Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Vanamo]

Tyhmä Sherry, järkevää ruveta jostain perinnöstä ja unelma-talosta tarinoimaan. x))
Sandy vaikutti oikein ihanalta, toivottavasti hänestä kuullaan vielä? <3
Myös muu Santosin perhe vaikutti aika mielenkiintoiselta.
Tämä luku oli ihanan pitkä, sain vasta nyt luettua sen. =)
Kuitenkin,  jälleen pyytäisin jatkoa, sillä tämä on paras lukemani ficci.
Tämän juoni on mielenkiintoinen ja äksöniä on juuri sopivasti, tämä ei ole mikään sellainen tarina, missä tapahtuu koko ajan jotain monimutkaista ja siksi juonesta on vaikea saada kiinni, vaan tässä on toimintaa ja kaikkea muutakin juuri sopivasti.
Yksinkertaisemmassa muodossa äskeisen lauseen voisi sanoa; Tämä  on täydellinen fic! 


Muutaman virheen taisin löytää, listaan tähän jotakin.

”Mutta voisi sinä olla vähän järkevämpi.”

voisit?

Ihan ekana

Kun ynpärillä on muuten pelkkää kirjakieltä niin tuo otti silmään, Ihan ensimmäisenä kuulostaisi minun korvaani järkevämmältä (:

Niiden kahden kuukauden aikana minä sekä kiroili, että itkin

kiroilin?

”Oho, meidän kotiovellemme harvoin törmää ketään teidänlaistanne.”

Kehenkään teidänlaiseenne kuulostaisi järkevämmältä.

”Äiti hei, mitävarten meillä on vieraita.”

mitä varten

Suuret kiitokset jälleen ihanasta luvusta, ja jatkoa tulemaan! 
Olen koukussa tähän. (:

[Parisade]

Twaikkari: oi kiitos:) Sherry ei välttämättä aina ole järjellä pilattu. koitin korjailla noita virheitä, kun ehdin
ppuhpallura: kiitos
jennumiu: kiitos. itekin tykkään Sandysta suhteellisen paljon.
Merkku: kiva kun jaksoit lukea

A/N: minun pitää ryhdistäytyä. Haluaisin saada tämän fikin valmiiksi ennen kesää, mutta katsotaan miten käy. Seuraava luku on lyhyt, ja siinä on paljon tätä, ööö... seliseliä.

56. Erimielisyyksiä

2000, Los Angeles, USA

Se puolivuotinen oli meille huonompaa aikaa kuin koskaan. Keith ei oppinut hyväksymään tosiasioita puoliksikaan niin nopeasti, kuin olin kuvitellut ja hän myös ilmoitti järkähtämättömän mielipiteensä aina kuin mahdollista. Joo, kyllä minä tajusin, että olin hänen mielestään tyhmä ja naurettava ja ajattelematon ja ties mitä muuta. Mutta oliko sitä pakko hokea koko ajan. Ei minua kiinnostanut, mitä mieltä Keith oli, tiesin kyllä, että hänelle pääasiana olivat rakkaat italialaiset lait, jota ilmeisesti pitäisi noudattaa kirjaimellisen aukottomasti. Mutta mikä maailmanloppu tässä muka oli tapahtunut? Nancy ja hänen lapsensa eivät toistaiseksi tienneet yhtään mitään, ja jos kaikki menisi hyvin, he tulisivat ikuisesti uskomaan, että olin vain viaton orpo pikkuserkku, jolla oli paljon rahaa. Miksei Keith voinut tajuta sitä?
  Nancyn kunniaksi oli kyllä pakko sanoa, että hän ei ollut ihan tyhmä. Kuultuaan, että talo kaipaisi remonttia ja menisi monta kuukautta, ennen kuin se olisi muuttokunnossa, hän tarttui oitis puhelimeen ja varmisti vaikka miltä tahoilta, että kertomuksemme oli pääosin totta. Ties montako ihmistä minä ja Keith olimme joutuneet lahjomaan, saadaksemme tämän toimimaan. Asianajajia ja kuolinpesän hoitajia ja ties minkälaisten papereiden väärentäjiä. Käteistä oli kulunut tuhottomasti.
  Rahapuoli oli itse asiassa selvinnyt varsin näppärästi. Keith oli vängännyt vastaan ja riidellyt mutta loppujen lopuksi kuitenkin järjestänyt meille uuden huikean omaisuuden. En ollut ihan varma, miten hän sen oli tehnyt, mutta asiaan oli liittynyt jotenkin tietokone, sveitsiläinen pankki ja sähköinen raha. Minusta keino oli ollut tosi kätevä, mutta Keith väitti tavanomaisen pessimistiseen tapaansa, että hanke oli ollut järkyttävän monimutkainen ja täynnä riskejä. Se, puhuiko hän totta vai ei, ei oikeastaan ollut olennaista. Pääasia oli, että meillä oli taas varaa ihan mihin vain.
  Hyvästä rahatilanteestamme huolimatta oikeanlaisen talon etsiminen osoittautui haastavaksi. Keith ei tietenkään sormeaan nostanut, kieltäytyi vain tylysti auttamasta ja huomautti, että jos minä en olisi naurettava ja typerä, taloa ei tarvitsisi etsiä. Keithillä oli tietysti pointtia. Oli typerää mennä kuvailemaan talo tarkasti Nancylle. Niin vaikea kuin sitä olikin uskoa, suurkaupungissa oli hyvin vähän taloja, joiden piha olisi oikeasti iso. Sitten kun lisättiin vielä yhtälöön muurit ja hyvä sijainti, vaihtoehtoja oli todella vähän, mutta lopulta löysimme sen oikean.
  Talo sijaitsi vähän syrjässä Beverly Hillsin asuinalueelta, Santa Monica Mountains-kukkuloilla. Se ei tietenkään ollut ollut myytävänä, mutta olin järjestänyt asian aika kätevästi. Omistaja oli luopunut talostaan ilomielin ja lisäksi järkyttävään alihintaan, vaikka sekään ei ollut ihan pieni.
  Itse rakennus oli vaikuttava. Rakennusmateriaalina oli käytetty vaaleaa kiveä ja talo kohosi kunnioitusta herättävänä kohti taivaita. Siinä oli kolme kerrosta, kaksikymmentäyhdeksän huonetta, kolme parveketta ja nyt kun se oli remontoitu, myös järkyttävä määrä ikkunoita. Se oli ollut minun ajatukseni, tietysti. Keith ei paljoakaan välittänyt, miltä meidän uusi kotimme tulisi näyttämään, mutta minä halusin valoa. Sisätilat olivat alun perin olleet aika synkeät ja yksinkertaiset, mutta sisus olikin muutettu lähes kokonaan. Tapettien ja huonekalujen etsiminen vei ikuisuuden, ihan oikeasti. Santosin perhe oli muuttanut jo marraskuussa väliaikaiseen vuokra-asuntoon ja Jessaa ja Nancya päättämättömämpää porukkaa sai hakea kaukaa. Ties kuinka kauan ne vertailivat erilaisia beigen sävyjä uutta sohvaansa varten. Ihan kuin sillä olisi niin paljon väliä.
  Itse suoriuduin kaikesta tuollaisesta aika näppärästi. Pääasiassa halusin kaikesta vaaleaa, valoisaa ja avaraa, mutta ei liian valkoista, koska liian valkoinen toi mieleeni sairaalan, joka toi mieleeni… eiei, sitä ei saanut ajatella. Huonoja muistoja joka tapauksessa. Muistoja ihmisajoilta. Niiltä ajoilta, jolloin Jack oli ollut elossa, ei vain hänen muistonsa.
  Kumminkin minun mielessäni välkkynyt väriskaala oli ollut seuraavanlainen; harmaata, hopeaa, valkoista, kermaa, vaaleanvihreää, kullanruskeaa ja sitä rataa. Toisinkuin Nancy, Jessa ja lapsoset, minä en tuhlannut aikaa ja aivokapasiteettia eri sävyjen miettimiseen. Jos joku tietty miellytti, valitsin sen, jos kaikki miellyttivät, valitsin yhden umpimähkään. Miksi kaikki eivät voineet tajuta, miten yksinkertaista se oli?
  Huonejako oli myöskin minun neroleimaukseni. Rakennus oli suhteellisen symmetrinen ja pari uutta seinää rakennutettuamme se oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä kerroksessa oleva aula ja iso olohuone olivat yleiseen käyttöön, mutta periaatteessa talon koko vasen puoli kuului minulle ja Keithille ja oikea puoli Santosin perheelle.  Rakennuspäällikkö, jonka olimme palkanneet, näytti vähän kummastuneelta, kun kerroin haluavani omalle puolelleni erillisen ilmanvaihdon, mutta ei kysellyt turhia. Tuskin hän arvasi, että vaatimukseni johtui halustani välttää ihmisveren hajua edes silloin tällöin.
  Joo, se siis vei kauan aikaa monestakin syystä, mutta viimein talo oli valmis ja sinne pääsi muuttamaan. Koko Santosin perhe oli sinä viikonloppuna itärannikolla käymässä ja olimme sopineet, että minä ja Keith saisimme pari päivää aikaa kotiutua ennen heidän tuloaan. Huonekalut oli tuotu jo aiemmin, eikä meillä oikeastaan ollut vaatteita lukuun ottamatta paljoakaan omaisuutta, joten tavaroiden järjestely oli aika helppoa. Loppuajan me keskityimme vaihtamaan peiteltyjä loukkauksia ja kylmiä katseita. Helvetti, kun Keithin piti olla tuollainen. Olin itse asiassa järkyttävän iloinen, kun viikonloppu oli ohi ja taloon tuli vähän elämää.

  Alusta asti se oli äänekästä kiljumista ja typeriä leikkejä. Tiistaiaamuna suuri korkeakattoinen olohuone oli täynnä niiden typerien kakaroiden meteliä, joka yhdistettynä pakkoon estää voimaani näkymästä sai pääni särkemään järkyttävän paljon. Harjoitus ei auttanut ainakaan tässä asiassa, vieläkin se sattui.
  Kevin karjui ja Ian vikisi. Ainoa joka osaisi olla kiltisti oli Sandy, ja tietenkin Kevinin ja Ianin oli pakko käydä hänen kimppuunsa samalla kun riitelivät keskenään.
  ”Äiti, miksi Sandyn huone on isompi kuin minun?” Ian kitisi samalla kun yritti paeta Kevinin tökkimistä. ”Sandy saa aina isoimman huoneen.”
  ”Se johtuu siitä, että Sandy on sokea”, Kevin sanoi naamaansa väännellen. Hän kurkotti tarttumaan Sandyn vaaleisiin enkelinkiharoihin ja nykäisi lujasti. ”Eikö johdukin, Sandy? Se johtuu siitä, että sinä et NÄE yhtään MITÄÄN. Ja siksi muka tarvitset isomman huoneen.” Kevinin sanat nostivat karvani pystyyn, mutta Sandy ei tuntunut välittävän. Hän vain tarttui äitinsä käsivarteen ja vetäisi hiuksensa pois Kevinin otteesta.
  Nancykään ei pitänyt Kevinin sanoja edes puoliksi niin ilkeinä, kuin mitä ne olivat. ”Älä kiusaa Sandya, Kevin”, hän komensi hajamielisesti. ”Minä menen purkamaan laatikoita muuttomiesten avuksi, katso sinä Jessa lasten perään.” Niine hyvineen hän ravisti Sandyn tylysti irti itsestään ja katosi oikean puoleisesta ovesta käytävään.
      ”Ää, Sandy, etpäs saa kiinni”, Kevin härnäsi. Hän tökkäsi Sandya kylkeen niin, että pieni tyttö oli kaatua. ”Koitapa napata minut.”
  ”En minä halua leikkiä hippaa”, Sandy yritti otsa rypyssä ja kääntyi anovan näköisenä siihen suuntaan, missä uskoi Jessan olevan. ”En minä halua saada Keviniä kiinni.”
  Jessan huuli mutristui synkkänä, kun hän tajusi, ettei pääsisikään vielä rannalle löhöämään. ”Hyvä on, Kevin, irti Sandystä.” Hän romahti sohvalle ja siirsi katseensa kyllästyneenä televisioon. ”En jaksa katsoa teidän tappeluanne.”
  Kevin kyllä tavallaan tottelikin; tuhahti, käänsi selkänsä Sandylle ja alkoi nipistellä Ianin käsivartta. ”Minulla onkin hienommat tapetit kuin sinulla”, hän väitti. ”Sinulla on jotain tyhmää sinistä, ihan kamalaa. Minun huoneeni onkin kunnon merirosvohuone.”
  ”En minä mitään merirosvohuonetta haluaisikaan”, Ian inahti vaisusti. ”Äiti sanoo, että merirosvot oli pahoja, äiti sanoo, että ne tappoi ihmisiä.”
  Kevin tuhahti äänekkäästi. ”Entäs sitten? Minä olenkin vain leikkimerirosvo, ei oikeita merirosvoja enää ole. Minä olen merirosvokapteeni Punapurje, enkä pelkää mitään.”
  ”Merirosvot tapettiin”, Ian huomautti nyt jo vähän omahyväiseen sävyyn. ”Äiti sanoo, että merirosvot hirtettiin kaulasta, niin että ne ei saanut enää henkeä ja sitten niiden kasvot muuttui ihan sinisiksi ja se oli kauhean ruman näköistä.”
  Minä tyrskähdin itsekseni. Nancy oli täysin vastuuton äiti, jopa minä tajusin, ettei kuusivuotiaalle kannattanut kertoa mitään tuollaista. Joko ne pelästyivät ja juoksivat parkuen pakoon, tai sitten alkaisivat samanlaisiksi minihirviöiksi kuin Kevin.
  ”Minua ei ainakaan kukaan tapa. Jos joku koittaa, niin se saa miekan sydämeensä”, kyseinen pikkumonsteri uhkasi. ”Minä ainakin aion elää ikuisesti, enkä koskaan kuole. Aion elää ihan hirveän vanhaksi, vanhemmaksi kuin mummi.”
  Tavallaan aika ironista ja kauheaakin, että pikkuinen lapsi puhui elämästään sillä tavalla minun ja Keithin seisoessa ihan vieressä. Olisikin tiennyt, miten yliarvostettua ikuinen elämä oikeastaan oli.
  ”Minä aionkin elää vanhemmaksi kuin maapallo”, Ian sanoi ihan tosissaan. ”Aion elää niin kauan, että koko maailma muuttuu tuhkaksi ja aion nähdä, kun aurinko muuttuu punaiseksi ja räjähtää, eikä maapalloa sitten enää ole.”
  En voinut itselleni mitään, vaan puhkesin hihittämään pilkalliseen sävyyn. Kuinka tyhmiä nuo kakarat saattoivatkin olla. Kuvitteli tuo tosiaankin haluavansa nähdä maailmanlopun?  ”Missä sinä sitten asut, kun maapallo on poissa”, minä kysyin ivallisesti. ”Perustatko itsellesi avaruusaseman jonnekin tyhjyyteen ja seilaat sillä ympäri galaksia?”
  Ian ihastui ehdotukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Niin just! Ja sitten minä etsin itselleni uuden auringon ja alan kasvattaa ananaksia!”
  ”Minä tulen mukaan”, Kevin uhosi. ”Ja minä kasvatankin isommat ananakset kuin sinä.”
  Miksi helvetissä juuri ananaksia? Minä pyöräytin silmiäni Keithin tasaisenkylmille kasvoille ja käännyin lasiovea kohti. Ei näitä jaksanut kuunnelle, niin naurettaviksi jutut olivat menossa. Keith saisi kyllä vaikka jäädä tänne, hänen kanssaan en nyt jaksanut riidellä. Olin jo vetäisemässä ovea auki, kun Ianin viattomuutta huokuva ääni sai käteni jähmettymään ovenkahvalle.
  ”Harmi, että Sandy kuolee niin pian. Sandy ei pääse meidän kanssa syömään ananaksia.”
  Sandyn pienillä kasvoilla välähti ohikiitävän hetken ajan turvaton ilme. Hän näytti niin pelokkaalta ja surulliselta, että kommentin sivuuttaminen pelkkänä Kevinin ja Ianin tavallisena paskanjauhantana oli mahdotonta. Sen sijaan, että olisin livahtanut ihmisten ulottumattomiin minun ja Keithin omaan valtakuntaan. Pyörähdin huoneen poikki valkoiselle sohvalle, jossa Jessa katsoi telkkaria.
  ”Miten niin kuolee pian?” minä tivasin hiljaa.
  Jessa ei näyttänyt aluksi hahmottavan sanomisiani kunnolla. ”Häh?” hän sanoi ja jatkoi vain kanavien selaamista harmaalla kaukosäätimellään.
  Minä nappasin kaukosäätimen pois hänen sormistaan liikkeellä, joka oli hiukan liian nopea tavalliselle ihmiselle. Itsehillintäni rakoili vähän liikaa, enkä uskaltanut kohottaa katsettani Jessan silmiin. Katseeni olisi taatusti liekehtinyt pakottavana ja hypnoottisena tällä hetkellä. ”Ian sanoi, että Sandy kuolee pian.” Puhuin hiljaa ja nopealla äänellä, sormeillen samalla kaukosäädintä kädessäni. Vaistosin Jessan uteliaan katseen, joka porautui kasvoihini ja tunnisti äänessäni soivan laulavan sävyn.
  ”Ian on oikeassa.” Jessa vaivautui jopa madaltamaan ääntään ja olin iloinen huomatessani, että hänen äänensä oli jollainlailla tuskainen. ”Sandyllä on Craftsonin tauti, siitä hänen sokeutensakin johtuu. Lääkärit sanovat, että hän tulee kuolemaan nuorena.”
  ”Minä en ole ikinä kuullutkaan Craftsonin taudista”, huomautin vähän epätoivoiseen sävyyn.
  ”Se on synnynnäinen sairaus, joka aiheuttaa hermovaurioita”, Jessa selitti vaimeasti. ”Vai parhaat tapaukset elävät yli kymmenenvuotiaiksi ja meidän Sandy… hän ei ole parhaita tapauksia.
  Minä käänsin katseeni Sandyn kalpeisiin kasvoihin, jotka olivat uteliaina kääntyneet kuuntelemaan Kevinin ja Ianin väittelyä, joka koski nyt isoimman kuopan kaivajaa. Sandy, pikkuinen Sandy, jolla oli samanlaiset silmät kuin Jackillä oli ollut. Se ainoa ihminen näistä, joka oikeasti kuului johonkin mitä olin joskus tuntenut, oli jo synnyinhetkellään tuomittu kuolemaan. Tieto satutti paljon enemmän, kuin sen olisi pitänyt. Noilla silmillä tai ilman, Sandy oli vain ihminen ja tulisi varmasti kuolemaan. Mutta että niin aikaisin? Ennen kuin hän olisi ehtinyt edes elää kunnolla? Ei, se oli hiton julmaa, ja sitä paitsi väärin. Ei kenenkään pitäisi kuolla ennen kuin pääsisi kokemaan elämää. Kaikkein vähiten pikku Sandyn.
  Tämä oli taatusti jonkun ylemmän tahon sairas vitsi. Miksi Sandy? Miksei vaikka hirviö-Keviniä tai hänen inhottavaa vinkujaveljeään. Tai Jessaa, josta tavallaan melkein pidinkin, mutta jolla ei silti konkreettisesti ottaen tuntunut olevan mitään tekemistä kuolleen veljeni kanssa. Miksi Sandy?
  Sanaakaan sanomatta minä harpoin meidän ovellemme ja livahdin lasihuoneen läpi saliin, jossa oli portaat. Livahtaessani yläkertaan mielessäni kävi heikko ajatus siitä, että olin liikkunut ehkä hitusen kovempaa kuin oli uskottavaa, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut tärkeältä.
  Paiskasin oven kiinni ja huojahdin heikkona sitä vasten. Seinät huojuivat hiukan ja kurkkuani kuristi. Ei helvetti. Kompuroin vaivalloisesti vähän lähemmäksi seinänkokoista ikkunaa ja lysähdin vasta sitten lattialle. Miten hitossa tämä oli mahdollista? Miten maailmassa tämä saattoi olla totta?
  Kurkustani purkautui pieni nyyhkäys ja käsivarrelleni tippui kuuma pisara. Sormeni kohottautuivat ällistyneenä hipaisemaan märkää poskeani. Itkinkö minä tosiaan ihmisen takia? Miten tyhmää, absurdia ja säälittävää. En minä voinut alkaa parkua pikkutytön takia, jota tuskin tunsin, en vaikka hänellä kuinka olisi samanlaiset silmät kuin Jackilla. Sandy ei merkinnyt minulle yhtään mitään, hänhän oli vain lapsi. Enkä minä pitänyt lapsista, en ollut koskaan pitänyt.
  Miksi helvetissä en siis voinut lopettaa itkemistä? Minkä ihmeen takia, minä tunsin tukehtuvani, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan hyvin. Tässä ei ollut järkeä, ei tippaakaan.
  ”Minun pointtini”, Keith sanoi ovensuusta. ”On juuri tässä.”
  Pyyhin nopeasti silmäni ja käänsin selkäni Keithille. ”Ei nyt”, minä sanoin hauraalla äänellä. ”Ei tänään.” En todellakaan halunnut riidellä Keithin kanssa juuri nyt. Mutta tietenkään hän ei välittänyt siitä.
  ”He tulevat kaikki kuolemaan, Sherry”, Keith sanoi kivikovalla äänellä. ”Ennemmin tai myöhemmin. Haluatko sinä tosiaan olla silloin täällä? Haluatko tosiaan katsella vierestä, kun he katoavat yksi kerrallaan?”
  Hänen sanoissaan oli vain raaka totuus, mutta siitä huolimatta minua kiukutti. ”Mitä jos haluankin? En sinun tarvitse yrittää suojella minua, Keith, minä tiedän kyllä, että he kuolevat ja kestän sen mainiosti.”
  ”Suojella sinua?” Keith toisti kulmat koholla. ”Ei sinua kannata yrittääkään suojella, Sherry, se ei kuitenkaan onnistuisi.” Hän istui vaaleanharmaalle sohvallemme katse tiiviisti minussa. ”Minä koitan suojella meidän salaisuuttamme ja varmistaa, että sinä et saa päähäsi kertoa heille mitä me olemme tai muuta yhtä typerää.”
  Minä naurahdin heikosti. ”Luuletko sinä tosiaan, että minä kertoisin heille, mikä olen? Että kertoisin heille olevani hirviö, joka ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan ihminen. Ei, Keith, minä lupaan, että he eivät saa ikinä tietää tästä.”
  ”Yhtä tyhjää puhetta kuin kaikki muutkin lupauksesi”, Keith tuhahti.
  Käännyin mulkoilemaan Keithiä, joka siirsi nopeasti katseensa sivuun. ”Voitko kiltti olla tekemättä tuota?”
  Minun silmäni kostuivat uudestaan. Juuri näin, tosi kiva, taaskaan hän ei voinut katsoa minua vai? Se oli niin helvetin epäreilua. Keith oli maailman inhottavin… no ei ihminen mutta joka tapauksessa. Inhottavin vampyyri koko maailmassa ja se oli jo aika paljon sanottu.
  ”Mitä?” Keith murahti, ilmeisesti arvaten ajatukseni. ”Sinä osaat hallita sen nyt, joten ole hyvä ja tee niin.”
  ”Minulle tulee pää kipeäksi”, minä kuiskasin. ’Osaat hallita sen nyt’ ja niin edelleen? Minulla oli ikävä Karibiaa. Silloin en ollut osannut hallita voimiani ja silloin Keith oli antanut olla ja kohdellut minua normaalisti. Menikö homma siis niin, että niin kauan kun en voinut tehdä asialle mitään, hän pakotti itsensä kohtaamaan katseeni, mutta heti kun sille löytyi vaihtoehto, hän ei enää suostuisi siihen. ”Mikä on Keith?” minä kysyin hiljaa. ”Etkö sinä kestä edes katsoa minua?”
  Yleensä Keith tyytyi vain lausumaan pistäviä kommentteja ja tylyjä vastauksia, joten oli aika yllättävää kuulla hänen oikeasti korottavan ääntään. ”Sinä et kestäisi katsoa itseäsi edes puolta sekuntia, Sherry!” hän räjähti. Minä säpsähdin silmiäni typertyneenä räpytellen vähän kauemmas, kun hän jatkoi: ”Sinä et ymmärrä, etkä voikaan ymmärtää”, Keith huokaisi huomattavasti äskeistä hillitymmällä äänellä. ”Et tajua millaiselta tuntuu katsoa sinua.”
  ”Miltä sitten tuntuu katsoa minua”, minä heitin haastavasti. ”Onko se tosiaan niin kamalaa.”
  Yllätyksekseni Keith väläytti vinon hymyn, ensimmäisen kuukausiin. ”Se tuntuu hyvin ärsyttävältä, jos totta puhutaan. Se tuntuu siltä, että on pakko uskoa mitä sanot, pakko tehdä mitä haluat. Tuntuu melkein siltä kuin ei olisi omaa tahtoa ollenkaan, enkä minä voi väittää pitäväni siitä tunteesta.” Keith pudottautui alas sohvalta niin että oli kasvokkain minun kanssani. Hänen sormensa sivelivät poskeani, huuliani, niskaani ja hiuksiani, mutta vieläkin hänen silmänsä katsoivat muualle.
  ”Keith.” Lisää kyyneleitä valui poskilleni. ”Keith, ole kiltti ja katso minua.”
  ”Vakavissaan, Sherry.” Keithin ääni oli nopea, mutta painokas. ”Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos olisin joka kerta kieltäytynyt katsomasta sinua. Minä en olisi ikimaailmassa suostunut muuttamaan samaan taloon ihmisten kanssa, enkä missään nimessä olisi antanut sinun vaarantaa meidän elintapaamme. Tämä naurettava kotileikki ei olisi tullut kysymykseenkään, ellet sinä pakottaisi minua hyväksymään sitä.”
  Minä naurahdin vähän pilkallisesti. ”Sinäkö muka hyväksyt sen. Minä kun ajattelin että kaikkea muuta.”
  Keith kohautti olkapäitään. ”Minä olen täällä”, hän totesi yksinkertaisesti. Hänen sormensa liikkui kyyneleisellä poskellani. ”Niin helppoa”, hän mutisi, puhuen tällä kertaa enemmän itselleen kuin minulle. ”Olisi niin helppoa pakottaa sinut lähtemään.”
  Kylmät väreet valuivat pitkin selkäpiitäni. Keith oli aivan oikeassa, se olisi hänelle turhankin helppoa. Hän oli noin tuhat kertaa vahvempi kuin minä.
  Keith naurahti hieman nähdessään pelon minun kasvoillani. ”Sinä et ole yhtään varma siitä, että minä en tee niin, vai mitä? Helpotukseksesi, Sherry, minä en usko että niin tulee tapahtumaan.”
  ”Miksi ei?” minä kysyin, mutta Keith vain hymyili, pudisti päätään ja kumartui painamaan suukon huulilleni.
  Alhaalta kuului äkkiä kovaäänistä kirkunaa ja jonkun itkua. Kevin ja Ian taas. Keith virnisti minulle pienesti. ”Ei pahalla Sherry, mutta olisit voinut valita sukulaisesi vähän huolellisemmin. Eihän täällä saa hetken rauhaa.”

A/N: Craftsonin tauti on niin puhdasta fiktiota kuin olla ja voi. Kommenttia?

[Vanamo]

Nyyh, Sandy ei saa kuolla.. 
Toivottavasti Sandy eläisi vähän vanhemmaksi, ja sitten joku vampyyti voisi muuttaa hänetkin..

Ei tämäkään mitenkään kamalan lyhyt luku ollut, ja laatuhan korvaa määrän. 
Ian ja Kevin tosiaan ovat raivostuttavia.
Ja Nancykin on hitusen oudohko, Sherry olisi voinut kyllä valita sukulaisensa, joiden kanssa asuu, vähän paremmin.

Virheitä en tästä luvusta tainnut löytää yhtään, en niitä tosin etsinytkään. 

Niin kuin aina, toivoisin jatkoa pian. <3

[Catwoman]

Tää on ehdottomasti yks lempificeistäni! Sherry on mielenkiintoinen hahmo, iskee muhun. Toivottavasti jatkoa on pian luvassa 

[mmiru]

Löysin tämän tuossa pari päivää sitte, ja oon siitä asti lukenu tätä melkein koko ajan.
Paljon mitään muuta en ole kerenny tehäkkään. Tämä on aivan mahtava ficci.
Kiitos siis tästä, ja toivon todella että jatkoa tulee pian.

[jennumiu]

sandy ei saa kuolla 

Ian ihastui ehdotukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Niin just! Ja sitten minä etsin itselleni uuden auringon ja alan kasvattaa ananaksia!”

suloisia nuo ian ja kevin 

anteeksi lyhyt ja turha kommenttini. jatkoa odotellen.. 

jennumiu

[mouu]

Hmm, mistäpä sitä aloittaisi.. Huomasin koko ficin vasta nyt, ja luin kaikki luvut putkeen. Pakko sanoa, että tämä todella koukuttaa.. Aluksi kai vierastin tota fandomina Twilight, mutta parituksena OC/OC, tyhmien ennakkoluulojen jälkeen tykkään tästä aivan mielettömästi 

Cheryla Valance, mikä itsekeskeinen, pikkumainen ja ärsyttävä pikku puolivampyyri. Yhdessä vaiheessa todella ihmettelin Carlislen ja Esmen pinnan pituutta, kuinka he jaksoivat tuon tytön kaiken kiukuttelun.. Kuintenkin, olen oppinut pitämään Sherrystä aivan mielettömästi, sekä ihailemaan sitä miten joku voi olla noin suorasukainen, eikä alistu muiden panettelulle. Tajusin kai kaiken tämän kun tyttö menetti hetkellisesti Keithin.
No nyt päästiin asiaan; Keith. Namm, voisin ottaa tollasen poikaystävän kotiin ihan milloin vaan  Oikeasti, Sherry on onnentyttö.

Tykkäsin myös, että Amerikan kiertolaisryhmä (James, Victoria ja Laurent) ovat päässeet hieman eri rooliin. Nämä uudet tulokkaatkin olivat positiivisia yllätyksiä, mainittakoon Karmel ja John.

Juonen kulku kylläkin ärsytti joissain kohden, taisi johtua Sherrystä  Ei, mutta niinhän sen välillä pitää ollakkin. Pieniä kirjoitusvirheitä jne. huomasin joissan kohtin, joita en viitsinyt noukkia, kun tosiaan luin kaiken putkeen.

Jään innolla odottamaan jatkoa, joo koukussa ollaan, ja pahasti   
Aiotko muuten kirjoittaa tätä niin pitkälle, että Bella tulee mukaan? Vai onko tuon tarkoitus tullakkaan?

mouu

[Merkku]

Tää on edelleen vaan niin paras!   Ei tuu ei pakottamallakaan! Ei tuu järkevää kommenttia. Jatkoa!

[Parisade]

Merkku: kiitos
mouu: kiva kun jaksoit lukea tämän Sherry on toisinaan kyllä kieltämättä aikamoinen ärsyttävyyden ruumiillistuma. Minäkin olen joskus pohtinut, että miten ihmeessä Cullenit tosiaan jaksoivat noita kiukkukohtauksia. Keith on kanssa juuri tuollainen persoona ja minäkin tykkään hänestä ihan sen takia. Jotkut ei vaan ymmärrä onneaan... Jamesissa ja Victoriassa ja Laurentissa taas on se puoli, että minä en missään nimessä ole koskaan pitänyt niitä yksiselitteisen pahoina ja he sopivat hyvin näiden ystäviksi. Siksi näin. Bellan mukaantulosta sen verran, että tämä fikki päättyy vuoteen 2003, eli ennen Bellaa, MUTTA... no joo. Jatkoa suunnitteilla.
jennumiu: minustakin Santosin lapset on kaikki omalla tavallaan sööttejä saa nähdä miten heille käy... ja kommentit eivät ole koskaan turhia, vaikka olisivat miten lyhyitä.
mmiru: ahkera olit, kun jaksoit lukea tämän kiitos siitä
Catwoman: kiitos minäkin tykkään Sherrystä, ehkä juuri siksi, että se ei ole sitä tavallisinta tyyppiä tarinoissa. Joo. Olen aika varma, etten jaksaisi kirjoittaa tätä ilman Sherryä.
Vanamo: niimpä niin, Sandy parka. Santosin perhe ei tosiaan ole helpoin mahdollinen.

A/N: Joo. Tämä fikki on nyt pakko saada valmiiksi ennen kesän alkua. Enää neljä lukua + epilogi. Minä pystyn tähän! Toivottavasti... Auttakaa minua pistämällä kommenttia, jooko

57. Lastenvahti

2000, Los Angeles, USA

  ”Sherry, minä haluan nähdä, millaiselta teidän puoli näyttää”, Jessa intti irrottamatta katsettaan muotilehdestä, jota oli lukemassa. Sillä nimenomaisella hetkellä hän vaikutti vähän pitkästyneeltä, hän mutusteli kädessään olevaa paahtoleipää hitaammin kuin oli mahdollista.
  ”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä, kuin ihailla taloa koko päivä”, minä kysyin ärsyyntyneenä. Vedin vahingossa harjan Sandyn hiusten läpi vähän liian kovaa ja tunsin hänen värähtävän sylissäni. Sandy oli siitä kiva, että hän ei yleensä piitannut hirveästä tuollaisista pikkuasioista. Jätin siis anteeksipyynnöt väliin ja jatkoin silkinsileiden vaaleiden kiharoiden harjaamista pikkuisen närkästyneenä. Jopa neljävuotiaalla pikkutytöllä oli ihanammat hiukset kuin minulla. Se oli niin väärin.
  Ja ihan totta, me olimme asuneet täällä jo melkein kaksi viikkoa, pitäisi sitä pikkuhiljaa alkaa jo tottua ylellisyyteen. Jessa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. ”Haloo, Sher”, hän sanoi. ”Miksi ei? Olet sinäkin nähnyt meidän puolemme, miksi minä en pääsisi katsomaan teidän asuintilojanne.”
  No siksi, että en halunnut ihmisveren hajua makuuhuoneeseeni! Okei, tuo oli paras jättää sanomatta. Tyydyin luomaan Jessaan kylmän katseen.
  Jessan kasvoille syttyi ovela ilme. ”Sandykin haluaisi päästä teidän puolellenne, vai mitä Sandy? Eikö sinusta olisikin kiva päästä sinne, missä Sherry nukkuu?” hän kysyi.
  Hiton hitto. Sandy kääntyi minua kohden toiveikas ilme sokeissa silmissään. ”Jooko, Sherry?”
  Minä avasin suuni sanoakseni ei, mutta en pystynytkään siihen. Ei Sandylle voinut sanoa ei, ei vaikka miten yritti. Joten minä heitin harjan kädestäni sohvapöydälle ja nostin Sandyn huokaisten jaloilleen. ”Miten vain sitten.”
  Jessa taputti iloisesti käsiään ja heitti lehden ja paahtoleivän jämät surutta kiiltävänvalkoiselle lattialle. ”Loistavaa”, hän hihkaisi innostuneena, mutta minä en jaksanut välittää. Sovitin jo huoneen toisella puolella avainkorttia reikään. Ovi aukeni vaivatta.
  Jessa hipsi minun ja Sandyn perässä lasiseen eristysaulaan. Lattia oli kaakelia ja viereisestä ovesta johti ovi kylpyhuoneeseen. Nerokas järjestely, itse asiassa, mutta Jessa ei tuntunut tajuavan sitä.
  ”Minkä hemmetin takia teillä on kylpyhuone heti oven vieressä? Ja miksi täällä on vaatekaapit?”
  Sandy koitti kiinnittää huomioni. ”Miltä näyttää? Lattia on kaakelia vai mitä?”
  Minä nyökkäsin hänelle automaattisesti, ennen kuin tajusin, että se oli turhaa. ”Sinistä kaakelia. Huone on kokonaan lasia ja tässä on kaksi ovea. Toinen kylpyhuoneeseen ja toinen sellaiseen isoon huoneeseen, jossa on portaat yläkertaan.” Minä tuuppasin ovista lähemmän auki ja vedin Sandyn perässäni portaikkohuoneeseen. ”Lasia”, minä selitin Sandylle. ”Paljon ikkunoita. Alakerta muodostuu tästä huoneesta ja työhuoneesta ja niiden välissä on lasiseinä.”
  ”Miksi ihmeessä täällä on niin tyhjää?” Jessa kysyi tiiratessaan ikkunoiden lävitse työhuoneeseen. ”Paljon enemmän tilaa kuin mitä tarvitsisi. Meidän äidin työhuone on ehkä viidesosan tuosta.”
  Niin, minä tiesin sen kyllä. Tiesin tasan tarkkaan, millaisessa ahdistavassa rotankolossa Nancy työskenteli. En kuitenkaan viitsinyt alkaa selittämään Jessalle, miten aliarvostettua oli, että ylipäätään pystyi hengittämään. Kohautin vain olkiani ja suunnistin portaisiin.
  Sandy jäi ihailemaan porraskaidetta. ”Puuta, vai mitä?” hän arvasi. ”Tosi sileän tuntuista.”
  ”Mmm...” minä hymisin. Nostin Sandyn kevyesti syliini ihan vain koska en jaksanut odottaa sitä aikaa, joka häneltä kuluisi portaiden kiipeämiseen. Sandykin vaikutti tyytyväiseltä järjestelyyn, hän kietoi kätensä kaulani ympärille ja painoi pehmeän poskensa poskeani vasten.
  Minun kurkkuuni nousi pala, eikä se todellakaan johtunut Sandyn hellyttävyydestä tai muusta sellaisesta. Pikkuinen tyttö sylissäni vain tuoksui niin äärettömän herkulliselta ja huomasin painavani pääni hänen kurkkuaan vasten. Sydämen sykkeen kuuli niin helposti. Veren maun pystyi melkein maistamaan.
  Laskin Sandyn kiireesti lattialle portaiden yläpäässä ja käännyin selin. Ei Sandya, ei Sandya, ei Sandya... mutta miksi hitossa ei, sitä minä en kyennyt muistamaan. Minulla oli jano ja Sandy oli täällä kuin tilauksesta ja hän tuoksui makealta ja ihanalta ja hänen ihonsa oli pehmeää ja hän oli heikko ja...
  Sitten se oli ohi. Vedin syvää henkeä ja huomasin pystyväni taas hillitsemään itseni. Helvetti, olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä tänään Keithin kanssa metsästämään. Jos en pitäisi varaani, päätyisin vielä teurastamaan koko talon.
  Mutta ei Sandya. Ei ikinä Sandya. Koska Sandy oli liian tärkeä ja koska hänellä ei muutenkaan ollut tarpeeksi aikaa jäljellä.
  ”Onko teilläkin lasiseinä olohuoneeseen, niin kuin meillä?” Sandy ja Jessa eivät ilmeisesti olleet huomanneet mitään erikoista. Tavallaan pelottavaakin, miten täydellisesti he olivat minun armoillani. Minä väläytin Sandylle lämpimän hymyn, jota hän ei tietenkään nähnyt.
  ”Joo, voimme vakoilla, mitä tuolla alhaalla tehdään. Vasemmalla puolella on vierashuoneet, me ei juurikaan käydä siellä.”
  ”Vierashuoneet?” Jessa pärskähti. ”Miten niin vierashuoneet? Eihän noissa ole sänkyjä tai mitään! Missä teidän vieraat oikein nukkuvat?”
  Voi Jessa, Jessa. Olisikin tiennyt totuuden. Meidän vieraamme eivät taatusti nukkuisi yhtään missään. Sivuutin Jessan kysymyksen olankohautuksella. ”Ei meillä paljon vieraita käykään. Kulmimmainen huone on pyhitetty puhtaasti Keithin siskolle ja hänen... miehelleen, mutta muille tuskin tulee ikinä käyttöä. Ja on meillä patjoja.”
  ”Onko Keithillä sisko?” Jessa kysyi iloisesti. ”Pidätkö sinä hänestä? Asuvatko ne kaukana? Miksi teillä on hänelle oma huone? Minua ärsyttää ihan kamalasti kun äiti sisusti yhden meidän puolen isoimmista huoneista vierashuoneeksi. Siellä on kaksi lastensänkyä ja parisänky, joten ei ole vaikeaa arvata kenelle se on tarkoitettu. Äidin sisko, Laney, on ihan hirveä valittamaan, enkä yhtään tykkää hänen lapsistaankaan. Melissa on heistä vanhempi, suunnilleen kaksitoistavuotias. Toivottoman lapsellinen tapaus, aina se on pyytämässä, että leikkisin sen kanssa nukeilla. Jonas on Kevinin ikäinen ja melkein yhtä rasavilli kuin hän. New Yorkissa ne eivät käyneet kauhean usein, kun sinne on niin pitkä matka ja he asuvat täällä länsirannikolla—” blaablaablaa ja niin se jatkui. Jos seliseli ei pian lakkaisi, minun olisi luultavasti pakko kuristaa Jessa.
  ”Mennään ylös”, minä ehdotin hampaitani kiristellen.
  Kolmas kerros oli ehdottomasti ylpeydenaiheeni. Se koostui kahdesta huoneesta ja kylppäristämme ja kaikkialla oli niin hienoa kuin olla ja voi. Toinen huoneista oli itse asiassa jonkin sortin olohuone ja sen yksi seinä oli kokonaan peiliä. Pelin ansiosta huone näytti kaksi kertaa isommalta ja Jessan kasvoille levisi iloinen hymy hänen alkaessa peilailemaan itseään. Minä tuhahdin hieman ja avasin makuuhuoneeni oven.
  Jessan leuat loksahtivat auki. ”Vau”, hän henkäisi, ja minä olin aivan samaa mieltä. Makuuhuoneessamme oli tietynlaista hotellimaista tuntua, niin pramea se oli. Hopea hohti silmiin kaikkialta ja huone oli niin valoisa, että silmiä sattui.
  Sandy nyki käsivarttani oikealta puolelta. ”Kerro”, hän pyysi.
  ”Öö...” minä nostin hänet valtavalle vuoteellemme, joka oli poikkeuksellisesti tänään jopa pedattu. ”Valkoista, hopeaa, vaaleanharmaata. Tässä on sänky, tuolla nurkassa on iso telkku ja sohva. Oven lähellä on kirjoituspöytä, jossa on Keithin tietokone ja jotain härveleitä, jolla saa aikaan kivoja juttuja. Vaatehuoneen ovi on toisessa nurkassa.”
  Jessa silmäili vuodetta arvioiden. ”Hieno sänky”, hän totesi merkitsevän painokkaasti.
  Minä irvistin vaistomaisesti, mutta en ihan onnistunut kätkemään hymyäni. ”Eikös olekin?” minä kysyin veitikkamaisesti. ”Ihanan iso, vai mitä? Juuri oikean kokoinen.”
  Jessa myönsi, että juu, mutta Sandy näytti hämmentyneeltä. ”Oikean kokoinen mihin?”

  Hillittömän naurukohtauksen jälkeen minä saatoin Jessan ja Sandyn takaisin isoon olohuoneeseen. Huomasin Jessan rypistelevän kulmiaan saapuessamme alakertaan ja lopulta hän puuskahtikin epäilevän oloisena: ”Eikö teillä ole keittiötä?”
  Minä puraisin kieltäni. Tiesin, että tässä esittelykierroksessa oli jotain tosi typerää. Keksin nopean hätävaleen. ”Tietty on. Se on kellarissa.” Santosien puolella nimittäin oli kellari, jonkin näköinen leikkihuone lapsille, jos olin oikein ymmärtänyt. Minä en siellä ollut käynyt, en menisi maan alle vaikka kirveellä uhattaisiin.
  Jessa loi minuun tutkivan katseen. ”En nähnyt portaita.”
  Hemmetti! Melkein toivoin, että Jessa olisi sittenkin ollut niin tyhmä, kun olin aluksi kuvitellut. Kohautin vaisusti olkapäitäni ja rukoilin mielessäni, että Jessa päättäisi antaa asian olla.
  Onneksi häntä ei tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljon, missä me söimme. Jessa istui olohuoneen valkealle sohvalle ja risti pitkät sormet syliinsä. ”Minulla on huomenna koe-esiintyminen”, hän aloitti äänessään sellainen sävy, että päättelin jonkinlaisen pyynnön tekevän tuloaan. ”Ja illaksi ajattelin mennä yhtiin hurjiin bileisiin, etten varmaan ehtisi koko yönä kotiin.”
  ”Ahaa”, minä ynähdin nostaessani Sandyn sängylle. Mitäköhän tuo nyt halusi minun tekevän.
  ”Äidillä on töitä, niin kuin tiedät”, Jessa jatkoi. ”Ja lastenvahtia on kauhean vaikea saada viikonloppuisin noin lyhyellä varoitusajalla. Minä mietin, jos sinä ja Keith olisitte voineet katsoa lasten perään?”
  Vetäisin päätäni taaksepäin. Hemmetti, en minä mitään kakaroita alkaisi paapomaan. Sandy oli vielä yksi juttu, mutta jos joutuisin kestämään Keviniä ja Iania koko päivän, minulta menisi hermot ja terveys ja päätyisin tappamaan jonkun ihan vain puhtaasta turhautumisesta. ”Jessa, minä en ole kovin hyvä lasten kanssa”, selitin anteeksipyytävällä äänellä.
  Sandyn kasvoille levinnyt iloinen ilme valahti ja minä tunsin lievää syyllisyyttä. Jessan seuraavat sanat olivat vain omiaan pahentamaan sitä. ”Hyvä on, pakko kai sitten jättää ne jonkun ventovieraan käsiin.”
 Voi paska. En minä aikonut sanoa niitä sanoja, en oikeasti. Sandyn hailakat vihreät silmät olivat kuitenkin minulle liikaa. ”Ehkä se kuitenkin onnistuu.”

                                                                                  ****************

  ”ÄÄÄÄHÄÄ, IAN, senkin TYYYHMÄÄÄ!” Kevin juoksi ympäri taloa Ianin leikkipaloautoa raahaten. Ian melkein itki koittaessaan saada Keviniä kiinni.
  ”ANNA SE!” Ian kirkui. ”Minun paloauto, se menee rikki.” Ja sitten: ”EIIIIIII.” Kevin oli paiskannut paloauton kohti sohvapöytää, joka kaatui raskaasti räsähtäen paloauton päälle. Pöydällä ollut maljakko pirstoutui lattiaan ja kukkasen jäivät heilumaan rikkoutuneen paloauton tikkaista.
  ”Hups”, minä mutisin Ianin rääkyessä taustalla. Sandy istui turvassa sylissäni ja vaikutti siltä, että nukahtaisi kohta melusta huolimatta.
  ”Shakki”, Keith tiedotti pöydän toiselta puolelta ja minä siirryin mulkoilemaan välissämme lepäävää shakkilautaa. Keithiä vastaan oli niin ärsyttävää pelata, kun hän osasi tekniikat niin hyvin. Tämä oli jo viides erä, enkä ollut yhtään lähempänä voittoa, kuin olin ollut pelin alussa.
  Nuristen minä siirsin ratsuni syömään Keithin viimeisen soltun. Huoneen toisella puolella Ian yritti lävistää Kevinin leikkimiekallaan.
  Keithin kasvoille levisi omahyväinen hymy. ”Shakki ja matti.”
  Täh? Ei voinut olla! Otsani rypistyi koittaessani keksiä jonkun porsaanreiän, mutta tietenkään sellaista ei ollut. ”Höh”, minä puuskahdin. ”Sinä sitten et anna tytön voittaa edes säälistä?”
  Keith purskahti nauruun. ”Otetaanko uusiksi niin voin harkita?”
  Minä nyökkäsin ja aloin yhdellä kädellä järjestellä nappuloita omille paikoilleen. Sylissäni Sandy oli vaipunut uneen ja huomasin hänen silmiensä liikkuvan luomien alla. Pieni tyttö hätkähti kuitenkin hereille Kevinin pompatessa sohvalle. ”Sherry, saadaanko me Ianin kanssa jäätelöä?”
  Vilkaisin Iania, joka oli näköjään lopettanut parkumisen ja tapitti minua ja Keithiä nyt toiveikas ilme kasvoillaan.
  Joo... en minä jaksaisi sitä huutoa, mikä alkaisi jos kieltäisin näiltä jäätelöt. Niinpä nyökkäsin vain lyhyesti ja kehoitin itse kaivamaan pakastimesta ja tuomaan Sandyllekin. Kevin irvisteli vähän, mutta kiikutti kuitenkin Sandylle mansikkatuutin, jota tyttö alkoikin nuolla onnellisena. Minä ja Keith paneuduimme taas shakkipeliin.
  ”Miksi sinä suostuit tähän?” Keith kysyi huumorin pilke äänessään.
  Minä pyöräytin silmiäni. ”Ei aavistustakaan.”
  Kello oli melkein yksi yöllä, kun Keviniäkin alkoi lopulta väsyttää. Ian oli sammunut jo aikaa sitten sohvalle ja Sandy nukkui vieressäni. Minä tökin Ianin hereille ja nostin Sandyn syliini. ”Omiin huoneisiin nukkumaan nyt, jooko?” minä kysyin pojilta. Ian nyökkäsi ja haukotteli ja nousi pystyyn, mutta Kevinillä riitti edelleen virtaa minun ärsyttämiseeni.
  ”Sinun pitää lukea meille iltasatu”, hän ilmoitti unisesti virnistäen.
  ”Mikä ihmeen iltasatu? Nythän on jo melkein aamu!” minä pihahdin.
  ”Me halutaan iltasatu”, Kevin väitti. Hän tönäisi Iania käsivarteen ja nipisti sylissäni olevan Sandyn jalkaa. ”Eikö vaan, että me halutaan iltasatu.”
  Hassua kyllä, molemmat puoliksi nukkuvista pikkulapsista olivat Kevinin kanssa samaa mieltä. En voinut kuin irvistää Keithille ja kiskoa kakarat perässäni yläkertaan satua kuuntelemaan.

Kevin valitsi iltasatupaikaksi oman huoneensa. Hän kömpi pehmeään petiinsä ja pakotti Sandyn ja Ianin istumaan lattialla. Määräilynhaluinen poika. Joka tapauksessa, ei lattiakaan niin paha ollut. Sitä peitti pehmeä karvamatto ja istuin siihen itsekin ihan mielelläni. ”Mitä minä sitten luen?”
  Kevin heitti minulle yöpöydältään kirjan, jonka kannessa oli luurangon kuvia. Kirjan nimi oli näköjään Kapteeni Morris Mustasilmän seikkailut. Loistavaa.
  Ian osoitti sormellaan kirjanmerkkiä. ”Äiti luki meille eilen luvun kuusi, jossa perämies Harvey kuoli. Nyt on vuorossa luku seitsemän.”
  Minä huokaisin ja selasin oikean kohdan auki. Kaikkea sitä elämässä joutuikin tekemään. Olisiko kukaan voinut arvata, että minä joutuisin kakaralauman lastenvahdiksi lukemaan kirjaa merirosvoista? Maailma oli menossa selvästi huonompaan suuntaan. Rykäisin kurkkuani ennen kuin aloitin lukemisen. ”Sinä yönä oli täysikuu. Vetten päällä kaikui aaltojen loiske, kun vaurioitunut laiva hitaasti seilasi yli sumuisen meren. Edellisyön taistelu oli nyt ohi, mutta kenenkään mielialaa se ei helpottanut, sillä taistelussa oli menetetty uljas ystävä ja uskollinen miehistön jäsen. Laivan kannella oli tulinen piiri, joka muodostui ruumiin ympärille kerääntyneiden merimiesten pitelemistä kynttilöistä. Yhtään kyyneltä ei kasvoilta saattanut erottaa, mutta jokainen selvästi suri häntä, jonka kohtalo oli valinnut.” Vilkaisin ympärilläni olevia jännittyneitä lapsenkasvoja ja koitin saada ääneeni vähän enemmän uskottavuutta. ”Kapteeni Mustasilmä nyökkäsi ensimmäiselle matruusilleen ja rumpujen soiton tahdissa ruumis nostettiin ilmaan. Surullinen laulu alkoi rytmikkäänä marssina, joka johti Harveyn ruumista kantavat miehet paapuurin puolelle, aivan reelingin reunaan.” Pahus minä en edes tiennyt, mitä nämä sanat tarkoittivat! ”Mustasilmä heilautti kättään ja ruumis työnnettiin laidan yli mustaan mereen. Sen perään jäätiin katsomaan, kunnes nähtiin sen uppoavan, painuvan syvälle kohti hyistä hautaansa, siihen ikuiseen kotiin, josta Harvey ei enää koskaan palaisi...” Blaa, blaa, blaa, ja niin edelleen. Mikä idea oli laittaa lastenkirjoihin tällainen määrä masentavaa tekstiä? Kevin, Ian ja Sandy kuuntelivat kuitenkin hievahtamatta, kuin transsissa sanojani ja ihmettelin vähän nyrpeänä, olivatko he aina näin keskittyneitä joihinkin hiivatin merirosvoihin.
  Tarina jatkui seuraavaan aamuun, jolloin arvoisa herra Mustasilmä teki hyökkäyksen rannikkokaupunkiin. En ymmärtänyt, miksi lukeminen tuntui niin rasittavalta, silmiäni pakotti, ja olisin voinut vannoa, että huojahdin uupumuksesta. No jaa, olihan siitä aikaakin, kun olin nukkunut kunnolla. Kunhan saisin tämän tarinan loppuun, jättäisin taatusti shakin sikseen ja menisin sänkyyn.
  Mustasilmä tappoi jonkun... tosi kiva. ”...ja veren kirkas litinä toi hänen mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin kalastus oli onnistunut kotisatamassa ja niistä oli laskettu veret pieneen ämpäriin...” hyi hitto. Oliko tämä muka Sandyn neljävuotiaankorville sopivaa tekstiä? Nyt kun katsoi, niin kakarat näyttivätkin vähän kauhistuneilta, mutta tuijottivat edelleen tyhjin silmin eteensä. Sama se. Itse ne olivat halunneet tämän kuulla.
  Kun luku viimein loppui, minä lysähdin matolle kumman väsyneenä. Pään kannattelukin tuntui vaikealta ja silmiä poltti omituisesti. Muutenkin tuntui hassulta ja joku kaukainen muisto pyöri mielessäni, muttei ihan tavoittanut minua.
  Sitten vasta huomasin, että Sandy itki. Ihan oikeasti itki ja kyyneleet olivat tahranneet hänen kasvonsa. Minä kietaisin pelästyneenä käsivarteni hänen ympärilleen. ”Älä pelkää, Sandy, se oli vain satu.”
  Kevin näytti saavan puhekykynsä takaisin ja kääntyi minua kohti. ”Se oli makein satu, jonka olen ikinä kuullut. Kaikki oli elävää. Kaikki oli parempaa kuin elokuvissa.”
  Iankin yhtyi puheeseen. ”Mitä tapahtui? Minä luulin, että me oltiin laivalla. Kapteeni Mustasilmä aikoi juuri nostaa purjeet.”
  Ja Sandy kohotti kosteat, mitään näkemättömät silmänsä minuun. ”Minä pystyin näkemään, Sherry”, hän sanoi. ”Sherry, minä en ole koskaan pystynyt näkemään, paitsi äsken laivalla.”

Minä juoksin kauhuissani portaat alas olohuoneeseen, missä Keith vieläkin oli. Hän katsoi nyt televisiota, mutta nähdessään sekavan olemukseni ja kirkkaanvihreinä palavat silmänsä hän kohottautui seisomaan. ”Mitä sinä olet tehnyt?”
  Painauduin häntä vasten täristen. Juuri tällaista ei olisi saanut tapahtua. Juuri tätä minä en olisi saanut tehdä. Hemmetti, Keith tulisi olemaan vihainen.
  ”Äsken... minä luin satua...” Hautasin kasvoni Keithin olkapäähän. ”Enkä minä edes tajunnut, että tein sen, ei oikeasti ollut tarkoitus... hemmetti, minun itsehillintäni alkaa pettää...”
  ”Sherry—” Keith aloitti kummissaan
  Minä höpötin edelleen sekavana omia ajatuksiani. ”Olen niin hiton huolimaton, miten minä voin lipsahtaa tuolla tavoin, miten ihmeessä en tajunnut—”
  ”Sherry!” Keith toisti voimakkaalla äänellä ja sai tällä kertaa puheeni jopa katkeamaan. ”Mitä ihmettä sinä oikein olet tehnyt?”
  Minä purskahdin itkuun. ”Taisin äsken hypnotisoida noista jokaisen.”


A/N: Siinä se!

[Catwoman]

Jjjessss uusi luku!! Aivan ihana, varsinkin tuo sadunlukemiskohta. Kevin ja Ian on ärsyttäviä kakaroita, mutta onneks Sandy on ihana <3 En taho että se kuolee. Tää ficci on vaan niin käsittämättömän ihana, oon niin koukussa!

[jennumiu]

ihana luku, niinkuin aina 
olen nyt vähän väsynyt, enkä keksi oikein mitään sanottavaa 
mutta jatkoa taas toivon 

jennumiu  

[Merkku]

Vähänköoli hiano luku! Varsinkin sadunkertomiskohta.
Siis mistä sä saat näitä ideoita?
Ihan paras ficci

//Merkku

[Vanamo]

Awww, voi että kun osaat koukuttaa. <3
Tämä on niin mahtava ficci, aina haluun tätä lisääää! 

Sandy on ihana.
Minustakin tuo satukohta oli kiva, ainakin tuli eläväntuntuinen iltasatu ipanoille. (;

Anteeksi, en ehdi kirjoittaa pitempää kommaa, mutta jatkoa kuitenkin toivoisin, niin kuin aina. <33

[Parisade]

Vanamo: kiitos, satukohta oli omakin lempparini. Minäkin voisin ottaa tuollaisen iltaluvun.
Merkku: Kiitos Minä mittään ideoita saa, tämä tarina vaan elää omaa elämäänsä.
jennumiu: kiitos
Catwoman: kiitos! Sandy on omastakin mielestäni söpö tapaus.

A/N: Vähän vauhtia tähän fikkiin! Neljänneksi vika luku. Enjoy!

58. Suuri paljastus

2000, Los Angeles, USA

Siitä hetkestä lähtien minulla oli kolme pientä, palvovaa lasta riesanani. Joka ikinen päivä minä sain kuulla kinuamista siitä, miten pitäisi lukea satu tai muuta paskaa. Joskus sitä teinkin, ihan vain Sandyn takia. Minä pystyin antamaan hänelle näköaistin ja se oli enemmän kuin Sandy oli ikinä toivonut. Minä pystyin loihtimaan hänen päähänsä kuvia mielikuvituksesta, enkä minä voinut kieltää sitä häneltä, en vaikka olisin tahtonutkin.
  Keith ei siitä tykännyt. Ei edes, kun selitin, miten Nancy ja Jessa eivät tosiaankaan ottaneen vakavissaan Kevinin ja Ianin puheita elävistä kuvista, jotka sain aikaan. Nancy oletti automaattisesti, että poikien mielikuvitus vain laukkasi omia ratojaan ja Jessaa ei kiinnostanut. Tai no... Jessaa ei ainakaan olisi pitänyt kiinnostaa.
  Kun Keith väitti touhuani vaaralliseksi, hän oli osittain oikeassa. Minäkin huomasin muutoksen Jessan katseessa, kun hän ehdotti aurinkoisena päivänä Keithin ulostuloa ja tämä kieltäytyi. Minäkin olin nähnyt, miten hän aina välillä katsoi silmiäni, niin kuin olisi nähnyt hillityn naamioni läpi, kuin olisi nähnyt, miten ne oikeasti paloivat. Ja viimeviikolla Jessa oli ihan selvästi hätkähtänyt, kun hänen kätensä oli osunut Keithin kylmään, kovaan ihoon. Jessa näki asioita enemmän kuin Nancy, eikä se ollut hyvä asia. Hän epäili jotain ja halusi selvittää asian. Katastrofin ainekset olivat käsissä, se oli selvää. Ajattelin kuitenkin, että kaikki menisi hyvin, mitään ei ikinä paljastuisi. Tietenkin olin väärässä.

  Se oli ihan tyhmä juttu, oikeasti. Naurettava pikkuasia, jonka ei olisi pitänyt pilata kaikkea niin kuin se pilasi. Tietenkin se oli Jessan syytä, Jessan, joka pakotti minut ostoksille, vaikka ei olisi yhtään huvittanut.
 Silloin oli juhannus. Tai no, ei juhannus, juhannus, vaan juhannuksen jälkeinen viikko tarkalleen ottaen. Minä vihasin juhannusta ja viimeinen asia, mitä minun sinä aurinkoisena, kuumana päivänä teki mieli tehdä, oli ravata hikisissä putiikeissa kuuntelemassa tuotetyrkytyksiä, jotka useimman olivat tyyliä: ”aurinkosuoja, aurinkovoide, ettei tytöt pala.” Mutta kappas, vaan, siellä olin, hieman Los Angelesin kaupungin ulkopuolella, pitkää hiekkarantaa reunustavalla kävelykadulla. Oltaisiin menty edes kauppakeskukseen, tai  jonnekin, mutta ei. Jessa halusi välttämättä nauttia ’hienosta ilmasta’ ja erilaisesta ilmapiiristä. Paskat. Ei ilma ollut hieno, jos Keith ei päässyt mukaan. Sitä paitsi Jessa pälpätti jatkuvaan tahtiin asioista, jotka eivät yhtään kiinnostaneet minua.
  ”—koska osa siinä elokuvassa olisi ihan hyvä minun urani kannalta ja oikeasti haluan sen, maailmassa on liikaa huonoja näyttelijöitä ja—”
  ”Huonoja näyttelijöitä, joihin sinä et tietenkään kuulu”, minä huomautin ivalliseen sävyyn.
  Jessa kääntyi katsomaan minua moittivasti. ”En tietenkään, Sherry”, hän tuhahti, ikään kuin pelkkä ajatuskin siitä, että hän ei olisi vähintään Marilyn Monroen luokkaa, olisi naurettava.
  Joo, no... mikä minä olin muka arvostelemaan. En ollut koskaan nähnyt Jessan näyttelevän, enkä kyllä ollut varma, halusinko edes. Mutta joo, jos Jessa sanoi olevansa hyvä niin kai sitä voi vain nyökkäillä ja myöntää hänen olevan oikeassa. Loppujen lopuksi ei hän voinut ihan surkeakaan olla, kun kerran oli johonkin sarjaankin päässyt.
  Me saavuimme kadun päähän ja Jessa änki vielä innoissaan sisään viimeiseen putiikkii, jonka määrittelin ensivilkaisulla meikkikaupaksi. Istuin ärsyyntyneenä vastapäisen kukkalaarin reunalle odottelemaan. Minä en menisi enää ainoaankaan tupaten täyteen ahdattuun pikkukauppaan, en vapaaehtoisesti. Ja Jessahan ei minua pakottaisi.
  Kun katselin putiikissa edestakaisin kulkevia naisia, sisälleni hiipi väkisinkin pieni ulkopuolisuuden tunne. Olinhan minäkin loppujen lopuksi tyttö, ja siltikään minulla ei ollut noiden kanssa mitään yhteistä. En ollut juurikaan vaivautunut meikkaamaan sen jälkeen, kun muutuin vampyyriksi. Se oli vielä ihan ok, kuka sellaista muka jaksaisikaan. Mutta nykyään, minä en hitto vieköön edes katsonut peiliin, paitsi halutessani varmistaa, että silmäni näyttivät suhteellisen normaaleilta ja voimani oli kurissa. Enkä minä oikeastaan edes osannut sanoa, mistä se johtui. Osittain ehkä siitäkin, etten hirveästi pitänyt siitä, mitä peilistä näin, mutta osittain muustakin. Olinko minä muka lakannut välittämästä siitä, miltä näytän? No en sentään ihan, mutta aika läheltä liippasi. Minusta oli tullut samanlainen kuin kaikki ne inhottavat rumat akat, jotka kieltäytyvät välittämästä muiden mielipiteistä ja paasaavat luonnollisesta kauneudesta, vaikka näyttävät siltä, kuin olisivat uineet rikkihappoa täynnä olevassa uima-altaassa. Paitsi että minä en paasannut luonnollisesta kauneudesta... enkä ollut ihan niin rumakaan... Sentään jotain hyvää.
  Jossain jyrähti ukkonen, mutta se oli liian kaukana, että olisin jaksanut huolestua. Nousin seisomaan, kun Jessa palasi pikkuisen pussin kanssa. "Uutta kynsilakkaa", hän selitti ja veti vadelmanpunaisen kynsilakkapurkin esille. "Kivan väristä vai mitä?"
  Minä myönsin, että oli ja totesin helpottuneena, etten ehkä ollutkaan ihan vielä täysin toivoton tapaus. Kynnet minä sentään vielä lakkasin. Ainakin aina kuin ehdin... eli noin... kerran kuussa tai jotain... mutta kuitenkin. Ja tuo Jessan ostama väri oli mukavan raikas. Saisin ehkä kokeilla sitä. Jessan tuntien, hänellä ei olisi mitään sitä vastaan.
  Jessa johdatti meidät seuraavalle kadulle, joka oli Los Angelesin muihin teihin verrattuna aika primitiivinen. Katukivetys oli muhkuraista ja epämiellyttävää kävellä ja minä kirosin korkokenkäni taittuessa ikävästi. Kadulla oli myös paljon autiompaa kuin muualla, edellämme ontui vanha pappa ja verhojen raosta tiiraili utelias mummeli. Kiva. Ehkä minä ja Jessa olimme harvinainen näky täällä LA:n syrjäseuduilla.
  Jessa höpötti iloisena jostain kundista, jonka oli tavannut. Tyypin nimi oli kuulema George ja he olivat tavanneet jossain näyttelijähommassa. George oli myös näyttelijä ja Jessan mukaan mykistävän komea ja kohtelias ja suloinen ja luoja tietää mitä muuta. Ihan kuin minua olisi kiinnostanut Jessan rakkauselämä tai muu paska.
  Alkoi tihkuttaa ja minä vilkaisin epävarmana taivaalle kasaantuneita tummanpuhuvia pilviä. Ne näyttivät mustilta ja uhkaavilta, eikä minun todellakaan huvittanut jäädä niiden alle.
  ”Mitä jos alettaisiin lähteä kotiin päin”, minä ehdotin ääni väristen.
  Jessa ei huomannut pelästynyttä äänensävyäni, mutta suostui iloisesti, koska oli kuulemma jo saanut ’kaikki ostoksensa hoidettua’. Sepä hyvä. Lähdimme kävelemään katua alas, kohti suurempaa tietä, josta voisi napata taksin.
  Ja sitten ukkonen oli suoraa pään päällä. Minä kirahdin Jessalle jotain epäselvää ja lähdin juoksemaan kohti sateensuojaa, mutta olin liian myöhässä. Sade ryöppysi päälleni kuin saavista kaatamalla ja minä pomppasin väkisinkin parikymmentä senttiä ylös maasta, kun taivasta halkoi salama. Ei helvetti, mikä tuuri. Vain minulle saattoi käydä näin.
  Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi kokenut kunnon ukonilman. Saarella asuessamme ei tietenkään aina ollut ollut hyvä ilma, siellä oli tuullut ja kaatosadetta oli aina välillä piisannut, mutta ei ikinä mitään sen pahempaa. Ei ikinä TÄTÄ. Koska salamointia minä vihasin, jos jotain ja tuota jyrinää. Voi luoja, eikö se voinut vain loppua.
  Jessa silmäili minua uteliaan näköisenä. "Mikä hätänä, Sherry? Sinä näytät kalpealta." Ja niinkai minä näytinkin.
  "En varsinaisesti rakasta tällaista ilmaa", minä vastasin ääni väristen. Sade oli ookoo, ihan oikeasti. Mutta siinä vaiheessa, kun taivas repesi, tämä tyttö juoksisi kiireesti karkuun. Salamat eivät olleet minua varten.
  "Mitä?" Jessan äänessä oli naurua. "Etkai sinä ukkosta voi pelätä, sehän on naurettavaa."
  Niin se kai hänestä olikin. "Turpa kiinni", minä kivahdin äksysti. En ollut sillä tuulelle, että jaksaisin kuunnella piikittelyä.
  Jessa tukahdutti vaivoin hihityksensä ja työnsi minut paremmin erään kerrostalon katoksen alle. Kai minä hänestä olin tyhmä tai jotain, mutta eipä voinut mitään. Ihan sama, mitä Jessa ajatteli.
  "Olisipa meillä sateenvarjo", Jessa huokaisi tiiraillessaan sadeverhoa. "En halua mennä tuonne, minun hiukseni kastuvat." Hän loi minuun kaunaisen katseen, ennen kuin jatkoi kateellisella äänellä. "Minä en tajua sinun hiuksiasi, Sherry, ne näyttävät aina siltä, kuin olisit menossa juhliin, etkä edes tee mitään sen eteen. Maailma on epäoikeudenmukainen."
  Minä tuhahdin epäuskoisena. Jessa oli oikeassa sanoessaan maailman olevan epäreilu, mutta hänen perustelunsa ontuivat. Hiukseni saattoivat toki silloin tällöin näyttää jopa siedettäviltä, mutta ne eivät sopineet minulle yhtään. Minulla olisi pitänyt olla ohuemmat hiukset, jotkut, jotka eivät näyttäsi liian paksuilta ja runsailta päähäni verrattuna. "Vaihdetaanko?"
  "Vaikka heti", Jessa myöntyi virnistäen. Sitten hän kuitenkin huokaisi ja veti laukkunsa lähemmäs itseään. Pakko meidän on nyt mennä", hän sanoi. "Emme voi koko päivää seistä tässä ukkosen vuoksi.
  Minä olisin seissyt siinä vaikka vuoden välttääkseni salamien armoille meno. Koitin estää itseäni värähtämästä, kun taivaalla kaikui rymisevä jyrähdys, mutten ihan onnistunut. Saamari, mikä ilma.
  Jessa ojensi minulle kätensä ja tartuin siihen vastahakoisesti, antaen hänen vetää minut pois katoksen alta.
  Puolessa minuutissa olimme kauttaaltaan märkiä. Minun hampaani alkoivat kalista kylmästä kun yritimme kiiruhtaa kivetettyä katua pitkin jonnekin, jossa olisi vähän enemmän ihmisiä.
  Edestäpäin kuului huutoa. Me pysähdyimme molemmat tuijottamaan kahta miestä, jotka juoksivat peräkkäin meitä kohti. Ei, eivät juosseet peräkkäin. Toinen miehistä jahtasi toista kädessään pitkä keittiöveitsi.
  Siinä vaiheessa minä halusin vain kuumeisesti pois paikalta. Kumpikaan miehistä ei vielä vuotanut verta, mutta jos joku saisi haavan, en taatusti pystyisi hillitsemään itseäni. Me oltaisiin voitu vain kävellä pois paikalta ja unohtaa koko juttu. Kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta ei.
  Jessa Santos, Jackin tyttärenpojantytär ja maailman suurin idiootti päätti puuttua tapahtumien kulkuun. Hän hyppäsi veitsimiehen eteen hurjasti huitoen ja aloitti saarnaamaan närkästyneellä äänellä. ”Hei, koitatko sinä jotain murhaa täällä tai jotain? Pistä se veitsi maahan, tai serkkuni soittaa poliisin.” Hän nyökkäsi minulle, mutta tuijotin vain epätietoisena takaisin. Pitäisikö minun joku puhelin kaivaa esiin tai jotain? En varmana, minusta nuo tuntemattomat riitaisat ihmismiehet saisivat teurastaa toisiaan ihan miten halusivat, ei ollut minun asiani.
  ”Jessa, anna olla”, minä mutisin.
  Hän pyörähti katsomaan minua silmät kipunoiden. ”En varmasti! Tuohan koittaa tappaa sen toisen.”
  Olin sanomassa, että entäs sitten, kun näin kieron ilmeen kohoavan veitsimiehen kasvoille. Hän nosti veistään ilmaan, ja Jessa, joka oli selin, ei tietenkään huomannut mitään. Veitsi sujahti alas kohti Jessan valkoista kaulaa.
  Minä kirosin sisäisesti samalla, kun syöksähdin veistä kohti. Kaikkea sitä joutuikin jonkun bimbon ihmisen takia tekemään. Jessa saisi oppia pysymään ulkona toisten asioista.
  Älähdin voimakkaasti, kun veitsi raapaisi käsivarttani, jättäen jälkeensä pulppuavan haavan. Siitä välittämättä kiskaisin Jessan nopeasti syrjään ja seuraavalle kujalle, jossa ei onneksemme ollut veitsikätisiä hiippareita.
  Jessa räpytteli silmiään. En ollut ihan varma, oliko hän edes ehtinyt tajuta, mitä oli tapahtunut, ilmeestä päätellen ei. Ehkä hyväkin. Kaikkein viimeiseksi minä nyt kaipasin tyhmiä kysymyksiä.
  Mutta tietenkin niitä sateli juuri tällaisilla hetkillä. ”Mitä hittoa, miten sinä oikein liikuit noin nopeasti?” Jessa näytti sekä kauhistuneelta, että epäluuloiselta.
  Koitin heittää häneen kyllästyneen katseen, mutta lopputulos oli lähinnä voipunut. Haavasta valuva veri heikensi minua nopeaan tahtiin ja äkkiä huomasin miten väsynyt olin. Koko päivän olin kontrolloinut voimaani ja tuttu päänsärky teki tuloaan. Tunsin myös jonkinlaista painetta silmissäni, kun itsehillintäni alkoi heiketä. Hiton hitto.
  Käänsin turvallisuuden vuoksi katseeni poispäin Jessasta ja koitin pitää ääneni mahdollisimman normaalina. ”Adrenaliinia”, minä kuittasin. Ontuva selitys, mutta parempaakaan en keksinyt. Miten voi muka kertoa järkevän syyn sille, että liikkuu nopeammin kuin pikajuna.
  Olin löytänyt laukustani huivin, jota painoin kädessäni olevan haavan päälle. ”Pakkoko sinun on puuttua muiden ihmisten asioihin”, minä mutisin. ”Henkihän siinä menee.”
  Sivusilmällä näin Jessan avaavan suunsa kipakan näköisenä, mutta napauttavan sen saman tien kiinni. Hetken oli kujalla hiljaista, vain sateen ropina maahan rikkoi rauhaa. Minä lähdin kävelemään kujaa eteenpäin, kohti sen toista päätä, josta kuului autojen ääniä.
  Vasta isomman tien reunassa Jessa avasi suunsa. Hän vilkaisi huolestuneena huivia, joka oli läpimärkä verestä ja vedestä. ”Miten pahasti kävi? Pitääkö lähteä sairaalaan?”
  Kieltäydyin nopeasti ja koitin hymyillä väkinäisesti. Jessa ei kuitenkaan mennyt niin helposti lankaan, vaan pakotti minut siirtämään huivin pois vahingoittuneen käteni ympäriltä. Hänen sormensa jähmettyivät paikalleen ihoani vasten.
  Ei se haava poissa ollut, ei aivan vielä, mutta missään tapauksessa se ei näyttänyt äsken tulleelta. Se oli jo arpeutunut umpeen, eikä vuotanut enää ja silti Jessan kädessä oleva huivi oli täynnä verta. ”Mitä helvet—”
  Hänen katseensa osui silmiini, jotka hehkuivat tilanteesta johtuen kirkkaina kuin aurinko taivaalta. Hetken aikaa Jessa vain tuijotti minua, pelokas, lumoutunut ilme kasvoillaan. Sitten hän kiskaisi päänsä taaksepäin ja katosi sanaa sanomatta kujalle, josta me olimme äsken tulleet.
 
Minä otin taksin kotiin. Matkan aikana sain itseäni jo vähän paremmin kuriin, onnistuin uskottelemaan itselleni, ettei Jessa oikeasti mitään epäillyt, että hän unohtaisi kaiken jo iltaan mennessä. Nyt kun menisin kotiin, voisin selittää hänelle kaiken, voisin kertoa, että haava ei ollut ollut syvä ja että minun silmäni vain oikeassa valossa näyttivät omituisilta.
  Mutta Jessa ei ollutkaan vielä kotona. Sen sijaan siellä oli joku muu, tai oikeastaan jotkut muut. Pystyin haistamaan heidän jo portilta, eikä Jessalla yhtäkkiä tuntunutkaan olevan väliä. Kasvoilleni levisi iloinen hymy.
  Heitin taksikuskille satasen, naurettavan ylihinnan kieltämättä, mutta sillä hetkellä se sopi oikein hyvin. Hillitsin vain vaivoin haluni juosta sisälle vampyyrinopeudella ja kipusin raput ylös terassille. Olin niin innoissani, että melkein kompastuin näyttävän ulko-ovemme liian korkeaan kynnykseen.
  Ryntäsin olohuoneeseen ja siellä he olivat. Victorian punaiset hiukset leiskuivat liekkien lailla valkeita sohviamme vasten. Hän huudahti iloisesti huomatessaan sisääntuloni ja nousi ylös halatakseen minua. Minä rutistin vuorollani jokaista, ensin Victoriaa, sitten Jamesia ja Laurentia. Olin vähän hämmästynyt Laurentin ollessa taas mukana, viime kerralla tavatessamme, James ja Victoria olivat kertoneet hänen lähteneen Eurooppaan.
  James ilmaisi mielipiteensä ensisanoikseen. ”Tämä talo on kyllä kaikista sinun naurettavista ideoistasi kaikkein naurettavin.”
  Imartelevaa. James kuitenkin hymyili leveästi, joten en katsonut aiheelliseksi loukkaantua. Heilautin vain hiuksiani ja kiitin maireasti.
  ”Täällä haisee ihminen”, Victoria huomautti. ”Kasvatatteko te niitä huviksenne.”
  Minä pärskähdin. Ei ihmisiä voinut koittaa kasvattaa, ne olivat siihen aivan liian omapäisiä. ”Pitkä tarina”, minä kuittasin. ”Lyhyesti sanottuna ne ovat minun sukulaisiani, joten koittakaa olla syömättä niitä, jooko?”
  Kolmikko myöntyi huvittuneena. Kai niistä oli outoa, että joku halusi asua ihmisten kanssa muusta syystä kuin siitä, että välipala olisi aina lähellä. Tarkemmin ajatellen se olikin outoa, mutta eipä tuo mitään. Harvoin minä ihan täysin järkeviä ajatuksia sain.
  Istahdin Keithin viereen suurimmalle sohvalle. ”No mitä te olette puuhanneet viimeiset... öö, puolitoista vuotta, vai mitä siitä on. Jukra, tehän käytte usein.”
  James virnisti. ”Ihan sinun mieliksesi, Sherry-pieni. Totta puhuen meillä on ollut aika hiljaista. Sen takia onkin hyvä etsiä teidät. Jos ei muuta saa, niin ainakin kunnon naurut teidän päähänpistoistanne. Ihmisiä samassa talossa, herranjestas!”
  ”Se on kyllä puhtaasti Sherryn idea”, Keith sanoi minua olkapäähän kopauttaen. ”Ei tämä meidän elämämme minustakaan ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mene. Italiassa saataisiin slaagi, jos tiedettäisiin.”
  Sen takia oli hyvä, että Italiassa ei tiedetty. Jätin aiheen sikseen olkiani kohauttamaan ja siirryin utelemaan Laurentilta, missä hän oli norkoillut. Selonteon mukaan Lauren oli törmännyt Romaniassa joihinkin vampyyreihin, jotka olivat käyttäytyneet vähintäänkin omituisesti. Hän oli päätellyt, että laumassa liikkuminen oli yksilölle paljon edullisempaa, joten hän palasi takaisin Amerikkaan ja etsi käsiinsä Victorian ja Jamesin.
  ”Miten te muuten löysitte meidät?” minä ihmettelin. ”Tämä talo on ostettu väärällä nimellä, eikä netistäkään löydä mitään tietoja meistä.”
  Victoria nyökkäsi Keithiä kohti. ”Sinun siskosi kertoi meille, missä mennään. Hän ja John pitävän ilmeisesti tarkkaa kirjaa teidän olinpaikoistanne. Karmel sanoi, että muuten katoatte kartalta kokonaan.”
  Jaa. Kai me katoaisimmekin. Siihen tässä ainakin pyrittiin.

Vasta pari tuntia myöhemmin, Jessan palatessa kotiin, minun mieleeni muistui taannoinen veitsivälikohtaus. Ilmeestä päätellen Jessakaan ei ollut unohtanut sitä niin nopeasti, kuin olin uskaltanut toivoa. Hän jäykistyi ihan selvästi nähdessään vieraamme, enkä oikeastaan voinut moittia häntä siitä. Jamesin, Victorian ja Laurentin punaiset silmän olivat vielä pelottavammat kuin omani.
  Tänään noista kolmesta punaisesta silmäparista huokui kuitenkin puhdas uteliaisuus. James oli se, joka avasi suunsa ensimmäisenä päästäen ilmoille sanat, jotka eivät ainakaan hälventäneet Jessan epäluuloja. ”Tyttö tuoksuu syötävän herkulliselta.”
  Jessa kavahti, joko leikillistä äänensävyä tai sanoja ja minä rykäsin kurkkuani. ”Jessa, tässä ovat James, Victoria ja Laurent. He ovat meidän tosi vanhoja ystäviämme.” Käännyin punasilmäisten vampyyrien puoleen. ”Kaverit, tämä on Jessa. Hän on serkkuni... tai jotain sen suuntaista.”
  ”Sherry, Sherry”, James hykerteli. ”Mihin sinä oletkaan mennyt sotkemaan itsesi.”
  Jessan ilmeestä päätellen aikamoisen pulaan. Hän kääntyi katsomaan minua silmät välkehtien. ”Haluatko nyt selittää, mitä tänään siellä kujalla tapahtui?”
  Ei, en minä halunnut. Kokeilin silti. ”Ei minusta mitään erikoista. Sinä varmaan kuvittelit jotakin.”
  Jessa harppoi suoraa eteeni raivostuneen näköisenä. ”Älä valehtele minulle! Minä tiedän, että se veitsi osui sinuun ja minä tiedän, että siitä vuosi verta. Eivät ihmiset parannu noin nopeasti.”
  Laurentin vaimea nauru ei ollut tilanteeseen ollenkaan sopiva. Minä tuijotin Jessaa epätoivoisena, pinnistellen pitääkseni hypnoosin poissa katseestani. Jessa oli liian fiksu meille. Tai ainakin liian fiksu minulle. ”Sherry, mitä te oikein olette. Mitä ihmeen olentoja te oikein olette, koska ihmisiä te ette ainakaan ole.”
  Onneksi minun ei tarvinnut olla se, joka sanoi sen. James hymyili Jessalle pelottavasti. ”Ihmistyttö, me olemme vampyyrejä.”

Keith ei tykännyt. Ei tietenkään. Järisyttävän ilmoituksen kuultuaan Jessa oli kadonnut yläkertaan ja Keith oli alkanut haukkua minua varomattomuudesta ja ties mistä muusta paskasta. Jossain vaiheessa James, Victoria ja Laurent olivat kyllästyneet kuuntelemaan ja lähteneet katsomaan LA:n kaupunkia, kun taivas kerrankin oli pilvessä, eikä auringossa.
  ”—nimenomaan piti pitää huolta, että Jessa ei saa tietää ja tietenkin sinä kerrot hänelle juuri sen, jota hänen ei kuulu tietää ja—”
  Keithin ärsyyntynyt mumina keskeytyi, kun Jessa koputti ovea arasti ja hilasi itsensä sisään. ”Vampyyrejä, huh?”
  Minä tuijotin lattiaa, Keith tuijotti minua.
  Jessa tuli varovasti vähän peremmälle. ”Joten, öö... juotteko te verta?”
  Ja minä kerroin hänelle kaiken ryöppynä. Koko jutun, miten aurinko vaikutti Keithiin, muttei minuun, miten joimme vain eläimistä, miten minä kykenin hypnotisoimaan ihmisiä. Ainoa mitä jätin kertomatta, oli oma historiani, mutta muistin varoittaa, että James ja kumppanit kyllä arvostivat ihmisverta.
  Kun olin lopettanut, Jessa tuijotti minua ihmeissään. ”Okei, eli te ette suunnittele syövänne minua ja Keviniä ja Iania ja Sandya?”
  Minä pudistin päätäni ja Jessa lysähti sohvalle ja alkoi... nauraa? Mitä helvettiä?
  ”Ei ollenkaan niin paha, kuin mitä minä kuvittelin”, hän selitti. ”Ajattelin jo, että aikoisitte tappaa koko kaupungin jättämättä ketään todistajaksi.”
  Joo, taatusti. Ei kehenkään mahtunut niin paljoa verta, kun tässä kaupungissa oli ihmisiä.
  Silloin Kevin juoksi sisään Ian kannoillaan. ”Sherry!” hän huudahti. ”Sherry, voitko lukea meille sadun. Sandykin pyysi eilen illalla.”
  Minä sanoin, että voin.

A/N: Kommenttia?

[Vanamo]

Ihanaa, uusi luku!
Mutta neljänneksi viiminen, mulle tulee niin ikävä tätä loisto-ficciä.. <3

Kirjoitat ihan loistavasti, ja olet onnistunut luomaan kaikille henkilöille mielenkiintoisen persoonan.
James oli hitusen tyhmä, paljastaa nyt suuri salaisuus edes yrittämättä keksiä jotain hyvää valhetta..

Luulin Jessaa jotenkin tyhmemmäksi, mutta kaipa tuollaiset asiat, kuten haavan ylinopea paraneminen, huomaa väkisinkin.
Ihmeen hyvin Jessa myös otti tuon vampyyri asian.

Kai tässä ficissä kuullaan vielä jotain Culleneista?
Toivon niin että Culleneiden ja Sherryn tiet kohtaavat.

Ja taas toivon tietystikin jatkoa, kiitos tästä ihanasta ficistä! <3
Tietystikin tämä on yhä paras ficci, mitä täältä löytää.  

Huomasin, että tässäkin kommentissa on aika monta loistava/hyvä/paras/mahtava-sanaa..


Hihii, minkäs sille voi. Mä vaan niin rakastan tätä ficciä. <3 

[ppuhpallura]

oi, kaksi uutta lukua enkä minä tietenkään ole niitä huomannut 
ja taas kerran tykkäsin.
muutaman virheen löysin, mutten laiskuuttani jaksa niitä enää lähteä etsimään.
jatkoa odotellen 

[Merkku]

Uusi luku! Ihanaaa! Olisitpa ollut näkemmässä kuinka hihhuloin huoneessa kun huomasin uuden ficin  
Toivottavasti Culleneista kuuluu vielä jotain.
Tää fic loppuu jo pian.  
James on muuten aika tyhmä. Mennä nyt paljastamaan vaivalla vaalittu salaisuus.

// Merkku

[Parisade]

Merkku: kiitos. James on tosiaan vähän huolimaton.
ppuhpallura: kiitos
Vanamo: kiitos. Culleneista kuulllaan kyllä vielä

59. Jessan idea

2003, Los Angeles, USA

Maailma kulki ihan oikeaa tahtia, niiden kahden ja puolen vuoden ajan. Jessa eli unelmaansa, hän oli juuri saanut roolin, jostain elokuvasta, joka kuulemma tulisi olemaan koko vuoden menestys. Minä en ihan jaksanut uskoa siihen, mutta sitä ei kannattanut Jessalle sanoa. Hän kuvitteli vakaasti olevansa seuraava Oscar-voittaja ja mikäs siinä. Luulkoon, mitä luuli.
  Kevin ja Ian eivät ikävä kyllä muuttuneet yhtään helpommiksi tapauksiksi, vaikka tulivatkin vanhemmiksi. Ei, kirkuminen ei loppunut hetkeksikään tässä talossa, mutta siihen tottui ja ennen pitkää alkoi pitää niiden kakaroiden tappelua normaalina. Tavallaan oli helpottavaakin tietää, että jossain olisi aina elämää.
  Nancy teki töitä nykyään ihan hirveästi. Hän toimi jonkun ökyrikkaan liikemiehen sihteerinä ja joka kerta kun näin häntä, hän vaikutti niin kiireiseltä ja rasittuneelta kuin olla ja voi. Mutta siihenkin tottui, että Nancy ei oikeastaan ollut kauheasti kotona, ja silloin kuin oli, hän sulkeutui työhuoneeseensa soittelemaan ties mitä puheluita. Se oli ihan normaalia.
  Valitettavasti oli kuitenkin jotain, mikä ei ollut normaalia, jotain mitä ei voinut kuitata olankohautuksella ja vain unohtaa. Keithin mielestä minun olisi pitänyt osata odottaa sitä, mutta en vain kyennyt valmistautumaan pahimpaan, vaikka se miten olisi ollut järkevää.
  Sandy oli mennyt huonommaksi. Hän joutui nykyään syömään ties mitä lääkkeitä ja käymään sairaalassa tarkastuskäynnillä kaksi kertaa kuukaudessa. Lääkäri oli sanonut Nancylle, että Sandyn eläisi hyvällä tuurilla vielä muutaman vuoden, mutta sen varaan ei kannattaisi laskea.
  Ja vaikka minä miten tiesin, että pitäisi ottaa Sandyyn etäisyyttä, pitäisi koittaa hyväksyä koko asia ja niin edelleen, minä en vain voinut. Minun oli pakko pitää Sandy lähelläni, vaikka tiesinkin sen olevan typerää. Oli vain pakko.
  Mutta joinain hetkinä Sandyn aiheuttaman huolenkin pystyi unohtamaan. Niinä hetkinä Keith oli aina paikalla, enkä voinut kuin kiittää Jumalaa siitä, että minulla oli hänet. Mistään ei olisi tullut mitään ilman Keithiä.

Heräsin säpsähtäen omassa sängyssäni. Nousin haukotellen istumaan ja säpsähdin, kun liike sattui kasvoihini. Joopa joo... hyvien iltojen seuraus oli aina kivut aamulla. Hymyilin väkisinkin ajatellessani viime iltaa. Mihinköhän hittoon Keith oli taas mennyt?
  Ikkunoista sisään paistavasta auringosta päättelin, että oli jo aamu. Vääntäydyin irvistäen pystyyn ja kaavin äkkiä jostain vaatteet päälleni. Sitten sipsuttelin kahdet portaat alas valoisaan olohuoneeseen, joka oli poikkeuksellisesti tyhjä. Ei se toisaalta ihme ollutkaan, sillä kello näytti vasta puolta seitsemää ja nyt oli viikonloppu. Nancy olisi kaiketi jo lähtenyt, mutta muut taisivat torkkua onnellisesti sängyissään.
  Livahdin terassille nauttimaan auringosta. Helleaalto keskellä helmikuuta oli tervetullut täälläkin. Los Angelesia ei varsinaisesti voinut väittää kylmäksi kaupungiksi, mutta ei siellä ollut talvella puoliksikaan niin lämmin kuin Karibialla oli ollut. Nyt oli kuitenkin reilut kaksikymmentä astetta lämmintä ja se oli ihan mukavaa vaihtelua sille normaalille kymmenelle asteelle.
  Keithin ääni kutsui minua jostain ja minä livahdin lasiovesta terassille, jossa Keith luku lehteä valkea iho kimallellen. Hän nousi veti minut viereensä puutarhakeinuun ja minä painauduin häntä vasten kaipaavana. Värähdin hieman, Keithin huulten osuessa huulilleni, jotka olivat vielä eilisillasta kipeät.
  "Mmm", minä huokaisin, hänen irrottautuessaan suudelmasta. "Lisää kiitos."
  Keith nauroi pehmeästi ja veti hiukset pois kasvoiltani. "Nukuitko hyvinkin?"
  Irvistin valoisasti. "Tosi hyvin. Näin jännää unta, jossa minua ajoi takaa joku iso punainen otus, en ole ihan varma mikä se oli. Kumminkin, sitten vastaan tuli samanlainen sininen otus ja se hyökkäsi ensimmäisen kimppuun ja minä häivyin paikalta. Sitten tuli kaatosade, eikä ollut yhtään kivaa, kun hiukseni kastuivat. Onneksi se oli vain unta."
  Keith nauroi. "No onneksi", hän myönsi huvittuneena. "Miten hirveää olisikaan, jos hiuksesi oikeasti kastuisivat."
  No niin olisikin! Ainakin tänään, kun hiukseni olivat niin takussa kuin olla ja voi. Jos tähän päälle tulisi vielä vettä, en saisi niitä enää ikinä selväksi. En kuitenkaan alkanut selittää asiaa Keithille, koska hän ei olisi millään ymmärtänyt. Niinpä tyydyinkin siis vain nojautumaan eteenpäin ja ottamaan vastaan toisen suudelman, tällä kertaa syvemmän kuin edellinen.
  Kietaisin käteni Keithin niskaan ja hän veti minut puolittain syliinsä. Joskus elämä oli juurin näin täydellistä, ainakin tällaisina päivänä, kun maailmassa oli lämmin. Keithin huulet vaelsivat hitaasti kaulalleni ja minä tiukensin otettani hänestä. Tuntui melkein, kuin olisin noussut ilmaan onnesta.
  "Hyi, yäk." Jessa oli tullut ovelle. Hän silmäili meitä hiljaa kikattaen.
  Keith siirsi minua hiukan, niin että näki Jessan. "Kuule, Jess, voisitko painua takaisin yläkertaan tai jotain.
  Minä suikkasin suukon hänen huulilleen. "Meillä alkoi juuri olla hauskaan."
  "Niin minä näen sen." Jessa irvisti leveästi. "Teillä on huone, käyttäkää sitä."
  Juuri eilisiltanahan me olimme käyttäneet sitä. Jessalla ei ollut ollenkaan käsitystä siitä, miten vaihtelu virkistää. Ja miksi hemmetissä hänkin oli hereillä näin aikaisin. Yleensä tuota tyttöä ei saanut millään ylös sängystä ennen kahtatoista. "Onko sinulla tänään jotain ohjelmaa", minä kysyin viattomasti.
  Jessa ravisti silkinsileitä hiuksiaan. "Njää, luultavasti mädännyn taas koko päivän kotona. "Entä te, onko luvassa mitään hauskaa?"
  Milloin minulla ja Keithillä muka milloinkaan olisi luvassa mitään Jessan mielestä hauskaa? Keith olisi taas jumissa täällä pimeän tuloon asti ja sen jälkeen ei oikein enää haluttanut tehdä mitään. Ei ainakaan tänään. Tänään oli sellainen päivä, jona kuului vain rentoutua.
  Kevinin uninen ääni kuului ovelta. "Mitä te oikein teette?" Äh miksi kaikkien piti herätä niin aikaisin tänään? Nyt ei ollut edes koulupäivä. Vaikka Nancy sanoikin aina, että lasten rytmi ei saanut mennä viikonloppuisin sekaisin. Minusta se oli naurettavaa. Kyllä nyt kuului saada nukkua, kun siihen kerran oli tilaisuus.
  "Me otetaan aurinkoa", minä selostin Kevinille. "Jutellaan." Painoin toisen suukon Keithin huulille. "Nuoleskellaan."
  Kevin kiipesi syliini tuolille. "Yäk", hän kommentoi. "Minä en pystynyt viime yönä nukkumaan ollenkaan, kun seinän läpi kuului jotain hirveää meteliä. Ihan kuin jotain olisi mennyt rikki tai jotain.
  Minä pidätin nauruani. Meidän tv oli tosiaan yöllä mennyt rikki, kun olin heittänyt kenkäni vähän liian kovaa vaatekaappia kohti. Valitettavasti Keith oli juuri sillä hetkellä kaatanut minut sängylle ja olin osunut ohi: kengät olivat osuneet televisioon, jonka surkea kiinnitys ei ollut pitänyt ja se oli rämähtänyt lattiaan. "Siitä tulikin mieleen, että meidän tarvitsee tilata uusi tv." Minä huokaisin ja vilkaisin Keithiä ovelasti. "Ostetaan tällä kertaa vielä isompi.
  Keith ei yhtään ymmärtänyt, miksi viisikymmentätuumainen televisio ei ollut tarpeeksi kookas. "Jos on pakko."
  Oli todellakin pakko. Keithin yhdessä tiedelehdessä oli juuri kerrottu ihanasta plasmatelevisiosta, joka olisi ISO. Valtava. Kaunis, komea, mahtava. Juuri oikean lainen meidän makuuhuoneeseemme.
  Keviniä ei telkkarimme kiinnostanut. "Sherry, tule lukemaan meille satu", hän sanoi käskevään sävyyn. "Ian sai eilen uuden kivan kirjan ja minä haluan, että sinä luet sen meille."
  Kevin halusi aina monenlaista. Hän ei kuitenkaan ikinä jättäisi meitä rauhaan, jos en menisi lukemaan sitä satua. Minä olin jo nousemassa ylös, kun Keith tarttui vyötäisilleni. "Sherry, lukee sen teille illalla, hän on nyt varattu." Hän näköjään osasi sanoa Kevinille ei paremmin kuin minä.
  "Minä haluan, että se luetaan nyt", Kevin sanoi itsepäisesti. "Sherry, se on kiva kirja, siinä kerrotaan muumiosta. Haudanryöstäjät kaivaa egyptiläistä hautaa ja PUM, siellä onkin muumio. Takakannessa sanottiin, että se muumio alkaa hallita sitä kaupunkia, jossa ne haudanryöstäjät asuu. Äiti sanoi, että niiden olisi ehkä kannattanut jättää se hauta ryöstämättä."
  Ai kun mielenkiintoista. Minuahan kiinnostivatkin muumiot ja haudanryöstäjät niin kovasti. "Minä luen sen illalla, niin kuin Keith sanoi. Sandy ja Iankaan eivät ole vielä heränneet."
  Kevin mutristi huuliaan. "Sitten minä herätän ne", hän uhosi ja katosi sisälle, ennen kuin ehdin estää häntä. Olisi tuo nyt voinut antaa sisarustensa nukkua. Vaikka kai sillä oli kiire päästä kiusaamaan jotakuta. Kevin ei osannut olla hetkeäkään paikoillaan.
  "Ärsyttää", Jessa sanoi. "Minun elämäni on ihan tylsää nykyään. Pian tosin alkaa sen uuden elokuvan kuvaukset. Sinä et uskokaan, Sherry, miten paras The Dying Dreamsista tulee. Puhuin eilen ohjaajan kanssa ja hän kertoi, että käsikirjoitus on melkein valmis. Loistavaa, sanon minä! Olen niin kauan odottanut, että--"
  Suljin Jessan jorinan jonnekin taustalle. Kaamea pälätys koko ajan, vaikka minä halusin olla rauhassa. Siirsin huomioni takaisin Keithiin, joka hymyili pienesti ja suuteli minua lempeästi.
  "—ja sitten roolihahmoni menee naimisiin, ja sitten—" Jessa huomasi, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. "Sherry!"
  Minä käännyin katsomaan hapan ilme kasvoillani. "Joo?"
  Hän mulkaisi meitä paheksuvasti. "Te olette mahdottomia."
  Ja kai me olimmekin. Mutta maailmassa oli vain niin paljon mielenkiintoisempaakin tekemistä, kun Jessan ihanaisen elokuvaroolin kuuntelu.
  "Joka tapauksessa, odotan innolla, että saan pukeutua siihen hääpukuun", Jessa ilmoitti. "Hääpuvut on kauhean hienoja ja melkein kannattaa mennä naimisiin ihan sen takia, että pääsee käyttämään sellaista. Sinullekin saisi jonkun ihanan röyhelömekon, Sherry, ja se näyttäisi ihanalta kun olet noin hoikka."
  Minä irvistin ja käänsi selkäni hänelle. "Enpä usko."
  Jessan ääneen syttynyt vivahde oli melkein pelottavaa katseltavaa. Hänen sanansa kuulostivat ovelilta ja laskelmoivilta, kun hän täräytti. "Sherry ja Keith, oletteko te naimisissa?"
  Keith loi häneen kummastuneen katseen, mutta minä painoin pään käsiini. "Ei!"
  "Ai ettekö?" Jessa näytti ilahtuneelta. "Te olette olleet yhdessä, mitä, yli viisikymmentä vuotta, ettekä vai ole naimisissa?"
  Ei se nyt niin outoa ollut. Minä en halunnut naimisiin. Ja toisin kuin Jessa, pidin häitä yksinomaan turhana ja naurettavana tilaisuutena. Mitä järkeä naimisiin menossa muka oli? Kiskoin Keithin ylös puutarhatuolilta ja lähdin ovea kohti. "Anna olla Jessa."
  Jessa seurasi meitä sisälle innostunut ilme kasvoillaan. "Mitä, Sherry, te olette eläneet synnissä ikuisuuden. Eikö pikkuhiljaa olisi aika sitoutua?"
  Ei todellakaan ollut. Sitoutuminen oli niitä varten, jotka pelkäsivät suhteensa rikkoutuvan ja sitä vaara minulla ja Keithillä ei ollut ollenkaan. Näpäytin Jessalle toisen äänekkään ein, mutta hän ei ollut kuulevinaan.
  "Raamatun mukaan avioliiton ulkopuoleinen seksi on syntiä."
  "Raamattu on täynnä satuja", minä huomautin. "Älä edes yritä, Jessa, minä ja Keith emme ole tarpeeksi uskonnollisia mennäksemme tuohon halpaan.
  "Entäs sitten", Jessa intti. "Ei sitä välttämättä tarvitse uskoa Jumalaan, että voisi mennä naimisiin.”
  ”Ei niin, mutta avioliittoon on kuitenkin hyvä uskoa”, minä kivahdin. ”Usko jo, Jess, häitä ei ole eikä tule.” Minä pompin portaat yläkertaan ja jätin Keithin kuuntelemaan Jessan aneluja.

Sain melkein sydänkohtauksen sinä iltana, kun olin juuri lopettanut iltasadun lukua Kevinille, Ianille ja Sandylle. Peittelin Sandyn sänkyynsä ja lähdin hipsimään takaisin omalle puolelleni, kun Jessa tuli minua vastaan Keithiä hihasta repien ja omahyväinen hymy kasvoillaan.
  ”Missä te olette olleet?” minä tiukkasin ärtyneenä. Heti kun oli alkanut hämärtää, nuo kaksi olivat ottaneet Jessan auton ja paenneet ties minne hornan tuuttiin. Se tästä vielä puuttuisi, että Jessa varastaisi poikaystäväni.
  Keith virnisti minulle ilkikurisesti ja veti taskustaan jotain neliskanttista. ”En aio polvistua, me elämme 2000-luvulla.”
  Minua huimasi. ”Sinä pilailet, vai mitä”, minä rääkäisin. Olisin sillä hetkellä voinut taittaa Jessalta niskat nurin. ”Miten tuo kiero noita oikein onnistui suostuttelemaan sinut tähän?”
  Jessa nakkeli niskojaan. ”Älä viitsi, Sherry, Keith haluaa mennä naimisiin sinun kanssasi. Etkä sinä sanoisi hänelle ei, ethän?
  Voisin ihan hyvin sanoakin. Loin Keithin pitelemään sormusrasiaan ilkeän katseen kun Jessa jatkoi selitystään siitä, miten oli jo tilannut hääneuvojan ja vihkimispaikankin. Tämä ei voinut olla todellista, minä en suostuisi tähän. Mikä hemmetin into Jessalla oli aina lähteä toteuttamaan jotain hetkellisiä päähänpistojaan?
  ”Sandy rakastaa häitä”, Jessa huokaisi. ”Eikä hän ole ehkä enää näkemässä, kun minä menen naimisiin, Sherry, ihan totta. Etkö sinä voisi edes Sandyn vuoksi suostua tähän?”
  Minä mulkoilin häntä raivoissani. Oli väärin ja epäreilua, että Jessa käytti Sandyn sairautta hyväkseen tuolla lailla. Ei se ollut mitenkään oikein tai kohtuullista ja sitten Jessa vielä kehtasi saarnata synneistä. Tämä oli puhdasta kiristystä.
  Keith ojensi sormusrasiaa haastavasti hymyillen. Helvetin helvetti. Nappasin rasian käteeni ja kaivoin sormuksen sen sisältä nyrpeä ilme kasvoillani. Pujottaessani sitä sormeeni, en voinut olla huomaamatta miten kaunis se oikeastaan oli. En kuitenkaan sanonut mitään ääneen, vaan näytin Jessalle keskisormea vihaisesti irvistäen. Hemmetin ääliö.
  Jessa ei välittänyt rumasta irvistyksestäni tippaakaan. Hän hymyili onnellisena ja syöksähti halaamaan minua. ”Onneksi olkoon”, hän supatti, vaikka koko sotkussa ei ollut onnen häivääkään. ”Minä aion olla kaaso, tiedoksi vain. Älä sinä välitä mistään, Sherry, minä hoidan kaiken. Tehdään Sandystä morsiusneito ja Ianista ja Kevinistä sulhaspoikia. He tulevat niin iloisiksi.
  Sandy ehkä joo, mutta epäilin vahvasti, kiinnostaisiko Keviniä ja Iania heitellä kukkia häävieraiden päälle. Huokaisten, minä irrottauduin Jessan halauksesta ja kiskoin Keithin mukanani pois. Tarvitsisin ehdottomasti hermolääkettä.

                                                                 *******************

Hääpäiväksi oli sovittu toukokuun toinen lauantai. Niiden kolmen kuukauden aikana koko talo oli ollut aivan sekaisin, jopa Nancy oli jaksanut innostua siitä tosiasiasta, että nyt oli oikeasti häät järjestettävänä. Jessa ja hääsuunnittelija sähläsivät ja kiirehtivät, eivätkä paljon muuta tehneetkään kuin järjestelivät asioita saadakseen kaiken valmiiksi. Itse minä olin ihan kyllästynyt siihen, että minusta koko ajan otettiin mittoja hääpukua varten, ei vain hitto vieköön kiinnostanut. Olin kieltänyt Jessaa hankkimasta mitään valkoista röyhelökapistusta, mutta epäilin vahvasti, aikoiko hän totella minua.
  Ainut, mikä jäi minun ja Keithin vastuulle oli kutsukorttien lähettäminen. Ja Jessa nosti ihan järkyttävän metelin, kahta viikkoa ennen häitä, kun hänelle selvisi, ettemme olleet vieläkään hoitaneet asiaa.
  ”Sherry, ymmärrätkö, että olen varannut paikan viidellekymmenelle kutsuvieraalle!” Jessa inisi. ”Ihmisillä voi olla menoa. Miksi sinä aina jätät kaiken viime tinkaan?”
  ”Viidellekymmenelle?” minä puuskahdin epäuskoisena. Minä ja Keith emme tunteneet edes puoliksi niin montaa ihmistä tai vampyyriä. Minkä helvetin takia Jessa meni varaamaan paikan viidellekymmenelle vieraalle? ”Kuule, minä haluan kutsua ehkä viisi henkilöä plus teidät.”
  Jessa mulkaisi minua pahasti. ”Ota sitten vähän äkkiä yhteyttä niihin viiteen! Kutsukortit eivät enää ehdi perille, mutta koita vaikka soittaa. Minä hoidan loput.”
  ’Hoidan loput’ kalskahti minun korvaani vähän uhkaavalta. Luultavasti Jessa päätyisi kutsumaan häihini ison joukon ihmisiä, joita en ollut ikinä tavannut. No, samapa tuo. Jessa kutsukoon vaikka sata vierasta, kunhan minä saisin omani paikalle.
  Sekin voisi tosin olla ongelmallista. ”Miten minä muka niihin otan yhteyttä?” minä kysyin nyrpeänä. ”Minun ystävilläni ei valitettavasti kenelläkään ole pysyvää osoitetta.”
  Jessa kohautti olkapäitään. ”Se on sinun ongelmasi, mitäs et ajatellut asiaa aikaisemmin.´”
  Höh, mitä vikaa asian ajattelemisessa nyt oli? Paitsi että, jos en vähän äkkiä kaivaisi jostain niiden yhtien osoitteita, ne ainoat henkilöt, jotka itse asiassa halusin häihini, eivät olisi paikalla.
  Minä loin anovan katseen Keithiin, vaikka en ollutkaan ihan varma, mitä halusin hänen tekevän. Karmelilla ja Johnilla ei ollut edes kännyköitä, Jamesin porukasta nyt puhumattakaan. Miksi ne eivät voineet noudattaa edistystä ja pysyä tavoiteltavissa.
  Keith näytti miettivältä. "Minä voin yrittää yhtä juttua?"
  Minä halusin tietää, miten hän oikein kuvitteli voivansa taikoa toisten olinpaikat selville. "Mitä juttua?" minä tivasin, mutta Keith oli jo kadonnut yläkertaan johtaviin portaisiin.

Noin kaksi tuntia myöhemmin, kun olimme Jessan kanssa tuijottamassa koristekukkien kuvia, Keith palasi takaisin alakertaan päätään pudistellen. "Sher, minä olen pahoillani. Jamesia, Victoriaa ja Laurentia on ihan mahdoton saada kiinni, he eivät liiku ihmisten ilmoilla. Onnistuin kuitenkin murtautumaan Kanadalaisten hotellien asiakasrekisteriin ja sain selville, että Karm ja John ovat tällä hetkellä Ottawassa. Hän heitti jonkun paperilapun syliini. "Tässä on respan numero. Voit joutua suostuttelemaan hetken, ennen kuin siellä suostutaan yhdistämään Karmelin ja Johnin huoneeseen."
  Minä murjotin. Tietenkin puolikas hyvä oli parempi kuin ei mitään, mutta minä oikeasti halusin Jamesin porukan tänne. Tämä ei ollut yhtään reilua.
  "Siitäs sait", Jessa huomautti. "Mitäs et hoida asioita ajallaan."
   Minä mulkaisin ensin häntä ja sitten Keithiä, joka vaikutti jotenkin hermostuneelta seisoessaan siinä ja vaihdellessaan painoa jalalta toiselle. "Mitä?" minä kivahdin.
  Keith istui sohvalle ja tarttui molempiin käsiini. Hänen silmänsä porautuivat suoraan tajuntani perukoille, hänen sanoessaan kiinteällä äänellä. "Minulla on toinenkin numero, Sherry."
  Räpäytin silmiäni ällistyneenä. Juurihan Keith oli sanonut, että Jamesia, Victoriaa ja Laurentia olisi mahdoton saada kiinni. "Kenen numero?"
  Hän ojensi minulle toisen paperilappusen, jossa oli puhelin numero, ja sen nimi, jolle numero kuului.
  Minä kavahdin taaksepäin, riuhtaisten itseni pois Keithin otteesta ja heitin lapun kauhuissani pois läheltäni. Maailma pyöri silmissäni ja vatsassani muljahti inhottavasti, kun tajusin, että seinät huojuivat ympärilläni. Ääneni kajahti olohuoneessa kuin kello kirkossa. "EI!"  Miten Keith saattoi edes ehdottaa mitään tuollaista? Eikö me muka oltu käyty tämä tarpeeksi montaa kertaa läpi, enkö minä ollut muka selittänyt tarpeeksi selvästi, miksi se oli huono idea.
  Keith veti minut syliinsä vastusteluistani huolimatta ja vasta silloin tajusin täriseväni hillittömästi paikallani.
  "Rauhoitu, Sherry, se oli vain ehdotus.
  No oli kyllä niin huono ehdotus, ettei tyhmempiä löytynyt. "Miksi sinun pitää aina pilata kaikki?"
  Keith pyysi anteeksi ja veti minut tiukemmin itseään vasten. Hänen suuteli huuliani pehmeästi ja kaikki se, mitä en halunnut muistaa alkoi hiljalleen liueta tiehensä. Niin kauan kuin olisin Keithin kanssa, olisin taivaassa.
  Kumpikaan meistä ei huomannut, kun Jessa kumartui ja poimi lattialta minun äsken siihen heittämän paperilapun.


2003, Juneau, Alaska

Jasper

Tunsin Alicen jäykistyvän vieressäni uutisten loppuessa. Hänen kauniille kasvoilleen levisi innostunut hymy ja pystyin vaistoamaan hänestä huokuvan jännityksen. ”Joku soittaa.”
  Edward irrotti katseensa televisiosta ja rypisti otsaansa. Epätietoisuudesta päätellen Alice ei ollut nähnyt, muuta kuin soiton. Kuin tilauksesta puhelin alkoi piristä pöydällä jotenkin vaativan oloisena. Emmett oli lähinnä, mutta hän vain heilautti laiskana kättään ja antoi sen laskeutua Rosalien harteille. Rosaliekaan ei tehnyt elettäkään vastatakseen puhelimeen, mutta vastapäätä istuva Carlisle vilkaisi Alicea ja nappasi puhelimen korvalleen. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin soittaja puhkesi puhumaan.
  ”Heippa, kuka siellä on?” Minä kuulin toisesta päästä vastaavan äänen, vaikka istuin toisella puolella pöytää. Se oli iloinen ihmisääni, kirkas ja heleä.  
  Carlisle rypisti otsaansa kummastuneena. ”Carlisle Cullen.”
  Ihmistyttö naurahti iloisesti ennen kuin esitteli itsensä. ”Hyvää iltaa, Carlisle Cullen. Minun nimeni on Jessa Santos, etkä sinä tunne minua, mutta minulla on siitä huolimatta tärkeää asiaa. Haluaisin esittää hääkutsun.”
  Viimeistään nyt jokaisen huomio kiinnittyi Carlisleen, joka nojautui eteenpäin hämmästyneenä. ”Hääkutsun?”
  ”Jep. Morsian on niin tyhmä, ettei älynnyt järjestää asiaa aiemmin, muuten olisitte luultavasti saaneet hienon kortin. Nyt minun on kuitenkin tyydyttävä esittämään kutsu puhelimitse, mikä on tosi kurjaa, koska kaikki muu, näissä häissä on ihan täydellistä. Hääpäivä on lyhyesti sanottuna jo hieman yli viikon päässä ja—”
  ”Hetkinen”, Carlisle keskeytti tytön puhetulvan. ”Onko tämä varmasti oikea numero.”
  Jessa Santos heläytti iloisen naurun. ”Joo, uskon niin. Ainakin sen mukaan, mitä minä sain pääteltyä yhdestä sekavasta keskustelusta, te tunnette hääparin.”
  Emmett heitti uteliaan katseen Aliceen. ”Kuka meidän tuttumme muka on menossa naimisiin?”
  Alice ravisti päätään. Ilmeisesti hän ei ollut nähnyt sitä ennalta.
  Jessa jatkoi pölinäänsä puhelimessa antamatta Carlislelle ollenkaan suunvuoroa. ”—sijaitsee Los Angelesissa ja täältä saa yöpaikan ja on hyvää ruokaa ja—”
  Emmett nappasi puhelimen epäkohteliaasti Carlislen kädestä. ”Hetkinen, kuka aikoo mennä naimisiin?”
  Jessa nauroi kysymykselle aivan kuin vastaus olisi ollut ilmiselvä. ”Sherry ja Keith tietenkin.”

A/N: Kommenttia?

[jennumiu]

ooh, häät <3 ihanaa

Milloin minulla ja Keithillä muka milloinkaan olisi luvassa mitään Jessa mielestä hauskaa?

Jessan ?
ihana luku taas   

jatkoa odotellen,

jennumiu

[Catwoman]

Oioioi ihana luku!! Tätä on odotettu, vihdoin ne menee naimisiin <3 Ja Cullenit tuli taas mukaan ! Jjjjjes ! Jatkoa pyydän kiitos nam .