi vavahtelevalla äänellä. ”Asettukaa ihmeessä taloksi, Jessa voi näyttää teille paikkoja. Minä menen etsimään Keithin.” Tällä kertaa kukaan ei pysäyttänyt häntä, kun hän lähti portaita kohti vapisevin askelin.
  ”Minä en ole taloudenhoitajasi”, kivahdin hänen peräänsä.
  Sherryn pysähtyi ovelle silmät tummana, kyynelistä kimallellen. ”Sinähän tätä halusit”, hän sanoi. Ja sitten hän oli poissa.
  Huoneessa oli hetken hiljaista, ennen kuin Carlisle kääntyi katsomaan Rosalieta tiukka katse silmissään. ”Nautitko sinä siitä, että saat satuttaa häntä”, hän kysyi.
  ”Nautin!” Rosalie täräytti. ”Minä en tajua, miksi joskus vaivauduin suremaan häntä, hyvä vain, että päästiin tuostakin riesasta eroon.”
 ”Rosalie”, Carlisle huokaisi. ”Tuo on, Sherry. Hän ei kestä kaikkea, mitä pystyt sanomaan.”
  Rosalie kohautti olkapäitään. ”Ei se ole minun ongelmani”, hän sanoi kylmästi.
  ”Rose.” Esmen hiljainen ääni oli toruvasta sävystä huolimatta lempeä. ”Sinä menit liian pitkälle.”
  Edward hymähti hiljaa. ”Sinä toteutit juuri hänen pahimman painajaisensa”, hän tokaisi Rosalielle, kuulostamatta yhtään pahoillaan olevalta.
  Rosalie hymyili julmasti. ”Hyvä!”
  ”Hyvä on, nyt tuo saa loppua”, Carlisle ärähti. ”Sinulla on oikeus olla vihainen, mutta et voi laukoa hänelle ihan kaikkea, mitä mielesi tekee. Ja sama koskee teitä kahta”, hän lisäsi vielä Edwardille ja Emmettille.
  Emmett näytti loukkaantuneelta. ”Minä en sanonut mitään.”
  Minä vilkaisin Edwardia, mutta hän vain tuijotti poispäin vihaisen näköisenä.
  Jasper ja Alice vaihtoivat keskenään katseen, joka tuntui sisältävän paljon asiaa. En kuitenkaan kiinnittänyt siihen enempää huomiota, vaan käännyin katsomaan Culleneita reippaasti hymyillen. ”Hyvä on sitten, seuratkaa minua. Tämä on olohuone, niin kuin varmaan tajusittekin. Yleensä aika tyhjänä, Sher ja Keith viettävät aikaa mielummin muualla, täällä voi olla näkemättä heitä viikkoihin.”
  ”Huh, hän on ihan tosissaan vai?” Emmett kysäisi. ”Asuu samassa talossa ihmisten kanssa? Sher on hullu.”
  ”Enemmän tai vähemmän”, minä myönsin. ”Toinen puoli talosta on kyllä täysin vampyyrien käyttöön varattu, siellä on erillinen ilmastointi ja kaikkea, eikä tarvitse sietää ällöttävää perhettäni… ööö… oletteko te tunteneet Sherryn kauan.” Hitto, mikä kysymys. Juurihan nuo puhuivat viidestäkymmenestä vuodesta.
  Emmett hymyili vinosti. ”Me asuimme hänen kanssaan päälle kymmenen vuotta. Sitten tuli Keith ja Sherry otti ja häipyi.”
  ”Traagista”, minä virnistin. Vilkaisin Edwardin tylyä katsetta ja hymyilin anteeksipyytävästi. ”Anteeksi. Minä vain koitan ottaa asiat huumorilla. Sherry luultavasti aikoo tappaa minut tästä hyvästä, joten minun on pakko piristää itseäni.”
  ”Hänkö oikeasti ei halunnut meitä tänne”, Emmett kysyi kiinnostuneena.
  Minä epäröin. Ehkä minun ei pitäisi kertoa noille mitään. Loppujen lopuksi olin kuitenkin aiheuttanut Sherrylle jo tarpeeksi ongelmia. Sysäsin kuitenkin ajatuksen syrjään ja hymyilin säteilevästi. ”Tuskin halusi. Minä taisin käsittää asiat vähän väärin, kun soitin teille.”
  Carlisle nyökkäsi minulle. ”Taidamme olla kiitoksen velkaa.”
  ”Mitä turhia”, minä sanoin niskaani nakellen ja hyppelin portaita kohti. ”Tätä tietä. Vierashuoneet, biljardipöytä. Tuon seinän takana on Sherryn ja Keithin olohuone, sieltä kuuluu aina välillä hirveää huutoa, kun ne kaksi riitelevät.
  Carlisle tarttui ihan outoon kohtaan lauseestani. ”He riitelevät?” hän kysyi valppaasti.
  ”Ihan koko ajan.” Minä kohautin olkapäitäni. ”Sherry keksii milloin mitäkin riidanaiheita ja Keithiä ei kiinnosta pätkääkään ja sitten Keith ei tykkää, kun Sherry meni paljastamaan minulle, että vampyyrejä on olemassa... te ette pidä Keithistä liiemmin, ettehän?”
  ”Paistaako se noin selvästi läpi?” Emmett kysyi tällä kertaa vähän tylysti.
  Kohautin olkapäitäni. ”Mietin vain syytä. Sherryä on helppo inhota, mutta Keith osaa olla järkyttävän mukava aina kun haluaa.”
  Edward mulkoili minua happamasti, mutta Emmett nyökkäsi. ”Noin minäkin joskus ajattelin. Kummasti mielipiteet muuttuvat, kun aikaa kuluu.”
  ”Jessa, Sherrystä vielä”, Esme sanoi hiljaisella äänellä. ”Luuletko, että hän on... onnellinen?”
  Kysymystä oli pakko miettiä hetki. Onnellinen. Sherry saattoi kyllä nauraa aina välillä, mutta jotenkin hänen naurussaan oli aina jotain kolkkoa, jotain musertavan surullista ja yksinäistä. Sherry vaikutti siltä, että onnellisuus oli jotain hänelle tuntematonta, jotain kauan sitten kadotettua tai ei koskaan elossa ollutta ylellisyyttä. ”Minä en usko, että Sherry osaa olla onnellinen”, sanoin vastaukseksi.
  Carlisle vaihtoi Esmen kanssa katseen, jota oli vaikea tulkita. Esme kyllä näytti kauhean surulliselta. Carlisle vilkaisi Edwardia kysyvästi.
  ”Yläkerrassa.” Edward selvästi vastasi johonkin kysymykseen. ”Hän on kauhuissaan, hätääntynyt. Tietää, että minä saatan kuulla. Keith koittaa lohduttaa häntä.”
  ”Mitä se paskiainen oikein tekee täällä”, Emmett murahti, enkä ollut enää varma kummasta puhuttiin, Sherrystä vai Keithistä. ”Eikö Sherry ymmärtänyt ottaa kerrasta opikseen. Luulisi hänenkin huomaavan, ettei Keithiin voi luottaa.”
  ”Minä en usko, että Sherryllä on paljon vaihtoehtoja”, Esme sanoi surullisella äänellä. Hän oli ollut aiemmin hyvin hiljainen, mutta minusta hän vaikutti näistä kaikista vampyyreistä mukavimmalta. Alice, Jasper ja Carlislekin olivat ihan jees, mutta Emmett, Rosalie ja Edward suorastaan pelottavan vihamielisiä.
  ”Miten niin ei vaihtoehtoja”, Rosalie kivahti. ”Ainahan hän voisi jättää Keithin.”
  Minä purskahdin nauruun, kun kuulin sanat, niin epätodelliselta vaihtoehto tuntui. Jos Sherry jättäisi Keithin joskus, niin minä muuttaisin Marsiin. ”Anteeksi”, minä huohotin nauruni lomasta. ”Sitä minä vain, että tiedättekö te yhtään miten paljon ne kaksi toisiaan rakastavat. Heidän suhteensa muistuttaa melkein jotain... riippuvuutta.”
  Emmett murahti. ”Kova kohtalo.”
  ”Sherry ansaitsee sen”, Rosalie kivahti.
  Carlisle kääntyi katsomaan häntä vihaisena. ”Rosalie, minä ymmärrän kantasi, mutta koita katsoa tätä objektiivisesti.”
  ”Hän yritti tappaa minut”, Rosalie sihisi. ”Ja teidät muut muuten myös, olenko minä tosiaan ainoa joka välittää. Tietenkin on ihan kiva, että Sherry on elossa, mutta ihan oikeasti Carlisle, hän ei edes ymmärrä olla pahoillaan.”
  Emmett ei ollut pätkääkään kiltimpi Sherrylle. ”Ja hän antoi meidän luulla näin kauan, että hän on kuollut. Rehellisesti Carlisle, Sherry on pahin idiootti, mitä maailmasta löytyy.”
  Edward osasi vastata tähän. ”Hän salaa minulta jotakin ja pelkää kuollakseen, että päästää vahingossa jotakin livahtamaan ajatuksiinsa.” Edward vilkaisi minua. ”Et sinä sattuisi tietämään, mitä Sherry ja Keith tekivät ennen kuin muuttivat tänne?”
  Minä hymyilin ylpeästi. ”He roikkuivat Karibialla ilmeisesti vaikka kuinka kauan. Heillä on siellä saari, kuulemma oikea paratiisi. Sitä ennen en tiedä, kannattaa ehkä kysyä Karmelilta ja Johnilta. Karmel on Keithin sisko. Maanvaiva, ihan oikeasti. Toista sellaista valittajaa ei olekaan. He tulevat ylihuomenna häihin.”
  ”Me olemme tavanneet heidät”, Carlisle sanoi. ”Sitä ennen olimme kuulleet heistä vain Sherryltä. Muistaakseni hänkään ei pahemmin pitänyt Karmelista.”
  Minä naurahdin pienesti. ”Usko minua, nykyään Sherry rakastaa Karmelia. Ne on kuin mitkäkin bestikset ja—” lopetin tajutessani kuulostavani lapselliselta ja katkeralta ja kohautin olkapäitäni. ”No, riittää varmaan kun sanon, että Karmeliin pitää tottua, ennen kun häntä voi edes yrittää kestää. Minä en ole tottunut häneen. Vieläkään.”
  ”Jessaaa!” Ian juoksi leikkipesäpallomaila kädessään alas portaita, perässään Kevin, joka kiskoi Sandyä hihasta eteenpäin. ”Jessa, me halutaan mehujäätä! Tule antamaan meille!”
  Aina sitä ylimakeaa, ällöttävää mehujäätä. ”Pärjäätte ilmankin”, minä ilmoitin. ”Jos haluatte ruokaa, syökää jotain kunnollista. Keittiössä on tonnikalasäilykkeitä.”
  ”Höh”, Kevin tuhahti. ”Sinä olet ihan tyhmä. Me mennään pihalle pelaamaan baseballia.” Ian heilutteli mailaa päänsä päällä ja hihkui. ”Sandy saa olla maalina. Tuletko mukaan pelaamaan.”
  ”En minä halua olla maalina”, Sandy mutisi, enkä ihmetellyt yhtään. Kevinin ja Ianin maalina olo tarkoitti sitä, että seisoi keskellä pihaa ja pojat yrittivät vuorotellen lyödä pallon päähän. No harvoin ne onneksi osuivat, mutta paikallaan kököttäminen ei sittenkään ollut kovin mukavaa.
  Minä vetäisin Sandyn pois Kevinin ja Ianin välistä. ”Ette te voi pakottaa Sandyä leikkimään, jos hän ei halua”, selitin, koittaen kuulostaa diplomaattiselta. ”Jättäkää Sandy rauhaan.”
  ”Jätetään, jos sinä tulet meidän maaliksi”, Kevin vastasi ovelasti.
  Minä lipsautin samanlaisen vastauksen kuin aina ennenkin näissä tilanteissa. ”Älä ole ääliö.”
  ”Missä Sherry ja Keith on?” Ian tivasi. ”Me halutaan peliseuraa.”
   Ihan kuin Keith ja Sherry tänään noiden kanssa pelaisivat. Tai pelaisivat ja pelaisivat, Kevin ja Ian eivät antaneet kenenkään muun kuin itsensä koskea mailaan. Yleensä muut saivat vain olla hakemassa palloja niille tai toimia niin sanottuna maalina. Sherry ja Keith olivat siinä kyllä hyviä, jostain syystä ne saivat aina kopin. Nämä muutkin vampyyrit voisivat olla yhtä hyviä siinä touhussa, ehkä he voisivat mennä pelaamaan kakaroiden kanssa.
  Silmäni osuivat Edwardiin, joka mulkoili minua ärsyyntyneenä. Päätin olla ehdottamatta asiaa.
  Kevin ja Ian katosivat mailastaan riidellen alakertaan ja Sandy jäi käytävään vakavan näköisenä. ”Jessa, ketä vieraita meillä on?”
  Minä vilkaisin Culleneita hieman nolona. Sokeaa pikkusiskoa oli häiritsevää alkaa aina selittelemään. ”Tämä on pikkusiskoni Sandy”, minä sanoin. ”Sandy, nämä ovat Cullenit. He tulivat häihin.”
  Sandy astui askeleen eteenpäin. ”Ne on samanlaisia, kuin Keith, vai mitä?” hän kysyi. ”Minä tunnen kylmyyden.”
  Sandy oli joskus ilmiömäinen. Minä en ikinä olisi pystynyt tuntemaan vampyyreistä hohkaavaa kylmyyttä tänne asti. Mutta Sandy se vain tunsi ja jaksoi vielä innostua asiasta. Hän kääntyi lähimpänä olevaa Rosalieta kohti – luoja tietää, miten hän tiesi blondin olevan siinä – ja ojensi kättään. ”Saako katsoa.”
  Rosalie näytti kummastuneelta, mutta kumartui joka tapauksessa Sandyn pyynnöstä alemmas. Hänen kasvoilleen liukui aavistuksen pehmeämpi ilme Sandyn tunnustellessa hänen kasvojaan. Ehkä tuo jääprinsessa ei ollutkaan ihan niin kylmä, kuin miltä hän vaikutti.
  Sandy puolestaan näytti haltioituneelta. Hänen silmänsä olivat täynnä ihmetystä hänen astuessaan vastahakoisesti poispäin Rosaliesta. ”Oletko sinä prinsessa?”
  Alice kikatti hiljaa ja yllätyksekseni Rosaliekin purskahti heleään nauruun. ”Ei, Sandy, en minä ole prinsessa.”
  ”Sinä olet tosi kaunis”, Sandy huomautti ja Rosalie näytti tyytyväiseltä. Kai siitä oli kivaa olla kehuttu.
  Edward jähmettyi paikoilleen. ”He ovat lähdössä”, hän tiedotti ja minä rypistin otsaani. Tuo Edward tuntui tietävän kaiken mitä tapahtui ihan koko ajan. Kummallinen tyyppi.
  Cullenit jähmettyivät kaikki paikalleen, kuin kuunnellen jotain, mutta minä en kyllä erottanut ainuttakaan ääntä koko talosta. Ehkä se oli se vampyyrien ylitarkka kuulo sitten. Tai niin minä ajattelin, ennen kuin Sandy huudahti pelästyneenä: ”Minne Sherry ja Keith lähteen, minne?” Sandykin ilmeisesti kuuli äänet alakerrasta.
  ”He lähtevät metsästämään”, Edward huokaisi. ”Tulevat kyllä takaisin parin päivän kuluessa.”
  Parempi olisi tullakin. Jos Sherry ja Keith jäisivät pois omista häistään, teurastaisin heidät omakätisesti. En vain ollut varma, välittäisivätkö he siitä.
  
A/N: nooh? mitäs piditte?

[Vanamo]

Pidin, tosin aika laimea ilmaisu, tästäkin luvusta kovasti.

Muutama virhe oli siellä täällä, mutta eivätpä ne suuremmin haitanneet.
Ja tosi pieniä ne olivat, jotain kirjaimia vähän puuttui ja jotain sen suuntaista.
Pyydän anteeksi, etten nyt ehdi ruveta niitä tähän poimimaan.

Oli ihan kiva lukea välillä Jessankin näkökulmasta.
Se sopi tähän lukuun tosi hyvin. (:

Mukavaa, että Cullenit tuli, Sherry ja Keith eivät tosiaan taineet kauheasti ilahtua.
Ymmärtää tosi hyvin Culleneiden vihan Sherrya kohtaan, ei yksi puhelinsoitto olisi ollut liikaa vaadittu.
Silti Rosalie oli hieman liian töykeä, Sherryn kannattaisi selittää ettei ollut ihan järjissään ajaessaan toisia vampyyreita, sitä tarkoittamatta, Culleneiden kimppuun.

Jessa käyttäytyi aika tyhmästi, ei kannata ruveta kauheasti heittämään läppää vihaisten vampyyrien kanssa.
Tosin oli kilttiä koittaa pelastaa Sherry pulasta, johon hän oli tämän itse saattanut.

Sandy on niin suloinen, söpöä että hän sai Rosalienkin hetkeksi sulamaan.

Ei kiva, että Sher ja Keith lähtivät juurikin nyt metsästämään, toisinsanoen karkuun.

Toivottavasti laitat jatkoa taas pian, tämäkin luku oli ihanan pitkä!
Jatkoa, jatkoa, jatkoa..
Koukuttaa.. <3

[ppuhpallura]

jee, jatkoa on tullut  ja todella nopeasti, mikä on tietenkin vain hyvä asia.

virheitä en löytänyt, vaikken kyllä niitä oikein etsinytkään.

jeeeeee, Cullenit tuli <3 vaikka Sherry ei kyllä siitä tainnut kauheasti tykätä.
Rosalie oli kyllä vähän liian töykeä, luulisi hänen olevan iloinen kun Sherry on sittenkin hengissä.  Vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hänen vihansa, niin kuin kaikkien muidenkin Culleneiden.

Jessa oli jotenkin.. ihana  itselläni ei olisi pokkaa heittää läppää vihaisten vampyyrien keskellä.

Sandy oli taas kerran suloinen, sai sitten sen Rosalienkin lämpiämään.

toivottavasti jatkoa tulee pian

[jennumiu]

jeeeaaaaah , jatkoa  <3

ja ihanaa että cullenitkin saatiin kehiin, vaikka sherry ja keith eivät kauheasti tykänneetkään siitä.
sandy oli taas niiin ihana, sai rosalienkin nauramaan 

virheetöntä tekstiä kuten aina, löysin vain yhden;

Jutustelimme siinä hetken j Keith ilmestyi ovelle tyhjästä.

ja 

jatkoajatkoa

jennumiu

[Merkku]

Jes! Cullenit kehissä!
Äh rakentavat lähtivät yöuinnille...
Kiitos sinulle uudesta ihanasta luvusta!
Ei täysin virheetöntä mutta virheitä en jaksa enään tekstistä hakea.

Jatkoa Jatkoa!

// Merkku

[Parisade]

Merkku: niinpä sieltä ne Cullenit tulivat
jennumiu:kiitos:) Sherry ja Keith ei tosiaan kauheasti ilahtuneet
ppuhpallura: kiitos. Minäpä luulen, että Rosalie tuli kunnolla raivoihinsa vasta siinä vaiheessa, kun Sherry alkoi ilkkua hänelle. Ei saa kutsua Rosya omahyväiseksi, Rosy suuttuu.
Vanamo: kiitos Jessa on tosiaan toisinaan aika ilmapää eikä ollenkana ymmärrä omaa parastaan. Sandy nyt lämmittää kenet tahansa, etenkin Rosalien.

A/N: hohohohooo tiedättekö, mitä olen tehnyt? Minä olen kirjoittanut teille vihdoinkin uuden luvun. Tiedättekö, mitä siinä tapahtuu? Ette, ette vielä. Pian tiedätte. Voitte koittaa arvata, mutta tuskin osutte oikeaan.
Mutta arvatkaas mitä? Tämä on luku numero 61 ja koko fikin viimeinen luku. Epilogi tulee vielä, mutta sitten tämä on OHI. Ja minä hypin onnesta.

61. Häät

Sherry:

Oli perjantai-ilta, enkä minä vieläkään pystynyt tekemään muuta kuin tärisemään. Aukio, jonka keskellä istuin pyöri ympärilläni ja näkeminen oli vaikeaa. Itkeminen oli jo suunnilleen loppunut, mutta aina välillä poskelleni silti tipahti kyynel. Miten ihmeessä jokin tällainen oli edes mahdollista?  Ja minä olin muistaakseni pyytänyt joskus kauan sitten eräältä henkilöltä pietä palvelusta, jonka olisi pitänyt estää minua välittämästä tästä kaikesta, välittämästä koko Cullenien perheestä. Kaiken järjen mukaan minulle olisi pitänyt olla yhdentekevää, mitä he ajattelivat. Ja silti minä pelkäsin kuollakseni, että he saisivat tietää.
  Voi jos maailma olisi voinut vain pysähtyä. Lopettaa kulkunsa ja jättää minut rauhaan. Jouduin käyttämään joka ikisen energianrippeeni siihen, että estin itseäni muistamasta. Muistamasta asioita, joita en halunnut enää koskaan kuulla, joita en halunnut edes ajatella. Siitä oli kauan, pieni ikuisuus. Eikä mikään ollut siltikään kadonnut yhtään minnekään, kaikki tapahtunut oli yhtä totta kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
  Jos vain olisin voinut vieläkin itkeä. Mutta en minä pystynyt, kyyneleet olivat jo loppuneet. Ja maailma oli paha, se satutti, mutta vain sellaisia kuin minä. Jotkut pystyivät olemaan välittämättä.
  Niin kuin Keith. Nytkin hän vain seisoi tuossa. Tietenkin olin kiitollinen, kun hän antoi minun masentua rauhassa, mutta olisiko oikeasti ollut liikaa vaadittu, että hän edes teeskentelisi tietävänsä, miten iso asia tämä oli. Miten paha asia. Mutta ei: ainoa mikä Keithiä huolestutti oli se, että minua huolestutti. Tässä ei ollut hänelle mitään pelättävää, ei mitään, mikä muuttaisi hänen maailmaansa kovin paljoa.
  Minun maailmani sen sijaan oli murentumassa kasaan, enkä voinut kuin toivoa, että se jollain ihmeen kaupalla päättäisikin pysyä pystyssä. "Mitä ihmettä me oikein tehdään?" minä kysyin ja ääneni kuulosti hiljaiselta ja epätoivoiselta.
  Keith nojasi puuta vasten otsa mietteliäästi rypyssä. "Minä en näe meillä kuin kaksi vaihtoehtoa", hän sanoi rauhallisesti. "Voimme palata talolle ja koittaa selvittää tämä sotku, tai voimme hävitä vaikka toiselle puolelle maapalloa."
  Tykkäsin enemmän vaihtoehdosta numero kaksi, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miten onnistuisin toteuttamaan sen. Sandy tulisi kauhean surulliseksi, jos häipyisimme vain jälkiä jättämättä. Ja jostain syystä minä en voinut tehdä hänelle niin, en vaikka tiesin, että se olisi omalta kannaltani ylivoimaisesti paras vaihtoehto. Mutta Sandya ei saanut jättää, hän tarvitsi minua.  "Ei meillä ole kahta vaihtoehtoa, Keith", minä sanoin hiljaa. ”Ei oikeasti. Meidän on pakko mennä sinne takaisin.” Ja meidän olisi kuulunut mennä naimisiin huomenna. En todellakaan ollut innoissani ajatuksesta, en vieläkään, mutta sen väliin jättäminen tuntui nyt kauhealta tuhlaukselta. Eikä vain rahan ja muiden tyhmien välinearvojen tuhlaukselta, vaan myös minun kärsivällisyyteni ja sietokykyni tuhlaukselta. Olin niin kauan joutunut kuuntelemaan Jessan sähläystä ja tohinaa, että se tuntui melkein eliniältä. Ja nyt olin tehnyt sen vai turhaan? Koko tilanne oli niin epäreilu. En minä ollut niitä tänne halunnut, mutta ilmeisesti kaikilla muilla oli kova tarve pilata kaikki, mikä oli minulle tärkeää.
  Järkevintä olisi lähteä takaisin nyt, kun vielä ehtisimme häihinkin. Kaikki ei olisi ollut niin turhaa. Ja minä yritin, yritin ihan oikeasti nähdä asiassa iloisia puolia, mutta niitä varjostivat aina paljon synkeämmät totuudet. Totta kyllä, minun koko perheeni oli täällä, ja olin kaivannut heitä mielettömästi niinä parina ensimmäisenä vuosikymmenenä, jotka olin viettänyt pois heidän luotaan. Sen jälkeen en ollut heille paljoakaan ajatusta antanut ja se oli ehdottoman tietoinen valinta ja lisäksi aivan oikea sellainen. Minun ei kuulunut joutua näkemään heitä enää, joten miksi ajatella heitä? En minä kuitenkaan ikinä enää voisi olla sama kuin ennen. Ja potin päällimmäisenä oli vielä se fakta, että he sattuivat vihaamaan minua enemmän kuin koskaan. Eivätkä he vielä edes tienneet mitään.
  Keith heitti minuun kummastuneen katseen. "Jos emme mieti vaihtoehtojamme, miksi emme sitten lähde jo?"
  Ja minä koitin vastata hänen kysymykseensä nousemalla ylös, mutta käsivarteni pettivät allani ja lysähdin takaisin aluskasvillisuuden peittämään maahan. "En minä voi", minä kuiskasin. En minä voinut. En vain saanut itseäni liikkeelle, en pystynyt pakottamaan ruumistani nousemaan. Kaikki oli liian mahdotonta ja sekavaa ja minä halusin vain lakata olemasta.
  Keith tuli lähemmäs ja hän istui viereeni maahan ja kietoi kätensä ympärilleni. "Sinä pystyt tähän Sherry. Jos haluat, voit selostaa heille juuri ne asiat, jotka he haluavat tietää ja sen jälkeen he palaavat kotiin ja kaikki on taas niin kuin ennenkin."
  Niin kuin ennenkin. Miten paljon minä toivoinkaan, että asiat olisivat niin kuin ennenkin. Minä olisin onnellinen jossain hyvin kaukana täältä ja minulla olisi perhe ja koko tätä painajaista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. "Jos asiat olisivat niin kuin ennenkin, me asuisimme vieläkin Carlislen, Esmen, Emmettin, Rosen ja Edwardin kanssa", minä kuiskasin.
  "Miksi se vaihtoehto on nyt poissuljettu?" Keith kysyi otsa rypyssä.
  Minä naurahdin heikosti. Eikö hän muka tajunnut mitään. "Jollet huomannut, he eivät ole mitään suurimpia fanejani", minä huomautin. "Sinä kuulit itsekin, mitä Rosalie sanoi. He ovat paljon onnellisempia ilman minua." Nielaisin sanoessani sen, mutta Keith vain hymyili vinosti.
  "Sherry, etkai sinä tosiaan kuvittele, että hän tarkoitti, mitä sanoi?" hän tiedusteli huvittuneena. "Luuletko sinä, että he olisivat vaivautuneet tulemaan tänne Alaskasta asti, jos he eivät välittäisi, missä sinä olet, ja oletko kunnossa?"
  Juuri niin minä luulin. Ja mitä tuli lomailuun Los Angelsissa, niin ei se niin kamalaa varmaan ollut. Ja heillä oli varmasti ollut kova kiire huutamaan minulle.
  Keith pudisteli päätään ja kosketti poskeani lempeästi. ”He rakastavat sinua, Sherry. Sen takia he ovat täällä ja sen takia he ovat vähän ärtyneitä.”
  Miten Keith saattoi sanoa, että he olivat vähän ärtyneitä. Raivona ne olivat jos jotain. Ja lisäksi vielä ihan syystä. "Minä koitin tappaa heidät", vänkäsin vastaan. "Ei kukaan rakasta ketään sen jälkeen."
  "Jos olen käsittänyt oikein, olit silloin melko sekaisin", Keith huomautti olkiaan kohauttaen. "Carlisle ja Esme ymmärtävät kyllä, muut saattavat kantaa vähän kaunaa, mutta he unohtavat sen kyllä. Loppujen lopuksi mitään pysyvää vahinkoa ei ole tapahtunut kenellekään. Sherry, ei ole mitään syytä siihen, että asiat eivät voisi olla niin kuin ennenkin.”
  Oli kyllä, olemassa oli sellainen elämää suurempi syy, joka esti minua edes keskustelemasta perheeni kanssa.. Minä tuijotin Keithiä epätoivoisena haluamatta sanoa sitä ääneen. En edes halunnut ajatella sitä, enkä todellakaan aikonut ajatella sitä, minä en pystynyt... Ja maailma pyöri taas ja minun oli pakko sulkea silmäni.
  Keith arvasi mielenliikkeeni melko nopeasti. "Ai." Hetkeen hänellä ei ollut enempää sanottavaa, mutta sitten hän päätti taas levittää turhaa optimismia ympärilleen ja väitti: "Tiedätkö, Sherry, eivät he siitäkään kauheasti välittäisi. Jokainen tietää, miten taitava Aro on manipuloimaan ja--"
  Minä parkaisin ääneen hänen sanoessaan Aron nimen. Eikö Keith ymmärtänyt, miten paljon yritin unohtaa koko asian. Melko hyvin olinkin onnistunut sulkemaan sen pois päästäni, ainakin tähän asti.
  "Sherry, sinä lupasit."
  Huuleni liikkuivat osaamatta muodostaa sanoja. Minä halusin niin paljon sanoa hänelle, miten pahoillani olin, mutta en saanut ääntä suustani. Oli pimeää, enkä minä pystynyt näkemään, muuta kuin mustuuden ympärilläni ja maailma keinui olemattomien aaltojen tahdissa.
  Sitten Keithin huulet painautuivat huulilleni ja Lucetten ääni lakkasi kaikumasta päässäni. Minä kietaisin henkäisten käteni hänen kaulalleen ja Keith vetäytyi virnistäen taaksepäin. "Sainhan minä sinut heräämään."
  Minä koitin pää pyörällä saada maailmani taas toimimaan.
  "Sherry." Keithin ääni tunkeutui tajuntani läpi ihanan kirkkaana. Hän vei kätensä niskalleni ja pakotti minut nostamaan päätäni niin, että katsoin häntä silmiin. ”Ensinnäkin: Hengitä. Toiseksi keskity minuun ja kuuntele tarkasti.”
  Hengittäminen onnistui jotenkuten ja Keithiin keskittyminen oli helppoa.  Poispäin katsominen ei oikeastaan ollut edes vaihtoehto, kun hän katsoi minua kellanruskeilla silmillään. Kuunteleminen oli hieman hankalampaan.
  "Sherry, jos me menemme tuonne takaisin, sinun täytyy koota itsesi. Älä ajattele mitään, mitä et halua niiden tietävän, äläkä ajattele, että et saa ajatella. Muista, että Edward kuulee kaiken. Pidä huoli, että voimasi on hallinnassa, tällä hetkellä silmäsi näyttävän suunnilleen hehkulampuilta." Hän piti pienen tauon ja suikkasi suukon huulilleni. "Minä tiedän, että sinä pystyt siihen."
  Ja minä en voinut olla uskomatta hänen sanojaan, kun hän sanoi ne minulle sillä tavalla. Keith uskoi, että minä pystyisin siihen ja äkkiä tunsin itsekin, että voisin tehdä sen.

En antanut varmuuteni horjua hetkeäkään, en edes silloin, kun saavuimme kotiin. Hiukkasen kauhua kyllä tulvi sisälleni, kun astuimme aulaan ja pystyin haistamaan lisää vampyyrejä, joita en halunnut tavata. Hillitsin itseni ja ajatukseni kuitenkin kiitettävän nopeasti ja astelin Keithin perässä olohuoneeseen, jossa oli enemmän väkeä, kun lähtiessämme.
  "Vihdoinkin!" Jessa hyppeli eteemme ja kehtasi vielä halata minua kaiken aiheuttamansa jälkeen. "Minä aloin jo ajatella, että ette ehtisi paikalle huomiseksi. Tänne on tullut vähän lisää häävieraita ja—"
  Keskeytin hänet nostamalla käteni pystyyn. Minä näin kyllä. Näin oikein selvästi senkin, että väkeä oli tullut lisää. Karmel ja John, juu, heitä olin osannut odottaakin ja olin iloinen, että he olivat täällä, mutta entä nuo muut. Mitä he täällä tekivät?
  "Hei, Sherry, Keith", Eleazar nyökkäsi meille sohvalta Carmelin vierestä. Myös muut Denalit olivat paikalta ja vaikka Tanyan ilme olikin pikkuisen soimaava, kukaan ei ollut samannäköinen kuin perheeni. Toisin sanoen silmittömän raivoissaan.
  Minä nielaisin. "Kuka heidät kutsui?"
  "Ei kukaan", Irina sanoi vähän haastavaan sävyyn. "Carlisle kertoi, että olette täällä ja menossa naimisiin, joten me kutsuimme itsemme mukaan, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Ajattelematonta, sanon minä. Kyllä teidän nyt olisi pitänyt sen verran tajuta."
  Eli oli tosi paha juttu, että olimme jättäneet kutsumatta heidät turhiin ja typeriin häihimme? Minä peitin ällistykseni tasaisen naamion alle. "Me muistetaan ensikerralla."
  Irina virnisti minulle ja huojennus levisi sisälleni. Sentään joku, joka ei kantanut minulle kaunaa. Katekaan ei vaikuttanut kauhean vihaiselta, sillä hän halasi minua varovaisesti. En päästänyt järkytystä näkymään kasvoiltani, vaan hymyilin pikkuisen hänen siirtyessään tervehtimään Keithiä.
  Vaikka Kate, Irina, Tanya, Eleazar ja Carmel suhtautuivat jokainen edes jonkinsorttisen ilahtuneesti, muiden ilmeet eivät olleet muuttuneet tippaakaan. Rosalie ja Emmett mulkoilivat minua edelleen raivoissaan, Edward halveksivasti. Esmen kasvoilla olevaa ilmettä en osannut tarkkaan tulkita, mutta Carlisle näytti olevan jotain vihaisen ja helpottuneen välimaastosta.
  Se oli ehkä pelkurimaista ja säälittävää, mutta minä valitsin taas helpoimman vaihtoehdon. Käännyin katsomaan Jessa mitäänsanomaton ilme kasvoillani. "Hääpuku?"
  "Valmis", Jessa ilmoitti virnistäen. "Sinä saat nähdä sen vasta aamulla, eikä tässä enää kiire pitäisi tulla. Vihkiminen tapahtuu auringonlaskun jälkeen, ettei kukaan joudu ihmettelemään outoa loistavaa ihoa. Pimeällä naimisiinmeno on kyllä lievästi sanottuna outoa, mutta ei voi mitään. Sandyn puku saatiin eilen ja minun on pakko myöntää, että se on ihan kiva ja Kevinin ja Ianin puvut ovat ihan oikean kokoiset. Käytimme koko edellispäivän lautasliinaongelman kanssa, mutta se ratkesi kivasti ja kaikki on mallillaan. Onko vaaleanvihreät verhot juhlapaikkaan sinusta ok?"
  Minä irvistin. "Ihan sama, tiedätkö. Et sinä muutenkaan vaivaudu minulta mitään kysymään."
  "Älä ole tuollainen äkäpussi, Sherry", Jessa ehdotti aurinkoisesti. Hän vilkuili vaatteitani epäluuloisena ja nyrpisti nokkaansa. "Missä ihmeessä sinä oikein olet rypenyt, näytät hirveältä."
  "Sinä näytät ojassa kieriskelleeltä pussirotalta", minä napautin vastaukseksi. Kommentin oli tarkoitus olla loukkaava, mutta Jessa vain nyökkäsi mietteliäänä.
  "Olet oikeassa, minä olen kuoleman väsynyt. Taidankin tästä mennä nukkumaan." Ja hän katosi kättään heilauttaen portaikkoon, eikä huoneeseen jäänyt muuta kuin vampyyrit. Minä tuijottelin seiniä ja lattiaa odottaen, että joku sanoisi jotakin.
  Tunnelma oli lähellä hyvin kiusallista ja Emmettin täräyttäessä seuraava kommenttinsa, se muuttui minun kannaltani vielä tukalammaksi. ”Et sitten kuitenkaan onnistunut kaivamaan taas jotain tyyppejä tappamaan meitä?”
  Minä koitin hokea mielessäni, että pystyisin tähän, mutten enää ihan onnistunut vakuuttamaan itseäni. Liikahdin vaistomaisesti vähän lähemmäs Keithiä ja vilkaisin häntä kuin turhaa hakien, mutta Keith vain kohautti olkapäitään. ”Jätä omaan arvoonsa”, hän neuvoi.
  Vedin väristen henkeä. ”Olen pahoillani, että koitin tapattaa teidät ja olen pahoillani, etten sen jälkeen vaivautunut ottamaan yhteyttä. Se oli tosi tyhmää ja jos voisin ottaa sen takaisin, niin tekisin ihan eri tavalla.” Laskettelin koko litanian latteaan sävyyn, kuin ulkomuistista luettuna, mutta tiesin ainakin Edwardin tietävän, että tarkoitin suurinta osaa ihan oikeasti.
  Rosalie sähähti sanoilleni. ”Et sinä voi ottaa sitä takaisin.”
  Yllätyksekseni löysin jostain tarpeeksi energiaa kohottaakseni leukaani ylimielisesti. ”No en niin, ja siksi onkin hyvä, että häät ovat huomenna ja voitte painua onnellisesti takaisin kotiinne.” Niine hyvineni marssin pois huoneesta ja portaat ylös yläkertaan. Makuuhuoneessamme minä lysähdin huokaisten sängylleni ja painoin kasvoni tyynyä vasten. Tämä oli ehdottomasti katastrofi.

Vaivuin siinä maatessani jonkinlaiseen horrosmaiseen älä ajattele-tilaan. Vaimeita ääniä kuului alakerrasta, mutta olin liian keskittynyt pitämään ajatukseni kasassa, että olisin tajunnut niitä täysin. Päässäni pyöri hiljakseen, melkein lempeällä tavalla ja minä tuudittauduin sen liikkeeseen, keskityin vain olemaan vaiti. Ennen en olisi ikinä pystynyt tähän. Ennen minun keskittymiseni oli ollut niin paljon huonompi. Mutta tänään minä yllätyksekseni huomasin, että vaikka eräällä tavalla olinkin ihan järkyttävän sekaisin, minä pystyin ajattelemaan. Kylmä järki sisälläni sanoi, että mitä tahansa tapahtuisikaan, näistä vieraista, jotka nyt olivat täällä, oli pakko päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Ja mahdollisimman nopeasti, jos mahdollista. Riskeeraaminen oli kiellettyä.
  Mutta miten ihmeessä minä muka saisin ne lähtemään? Mielestäni olin jo tehnyt aika selväksi, että en halunnut heitä tänne, mutta ketä se muka kiinnosti. Muistaakseni se oli aina ollut näin. Kukaan ei ollut koskaan kuunnellut minua tai välittänyt mielipiteistäni. Siksikin heistä täytyi päästä eroon. Minä en aikonut ruveta kenenkään pompoteltavaksi, en enää. Olin tehnyt sitä aivan tarpeeksi yhdelle elämälle.
  Minä jähmetyin paikalleni, kun ovi kääntyi hiljaa auki. Tunnistin sisääntulijat tuoksusta, mutta en todellakaan, todellakaan halunnut heidän olevan täällä. Pahus, enkö saanut olla rauhassa edes omassa huoneessani.
  Esme istui sänkyni laidalle ja silitti hiljaa selkääni. Minä koitin pakottaa itseni unohtamaan sen, miten tärkeitä he joskus olivat olleet minulle, mutta se tuntui mahdottomalta. ”Mitä te haluatte?” koitin saada ääneni mahdollisimman kylmäksi ja torjuvaksi, mutta itkuinen tärinäni vähän pilasi vaikutelmaa.
  ”Meidän täytyy puhua”, Carlisle sanoi. Minä vilkaisin sivusilmälläni hänen ilmettään ja helpotuin huomatessani, että hän näytti enemmän väsyneeltä kuin vihaiselta. Siitä huolimatta puhuminen heidän kanssaan ei innostanut minua ollenkaan, pahimmassa tapauksessa päätyisin lipsauttamaan jotain, mikä herättäisi epäluuloja kummassakin. Ja vielä enemmän epäluuloja heräisi Edwardissa, joka taatusti kuunteli tuolla jossain. Hitto, tämäkään ajattelun aihe ei ollut kovin turvallinen. Ei saanut ajatella, ei saanut ajatella. Saakeli, miksi tämä ei voinut toimia.
  Minä kierähdin selälleni silmät kattoa kohden, ilme mahdollisimman kylmänä. Ehkä ne jättäisivät minut rauhaan, kun luulisivat, etten halunnut nähdä heitä. Eikun tajusivat sen! Koska ei, minä en todellakaan halunnut nähdä heitä, en tässä enkä missään muussakaan maailmassa. Carlisle ja Esme ja koko Cullenin perhe olivat minulle niin yhdentekeviä kuin vain olla ja voi. Ihan oikeasti!
  Koitin vältellä tunnetta, joka kokoajan vain kasvoi sisälläni. Se oli jonkinlainen selitys kauhua, kipua ja pohjatonta ikävää. Ei sillä että minulla olisi ollut ikävä perhettäni. Ei todellakaan ollut. Todistaakseni väitteeni sekä itselleni, että Carlislelle ja Esmelle, minä loin heihin mustan, mitäänsanomattoman katseen ja kivahdin: ”Minulla ei ole teille mitään sanottavaa.” Eikä minulla ollutkaan. Tai jaa, ehkä olisi ollutkin, mutta kaikki ne asiat, jotka halusin sanoa, olivat ehdottomasti kiellettyjen listalla.
  Ilme Carlislen silmissä tiukentui ihan selvästi ja minä käänsin katseeni vaistomaisesti sivuun. ”Anteeksi”, mutisin nopeasti, melkein sopertaen. Viimeinen asia mitä minä oikeasti halusin tehdä, oli Carlislen suututtaminen. Tässä oli ihan tarpeeksi ongelmia näinkin.
  Hän antoi asian olla ja istui Esmen viereen sängylle. Eikä, minä halusin pois tästä tilanteesta, en pystyisi puhumaan noiden kanssa. Tunne vain vahvistui Carlislen avatessa suunsa. ”Sherry, mitä ihmettä sinä oikein teet täällä?” hän kysyi ja jotenkin äänensävy oli sellainen, että minun tekemiseni täällä eivät hänestä olleet mitenkään arvostusta herättäviä tai muutenkaan fiksuja.
  Minä mumisin jotain epäselvää vastaukseksi, niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin itseäni.
  ”Ihmisten kanssa asuminen on huono idea”, Carlisle huomautti kireällä äänellä. ”He kuolevat kaikki ennen pitkää ja minä kuulin Sandystä, hän ei tule elämään—”
  En kuullut lauseen loppua, mutta osasin arvata sen aika tarkasti. Carlislen sanat olivat tarpeettoman julmia. Eikö hän tajunnut, kuinka epätoivoisesti minä yritin olla ajattelematta Sandya. Eikö hän ymmärtänyt, kuinka paljon minä halusin unohtaa sen, miten vähän aikaa hänellä oli jäljellä.
  ”Ja kuinka ihmeessä, Jessa tietää vampyyreistä?” Carlisle jatkoi. ”Se voi olla vaarallista, Sherry, etkö sinä ihan oikeasti osaa katsoa tämän pidemmälle.”
  Minä nojasin päätäni seinään. Mitä tahansa Carlisle sanoisikaan ihmisten kanssa asumisesta, olisin luultavasti jo kuullut Keithin suusta. Ongelma oli vain se, että Keithin sanomana siitä kaikesta oli niin paljon helpompi olla välittämättä. Häneltä voisin kuunnella mitä tahansa korvaani lotkauttamatta, mutta jostain ihmeen syystä Carlisle osasi satuttaa sanoillaan paljon enemmän. ”Sinä kuulostat ihan Keithiltä”, minä huokaisin.
  ”Keith onkin toinen asia, mistä meidän täytyy puhua”, Carlisle huomautti ja nyt hänen kasvoillaan oli niin kylmä ilme, että minä jähmetyin paikalleni kauhusta. Eikai hän voinut olla minulle vihainen siitä, että Keith oli taas täällä. Se ei ainakaan olisi millään tavalla oikeudenmukaista tai reilua.
  ”Minä tarvitsen häntä”, kuiskasin epätoivoisesti ja jouduin pinnistämään itsekontrollini äärimmilleen, estääkseni muistoja palaamasta. En halunnut muistaa niitä asioita, niitä kaikkia pimeitä öitä ja päiviä, jolloin Keith oli ollut poissa. Sitä kaikkea kipua, joka hänen lähdöstään oli aiheutunut.
  Cullenien täällä olossa oli juuri tämä ongelma. He kuuluivat niin vahvasti menneisyyteen, ja sen menneisyyden minä halusin unohtaa. Halusin unohtaa, miten tyhjä minun maailmani oli niinä jonain hetkinä ollut, halusin unohtaa sen tunteen joka aiheutui siitä, ettei kyennyt löytämään mistään mitään järkeä, ei vaikka kuinka etsi.
  Esme kietoi käsivartensa hellästi ympärilleni ja minä värähdin väkisinkin hänen kosketustaan. Teki mieli kadota paikalta, estää itseäni tuntemasta sitä ikävää, jonka hänen läsnäolonsa aiheutti. Esme oli aina ollut se, joka oli jollan kummallisella tavalla onnistunut aiheuttamaan minulle eräänlaisen turvallisuudentunteen. Mutta nyt en ollut ihan varma, halusinko tuntea oloani turvalliseksi. Jos tuudittautuisin siihen tunteeseen liikaa, alkaisin huolimattomaksi ja kaikki voisi mennä pilalle.
  Carlislen ilme sen sijaan ei herättänyt minkäänlaista turvallisuudentunnetta. Hänen kasvoillaan oleva ilme oli täynnä turhautumista ja raivoa, ehkä myös pikkuriikkisen surua ja minun oli pakko sulkea silmäni välttyäkseni näkemästä sitä. ”Minua väsyttää”, minä väitin, eikä se tällä kertaa ollut edes valhe. ”Voitteko mennä pois?”
  Esme loi minuun surullisen katseen noustessaan seisomaan. ”Ihan miten haluat, Sherry. Ihan miten haluat.”
 
Minä nukuin melkein koko lauantaipäivän sekavia unia nähden. Vasta neljän aikaan iltapäivällä Jessa tuli repimään minua ylös sängystä. Ikäväkseni hänellä oli mukana Kevin ja Ian. Pojat pomppasivat saman tien sänkyyni ja alkoivat hyppiä siinä ärsyttävästi.
  ”Sherry herätys!” Kevin kiljui niin että korviin sattui. ”Minä kaadan vesilasin sinun korvaasi, jos et nouse heti!”
  Ian kiipesi päälleni istumaan ja näytti Kevinille kieltään. ”Tuo on kieliopillisesti väärin. Meidän opettaja sanoo, että vesilasia ei voi kaataa minnekään, vaan pitää kaataa ne sisällä olevat vedet.”
  Luoja, mitä tuokin taas sepitti. Minä vääntäydyin kärsivästi irvistäen pystyyn. ”Kuka hemmetin ääliö päästi teidät sisään, minä koitan nukkua.”
  ”Äiti sanoo, ettei saa kiroilla”, Ian kertoi vakavana. ”Kevin sanoi, että sinäkin teet niin ja arvaa, mitä äiti sitten sanoi? Äiti sanoi, että sinusta ei kannata ottaa mallia.”
  Minä heitin Iania tyynyllä saadakseni hänet vaikenemaan. Ihan viimeiseksi minä kaipasin pikkulapselta neuvoja siitä, miten kuului käyttäytyä. Minä kiroilin jos halusin, eikä minua kiinnostanut pätkääkään ottaisivatko nuo minusta mallia vai eivätkö. ”Minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä sinun äitisi sanoo”, minä mutisin Ianille, joka ei välittänyt pätkääkään, vaan jatkoi sopottamistaan siitä, mitä kaikkea Nancy oli sanonut.
  Kevin oli onneksi fiksu. ”Ole hiljaa saatanan pässi”, hän tuhahti ja Ian tukki suunsa ihan pelkästä ällistyksestä, kun häntä oli kutsuttu niin kauhealla nimityksellä.
   ”Et sinä saa haukkua minua”, Ian väitti Kevinille. ”Se on ilkeää, enkä minä sitä paitsi ole mikään eläin. En pässi ainakaan, niillä on sarvet.” Huokaus, miten sarvet muka tähän liittyivät.
  Ilmeisesti aika olennaisesti. Kevin murisi Ianille karhumaisesti ja väitti olevansa sarvekas lohikäärme. Ja lohikäärmeet kuulemma söivät pässejä. Ainakin päästäisiin yhdestä riesasta eroon. Hiuksiani ravistellen minä tönäisin Ianin pois vatsani päältä ja kömmin pois sängystä. Katseeni osuessa kelloon, minä älähdin äänekkäästi. ”Noin vähän vasta! Olisin voinut nukkua vielä neljä tuntia!”
  Jessa loi minuun moittivan katseen ja lähti raahaamaan hihasta ovelle. ”Luuletko sinä, että emme tarvitse yhtään aikaa laittautumiseen. Sinun on tarkoitus näyttää hyvältä tänään, eikä se onnistu, jos olet juuri herännyt.”
  Nurisin hiukan laskeutuessamme alakertaan, mutta vain hiukan. Kyllä minä olin tiennyt, että tämä päivä oli se, jona joutuisin kärsimään. Positiivinen mieliala kuitenkin hävisi aika äkkiä ja leukani loksahti auki, kun näin, mitä Jessan vaatehuoneen ovessa roikkui.
  Se oli ihan kaunis sinänsä. Valkoista, valossa kiiltävää kangasta, joka näytti pehmeältä ja silkkiseltä. Olkaimeton mekko näytti vähän liian onnelliselta ja säteilevältä minun päälleni, mutta ei se tässä ollut ongelmana. Ongelmana oli mekon koko. Yläosa vielä menetteli, mutta se typerä helma levisi runsaina kangasröykkiöinä lattialle, enkä voinut kuin ihmetellä tuhlatun kankaan määrää. Mekko oli täydellinen prinsessamekko, sellainen kermakakkumainen hökötys, jota näki häälehdissä ja suosituissa elokuvissa.
  ”Minä en pue tuota päälleni!”  Shokki luultavasti suorastaan paistoi kasvoiltani. Tällaiseen minä en ollut lupautunut. Pitäisikö minun ihan tosissaan kuljeskella tuollaisen puvun kanssa ihmistenilmoilla? Keith nauraisi aivonsa pihalle.
  Kuulin vaimean naurahduksen ja huomasin vasta nyt, että se pieni mustahiuksinen vampyyri, jonka nimeä en muistanut, seisoi seinänvieressä iloisesti hymyillen. Alyssa tai Alina tai jotain tällaista. Mitä hemmettiä hän teki täällä? En edes tuntenut tuota ja siinä se kuvitteli tulevansa tänne. Loin tyttöön ilkeän katseen, mutta hänen iloinen ilmeensä ei siitä paljoa valahtanut, kunhan keskittyi katselemaan ällöttävää hääpukuani hyväksyvä ilme kasvoillaan.
  ”Voi kyllä sinä puet.” Jessa väitti reippaasti. Hän aikoi sanoa jotain muutakin, mutta sisään asteleva Karmel keskeytti hänet pelkällä olemuksellaan.
  Karmel katseli Jessaa ja sitä vierasta tyttöä vähän tympeästi, mutta harmikseni hän ei sanonut mitään napakkaa, joka olisi saanut muut kaksi häipymään. ”Joku kiva nuttura, vai mitä?” hän tiiraili hiuksiani arvioivasti. ”Ne pitää kyllä pestä ensin, kun Sherry on kerran rypenyt muutaman päivän jossain metsän keskellä.”
  Minun hiukseni olivat ihan siistit! Ja siinä vaiheessa minulla meni lopullisesti hermot. ”Ulos!” minä kirkaisin. ”Kaikki, heti pois! Minä en mene naimisiin ollenkaan, ellen saa olla rauhassa. Jättäkää minut rauhaan.”
  Jessa pyöräytti teatraalisesti silmiään sille mustahiuksiselle vampyyrille, mutta lähti joka tapauksessa ovea kohti. ”Voit käyttää minun kylpyhuonettani, mutta koita kiirehtiä. Meille jää muuten liian vähän aikaa laittaa sinut kuntoon.”

Minä lojuin kylvyssä mahdollisimman kauan. Vasta kello viiden aikoihin, kun Jessa oli puolituntia hakannut ovea ja huudellut uhkauksia, minä viimein raahauduin ylös ja kiedoin kylpytakin päälleni. Jessa oli ärsyttävä, meillä oli vielä reilusti aikaa. En tosin ollut ihan täydellisen varma siitä, koska vihkiminen oli tarkoitus suorittaa, mutta saisi sieltä vähän myöhästyäkin.
  Kuulin parin kerroksen läpi, miten Keith katsoi televisiota Johnin kanssa jutellen. Ihan epäreilua. Hänen pitäisi vetää vain smokki päälle ja astua autoon. Joskus tyttönä oleminen oli ihan paskaa puuhaa, varsinkin jos sattui omistamaan tyhmiä, häähulluja ystäviä, jotka eivät vain voineet antaa olla!
  Niin kuin Jessa. Avatessani kylpyhuoneen oven, hän huudahti iloisesti ja istutti minut peilin edessä olevalle tuolille. Alyssa tai mikä olikaan, kurkisti ovesta ja kysyi korkealla, innostuneella äänellään, voisiko auttaa jotenkin. Jessa oli maailman pahin idiootti ja sanoi hymyillen, että tyttö saisi laittaa hiukseni. Karmelia ei näkynyt missään, ja kun kysyin Jessalta, missä hän oli, toinen vastasi vain, että luultavasti Karm tarvitsisi itsensä laittamiseen vähintään puoli päivää.
  Minä ristin käsivarret rinnalleni, kun ne kaksi alkoivat keskustella arvioivasti siitä, mitä minulle pitäisi tehdä.
  "Ei hirveästi meikkiä", Jessa sanoi varmasti. "Ehkä vähän väriä kasvoihin, mutta muutes Sherry on nätimpi ilman."
  Mustahiuksisen vampyyritytön ääni kohosi innostuksesta, hänen näyttäessään Jessalle jostain lehdestä, millaisen kampauksen halusi tehdä. "Minä rakastan häitä", hän hehkutti vielä ja minä tunsin ärtymyksen nostavan päätään sisälläni. En todellakaan pitänyt tuosta typeryksestä. Mitä ihmettä hän oikein kuvitteli tekevänsä täällä?
  Jessa veti kynsilakkavalikoimansa esiin. "Helmiäistä vai hopeaa?" hän mietti, aivan kuin sillä olisi ollut jotain väliä. "Mitä mieltä sinä olet, Sherry?"
  Tunsin äkillistä tarvetta tarttua hänen käsivarteensa ja vääntää sitä niin kauan, että luut napsahtaisivat poikki. Ehkä Jessa sitten oppisi, että minut kannatti tosiaankin jättää rauhaan. Tyhmä, tyhmä, ihminen. Jessalla ei ollut aivoja ollenkaan. "Luuletko sinä tosissasi, että minä välitän paskaakaan siitä, minkä väriset kynteni ovat?" minä sihahdin roppakaupalla myrkkyä äänessäni. Kyllä tuon nyt pitäisi tietää, että minua ei kiinnostanut.
  Vampyyrityttö näytti huolestuneelta, mutta Jess vain pyöritteli silmiään ja nauroi. "Jeesus, Sherry, sinä olet tänään huonolla tuulella."
  Ihanko totta? Ja kenenköhän vika se mahtoi olla? "Minä olen sellaisella tuulella, kuin minua huvittaa", minä kivahdin. "Ja peruutan kohta koko häät, jos et pistä vähän äkkiä vauhtia töppösiin."
  Uhkaus ilmeisesti tehosi Jessaa, sillä hän valitsi helmiäiskynsilakan alle sekunnissa ja pyysi sitä toista – mikä sen nimi nyt ikinä olikaan – kuivaamaan hiukset. Minua tympi suunnattomasti mustahiuksisen tytön iloinen ilme, ja kun hän vielä yritti alkaa keskustelemaan, mittani oli täysi.
  ”Sinulla on ihanat hiukset, tiedätkö”, hän sanoi pirteästi. ”Näin kiharat ja paksut, niitä tarvitsee laittaa tuskin ollenkaan.”
  ”Kiitos, niin sinullakin”, minä sanoin ilkeällä äänellä ja loin inhoavan katseen hänen kynittyihin mustiin hiuksiinsa, jotka sojottivat joka suuntaan. Lyhyet hiukset olisivat sinänsä olleet ihan tyylikkäät ja kivat, jos ne vain olisi leikattu jotenkin siististi, mutta en tajunnut, miksi joku tyttö halusi pitää päässään tuollaista harakanpesää kuin tällä vampyyrilla.
  Näin peilistä hänen pirteän hymynsä hieman latistuvan sanojeni johdosta ja hymyilin omahyväisesti. Siitäs sai! Mitäs tuli niin omavaltaisesti minun elämääni ja kuvitteli voivansa talsia minun talossani miten halusi.
  Jessa sai taas kerran päähänsä, että voisi olla kiva puuttua minun asioihini. ”Nuo tuolla alhaalla olivat oikeassa, Sherry, tiesitkö, että sinulla on taipumusta pienen luokan vihamielisyyteen?”
  Totta kai minulla oli taipumusta vihamielisyyteen, eikä vain pienen luokan sellaiseen. Se ei kuitenkaan tässä ollut tärkeintä, sillä joku oli näköjään taas mennyt haukkumaan minua selkäni takana. ”Kuka niin sanoi?” minä tivasin.
  ”Se kuparihiuksinen”, Jessa kertoi täysin huolettomaan sävyyn. ”Edward. Hän ei muuten vaikuta pitävän sinusta hirveästi, ja mietinpähän vain, mistä se johtuu.”
  ”Mieti rauhassa”, minä äännähdin. Jessalla oli harvinaisen loistava huomiokyky. Tyhmäkin olisi aistinut sen vihavyöryn, joka Culleneista huokui minun suuntaani.
  ”Sinä et taida kertoa minulle vai mitä?” Jessa huokaisija pudistettuani päätä, hän kääntyi hiuksiani näpräävän pienen vampyyrin puoleen. ”Et sinä sattuisi tietämään, Alice?”
  Aijaa, hänen nimensä ei ollutkaan Alyssa, vaan Alice. Ja tällä hetkellä Alice näytti pikkuisen epävarmalta. ”En minä taida tietää”, hän sanoi, ja tiesin, että hän valehteli. Taatusti Cullenit olivat kertoneet hänelle ja hänen vaalealle kumppanilleen koko ruman tarinan. Käsitykseni mukaan nuo itse asiassa asuivat Culleneilla nykyään. Ehkä minun pitäisi tappaa hänet nopeasti ja kivuttomasti, niin että tytön nokka pysyisi ummessa ja kaikki olisivat tyytyväisiä. No, tappaminen oli vähän liioiteltua, mutta saisin varmasti hänestä vähän siedettävämmän tapauksen vaikka kaatamalla kynsilakkapullon noihin rumiin, nyrhittyihin hiuksiin.
  Alicen kulmat menivät kurttuun ja hän tuijotti poissaolevan näköisenä suoraan eteensä. Minusta hän näytti tyhjä ilme kasvoillaan aika typerältä. Sitten hän kuitenkin rentoutui ja muuttui normaalin näköiseksi. Outo tyyppi, pakko myöntää.
  En jaksanut kuitenkaan kommentoida mitään, vaan nojasin kyllästyneenä tuolin selkänojaa vasten ja keskityin olemaan kidutettavana. Tämä oli naurettavaa.

Heillä meni siihen kolme tuntia. Kolme hemmetin tuntia väsätä hiuksiani ja kasvojani ja itseään ja Sandya ja Jessa pärpätti puhelimessa ihan viime hetkeen saakka ja silti hän kehtasi väittää, että kaikki oli hyvin. Ei kaikki ollut hyvin, minun päälläni oli mekko, jonkalaista en ollut koskaan suunnitellut pukevani. Lisäksi Jessa kehtasi olla mielettömän iloinen lopputuloksesta ja vedettyään päälleen oman vaaleanharmaan mekkonsa, hän keskittyi vahtimaa, etten päässyt livahtamaan tieheni ja lähtemään Keithin kanssa karkuun. Ei, Jessa sanoi, että minun olisi istuttava viisitoista minuuttia paikoillani ja odotettava, että auto saapuisi hakemaan meitä. Ei hyvä.
  Koko talo oli ihan hiljainen, eikä minulla ollut aavistustakaan, minne kaikki olivat häipyneet. Toivottavasti kotiinsa, mutta sen puolesta ei välttämättä kannattanut pistää rahojaan peliin. Loppujen lopuksi Alice ainakin oli vielä täällä ja näytti inhottavan iloiselta hennon ruusunvärisessä mekossaan.
  Ja minä olin niin kyllästynyt Jessan hehkutukseen siitä, miten kaikki oli täydellistä. Peiliä en jaksanut pahemmin katsella, kun heti alkoi puhetulva siitä miten ihanalta näytin. Niinpä tyydyin vain tuijottamaan synkkänä seiniä, hääpuku ylläni ja pehmeä huntu selkääni valuen. Jessa ja Alice juttelivat ihan onnessaan jostain pöytäliinoista.
  "Kestääkö vielä kauan", minä kysyin ärsyyntyneenä. Olisin maksanut aika paljon, jos olisin voinut skipata tämän päivän ja siirtyä suoraa huomiseen. Minulla ja Keithillä ei alunparin ollut ollut minkäänlaisia häämatkasuunnitelmia, mutta nyt aloin kallistua sille kannalle, että poislähtö olisi ihan hyvä idea. Jos ei muuta, niin ainakin Cullenit ehtisivät painua takaisin Alaskaansa sillä välin. Ja Tanyan perhe samoin. Karmelin ja Johnin kanssa olisin voinut muutaman päivän jutellakin, mutta siihen tuskin tulisi tilasuutta. Meillä olisi paljon aikaa vaikka kesällä.
  Lopulta Alicen täytyi lähteä, hän kun meni eri autolla, kuin me. Jessa ja minä jäimme istumaan hiljaisuuteen, kunnes Jess avasi suunsa:
  "Minä muuten pyysin Carlislea saattamaan sinut alttarille", hän ilmoitti valoisasti ja minä jähmetyin paikalleni. Olin varmaan kuullut väärin, ei Jessakaan voinut noin tyhmä olla.
  "Sinä teit mitä?" minä sähähdin. Kylmät väreet valuivat alas selkääni pitkin ja huoneessa tuntui olevan liian vähän ilmaa. Tämä ei ollut mahdollista.
  "No, kun minä ajattelin, että...  Sherry?" minä olin lysähtänyt sängylle liian vihaisena edes puhumaan. "Sherry, ei se ole iso juttu. Hän suostui sitä paitsi, ihan totta, mikä sinua vaivaa?"
  ”Sinä olet ihan järkyttävä riesa!” minä kiljuin, mutta hän ei vaivautunut välittämään.
  ”Sherry, hei, sinä annoit nämä häät minun suunniteltavakseni ja on minun tehtäväni huolehtia siitä, että kaikki sujuu”, Jessa väitti seesteisesti. ”Et sinä voi mennä alttarille ilman saattajaa.”
  Mitä helvettiä tuo oikein kuvitteli tekevänsä! Jessa pilasi MINUN hääni ja MINUN elämäni ja kehtasi vielä väittää, että se oli hänen tehtävänsä. Olin niin vihainen, että ruumiini tärisi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta tällaiseen!
  Yhtään ajattelematta minä harppasin suoraa Jessan eteen ja löin häntä siististi kasvoille. Isku ei ollut hirveän kova, mutta riitti siitä huolimatta kaatamaan Jessan lattialle. Hän tuijotti minua hetkenä ällistyneenä, toisen käden sormet poskea koskettaen, mutta sitten ilme muuttui murhanhimoiseksi ja hän ponnahti pystyyn raivostuneen näköisenä. ”Senkin narttu, miten sinä kehtaat lyödä minua?” hän sihisi ja olisi ihan varmasti lyönyt minua takaisin, jos Sandy ei olisi silloin astunut sisään.
  ”Mitä te teette?” hän kysyi orvon kuuloisella äänellä. ”Karmel sanoi että minun pitäisi tulla tänne, mutta minä kuulin huutoa. Riitelettekö te.”
    Jessalla oli selvästi vaikeuksia hillitä itsensä, mutta ei hänkään Sandyn edessä käynyt kimppuuni. ”Ei riidellä”, hän kivahti. ”Sherryllä on vain vaikeuksia hyväksyä tosiasiat.”
  Minä olin napauttamassa jotain kiukkuista vastaukseksi, mutta siinä samassa kuului pihalta auton tööttäys. Keräillessäni helmojani, en voinut olla ajattelematta, miten huono ajatus tämä oli. Minun ei olisi ikipäivänä pitänyt suostua tähän.

Ja kauhistukseni vasta kasvoi, kun astuimme ulos autosta ja huomasin, että paikka, jossa meidän oli tarkoitus mennä naimisiin, oli itse asiassa kirkko. Koristeellinen, valtavan iso katolinen kirkko, joka suorastaan kirkui Jumalan julistusta.
  Portaiden nouseminen piikkikorkoisissa kengissä oli sekin rasittavaa. Minä ja Jessa emme puhuneet toisillemme ollenkaan, mutta Sandy sen sijaan vaikutti hyvinkin onnelliselta, hän hymyili jatkuvasti ja kyseli kirkkaalla äänellään, miltä ympärillä näytti. Minä annoin Jessan selittää isoimmat asiat, vastailin vain harvakseltaan Sandyn mieliksi.
  Kun pääsimme kirkkoon sisään, alkoi hirveä sähläys. Jessa jutteli jonkun täysin tuntemattoman naisen kanssa ihan täysin tuntemattomista asioista ja sitten kuului musiikkia ja kaikki häipyivät ja minä lysähdin penkille välittämättä tippaakaan siitä, että mekko rypistyi ja kukat menivät kurttuun. Voi luoja, tämä ei mennyt ollenkaan niin kuin olin suunnitellut. Ehkei olisi pitänyt ruveta Jessan kanssa riitelemään.
  ”Sherry?”
  Minä kohotin katseeni käsistäni ja Carlisle seisoi siinä. Niin tästä oli kyllä syytäkin olla Jessalle vihainen. Mutta ehkä vähän myöhemmin huutaminen olisi ollut ihan paikallaan. Tai jotain. Voi luoja, tämä ei ollut hyvä juttu. Koko häät olivat pelkkää paskaa ja typerää näyttelyä, jonka ainut tarkoitus oli antaa sille tyhmälle Jessalle, mitä hän halusi.
  ”Sherry, kaikki odottavat”, Carlisle huomautti ja jollain tavalla hän vaikutti vähemmän vihaiselta kuin eilen illalla.
  Minä en edes koittanut ryhdistäytyä, nojasin vain päätäni seinää vasten ja huokaisin hiljaa. ”En usko, että haluan naimisiin.”
  Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Aiotko sinä perua kaiken nyt?” Minusta tuntui, että hänen äänessään oli sekä epäuskoa, että hieman huvittuneisuutta. No jaa, jonkun mielestä tämä ehkä oli hauskaa, mutta minua ei kyllä naurattanut. Miksi muka olisi pitänyt mennä naimisiin, sehän vain pilasi kaiken. Nyt jo nämä typerät häät olivat saaneet aikaan enemmän harmia kuin mikään moneen vuoteen.
  ”Kyllä minä taidan perua”, minä vastasin. Ihana helpotuksentunne valahti sisälleni sanojen myötä ja äkkiä pystyinkin nousemaan seisomaan ja heittämään kukkapuskan pois. Miksi häitä muka ei olisi voinut peruuttaa? Sandy ehkä vähän pettyisi ja Jessa tulisi ilman muuta olemaan raivona, mutta se olikin hänelle ihan oikein. Minä en aikonut olla kenenkään tahdoton leikkinukke, joka tekee mitä muut haluavat. Enkä varsinkaan tekisi, mitä Jessa haluaa. Hän ei ollut ansainnut sitä. Ehei, minä lähtisin kotiin ja Jessa saisi keksiä ihan itse, mitä teki typerillä juhlillaan.
  Olin jo kirkon massiivisen etuoven kynnyksellä, kun Carlisle pysäytti minut. ”Entä Keith? Meinaatko sinä tosiaan jättää hänet alttarille?”
  Minä jäykistyin paikalleni ja käännyin katsomaan häntä. Höh, oliko hänen pakko pilata kaikki. Olisin ihan hyvin voinut kävellä ulos kirkosta, jos noita sanoja ei olisi sanottu. Mutta pelkkä ajatuskin siitä, että minä jättäisin jonkun alttarille, oli aika pelottava. Ei silti, että Keithinä kiinnostaisi mitenkään hirveästi koko häät. Ei häntä kiinnostanut. Mutta kun kerran tässä pisteessä oltiin, tiesin hänen olevan sitä mieltä, että koko homma pitäisi suorittaa kunnialla loppuun. Ja täällä olivat kaikki lähes kaikki meidän tuttumme. Nolaisin sekä itseni, että Keithin, jos en nyt kävelisi sisään.
  Keithiä tuskin kauheasti haittaisi. Luultavasti hän kuittaisi koko tilanteen naurulla ja kädenheilautuksella ja antaisi sitten koko homman olla. Mutta kestäisinkö minä muka kuunnella Karmelin sanoja pelkuruudestani ja sitä kaikkea ivallista naurua, mikä hänen suustaan lähtisi.
  No voi hitto. Minä nappasin kukkakimpun takaisin käteeni ja suljin silmäni. Pakko kai se sitten oli.

Häämarssi kaikui ärsyttävänä päässäni, kun kävelin Carlislen käsipuolessa käytävää eteenpäin. Kaikki tuijottivat häiritsevästi ja huomasin kauhuissani, että puolet kirkossa olevasta väestä oli ihmisiä, joita en tuntenut. Ja silti ne tuijottivat minua suu auki, melkein lumoutuneen näköisinä. Mikä hemmetti näitä oikein vaivasi?
  Minä koitin katsoa pelkkää Keithinä, joka seisoi alttarin edessä ärsyttävän omahyväisesti hymyillen, mutta katseeni karkaili vähän väliä kirkon korkeaan kattoon ja kauniisiin seiniin. Jos olinkin joskus kuvitellut meneväni naimisiin, niin tällaisessa paikassa sen ei ainakaan olisi kuulunut tapahtua. Nykyään järjestettiin häitä hiekkarannallakin, miksi minä en voinut saada sellaisia?
  Ja sen omituisen ehtoollisrinkulasysteemin takana oli suuri yksityiskohtainen värikuva ristiinnaulitusta Jeesuslapsesta (joka ei kyllä ollut enää mikään lapsi) ja sadoista enkeleistä. Loistavaa.
  Kun saavuimme Keithin, ja hänen bestmaninaan toimivan Johnin lähettyville, aloin tuntea lievää oksentamisenhalua. Luoja, minunko oikeasti pitäisi mennä naimisiin. Tähän asti itse avioliitto oli tuntunut pikkuasialta, mutta nyt kun ajatteli, niin sekään ei oikeastaan ollut yhtään hyvä juttu. Avioliitossahan ei saanut pettää miestään, ei ainakaan raamatun mukaan ja se oli ihan liian sitovaa minulle. Ei silti, että olisin ikinä pettänyt Keithinä. En ainakaan vielä. Eikä häntä luultavasti kiinnostaisi, vaikka tekisinkin niin. Keith ei yksinkertaisesti vain ollut niitä ihmisiä, jotka välittivät turhan paljon pikkuasioista.
  Oikeastaan hän ei pahemmin välittänyt isoistakaan asioista. Aika kummallista, nyt kun asiaa mietti. Keithillä oli joku ihmeellinen kyky olla antamatta asioiden häiritä häntä. Olikohan se avioliiton kannalta hyvä vai huono juttu.
  Carlisle laski käteni Keithin käteen, enkä voinut olla huomaamatta, että hänen ilmeensä oli vähän kireä. En oikeastaan koskaan ollut vaivautunut miettimään, mitä mieltä Cullenit olivat tästä avioliitosta. Ehkä se oli heistä typerä ja naurettava asia. Minusta se ainakin oli.
  Pappi alkoi selostaa pitkästyttävällä äänellään jotain ’Olemme kokoontuneet tänne todistamaan kahden nuoren sielun yhteenliittymistä’-tyylistä paskaa. Minä irvistin Keithille salaa, mutta papin ilmeestä päätellen hän näki eleeni. Aika urheasti se silti jatkoi selittämistään jostain oudoista jutuista, en oikeastaan kuunnellut.
  Pitkäveteinen lörpötys jatkui vaikka kuinka kauan ja jalkani alkoivat jo puutua, kun vihdoin päästiin asiaan.
  ”Tahdotko sinä Cheryla Alison Valance ottaa Keith Anthony Leroyn aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”
  Tuo ’aina kuolemaan asti’ soinnahti minun korviini melko raa’alta ja ironiseltakin sinänsä. Jos joutuisi odottamaan sitä luonnollista kuolemaa, niin minun ja Keithin kohdalla avioliitosta tulisi turhan ikuinen. Leikittelin hetken ajatuksella, että kertoisin totuuden ja sanoisin, etten tosiaankaan halunnut, mutta loppujen lopuksi päätin kuitenkin noudattaa kaavaa.
  ”Tahdon”, minä sanoin mahdollisimman neutraalilla äänellä ja Keithin virnistäessä näytin hänelle kieltäni. Pappi näytti paheksuvalta, mutta rykäistyään pari kertaa, hän onnistui jatkamaan.
  ”Tahdotko sinä Keith Anthonyt Leroy ottaa Cheryla Alison Valancen aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”
  Keith sanoi, että juu ja sitten vaihdettiin sormuksia. Omani oli aika nätti, mutta minulla ei ollut kauheasti aikaa miettiä sitä, kun pappi jo jatkoi löpinäänsä. ”Julistan teidän nyt näiden todistajien läsnä ollessa aviopuolisoiksi. Voitte suudella morsianta.”
  Minä suljin silmäni Keithin huulten painuessa huulilleni ja vastatessani suudelmaan, en voinut kuin myöntää, että helpotukseen sekoittui pikkuhiukkanen onnea. Nyt Jumalakin oli siis sitä mieltä, että Keith kuului minulle, ja vaikka en Jumalan mielipiteestä kauheasti välittänytkään, niin ei se silti pahaa tehnyt. Ja mikä parasta, kukaan ei voisi pakottaa minua naimisiin toiseen kertaan. Omalla tavallaan se oli aika täydellistäkin ja vaikka minä en millään olisi halunnut antaa Jessalle sitä tyydytystä, että hän olisi nähnyt minun hymyilevän, huuleni kaartuivat silti pehmeään hymyyn. Ehkä tämä ei ollutkaan ihan täydellinen katastrofi.

Kirkon ulkopuolella sitten piti mennä toiseen autoon, jonka oli määrä viedä meidät juhlapaikkaan. Minä kiskaisin Jessan portailta mukaani ja ängin hänet ja Sandy itseni ja Keithin edellä autoon. Se oli iso limusiini, joten meille kaikille oli ihan hyvin tilaa, mutta silti Jessa marisi.
  ”Minun ja Sandyn piti mennä äidin ja poikien kanssa samalla autolla”, hän sanoi samalla kun läimäytin autonoven kiinni. ”Hääparin kuuluu matkustaa kahdestaan.”
  ”Ihan hiton sama”, minä ilmaisin, mutta en jaksanut kuulostaa kovin vihaiselta. Jessa tuijotti minua kummissaan, mutta auton lähtiessä liikkeelle, koitin yhä muotoilla lausettani sellaiseksi kuin sen halusin.
  ”Kuule, Jess, sinä olit tänä aamuna ihan kauhea kusiaivo ja sotkeudut ihan totta liikaa minun elämääni ja olet muutenkin aika ärsyttävä ihminen, mutta minä olen pahoillani, että löin sinua. Se oli vähän kohtuutonta.”
  Keith vilkaisi minua huvittuneena. ”Löitkö sinä häntä?”
  Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että Jessa oli sen iskun ihan ansainnut, mutta sitä ei kannattanut sanoa nyt. Minä vain nyökkäsin odottaessani Jessan vastausta.
  Jessa vaikutti oikeastaan enemmän mietteliäältä kuin vihaiselta. ”Minusta sinä olet kyllä ärsyttävämpi kuin minä”, hän totesi lopulta. ”Mutta ehkä minä olisin voinut kysyä sinulta ensin.”
  No niin tosiaankin olisi. Montaakin asiaa olisi voinut kysyä minulta ensin. Olin kuitenkin sen verran helpottunut, että Jessa päätti antaa minulle näin helposti anteeksi, etten alkanut tehdä tarkkaa selkoa siitä, mitä kaikkea hän oli tehnyt väärin.
  ”Oliko kivaa seistä siellä kaikkien edessä?” Sandy kysyi totisena. ”Äiti sanoi, että sinä näytit ihanalta, mutta Kevin sanoi, että sinä pelkäsit. Pelkäsitkö sinä, Sherry?”
  ”Ennemminkin tylsistyin”, minä vastasin huokaisten. ”Ja pahempi puoli on vielä edessäpäin. En usko, että kestän kaikkia niitä onnitteluja, jotka ovat tulossa.”
  ”Onneksi olkoon, Sherry ja Keith”, Sandy sanoi ja minä käänsin kasvoni poispäin hymyillen. Sandyltä onnittelut ehkä olivat siedettäviä, jopa mukavia, mutta keneltäkään muulta en niitä kyllä haluaisi.
  Auto mateli eteenpäin pitkässä letkassa, joka koostui pelkästään häävieraidemme autoista. Kun edellämme ajava auto pysähtyi liikennevaloihin, huomasin, että siellä matkustivat Kevin, Ian ja Nancy. Kevin ja Ian istuivat takapenkillä väärinpäin ja heidän kasvonsa pilkistivät takaikkunasta. Käsillään he vilkuttivat hurjasti joka suuntaan ja olivat ilmeisen tietoisia siitä, että pystyimme näkemään heidän. Minä heilautin laiskasti takaisin ja näin miten heidän kasvoilleen kohosi innostunut ilme.
  Sitten valo vaihtui vihreäksi. Minä näin kuin hidastettuna, miten Nancyn auto liukui liikkeelle. Minä näin jokaisen sekunnin murto-osana sen toisenkin auton, joka tuli sivustapäin valtavaa vauhtia. Tiesin jo etukäteen ettei se ehtisi pysähtyä ennen kuin ajaisi suoraa punaisia päin. Sen sekunnin aikana minun kaikki soluni jäätyivät paikalleen ja sen sekunnin aikana minä näin yhä uudelleen ja uudelleen, mitä tulisi tapahtumaan. Nancyn auto oli keskellä risteystä, se oli liian hidas, se ei ehtisi pois. Toinen auto kiisi kohti sitä, se oli liian nopea, se ei ehtisi jarruttaa.
  Minä huusin jo ennen kuin törmäys täytti ilman metelillä.
 
A/N: nonniin?

[Merkku]

Huh! Onneksi Sandy ja Jessa ovat toisessa autossa!
Rakentavaa et kyllä valitettavasti saa.
Kiitus ihanasta luvusta
Jatkoa toivoen Merkku

[ppuhpallura]

jee,  jatkoa 

Voi Kevin ja Ian parat, minä tavallaan pidän heistä, tulee ihan mieleen oma pikkusiskoni  mutta onneksi Sandy ja Jessa olivat toisessa autossa.

Huolimattomuus virheitä oli jonkun verran, mutta ne eivät haitanneet lukemista.

Jatkoa odotellen,

ppuhpallura

[Catwoman]

Apua miten dramaattinen luvun lopetus! Onneks Sandy ja Jessa oli toisessa autossa, tykkään niistä.
Ei tää saa loppua

[jennumiu]

jeBaaa, jatkoa 

omg, voi keviniä ja iania ja nancya 
rakentava meni jo nukkumaan,
sitä epilogia odotellen,

-jennumiu

[Vanamo]

Tämä loppuu, enää epilogi?? ;((
Nyyh, tätä tulee niin ikävä, että alotan varmaan lukemaan alusta asti taas..

Sherry on aika ärsyttävä, vasta nyt olen oikeasti sitä mieltä.
Aika töykeää nimittäin suhtautua noin epäkiitollisesti toisten apuun..

Ja jätit ton luvun kyllä sellaseen kohtaan, että se epilogi voisi tulla vaikka aika pian, olen kärsimätön, pakko saada tietää miten kävi!  x)

Anteeksi, tuli nyt tosi lyhyt kommentti, muttakun pitää lähteä leffaan niin ei ole nyt aikaa tämän pidempään.

Epilogia odotellessa.. <3

Vanamo

[Parisade]

Vanamo: loppu häämöttää. Sherry on tottakai ärsyttävä ja hyvin ilkeä Jessalle. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, miten raivona hän on siitä, että Jess ylipäätään meni kutsumaan Cullenit, Sherry kun ei olisi halunnut nähdä heitä enää ikinä. Sherry katsoo tuota asiaa tavallaan niin, että Jessa puukotti häntä selkään soittamalla Culleneille. Epilogin saatte jo nyt.
jennumiu: niinpä, kevin ja ian parat
Catwoman: niin, Sandy ja Jessa sentään olivat turvassa
ppuhpallura: minäkin tykkään Kevinistä ja Ianista jollain tavalla.
Merkku: kiitokset

A/N: Wuhuu, epilogi! Kiitän kaikkia, jotka ovat jaksaneet lukea tätä fikkiä ja erityisesti niitä, jotka ovat muistaneet minua kommenteillaan<3. Nyt kun tämä on ohi, niin voisitte vielä kertoa minulle, että mikä tässä fikissä on ollut hyvää ja mikä huonoa, ihmisten lempikohdat ynnä muut sellaiset kiinnostavat kovasti ja haluaisin myös kovati kuulla, mitä voisin mielestänne jatkossa parantaa mielipiteitä saa vapaasti jakaa ja kaikki palaute, myös negatiivinen on tervetullutta.

Epilogi:

30.5.2003, Los Angeles, USA

Pukuni oli musta. Ja kaikkien muidenkin puvut olivat kyllä mustia, mutta sitä vain oli niin mielettömän vaikea tajuta. Että vaikka tekisi mitä, niin sen oli pakko aina olla niin. Että ei enää ollut muuta kuin ne kolme arkkua. Että Kevin ja Ian ja Nancy olivat kaikki poissa.
  Kuolleena ei voi elää, mutta jotkut yrittävät silti. Minä olin tarpeeksi tyhmä yrittääkseni jotain sellaista ja se oli ihan idioottia ja mielipuolisen hirveää touhua, enkä minä koskaan ollut pitänyt itseäni optimistina ja silti aina välillä uskalsi toivoa, toivoa edes jotain. Jotain muutosta tähän pimeyteen.
  Mutta vaikka kuinka yritti, se tuli aina takaisin. Ei täällä ollut enää valoa, jota olisi voinut tavoittaa. Ja jos olikin, niin se oli liian korkealla, liian kaukana ja sitä kohti saattoi kurkottaa, saattoi kuvitella onnistuneensa pääsemään sen luokse ja silti tippui aina takaisin liian pimeään maailmaan, jossa äänet kirkuivat ja maailma tärisi.
  Minä tunsin hänen seuransa, vaikka en kyennytkään näkemään häntä. Hän olisi nauranut jos olisi voinut, olisi nauranut koko tilanteen ironisuudelle ja sille, miten minä tosiaankin olin ansainnut tämän. Hän olisi nauranut minun typeryydelleni, mutta hän ei voinut nauraa, sillä hän oli kuollut.
  Kevin ja Ian ja Nancykin olivat kuolleet. Kukaan heistä ei enää koskaan nauraisi. Kevin ja Ian olivat nauraneet paljon, Nancy oli nauranut vähemmän. Ja Kevin ja Ian olivat aina olleet niin elossa, niin todellisia, kuin kukaan vain ikinä voi olla ja nyt he eivät enää olleet elossa eivätkä todellisiakaan. Ja minä takerruin Keithiin ja tiesin itkeväni, vaikka en tuntenut kyyneliä poskillani. Se oli niin väärin, mahdottominta, mitä maailmasta löytyy.
  Musta ei sopinut Sandylle. Kyyneleet eivät sopineet hänen kasvoilleen, eivätkä nyyhkytykset hänen huulilleen. Sandy oli tarpeeksi iso ymmärtämään, ettei enää ollut tietä takaisin. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää se, mutten voinut. En tiennyt, halusinko edes tajuta sen. Se oli liian rumaa tajuttavaksi ja silti oli pakko tajuta, että se oli totta.
  Ja kaikkein oudointa ja käsittämättömintä ja julminta tässä oli se, että minä en ollut edes pitänyt Kevinistä, Ianista tai Nancysta. Nancya ei ollut kunnolla koskaan näkynyt, hän oli tuskin edes tullut minulle tutuksi. Kevin ja Ian taas… loputtoman ärsyttäviä lapsia. Miten monta kertaa minä olinkaan toivonut, että ne vain lakkaisivat olemasta. Olin halunnut heidät pois elämästäni, mutta nyt kun toiveeni oli toteutunut, siitä ei ollut mitään iloa.
  Se oli minun omaa syytäni. Kevin ja Ian… he olisivat ansainneet sen, että olisin pitänyt heistä enemmän. He olisivat ansainneet sen, että olisin edes joskus kertonut, että he olivat tärkeitä. Koska sitä he oikeasti olivat olleet, jollain tavalla myös minulle, vaikka en ollutkaan koskaan pitänyt heistä.
  Kevin oli vasta yhdeksänvuotias, Ian vuoden nuorempi. Miten kukaan voi kuolla kahdeksanvuotiaana? Kuolla ennen kuin ehtii edes kymmentä vuotta elämään, kuolla ennen kuin ehtii edes kunnolla elää? Ja Kevinillä ja Ianilla oli ollut suunnitelmia. Heillä oli ollut koko tulevaisuus edessään. Ja sitten oli tullut yksi auto kylkeen ja se riitti pilaamaan kaiken. Miten niin saattoi tapahtua ja ennen kaikkea, miten niin saattoi tapahtua juuri heille? He olivat alle kymmenenvuotiaita. Eikä kumpikaan heistä olisi halunnut kuolla, minä tiesin sen. Miten kukaan voi kuolla, ennen kuin ehtii edes kasvaa aikuiseksi?
  ”Aion elää niin kauan, että koko maailma muuttuu tuhkaksi ja aion nähdä, kun aurinko muuttuu punaiseksi ja räjähtää, eikä maapalloa sitten enää ole.” Niin Ian oli sanonut. Eikä Ian koskaan enää eläisi edes yhtä päivää.
  Kevinillä ja Ianilla oli ollut suunnitelmia, heillä oli ollut tulevaisuus. Ja ennen kaikkea heillä oli ollut haaveita, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet, haaveita, jotka eivät koskaan tulisikaan toteutumaan. Enimmäkseen typeriä haaveita, mutta nyt sillä ei ollut väliä. Kevin ja Ian olivat halunneet elää, elää ikuisesti, eikä heidän ollut koskaan pitänyt kuolla.  Kevinin ja Ianin oli pitänyt perustaa ananasviljelmä toiselle tähdelle ja Kevinin ja Ianin oli pitänyt olla onnellisia. Ja minun olisi kuulunut pitää heistä enemmän, vaikka he olivatkin olleet joskus rasittavia.
  Hän häilyi jossain korvani oikealla puolella ja minä tiesin miten omahyväinen hän oli. ”Ihan oikein sinulle.”
  Elossa ollessaan Lucette ei ollut ollut noin julma. Kuolleena ihmisistä tuli kylmiä. Toivottavasti Kevinistä ja Ianista ei koskaan tulisi noin kylmiä, noin ilkeitä. Eikä heistä kyllä tulisikaan. He olivat kyllä tapelleet paljon, mutta eivät koskaan ilkeästi. Ja Kevin oli aina puolustanut Iania muita lapsia vastaan.
  ”Ian on ihan tyhmä, mutta kukaan muu ei saa kiusata sitä, koska se on minun veli.”
  Kevin oli ilman muuta ollut paljon parempi ihminen kuin minä. Vaikka hän oli niin pieni, vaikka hän olikin ollut toisinaan inhottava. Kevin ja Ian eivät olleet mitenkään voineet ansaita kuolemaa, he olivat vasta lapsia. Ja silti he olivat kuolleita ja heihin törmänneen auton kuljettajakin oli kuollut, eikä minulla ollut ketään, jota olisin voinut syyttää siitä, ei ketään, jonka suolet olisin voinut vetää pellolle tästä hyvästä.
  Minä en ollut koskaan ymmärtänyt, mitä jossittelu näissä tilanteissa oikein auttoi. Mitä se muutti, että kaivoi esiin kaikki ne asiat, jotka olisi voinut tehdä toisin? Sillä ei korjattu maailmaa, eikä se tehnyt oloa paremmaksi. Eikä tämä tällä kertaa edes ollut suoraa minun syytäni, ei millään.
  Ja silti… minä olisin voinut ottaa pojatkin meidän autoomme. Minä olisin voinut käskeä meidän autoamme ajamaan edellä, olisin voinut viivyttää heitä vähän, olisin voinut perua koko häät… hitto minä olisin voinut tehdä vaikka mitä. Ja silti näin oli tapahtunut. Minä olin antanut sen tapahtua.
  Kukkakimpusta irti päästäminen oli melkein mahdotonta. Kun se tippui arkun päälle, siitä kuului pehmeä tumpsahdus ja sitten kaikki oli ihan hiljaista ja minun teki mieli huutaa, mutten voinut. Vaikka olimme ulkona, tilaa oli liian vähän ja minä tunsin vain vaivoin voivani hengittää tässä pimeydessä. Eikä kysymys ollut vain Kevinistä, Ianista ja Nancysta vaan koko minun elämästäni, jonka tarkoitus painui vain syvemmälle ja syvemmälle ja sitä oli mahdoton löytää.
  ”Joskus kannattaa pitää etäisyyttä, varsinkin ihmisiin. Älä kiinny, Sherry, koska kiintymys tuhoaa.”
  Minä olin luvannut itselleni, että muistaisin ne sanat. Että en antaisi itseni tehdä samaa virhettä uudestaan, etten antaisi itselleni lupaa rakastaa ketään, joka ei ollut ikuinen. Ja minä olin pettänyt sen lupauksen, monenkin ihmisen kohdalla, minä olin tarkoituksellisesti yrittänyt unohtaa Aron sanat, vaikka tiesin miten oikeassa hän oli.
  Tunsin pimeän ympärilläni. Tunsin luolan täällä pimeydessä, tunsin kovan kiven jalkojeni alla. Ja minua pyörrytti ja olisin kaatunut maahan ilman Keithin kättä ympärilläni. Tällä kertaa luola ei ollut todellinen – siitä tiedota pystyin yhä pitämään kiinni – mutta yhtä musta, kova ja kylmä se oli. Luolan ulkopuolella oli maailma, jonne minä en päässyt.
  Olin joskus kuullut jossain jostain luolavertauksesta. Siinä luolalla oli vissiin ollut joku syvällisempi tarkoituskin ja siinä luolassa oli näkynyt varjojen tanssia, mutta minun luolassani ei näkynyt muuta kuin pimeää. Ja minä halusin huutaa ääneen, huutaa, kirkua, että halusin pois, mutta en voinut. Ei minulla ollut oikeutta sellaiseen.
  Jalkani liikkuivat, kun Keith ohjasi minut pois, jonnekin, en nähnyt minne. Oli kai päivä, mutta minun maailmassani oli pimeää. Keith puhui, mutta minä en kuullut häntä. Kuulin vain kuolevien huudot ympärilläni. Kuulin Lucetten, Noran, vanhan naisen vaikerruksen, vauvan itkun. Kuulin Kevinin ja Ianin epätodellisen naurun.
  Keith ravisteli minut hereille. ”Sherry, kuunteletko sinä minua?”
  Minä räpäytin silmiäni pari kertaa, ennen kuin sain hänen kasvonsa näkyviin. ”Mitäh?” minä änkytin vapisevin huulin. Luoja kun oli raskasta pysyä pystyssä. Taisin horjahtaa hiukan. Los Angelesin kesäinen ilma tuntui jäätävän kylmältä.
  Keith tuijotti minua tarkkailevana ja päätti ilmeisesti mennä suoraan asiaan. ”Carlisle soitti minulle tänä aamuna.”
  Soitti? Carlisle? Aivoni tuntuivat hitaammilta kuin ennen. Mitä ihmeen asiaa Carlislella muka voisi olla? Cullenit olivat lähteneet heti häiden jälkeisenä päivänä… niin minä ainakin muistelisin. Miksi joku heistä soittaisi meille? Ei, ei edes meille. Keithille. Keithin kännykkään. Miksi joku heistä soittaisi Keithille? Minun käsitykseni mukaan Cullenien asennoituminen Keithiä kohtaa oli ollut melko lailla vihamielinen.
  ”He muuttavat”, Keith selitti jonnekin taivaanrannan taa tuijottaen. ”Ja, tuota noin… älä nyt hermostu, mutta Carlisle tavallaan ehdotti, että me muuttaisimme heidän mukanaan.”
  Minä kavahdin sähähtäen taaksepäin ja vaikka mieleni oli sumea, pystyin silti tajuamaan melko tarkasti, mitä kaikkea Keithin sanoihin sisältyi. Miten hän kehtasi? Keith tiesi, hänen oli pakko tietää, että Cullenien näkeminen oli mahdotonta. Heille puhuminen oli mahdotonta, heidän kanssaan samassa talossa oleminen oli mahdotonta… ja heidän kanssaan asuminen! Se vasta mahdotonta olikin. Pyrkikö Keith rikkomaan kaikki ne sirpaleetkin, jotka elämästäni oli jäljellä.
  ”Oikeasti sinä et vain halua, että he saavat tietää minusta.”
  Minä suljin silmäni. Miksi hän ei voinut jättää minua rauhaan? Lucetten olisi kuulunut jättää minut rauhaan, olin kamppaillut niin kauan päästäkseni hänestä eroon. Lucettella ei ollut mitään oikeutta tulla takaisin.
 ”Mutta minä olen oikeassa vai mitä Sherry? Sinä tiedät, että he tulevat vihaamaan sinua, kun saavat tietää, mitä teit minulle ja niille kaikille muille. Sinä olet tappaja, Sherry.”
  Lucette oli oikeassa siinäkin, kun sanoi olevansa oikeassa. Kukaan Cullenien perheestä ei enää ikinä katsoisi minuun päinkään, kun saisivat tietää, mitä minä olin tehnyt. Carlisle oli aina ollut se, joka oli vastustanut ihmisen tappamista koko sydämellään ja minä tiesin, että hän ei ikinä voisi saada tietää tästä. Eikö Keith ymmärtänyt sitä?
  Ei, Keith keskittyi ihan muihin asioihin. ”Sherry, minä sanoin jo, että me tulemme”, hän sanoi ja kun minä loin häneen hehkuvan silmäyksen, hän käänsi katseensa pois ja nyökkäsi kohti Jessaa ja Sandya, jotka seisoivat auton vieressä meitä odottaen. ”Me emme voi jäädä tänne enää.”
  Olin vastaamassa jotain, mutta silmäni osuivat Sandyn pieneen ruumiiseen ja minä värähdin. Kiintymys tuhoaa. Ja minä olin aivan liian kiintynyt Sandyyn. Ja minä tajusin, tajusin näkökenttäni sumeudesta huolimatta, että Keith yritti suojella minua. Sandy oli liian lähellä kuolemaa ja kun hän viimein tippuisi sen syövereihin, hän vetäisi minut mukanaan. Lähteminen olisi pelkästään järkevää.
  Ja siltikään minä en voinut edes ajatella, miltä se tuntuisi. Sandyn äiti oli kuollut, hänen veljensä olivat kuolleet, hänellä ei enää ollut muita kuin meidät ja Jessa. Ja Jessa tavoitteli tähtiä, hän halusi uransa nousuun, hän halusi elää elämäänsä. Ja Sandylla ei ollut paljoa elämää elettävänä ja silti hänkin halusi elää sen. Ja minä halusin kuulua siihen elämään, siitä huolimatta että se luultavasti jossain vaiheessa tuhoisi minut. Sandy oli liian tärkeä.
  ”Sherry.” Keith kosketti käsivarttani ja hipaisi poskeani niin, että minun oli pakko katsoa häneen. ”Sherry, on aika päästää irti.”
  Mutta en minä pystynyt. En olisi pystynyt päästämään irti, vaikka olisin halunnut. Ja silti Keith oli tehnyt päätöksensä ja veikkasin, että tällä kertaa hän ei aikoisi antaa minun ylipuhua itseään. Keith raahaisi minut pois vaikka väkisin ja hän olisi onnellinen siitä, että tekisi sen. Ehkä minäkin olisin siitä onnellinen vielä jonakin päivänä.
  ”Ei Culleneille”, minä vaikersin toivottomana, miltein anovasti. ”Ei ikinä Culleneille.”
  Keith vilkaisi minua mietteliäänä. ”Sen sinä saat päättää, mutta on yksi asia, joka sinun tulisi tietää.” Hän piti pienen tauon vähän epäröivän näköisenä, aivan kuin ei olisi tiennyt, kannattiko seuraavia sanoja sanoa. ”Cullenit muuttavat Forksiin.”

Jatko osa

[jennumiu]

oivoi, nyt tämäkin on loppu 
ihana epilogi, tuli kauhean surullinen olo. sherry raukasta mahtoi tuntua kauhealta jättää sandy jessan kanssa, juuri kun äiti ja veljet on kuolleet 
onkohan jatko-osaa tulossa ?  toivottavasti, tämä oli niin ihana fikki.
pidin paljon tavastasi kirjoittaa, ja sherry oli ihana hahmo, tavallaan niin ärsyttävä, tavallaan niin...helposti särkyvä.
ei tästä mitään negatiivista sanottavaa keksi 

kiittäen ja kumartaen,

-jennu

[ppuhpallura]

voi, nyt tämäkin sitten loppui 

Epilogi oli ihana, tuli surullinen olo. Sherrystä tuntui varmaan kamalalta jättää Sandy 

Pidin myös tavastasi kirjoittaa,  ja Sherry oli ihana hahmo.
Ja arvaa mitä? Jatko-osa olisi ihana  ja toivottavasti sellainen joskus on tulossa, tämä oli nimittäin niin ihana fikki.

Äh, jäin ihan sanattomaksi, pää hakkaa tyhjää 

Kiitos, tämä oli ja on ehdottomasti lempifikkini,

ppuhpallura

[Merkku]

Miksi kaikki loppuu??
Olet kuitenkin antanut meille luettavaksi todella rakastettavan ficin
jonka aion lukea uudestaan putkeen.
Kiitokset, kumarrukset ja taputukset ficillesi

// Merkku

[Vanamo]

Tämä loppui?
Vaikea jotenkin uskoa sitä, tätä ficciä  voisi lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan. (;

Vielä viime luvun lopussa luulin, ja toivoin, että Kevin, Ian ja Nancy selviäisivät.
Kamalaa kun he kaikki kolme ovat poissa. ;(

Cullenit ovat kilttejä, kun pyysivät Sherryä ja Keithiä luokseen asumaan.
Sandy on niin suloinen ja ihana, että vaikea uskoa että Sherry voisi hänet jättää, mutta kaipa se loppujen lopuksi olisi parasta..
Vaikea kuvitella, että Jessa jäisi yksin, ettei pian hänen perheestään olisi ketään muuta jäljellä.

Tästä ficistä on melkeinpä mahdotonta antaa rakentavaa.
Kirjoitat tosi hyvin ja kuvailu on elävää, sellaista mukavaa luettavaa. (:
Huolimattomuusvirheitä, kuten jotkut väärät/puuttuvat kirjaimet ja vähän väärät sanat, on joissain luvuissa ollut jonkin verran kuin jossain toisissa taas ei ollenkaan. Eivät ne tuolta tekstistä kuitenkaan mitenkään silmille pompi, eikä niitä tosiaan läheskään kaikissa luvuissa ole ollut.

Olet luonut tähän tarinaan hyvin mielenkiintoiset hahmot, ja vaikka välillä oli aika isojakin aikahyppyjä, pysyi hyvin kärryillä tapahtumista.
Sherry varsinkin on hyvin mieleenpainuva ja persoonallinen hahmo, jota vuorotellen rakastaa ja vihaa. Vaikka välillä on tuntunut, ettei Sherryä voisi jotkut asiat pätkän vertaa kiinnostaa, hän on pohjimmiltaan aika herkkä ja särkyvä, ja välitää muista hyvinkin paljon.

Keithkin on ihana, vaikka välillä hänen välinpitämättömyytensä asioihin on aika rasittavaa.

Toivottavasti kirjoitat enemm'nkin, tekstejäsi on ilo lukea, ja on varmaan ollut aika vaikeaa toteuttaa tällänen juonikuvio.

En osaa sanoa muutakun, että tämä oli kokonaisuudessaan ihan mahtava tarina!
Kiitokset tästä, ja odottelen innolla, josko jo lähiaikoina riemastuttaisit meitä uudella ficillä, Sherrystäkin olisi mukava kuulla vielä lisää...

Epilogin lopetus oli tehokas, tavallaan asiat selvisivät, mutta tavallaan eivät. Jäi sellanen olo, että haluaa tietää lisää, mutta mitenkään vajaaksi tämä tarina ei todellakaan jäänyt.

Kiitos <3

Vanamo

[zalluzki]

Voi ei, nyt se loppui.  Tämä oli paras ficci, mitä ikinä olen lukenut! Sherryn ja Culleneiden välien selvittelykin jäi niin kesken. Toivottavasti tulee jatko-osa, koska en osaa elää ilman tätä!!