Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Parisade]

zalluski: niimpä, jos vaikka :D

39. Suojelutyötä

1963, Augusta, USA

Teki mieli kiroilla, mutten viitsinyt. Teki mieli huutaa, mutten voinut. Teki mieli itkeä, mutten pystynyt. Miten hitossa tässä oli näin päässyt käymään.
  Tämä pilaisi kaiken. Ihan kaiken. Tietysti ne olivat SANONEET, etteivät tarvitsisi osuutta rahoista, mutta minä en ainakaan mennyt lankaan. Ei kukaan nyt oikeasti voinut haluta auttaa meitä vain huvin vuoksi. Eivät ainakaan nuo. Jo päältäpäin näki, että he olivat ahneempia kuin kukaan.
  Minä en halunnut tehdä tätä. En halunnut ottaa Jamesia, Victoriaa ja Laurentia mukaan suunnitelmiini. Mutta sinne ne nyt kuitenkin olivat ängenneet ja vaikutti siltä, etten voisi asialle mitään. Keith oli sanonut, että kannatti olla ystävällinen ja kohtelias vieraille. Paskat, sanon minä. Kenellekään ei tarvinnut olla ystävällinen, ellei halunnut.
  Pakko se oli kuitenkin myöntää, että noilla kolmella oli ihan käyttökelpoisia ideoita. Sellaisia, joita minä en ollut tullut ajatelleeksikaan. Nykyisessä suunnitelmassamme tuli aika radikaalisti ilmi myös Keithin ja Karmelin suunnittelukyvyt. Parin viimeviikon aikana he olivat kehränneet yhdessä Johnin ja Jamesin kanssa kokoon juonen, jollaista ei ollut toista.
  ”Hyvä on”, Keith sanoi käsiään yhteen hieroskellen ja nosti pohjapiirrosta, jonka Victoria oli käynyt nopeasti pöllimässä kaupungintalolta. ”Käydään tämä läpi vielä kerran. Sherry siis menee huomenna vähän tunnustelemaan maastoa, keksi joku tarina, sillä ei ole paljoakaan väliä.” Hän vilkaisi minua nopeasti. ”Hodges säilyttää omaisuuttaan kotona, kassakaapissa, hän ei luota pankkeihin. Kassakaapin olinpaikka pitäisi selvittää. Pystytkö sinä siihen?”
  Minä nyökkäsin suu tiukkana viivana. Kai minä pystyisin sen tekemään. Tehtävä ei kuulostanut mahdottomalta.
  Keith väläytti minulle nopean hymyn ja jatkoi sitten: ”Ensiviikolla on tämä öljy-yhtiöiden suurkokous New Yorkissa, Hodges ei taatusti jätä sitä väliin. Kartanossa on silloin vain vartijat ja palvelusväki. Meidän aikamme iskeä siis. Vartijoiden tappaminen tuskin on tarpeellista, mutta onnistuu kyllä tarpeen tullen. John, Victoria, te turvaatte selustaamme ja Laurent odottaa takaportilla auton kanssa. Me loput menemme sisälle, murramme kassakaapin, tyhjäämme sen nopeasti ja kannamme saaliin kattoikkunan kautta takaportille.”
  ”Mitä jos takaportillakin on vartioita”, Karmel kysyi pilkallisesti. ”Mitä me sitten teemme? Tapamme ne ja murtaudumme ulos vai?”
  Keith ei välittänyt Karmelin ivasta. ”Muurin yli pääsee tarvittaessa”, hän tokaisi. ”Onko jokin muu epäselvää.”
  John vilkaisi minua epäröiden. ”Tuota, älä ota tätä pahalla, Sherry, mutta kannattaako sinun tulla mukaan? Olet paljon haavoittuvaisempi kuin me muut ja siellä kuitenkin on vartioita.”
  Minun silmäni kaventuivat. Yrittikö John heittää minut ulos koko tehtävästä? Tosi kiva. Haistakoon paskan, tämä oli minun ideani ja minä olisin taatusti mukana hakemassa rakkaita rahojani sen inhottavan Hodgesin hoivista.
  Keith huomasi raivostuneeksi muuttuneen ilmeeni ja laski kätensä rauhoittavasti käsivarrelleni. ”Sherry tulee mukaan, jos haluaa”, hän sanoi varmasti. ”Loppujen lopuksi, jos kaikki menee hyvin, emme näe vartijoista vilaustakaan.”
  Minä irvistin. Tämä oli ihan ajan haaskausta, olisimme voineet parhaillammekin ryöstämässä Hodgesin rahoja. Keith selosti jotakin valmistautumisesta, mutta minusta se oli turhaa. Emme me tarvinneet valmistautumista. Olimme niin hyviä. Kunpa olisi jo ilta, niin päästäisiin toimimaan.

Illalla satoi vettä ihan hulluna. Minun ei olisi kai pitänyt yllättyä, tämä oli juuri minun tuuriani. Olin läpimärkä ja kylmissäni, kun koputin kädet kohmeessa portinvartijan kopperon oveen.
  Oven riuhtaisi auki keski-ikäinen, vakavannäköinen mies. Nielaisin epävarmana, ennen kuin avasin suuni. ”Anteeksi, herra”, minä pyytelin mahdollisimman viattomalla äänellä. ”Minä olen Ester Greene, luonnonsuojeluyhdistyksestä. Tulin pyytämään lahjoitusta herra Hodgesilta.”
  Portinvartija rypisti otsaansa epäilevänä. ”Kuules typykkä, turhaa sinä tänne tulet. Hodges inhoaa kerjäläisiä.”
  Minä mutristin huuliani ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja masentuneelta. Kumma kyllä, taktiikka ei toiminut ollenkaan. Äh, pakko koittaa jotakin muuta. ”Enkö voisi päästä hetkeksi sisään”, minä kysyin ja koitin saada hampaani kalisemaan. Se ei ollut yhtään vaikeaa kylmässä syysilmassa. ”Olen kiertänyt ulkona jo tunteja.” Tuijotin portinvartijaa anovasti.
  Miehen epäröinti leijui ilmassa. Selvää oli, että hän ei olisi ikinä päästänyt normaalitilanteessa ketään sisälle, mutta myrsky ravisteli puita uhkaavan oloisena. Koitin saada vielä vähän epätoivoa silmieni ilmeeseen ja lopulta mies antoi periksi. ”Jimmy!” hän huikkasi. ”Tänne heti.”
  Portinvartijan tuvasta ilmestyi esille ehkä noin kaksikymppinen poika. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomattuaan minut, hänen kasvoilleen nousi leveä virne. ”Kukas tämä on?” Jimmy kysyi.
  ”Ester Greene”, minä vastasin mielistelevästi hymyillen. Tuosta pojasta voisi olla minulle hyötyä. ”Teen vapaaehtoistyötä Amerikan eläintensuojelussa.”
  ”Ohjaa hänet herra Hodgesin luokse”, portinvartija määräsi.
  ”Ok, pomo. Tulehan Ester. Kai se on okei, jos minä sinuttelen?”
  Minä nyökkäsin ja lähdin seuraamaan Jimmyä suuren pihan poikki kartanon etuovia kohti. ”Herra Hodges ei anna koskaan lahjoituksia hyväntekeväisyyteen”, Jimmy valisti minua hilpeään sävyyn. ”Ehkä haluaisit mielummin tulla pitämään minulle seuraa, kuin mennä sinne, muru.”
  ”Ei kiitos”, minä sanoin asialliseen sävyyn. Lähentely-yrityksiä minä tässä nyt viimeiseksi kaipasin.
  Kun saavuimme sisälle Wallace Hodgesin valtavaan taloon, minä en voinut estää huokausta, joka purkautui huuliltani. Tällainen talo olisi kelvannut minullekin. Omaa rauhaa olisi taatusti riittämiin. Paitsi ehkä silloin, kun joku yritti tunkeutua taloon. Niin kuin nyt.
  ”Mitä täällä tapahtuu!” ääni jylisi portaiden yläpäästä. Minä vilkaisin säikähtäneenä ylös ja koitin nähdä mistä ääni kuului. Portaiden yläpäässä seisoi parrakas, äreännäköinen mies, joka mulkoili minua ja Jimmyä kiukkuisesti.
  Jimmy näytti yhtä hermostuneelta, kuin miltä minusta tuntui. Hän teki nopeasti jonkinlaisen puolikumarruksen ja lähti perääntymään ovea kohti mutisten jotain minusta ja eläinsuojelusta. Ovi loksahti äänekkäästi kiinni hänen liuetessaan tiehensä ja minä jäin kasvokkain herra Wallace Hodgesin kanssa.
  Tyyppi oli kieltämättä pelottavan näköinen. Hänellä oli terävät silmät, joiden yläpuolella rypistyivät kiukkuisina paksut ja sotkuiset kulmakarvat. Poskessa kulki valkoinen arpi. Hodgesin vaatteet olivat hienoa laatua ja hänen käsissään oli lukuisia isoja rumia sormuksia.
  ”Ester Greene”, minä esittelin itseni Hodgesin ontuessa portaat alas. ”Kerään varoja länsi-Atlantin valaille. Niiden elinympäristö uhkaa saastua itäisen Amerikan aiheuttamista—”
  Hodges loi minuun niin pahan katseen, että vaikenin väkisinkin. Rykäisin kurkkuani ja koitin jatkaa. ”Lahjoitus auttaisi meitä auttamaa—”
  ”Hemmetti, tyttö, eikö sinun ikäisilläsi ole parempaa tekemistä kuin kulkea täällä käsi ojossa”, Hodges murahti. ”Turha minulta on tulla rahaa kerjäämään, sitä et saa. Nyt. Painu tiehesi.”
  Minä kurkistin Hodgesin ohi käytävään. Missäköhän se kassakaappi olisi. ”Öö... voinko käyttää vessaa”, minä kysyin enkelimäisen viattomalla äänellä.”
  Hodges näytti siltä, että olisi halunnut kieltäytyä, mutta murahti kuitenkin myöntävästi. ”Käytävän päähän ja vasemmalle”, hän sanoi. Minä kiitin hymyillen ja hipsin käytävään. Heti kun olin päässyt pois Hodgesin lähettyviltä pinkaisin juoksuun. Nyt se kassakaappi.
  Riuhdon auki monien huoneiden ovia, mutta mistään ei löytynyt mitään, joka edes läheisesti olisi muistuttanut kassakaappia. Turhaantuneena hyppelin suuret pyörreportaat ylös kolmannen kerroksen suureen, lämminsävyiseen huoneeseen, joka oli täynnä arvostettujen taidemaalarien teoksia. Tuijotin niitä ahneesti. Paljonkohan arvoisia nuokin olisivat? Varmaan omaisuuksien. Ehkä meidän pitäisi viedä nekin.
  Silloin katseeni osui siihen. Se oli tavallaan ihan tavallinen seinävaate, mutta jokin siinä kiinnitti huomioni. Ehkä se johtui siitä, että seinävaate oli niin ruma. Eikai kukaan pitäisi vapaaehtoisesti tuollaista seinällä. Tassuttelin sen luokse jännittynein askelin ja vedin seinävaatteen syrjään.
  Siellä se oli. Suuri, rautainen möhkäle, jossa oli numerokoodit. Minä silitin sen kovaa pintaa hellästi. Tässä oli minun aarteeni. Se oli minun. Sen sisältö oli minun. Aaah... paljonkohan rahaa tuolla mahtaisi olla? Pääsisin nauttimaan ennennäkemättömistä rahasummista ja voisin tuhlata ne ihan mihin halusin. Ostaa Lontoosta vaatteita, kenkiä, koruja, iso talo jostakin rannikolta vain minulle ja Keithille ja oma uima-allas ja—
  ”Käänny ympäri ja pidä kädet näkyvissä.”
  Jähmetyin kuullessani komennon takaani. Käännyin hitaasti kannoillani ja huomasin tuijottavani Wallace Hodgesia suoraa silmiin. Miehen arpisilla kasvoilla oli mielipuolinen hymy ja hänen kädessään – minua huimasi – hänen kädessään komeili pitkä kivääri, jonka piippu oli suunnattu suoraa kohti minua. ”Ester Greene, niinhän. Vai yrität sinä urkkia minun kassakaappiani.” Hodgesin kurkusta purkautui ilkeä nauru hänen heilutellessaan asettaan minua kohti. ”Arvaa miten käy tytöille, jotka koittavat urkkia minun kassakaappiani? Aivan niin, he kuolevat.”
  Minä tunsin kaiken värin valahtavan pois kasvoiltani kun kivääristä kuului äänekäs naksahdus. Eikai tuo hullu nyt oikeasti minua ampua aikoisi. Sehän oli... mieletöntä!
  Huoneessa kaikuva pamaus sai minut kirkaisemaan heikosti. Hodges nauroi kuin viimeistä päivää ampuessaan kattoon toisenkin laukauksen. Seuraavalla kerralla hän yritti jo osua minuun, mutta ukolla oli niin huono sihti, että hän osui ohi. Siitä huolimatta minä jouduin pakokauhun valtaan. ”Apua!” minä kirkaisin. ”Senkin hullu!”
  Kirkaisuni vain innosti Hodgesia entistäkin enemmän. Hän astui pari askelta lähemmäs ja latasi aseen uudestaan. Minä suljin silmäni. Näin läheltä se ei voisi osua ohi. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Ehkä Hodgesin ryöstäminen ei ollutkaan niin hyvä idea. Tyyppihän oli hullu mielipuoli ja aikoi ilmiselvästi tappaa minut ja—
  ”AAAH!” Hodgesin karjaisu vaimeni kovaan pamaukseen hänen kaatuessaan lattialle. Minun silmäni räpsähtivät auki ja osuivat Jamesiin, joka seisoi keskellä lattiaa ja napsautti tyynesti Hodgesin niskan katki. Koko maailma hiljeni siinä, kun minä tuijotin Wallace Hodgesin ruumista, joka oli äkkiä muuttunut liikkumattomasti. James suoristautui hitaasti ja nyökkäsi minulle.
  ”Kuollut”, hän totesi ja potkaisi Hodgesia jalallaan.
  Minä koitin saada huohotukseni loppumaan. ”Kiitos”, minä sanoin vieläkin vähän järkyttyneen kuuloisena. ”Olen sinulle yhden velkaa. Ihan totta, korvaan tämän vielä joskus.”
  James väläytti jonkin hymyntapaisen. ”Minä muistan tuon.”
  Siinä samassa Karmel, John ja Keith astuivat huoneeseen. ”Jaahas”, Karmel tuhahti. ”Että tälläistä tänään. Missä se kassakaappi nyt oikein on?”
  Minä osoitin takanani olevaa seinävaatetta. ”Tuon takana.”
  Keith ja Karmel kävivät kaapin kimppuun.
  Kaapin avaamisessa meni jonkin aikaa, mutta lopulta Keith sai pyörän antamaan periksi. Öljytyt saranat kääntyivät äänettömästi paikallaan ja kaappi aukeni. Viisi äänekästä henkäystä kaikui huoneessa. Me tuijotimme kassakaappia, joka oli todella iso, todella kestävä ja todella kova. Kaappia jonka olimme saaneet avattua. Kaappia, jonka sisältö kuului meille.
  Ja se kaappi oli täynnä kultaharkkoja.

A/N: Kommenttiaaa!!!

[Annabelle]

Oäääh, en tiedä mitä sanoa Nämä osat ovat olleet taas aivan loistavia ja meinasin jo miettiä, että nytkös sä tuon Sherryn tapatat, kun siltä alkoi viimisessä osassa vaikuttaa.

Kiitos hirveästi taas näistä luvuista, aivan ihania!

- Annabelle

[mai.]

Uusi lukija ilmoittautuu!

Mä tykkään tästä aikas paljonkin, tuo Sherry on jotenkin niin ihana. Just silleen oikeenlainen niinku silleen.

Mä tykkäsin erityisesti niistä luvuista missä Sherry ei oikeen niinku, taisiis. Niistä luvuista missä Sherry oli silleen angst. Ja tälleen niinku juunou.
(yritä tajuta tätä jooko )
Lemmpparilukuja mm. 34. Hyvästi muistot ja 36. Maailman mudassa ja 26. Katkennut

Kiitän.
~minen.

[zalluzki]

Mä aavistelen, että tästä ryöstöstä nyt ei seuraa hyvää. Tykkäsiin

[Bawe]

Tää on vaan jotain niin hienoo, ettei tätä pysty olemaan lukematta! Toi Sherry+Keith+rahat on tosi kiva yhdistelmä, mut ois kyllä kiva sekin, jos ne edes joskus kävisivät vaikka vaan moikkaamassa Cullneita ^^ Täähän on siis vain minun mielipide, ettei siitä sen enempää Ja ehdottomasti odotan jatkoa ja käyn joka päivä urkkimassa sen varalta että ois saapunut!
- Bawe

[Parisade]

Bawe: Cullenit ei ole missään tapauksessa poissa kuvioista
zalluzki: kiitos:D
MinenChan: kiitos:) jostainsyystä tykkään itsekin aika paljon juuri noista angstiluvuista.
Annabelle: En minä Sherryyn ihan vielä ole tarpeeksi kyllästynyt että tappaisin sen. Hänen varalleen on vielä paaaljon suunnitelmia.

A/N: lyhyehkö luku tämä :p Mutta joo. Vaihteeksi vähän tälläistä, jossa ei niin kauheasti tapahdu.

40. Maailmalla

1964, Lontoo, Iso-Britannia

Ja sitten meillä oli rahaa. Meillä oli aina rahaa. Oli rahaa silloin kun kävimme Augustassa shoppailemassa Karmelin kanssa ja raahasimme Victoriankin mukaan. Victoria ei tosin mitään ostanut ja vaikutti muutenkin aika tympääntyneeltä tyttöjen iltaan. Mutta meillä oli rahaa, myös silloin kun matkustimme junalla New Yorkiin. Meillä oli rahaa, kun ostimme Keithin kanssa ykkösluokan liput Lontoon laivaan. Joku – en pystynyt kuollaksenikaan muistamaan kuka se oli – oli joskus sanonut, että raha ei tuonut onnea. Minulle se kuitenkin toi.
  Merimatka oli ärsyttävä. Keinuva liike sai minut melkein voimaan pahoin. En ollut koskaan oikein tykännyt laivoista.
  ”Rantaa ei enää näy”, minä huomautin Keithille lähtömme jälkeisenä päivänä. Seisoimme ulkona kannella ja suolainen meri-ilma kietoutui ympärillemme. Ohutta sumua leijua veden päällä. Näky oli aavemainen, näky oli pelottava ja näky oli uskomattoman kaunis.
  ”Rantaa ei tule näkymään  moneen päivään”, Keith sanoi.
  Nyökkäsin hitaasti. Kyllä minä tiesin sen. Olin ollut merellä ennenkin, vaikka siitä oli kauan, siitä oli ikuisuus. Minä olin vihannut sitä ja minä olin rakastanut sitä. Taisin yhä sekä vihata, että rakastaa sitä. ”Me menemme Lontooseen”, minä sanoin, lähinnä vain itselleni.
  Ja Keith oli siinä ja hänen kätensä painautui niskaani. ”Me menemme minne sinä vain haluat, Sherry. Ihan minne ikinä haluat.”

  Viivyimme Lontoossa koko sen talven. Lontoo oli suuri, Lontoo oli täynnä elämää. Siellä oli parhaat hotellit, mitä olin ikinä nähnyt, siellä oli upeita muotiliikkeitä, tasokkaita, mutta kalliita.
  Ja meillä oli rahaa kasoittain, meillä oli rahaa, kun kävelimme Lontoon kivisiä katuja pitkin, meillä oli rahaa ostaa minulle upeita vaatteita ja niitä myös käytettiin. Ja yksi ihana päivä Keith saapui hotellillemme korurasia kainalossa ja sieltä löytyi maailman upein kaulakoru, jonka kultaiseen riipukseen oli upotettu suuri timantti. Koru oli yksi kauneimmista asioista, jota olin ikinä nähnyt ja kulutin tuntikausia ihailemalla sen värejä taittavaa kiveä. Se toi mieleeni jotain, se toi mieleeni asioita matkan takaa. Se toi mieleeni Susannen kaulakorun, sen hopeisen, jossa oli ollut vihreä kivi.
  Surumielinen hymy hiipi kasvoilleni , kun muistin korun. Minä olin vienyt sen Susannelta. Susanne Febulon, se oli ollut tytön nimi. Muistaakseni se hän oli ollut yksi maailman kovimmista riesoista. Koru oli ollut hieno saalis, ja hienointa siinä oli ollut, että kukaan ei ollut koskaan saanut tietää, miten minä sen korun olin hankkinut. Kukaan ei ollut koskaan arvannut, että minä olin ollut syy siihen, että se poika – Joseph Elant – oli melkein joutunut vankilaan.
  Miksiköhän se ei ollut koskaan selvinnyt kenellekään? Edes Edwardille? Silloin oli ollut niin paljon kaikkea muutakin meneillään. Lämpö helahti poskilleni. Niin, ja se tulipalo. Hitto vieköön, Rosalie oli ollut raivona kauan sen jälkeen.
  Miten hitossa minä oikein suunnittelin selviäväni ilman heitä. En minä ollut valmis olemaan täällä yksin, en ollut valmis jättämään kaikkea taakseni. Ja joskus pystyin unohtamaan, mutta en kokonaan. Katseeni rävähti seinäkalenteriin. Vuosiluku oli 1964. Siitä oli ikuisuus.
  Tunsin vapisevani. Minä olin nyt elänyt kauemmin poissa Culleneilta, kun olin elänyt heidän kanssaan. Yli kymmenen vuotta. Miten tässä oli päässyt käymään näin?
  Askeleet pysähtyivät taakseni. ”Sherry?” Keith polvistui hämmentyneen näköisenä viereeni. ”Mikä on?”
  Minä ravistin päätäni. Olin kunnossa. Mitä tuo tuohon tuli inttämään?
  ”Sherry, itketkö sinä?”
  Minä pillahdin itkuun ja painoin pääni Keithin olkapäähän. ”Minulla... on heitä... kauhea... ikävä...” Nyyhkytykseni kuulosti säälittävältä. Hitto vieköön, miksi minä itkin. Olin päättänyt, etten itkisi. En tämän takia! Mulkaisin Keithiä pahasti. ”Älä edes harkitse, että ehdottaisit, että me mentäisiin takaisin. Me ei voida mennä takaisin, tajuatko, ei voida! He luulevat varmaan, että olen kuollut.”
  Keith nykäisi suupieliään hassusti. ”Eikö se tarkoita, että olisi kiva kertoa, että et ole?”
  ”Ei! Luulkoot mitä luulee.” Pidin pienen tauon ja jatkoin sitten. ”Tämä on kokonaan sinun syytäsi. Jos et olisi ollut niin hiton itsekäs, niin ei olisi tarvinnut lähteä ollenkaan!”
  Keith ei näyttänyt yhtään surulliselta, ei yhtään anteeksipyytävältä. Tavattoman ärsyyntyneeltä vain. ”Kuinka kauan sinä haluat jauhaa tätä samaa asiaa? Eikö me olla jo käyty tämä tarpeeksi monta kertaa läpi?”
  Minä tönäisin hänet kauemmas. Keith ei tajunnut, hän ei tainnut yhtään tajuta. ”Sinä pilasit minun elämäni”, sähähdin ilkeällä äänellä. ”Siitä ei ikinä voi jauhaa liikaa, enkä minä voi ikinä syyttää sinua siitä tarpeeksi. Painu helvettiin.”
  Ja Keith lähti, katosi ulos ovesta kovin, ilmeettömin kasvoin. Minä lysähdin lattialle. Ei siinä mitään, kyllä minä tiesin, että Keith tulisi takaisin, mutta joskus en vain tiennyt... en tiennyt, halusinko hänen tulevan takaisin. Minä halusin antaa hänelle anteeksi, halusin tehdä meidän molempien elämästä helpompaa ja halusin lopettaa hänen vihaamisensa niin, että voisin vain rakastaa häntä. Tai lopettaa rakastamisen, että pystyisin vain vihaamaan häntä. Mutta minä en pystynyt. En pystynyt unohtamaan.
  Miten monta tuntia minä olinkaan odottanut häntä. Miten monta päivää, kuukautta ja vuotta olin vain maannut paikoillani. Miten paljon olin hylännyt hänen takiaan.
  Ja se kaikki johtui minusta. Kaikki johtui siitä, että olin niin naurettavan riippuvainen hänen läsnäolostaan. Säälittävää, sitä se oli. Tulisi aina olemaan.

Hän tuli takaisin vasta seuraavana päivänä. Aluksi hän ei puhunut mitään, silmäili vain ympärilleen arvioivan näköisenä. Minäkään en viitsinyt avata keskustelua, tuijotin häntä vain. Keithin paluu oli helpotus, vaikka sitä en ikinä hänelle myöntäisikään. Totta kai minä olin TIENNYT että hän tulisi takaisin. Siihen uskominen vain oli vaikeampaa. Miten minä muka pystyisin sen vannomaan? Olihan Keith kerran jo lähtenyt.
  ”Taas sataa”, Keith totesi ikkunasta kurkistaessaan.
  Minä nyökkäsin ja nyrpistin nenääni. ”Miksi Lontoo on näin märkä? Eihän täällä voi liikkua ollenkaan kastumatta.” Tavallaan tilanne oli aika ironinen. Eilen me olimme riidelleet ja tänään me vai puhuimme säästä? Niin tyypillistä.
  ”Olisi pitänyt tulla kesällä”, Keith huomautti. ”Silloin on kuivempaa.”
  ”Kesä on tulossa.”
  Vino hymy nyki Keithin suupieltä ja viimeinkin hän katsoi minuun. ”Minä vähän ajattelin, että me emme olisi täällä enää kesällä. Ei meillä kummallakaan ole kuitenkaan mitään hinkua jäädä tähän kaupunkiin loppuelämäksi. Maailmassa on muutakin nähtävää.”
  Siihen minä havahduin. ”Tarkoitatko, että me lähtisimme täältä?”
  Keith kohautti olkapäitään. ”Meille molemmille saattaisi tehdä hyvää vaihtaa vähän maisemaa.”
  Just joo. Minä tykkäsin Lontoosta. ”En minä huutanut sinulle maiseman takia.”
  Keith tuhahti. ”Ihan kuin sinä tarvitsisit niinkin ison syyn huutamiseen.”
  ”Sinusta minulla ei ole syytä vai?” En ollut uskoa korviani. ”Sinusta minä ylireagoin? Käyttäydyn typerästi? Onko sinusta outoa, että jaksan olla vihainen? Etkö sinä tajua, miten paljon—”
  ”Sherry!” Keith veti syvää henkeä ja haroi hiuksiaan. ”Kerro minulle, mitä sinä hyödyt jankuttamalla tästä. Kerro minulle, mitä se auttaa. Mitä pystyt muuttamaan tuolla? Ei minulle tule huono omatunto, enkä todellakaan aio enää pyytää anteeksi. Elä sen kanssa!”
  Minä puraisin huultani estääkseni itseäni toivottamasta häntä helvettiin toisen kerran kahden päivän aikana. ”Minne me sitten menisimme? Jonnekin lämpimämpään?”
  ”Kiitos paljon”, Keith sanoi vähän ivallisesti. ”Miten olisi Pariisi?”
  Pariisi. Pariisi, jonka Eiffel-tornissa tuhannet ihmiset olivat olleet rakkaansa kanssa, Pariisi, jonka kaduilla taiteilijat maalasivat teoksiaan, Pariisi, jonka kaupat olivat vailla vertaansa. Minä kohautin olkiani muka välinpitämättömänä. ”Eiköhän Pariisi kelpaa.”
  Keithin hymy leveni. Hän ei mennyt lankaan. ”Pariisiin siis.”

Sitä sanottiin rakkauden kaupungiksi. Se loisti kultaisena ilta-auringossa, kun minä näin sen ensikerran. Keith ei liiemmin pitänyt siitä faktasta, että aurinko oli yhä näkyvissä. Hän veti ärtyneen näköisenä hupun päähänsä astellessamme pitkin Seinen kultaista rantaa. Minä kiskoin Keithin kättä kärsimättömänä. ”Vauhtia, vauhtia! Haluan nähdä sen vielä kun on valoisaa!”
  Keith murahti jotakin epäselvää.
  ”Anteeksi mitä?” minä kysyin herttaiseen sävyyn. Keith oli ihan turhaa taas napisemassa.
  ”Tiesitkö sinä, että tässä kaupungissa on takseja?”
  Pah! Keithillä oli sentään olemassa jalat, eikä hän vampyyrinä mitenkään voinut olla väsynyt. Keith halusi vain vältellä auringonvaloa sisätiloissa. Minä nakkelin niskojani enkä välittänyt Keithin kommentista.
  Ja sitten, kun aurinko oli juuri laskemaisillaan, me saavuimme Champ de Marsin puistoon. Sen kuvajainen heijastui edessä olevaan altaaseen ihan niin kuin kaikissa kuvissa. Auringon valo ylsi vielä suurimpaan osaan tornista ja sai sen hehkumaan. Minä vetäisin henkeä. Olin nähnyt niin kauheasti kuvia tästä näkymästä.
  Eiffel-torni. Kaunein koko maailmassa. ”Minä rakastan sinua, Keith.” Pieni huokaus purkautui huuliltani. ”Minä rakastan sinua, vaikka teetkin elämästäni helvettiä.”
  Keith vastasi kohteliaisuuteen omalla tavallaan. ”Minä rakastan sinua, vaikka toivonkin, etten olisi koskaan edes nähnyt sinua.”
  Tilanne oli kaikessa kauheudessaan ja kummallisuudessaan aika huvittava. Että me pystyimmekin olemaan näin. Että pystyimmekin elämään yhdessä, vaikka tilanne oli mikä oli. ”Me ollaan aika toivottomia vai mitä?”
  Keith ei sanonut mitään, katseli vain minua. Hänen silmänsä nauroivat ja äkkiä minulla oli lämmin. Oli Keith, mitä ikinä olikaan, niin ainakin hän ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu.  Vilkaisin aurinkoa nopeasti. Se oli jo melkein laskenut. ”Keith”, minä kuiskasin. ”Keith, minä olen aina halunnut, että joku suutelee minua tässä kohtaa.”
  Keith itse asiassa purskahti pehmeään nauruun. ”Tule tänne”, hän mutisi, ennen kuin painoi viileät huulensa huulilleni.

A/N: kommentit, piristää, kannustaa ja auttaa jaksamaaan :p

[Annabelle]

Ou jee, äkäpussit vihdoin kesytetty

Tämäpäs olikin aivan erilainen loppu mitä muissa osissa on ollut, rakkautta. Mutta tykkäsin silti tästäkin ihan älyttömästi, miksi en?

En ihan oikeasti keksi mitään hyvää sanottavaa, mutta jatkahan ihmeessä nopeasti, minä ainakin luen

- Annabelle

[Bella-96]

luin tän nyt uusiks, koska biimeks ku rupesin lukemaan jätin kesken. mutta silti rakastan tätä http://

[zalluzki]

Tykkään. Odotan innolla jatkoa ja toivottavasti tulee pian.

[Parisade]

zalluski: kiitos
Bella-96:kiitos, kiva kun jaksoit jatkaa lukemista
Annabelle: niinpä, kauankohan tuo sopu kestää?

A/N: Noonnniiiin. Tämän kirjoittamista olen odottanut jo vaikka kuinka kauan. Enjoy.

  41. Kaikki tiet vievät Roomaan

Pariisissa muutama viikko lojuttuamme matka jatkui Roomaan. Minä olin sitä mieltä, että Pariisikin oli tähän aikaan vuodesta ärsyttävän kylmä. Halusin aurinkoa, lämpöä, pähkinäpuita. Roomaan siis!
  Junamatka oli ihan hiton pitkä ja sitten, juuri kun pysähdyimme ja ehdin toivoa, että olisimme saapuneet perille, jouduimmekin vaihtamaan toiseen junaan. Matka Milanosta Roomaan kesti vielä monta tuntia ja minä ehdin kyllästyä sen aikana moneen kertaan. Onneksi minulla oli Keith kiusattavana. Rakas poikakaverini tuntui lisäksi itsekin aika pitkästyneeltä – luki jotakin umpitylsää lehteä – joten hänen viihdyttämisensä oli vain kilttiä. Keithillä ei ollut mitään syytä napista. Ja silti se napisi.
  ”Lopeta kiemurtelu”, Keith pyysi hajamielisesti katse jossain lehdessä. Minä yritin kurkkia vierestä mitä hän luki.
  ”Mitä siinä sanotaan?” minä utelin hänen kylkeensä nojaten. ”Mikä lehti tuo on? Mistä sinä sen sait?”
  ”Asemalla olleesta kioskista”, Keith sanoi. ”Voitko olla hiljaa, minä yritän keskittyä.”
  Pah, niin varmaan yrittikin. Minä en kuitenkaan luovuttanut. ”Mitä siinä sanotaan?”
  ”Sherry, tuki turpasi, minä koitan lukea tätä.”
  Minä nyrpistin nenääni ja tartuin lehteen. ”Näytä. Ei siinä niin voi lukea.” Repäisin lehteä niin kovaa, että paperi repesi äänekkäästi kahtia. Hellitin otteeni nopeasti. ”Hups.”
  ”Senkin...” Keith ei selvästikään osannut päättää olisiko suuttunut vai huvittunut. ”Lopulta hän päätyi kompromissiin ja heitti rikkinäisen lehden minulle. ”Katso sitten.”
  Minä kumarruin innokkaana tutkimaan lehteä, mutta mielenkiintoni katosi, kun sain huomata, että kiinnostavalta vaikuttanut lehti olikin alusta loppuun täynnä uusien autojen kuvia ja joidenkin hullujen tiedemiesten ihmeellisien kokeiden tuloksia. Lisäksi teksti oli Italiaa, josta minä ymmärtänyt sanaakaan. ”Etkö sinä voinut tuhlata rahojani johonkin parempaan? Muotilehtiin esimerkiksi.”
  Keith kohotti kulmiaan. ”Sinunko rahojasi?”
  ”Hyvä on, meidän rahojamme. Miten vain. Ainakin olisit voinut ostaa jotakin englanninkielistä. Tämä voisi yhtä hyvin olla hepreaa.”
  Keithin katse kohosi nopeasti kasvoihini. ”Sinä et osaa italiaa?”
  Tietenkään minä en osannut italiaa! Osasin englantia, portugalia, espanjaa ja vähän ranskaa. Eikö se muka riittänyt? Vilkaisin Keithiä pilkallisesti ja tyydyin pudistamaan päätäni. Jostain syystä ilmeeni sai Keithin suupielet kohoamaan voitonriemuiseen hymyyn. Hän kaivoi repustaan jotakin ja heitti sen minulle. ”Siinä. Opettele se ulkoa.”
  Minä tuijotin ällistyneenä sylissäni lepäävää sanakirjaa. Tuo ei ollut tosissaan. Minulla oli parempaakin tekemistä kuin opetella tällainen tiiliskivi ulkoa. Ja mihin hittoon Keith sanakirjaa tarvitsi? ”Sinä olet asunut tässä maassa melkein koko elämäsi. Miksi hemmetissä sinä kanniskelet sanakirjaa ympäri maita ja mantuja?” minä tivasin.
  Keith huitaisi kädellään. ”Älä siitä välitä.”
  ”Miksi hemmetissä minun pitäisi opetella tätä tyhmää kieltä?” minä jatkoin sanakirjaa heilutellen. ”Ei minun tarvitse osata italiaa, minulla on sinut.”
  Keith kohotti kulmiaan. ”Minäkö toimin sinun sanakirjanasi?”
  Hymyilin söötisti. ”Juuri niin, rakas.”
  Keith irvisti kutsumanimelle. ”Sinun kannattaisi ehkä silti koittaa katsoa, mitä on kiitos italiaksi, kulta.”
  ”Muruseni, en minä aio kiittää ketään?” sopotin imelällä äänellä. ”Sinä saat hoitaa sen. Ja kaiken muunkin, missä tarvitaan sanallista kanssakäyntiä ihmisten kanssa.”
  Keith tönäisi sylissäni lojuvaa sanakirjaa. ”Lue se. Ei sinulla tunnu olevan parempaakaan tekemistä.”
  Minä käperryin kerälle hänen kylkeensä ja heitin sanakirjan pois. Minähän en mitään italiaa opettelisi.

Perillä otimme huoneen kaupungin hienoimmasta hotellista. Huone oli ihan hieno, mutta ehkä vähän liian iso ja valkoinen minun makuuni. Keith ei paljoa ylellisyydestä välittänyt, hän oli hankkinut jostain Rooman kartan ja tutki nyt sitä varaten käyttöönsä koko ruokapöydän. ”Minä haluan nähdä Colosseumin”, hän ilmoitti kun vihdoinkin vaivauduin tulemaan ulos suihkusta. ”Mennäänkö katsomaan nähtävyyksiä tänään vai huomenna?”
  Minä heittäydyin sängylle makaamaan kylpytakissani ja venyttelin vitkastellen. ”Mmm... Kierähdin mahalleni ja käännyin katsomaan Keithiä viettelevästi. ”Katso miten kiva sänky.”
  Keith heitti päätään taaksepäin ja nauroi kovaäänisesti. ”Sherry!”
  ”Mitä?” minä kysyin närkästyneenä. ”Meillä on kiva huone ja hieno kaupunki ja minä haluan seksiä. Katsotaan kaupunkia joskus toiste.”
  Ei tarvitse varmaan edes sanoa, että idea sopi Keithille loistavasti.

Sen parin viikon aikana tutkimme Rooman kaupungin läpikotaisesti. Yleensä päiväjärjestys meni niin, että valoisaan aikaan kiersimme museoita ja taidenäyttelyitä ja iltaisin ja öisin olimme ulkona. Kävelimme Rooman kivisiä katuja kilometrikaupalla katuvalojen loisteessa ja shoppailimme tämän kaupungin kalleimmissa kaupoissa. Parina iltana raahasin Keithin pelaamaan uhkapelejä, mutta menestyksemme jäi kehnonlaiseksi. Roomassa meillä oli hauskaa. Minä rakastin tätä kaupunkia.
  Keith ja minä tulimme yllättävän hyvin toimeen täällä olomme aikana. Olisin minä hänen kanssaan voinut riitelemäänkin ruveta, mutta koska Keith oli vaihteeksi huomaavainen ja kiltti, siihen ei oikeastaan ollut mitään syytä. Lisäksi sain huomata, että riitelemättömyys toi minulle ihan uudenlaista turvallisuuden tunnetta. Ei minusta tuntunut enää siltä, että Keith saattaisi kadota hetkenä minä hyvänsä.
  Ja sitten tuli se yksi päivä, jolloin minä halusin kauppoja kiertelemään, mutta Keithiä ei huvittanut tulla mukaan, koska ulkona paistoi aurinko. Lähdin siis yksin, yksin pois hotellista, ilman Keithiä turvanani. Keskipäivällä. Ja tein pahimman virheen koko elämäni aikana. Päätin lähteä vilkaisemaan kaupungin ulkopuolella olevia viinitarhoja.
  Minä ajoin autolla pitkän matkan Tiberjoen alajuoksua pitkin. Radiosta kuului musiikkia, hyräilin sen sanoja hiljaisella äänellä. Tänään oli tosi nättiä, minustakin, vaikka en ollut koskaan pahemmin arvostanut aurinkoista ilmaa. Joki kimalteli ja taittoi valoa ja se oli tosi kaunis. Ainut mitä toivoin oli, että Keith olisi päässyt mukaan.
  Hipelöin mietteliäänä kaulallani lepäävää korua, sitä, jonka Keith oli ostanut Lontoosta. Jep, päivä olisi ollut vielä paljon onnistuneempi, jos Keith olisi ollut mukana. Se ainakin oli auringon syytä.
  Suuni kaartui hymyyn kun muistin mitä kaikkea tänään olin kuitenkin saanut aikaan. Olin löytänyt yhdestä liikkeestä ihan maailman ihanimman topin. Se oli valkoinen ja olkaimissa oli kirjailuja kultalangalla. Toppi oli ehdottomasti löytö, sellaista ei taatusti löytyisi koko Amerikan mantereelta.
  Minä hätkähdin äkkiä ja painoin nopeasti jarrua. Keskelle autotietä oli pysäköity musta auto. Se tukki koko tien, ohi ei olisi päässyt millään. Auton vieressä seisoi kokonaan mustaan pukeutunut hahmo, jonka pää oli peitetty hupulla. Auton sisällä näkyi olevan joku toinenkin. Grr... Kuka hemmetin ääliö oikein oli saanut päähänsä parkkeerata autonsa tuollaiseen kohtaan? Kaikenmaailman hörhöjä täällä Italiassa elikin.
  Aloin kiukkuisena kiertämään ikkunaa auki tarkoituksenani käskeä tyhmiä Italialaisia siirtämään autonsa, mutta heti kun ikkuna raottui, autoon tunkeutui tuoksu, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Vampyyri. Autossa haisi vampyyri.
  Mutta mitä siitä toisaalta? Nuo ulkona olevat tummapukuiset hahmot saattoivat olla vampyyrejä, mutta aika tyhmiä he olivat silti. Ei tuo ollut mikään paikka autolle.
  Minä nielaisin ja tukahdutin ilkeät ajatukseni, kun pidempi hahmo käveli ikkunani eteen ja koputti sitä kuuluvasti. ”Tule ulos”, matala ääni komensi.
  Pidin tottelemista fiksuimpana asiana, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä. Kömmin hitaasti ulos ajajan paikalta ja koitin kurkistella miltä mies hupun alla oikein näytti. Hänellä oli tummat hiukset, punahohtoiset silmät ja valkea iho. Minä värähdin.
  ”Sherry Valance?” mies varmisti vielä. Hänen kasvoillaan oli ilmeetön naamio, samanlainen, joka verhosi Keithin tunteita niin usein. Ärsyyntyneisyys sai minut unohtamaan pelkoni.
  ”Kuka hemmetti sinä oikein olet?”
  Mies ei vastannut, mutta viittasi kädellään toisen henkilön ulos autosta. Tämä toinenkin oli mies, vielä lihaksikkaampi kuin ensimmäinen ja aivan yhtä vakavakasvoinen. Minä astuin vaistomaisesti pari askelta taaksepäin ja katsoin silmät selällään, kun tummanpuhuvat hahmot työnsivät autoni vaivatta veteen. Auto vajosi nopeasti ja sen uppoamiskohdalle jäi kellumaan kuplia.
  Mitä hemmettiä ne oikein kuvittelivat tekevänsä? Millä hemmetin konstilla minä nyt pääsisin takaisin hotellille? Kilometrien kävelymatka Rooman kaupungin läpi ei oikein houkuttanut. Sitten mieleeni hiipi karmaiseva ajatus siitä, että ehkä minun ei ollut tarkoituskaan päästä takaisin. Ehkä nuo aikoisivat tappaa minut tänne ja heittää jokeen, eikä kukaan koskaan löytäisi minua. ”Mitä te oikein teette?” minä kirahdin kimeällä äänellä. ”Sekopäät!”
  Ensimmäisenä näyttäytynyt mies nyökkäsi minulle. ”Nousisitko autoon?” hän osoitti keskelle tietä parkkeerattua mustaa autoa.
  ”No en taatusti”, minä pärskähdin. Peräännyin paniikissa vielä pari askelta. ”Keitä te olette? Mitä te haluatte minusta?”
  ”Minun nimeni on Demetri”, mies kertoi. Hän äänsi englanninkieliset sanat kauniisti, italialaisella aksentilla. ”Toverini tässä on Felix ja sinä tulet meidän mukaamme.”
  Jaahas? Haistakoon paskan, minä en taatusti suostuisi noiden mukaan vapaaehtoisesti. Voi kunpa Keith olisi ollut mukana, hän olisi antanut noille turpiin ja polttanut elävältä. ”Minun poikaystäväni on täällä lähellä”, valehtelin sujuvasti. ”Hän saa tietää, mitä olette tehneet minulle.”
  Demetri ja Felix vilkaisivat toisiaan huvittuneina, pelottelu ei näyttänyt oikein purevan noihin kahteen. ”Keith tuskin arvaa, minne sinä olet kadonnut”, Demetri sanoi. ”Ja vaikka hän saisikin tietää, niin uskallan epäillä, että hän ymmärtäisi kyllä.”
  Nämä tunsivat Keithin? Henkäisin pelästyneenä, kun aivoni viimein yhdistivät palapelin palat kohdalleen. Tietenkin, nyt minä tiesin, keitä nämä olivat. ”Te olette Volturista”, minä kuiskasin. ”Teidät lähetettiin hakemaan minua.”
  Demetri ei vastannut, käveli vain takaisin autolle ja veti auki takapenkin oven. ”Autoon?”
  Minä ravistin kauhuissaan päätäni ja etsin katseellani jotain paikkaa, jonne voisin paeta. Takanani oli joki, mutta vampyyriksi minä olin erittäin hidas uimaan. Tietenkin voisin koittaa juosta tieheni, mutta Felix seisoi niin lähellä minua, että epäilin hänen onnistuvan saamaan minut kiinni.
  Keith, Keith, Keith. Voi, miksi hän ei ollut täällä. Nuo eivät ikinä uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos Keith olisi täällä. ”Keith tappaa teidät”, minä varoitin tukahtuneella äänellä. ”Hän repii teidät palasiksi, kun saa tietää.”
  Demetri kohautti olkapäitään. ”Enpä usko. Keith on liian käytännöllinen sellaiseen.”
  Minä inahdin pienesti ja yritin rynnätä Felixin ohi. Kirkaisin hänen sormiensa kiertyessä käsivarteni ympärille ja aloin huutaa täyttä kurkkua. ”Apua!” minä kiljuin. ”Apua, auttakaa, joku!” Potkaisin Felixiä nilkkaan, mutta hän ei ollut millänsäkään, vaikutti lähinnä vain hämmästyneeltä siitä, miten heikko minä olin. ”Auttakaa!” minä huusin vielä.
  Ihme kyllä paikalla oli joku, joka kuuli huutoni. ”Tien vieressä olevasta ränsistyneestä tiilitalosta tuli ulos vanha mies, joka säpsähti huomatessaan Felixin, joka piti minusta kiinni.
  ”Hei!” hän huudahti ontuessaan lähemmäs kävelykeppiään heristäen. ”Sinä, nuori mies! Päästä irti tytöstä.”
  Felix ei tehnyt elettäänkään totellakseen miestä, pyöräytti vain kyllästyneenä silmiään Demetrille. Demetri harppasi pari askelta miehen taakse ihmissilmään nopeamman.
  ”Hyvää iltapäivää”, hän toivotti silkkisesti, ennen kuin väänsi nopealla kädenliikkeellä miehen niskat pois paikaltaan. Minä olin liian shokissa liikkuakseni, katsoi vain silmät suurina vierestä, kun Demetri heitti miehen ruumiin jokeen.
  Felix talutti minut sanaakaan sanomatta autoon ja Demetri heittäytyi ajajan paikalle. Vasta siinä vaiheessa minä sain suuni auki. ”Te tapoitte hänet!” minä syytin.
  Kumpikaan ei Felix, eikä Demetri vastannut minulle sanallakaan. ”Te olette hulluja”, minä jatkoin vielä. ”Ihan oikeasti, sairaita, kamalia murhaajia, teillä on ongelma. Se mies ei ollut tehnyt mitään pahaa, ei häntä olisi tappaa tarvinnut.”
  Felix loi minuun mustan katseen, mutta minä en välittänyt. Kävi miten kävi, minä en suostuisi pelkäämään, en noita, enkä kyllä ketään muutakaan, jonka tulisin kohtaamaan. Tuijotin takaisin hänen punaisiin silmiinsä mahdollisimman vakaasti ja kylmästi. Yllätyksekseni Felix käänsi nopeasti katseensa takaisin ikkunaan ja sanoi Demetrille jotakin italiaksi, mikä sai tämän kääntymään katsomaan minua taustapeilistä.
  Nyt minä sitten kirosin mielessäni sitä, etten ollut sitä italiaa opetellut. ”Mitä se sanoi?” minä tivasin Demetriltä.
  Demetri empi hetken. ”Vain, että Aro oli oikeassa. Sinulla tosiaan on voimaa.”
  Minä tuijotin häntä ällistyneenä. ”Kuulehan ääliö”, sanoin kovalla äänellä. ”Minä tiedän, että se teidän sekopäinen pomonne kuvittelee, että minä pystyn hypnotisoimaan kenet ikinä haluan ja koska ikinä haluan, mutta hän on väärässä. Keithkin myönsi sen. Minä en osaa tehdä sitä.”
  Demetri kohautti olkapäitään. ”Eiköhän ole sitten jo aika opetella.”
  ”Miksi hitossa te teette näin?” minä inahdin. ”Onko teistä kiva kiusata Keithiä? Hän alkaa ihmetellä, kun en tule takaisin.”
  ”Minä pidän Keithistä”, Demetri totesi vain. ”Mutta Aro käski hakea sinut, joten sinut me haimme.”
  Just näin. Tehdään kaikki niin kuin Aro sanoo. Tämä oli naurettavaa, tämä oli tyhmää ja tämä oli inhottavaa.
  Ja minua pelotti.

A/N: Saanko kommenttia?

[Michell]

Hihii <3 Jatkoa tuliiii. Oon iha fiiliksiissä... Toosi hyvä luku. Melkeinpä paras. Sherry on vaa nii Sherry. Nyt jäi vaivaa et mitä sille käy ja mitä Keith tekee ja ja... Eli jatkoa nopeasti? 

[Parisade]

Michell: kiitos

A/N: trinrinrin, pian viikko niin koulu loppuuu XDXD Ok nauttikaa.

42. Varjoissa

1964, Rooma, Italia

Keith:

Palasin käytävästä takaisin hotellihuoneeseen kylmänrauhallinen ilme kasvoillani. Pystyin kuulemaan näinkin monen kerroksen läpi Poliisin, joka keskusteli vastaanottoapulaisen kanssa alakerrassa. Kysyi missä huoneessa me asuimme. Antoi ohjeita miehilleen.
  Tungin nopeasti tärkeimmät tavaramme reppuun. Väärennetyt henkilötodistukset tulivat mukaan, samoin tilikortit ja pankkitiedot, mutta Sherryn kaupoista raahaamat vaatekasat saivat luvan jäädä tänne. Mitäs oli mennyt tyrimään täällä olomme.
  Tilanne olisi voinut olla huvittava, koominenkin, jos olisin vain tiennyt mihin Sherry oli livistänyt. Mikä siinä niin vaikeaa oikein oli? Kyllä hän nyt tiesi, että minua ei pahemmin kiinnostaisi, kuinka monelta ihmiseltä Sher veti niskat nurin. Mutta oliko auto pakko upottaa rikospaikalle tunnistettavaksi? Tietenkin se oli löydetty. Ja autot oli – ikävä kyllä – helppo jäljittää omistajiin. Tässä tapauksessa minuun.
  Niin tyypillistä minun tuuriani. Sherry oli toisinaan maailman pahin ilmapää.
  Selvää oli ainakin yksi asia, Roomaan minä en voisi jäädä. Sherry ei enää ollut täällä, ja tuo typerä vastaanoton kana selvitti poliisille parhaillaan minun tuntomerkkejäni. Irvistin vaisusti kuullessani sanan ’jumalainen’. Hitto näiden ihmisten kanssa.
  Käänsin selkäni ovelle ja heilautin itseni ikkunasta ulos. Oli tosiaankin aika jättää tämä kaupunki taakseen.
  Nyt kaikki mitä minun tarvitsisi tehdä oli löytää Sherry.

1964, Volterra, Italia

Sherry:

Kaupunki oli oikea linnoitus. Sitä ympäröivät korkeat muurin ja sisälle kaupunkiin päästäkseen oli pakko pysähtyä portille. Demetri ja Felix toimivat tottuneesti, mutta minun sisälläni kasvava pelko antoi tuskin tilaa hengittää. Matka oli kestänyt hieman yli kolme päivää, koska auto oli niin hidas. Nämä eivät tietenkään olleet osoittaneet mitään halua pysähtyä, joten koko matka oli sitten ajettu putkeen. Tästä syystä viimeinkin perille saapuminen oli jollain tapaa minulle jopa helpotus, sillä jäseneni olivat jo puutuneet jatkuvasta istumisesta.
  Kyllä minä tiesin, että Volturin vampyyrien suunnitelmiin ei kuulunut minun tappamiseni. Mutta he halusivat, että olisin heille hyödyksi ja minä tiesin, tiesin, etten ikinä pystyisi tekemään sitä, mitä he halusivat. Taas oli kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi käyttänyt kykyäni, enkä muutenkaan ollut juuri koskaan pystynyt mihinkään muuhun kuin hieman tavallista parempaan tarinankerrontaan. Ja nyt minulta odotettiin... niin, en ollut ihan varma, mitä minulta odotettaisiin, mutta luultavasti kuitenkin jotain hieman vaativampaa, kuin Rosalien lohduttaminen ihmistarinoilla.
  Mitä Volturin väki teki sellaisille, joista heille ei ollut mitään hyötyä. Tappoivatko ne heidät? En viitsinyt kysyä Demetriltä tai Felixiltä, kumpikin suhtautui minuun tympeästi jo nyt, varsinkin Felix. Hän ei ollut puhunut koko matkan aikana sanaakaan englantia. Ehkä hän ei osannut sitä.
  Portista sisään ajettua matkamme jatkui mukulakivikatuja eteenpäin. Auto pujotteli korkeiden kivirakennusten lomasta vaarallisen kapeita kujia pitkin ja saapui lopulta koristeellisen rakennuksen juurelle. Demetri pysäytti auton siihen ja nykäisi päätään Felixille samalla kun sanoi jotain italiaksi.
  Minua alkoi kyllästyttää tuo tyhmä kieli, jota nuo viljelivät. Eikö oltaisi voitu puhua englantia. Minä nielaisin vaivalloisesti yrittäen päästä eroon kurkkuuni nousseesta palasta. ”Mitäs sitten?”
  ”Ulos autosta”, Demetri sanoi. ”Seuraa meitä.”
  Minä kipusin ulos, lämpimään yöilmaan ja venyttelin jäseniäni. Autossa istuminen näin pitkän aikaa oli ihan painajaista. Talot ympärilläni näyttivät karmean pimeiltä ja synkiltä. Täysikuun valo antoi vain heikonlaisesti valoa, eikä täällä ollut katulamppujakaan. Ah, mikä ihana paikka.
  Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa keksiä kaikkia kaupungin huonoja puolia, kun Felix jo tarttui ranteeseeni kipeästi ja työnsi minut sisälle taloon. Aula ei ollut yhtä pimeä, kuin ulkoilma, se oli täynnä valkoisia lamppuja, jotka loivat huoneeseen kelmeää valoa. Minä koitin olla näyttämättä pelkoani, mutta huomasin silti väriseväni. Koko rakennus tuoksui vampyyreille.
  Felix töni minua eteenpäin, synkkään kiviseen käytävään. Astelin sitä eteenpäin vastahakoisesti ja melkein jähmetyin kuullessani vaimeita ääniä edestäpäin. Mutkan takaa pilkotti valoa ja me olimme menossa suoraa sitä kohti.
  Seuraava käytävä oli tosiaan valaistu. Kävelimme ihan sen päähän asti suurille kaksoisoville, jotka oli maalattu kullanvärisiksi. Äänet kuuluivat nyt kovempina ja huomasin jättäytyväni hieman Felixin selän taakse. Typerää, kieltämättä. Ihan kuin Felix aikoisi suojella minua siltä, mikä ikinä olikaan vastassa noiden hienostelevien ovien takana.
  Kun ovet aukenivat, minun oli ihan pakko henkäistä ääneen, niin hieno huone oli. Se oli selvästi vanha, loistelias ja koristeltu. Korokkeella oli kolme tuolia ja jonain toisena hetkenä huoneen pröystäileväisyys olisi ehkä naurattanut minua, mutta nyt olin ainoastaan kauhuissaan.
  Kolmesta tuolista kaksi oli varattuja, niissä istui hämärästi tutunnäköiset, selvästi muita vanhemmat vampyyrimiehet. Keskimmäisellä istuva vampyyri käänsi katseensa ovelle siinä samassa kun Demetri sen avasi, mutta toinen ei ollut huomaavinaankaan. Hän keskusteli tasaisen näköisenä kahden muun kanssa. Tyttö ja poika olivat niin saman näköisiä, että veikkasin heitä kaksosiksi, lisäksi he olivat hyvin nuoria, nuorempia kuin yksikään aikaisemmin tapaamani vampyyri.
  Demetri kumarsi päällään meihin kääntyneelle vampyyrille. ”Herrani.”
  Just. Herrani. Äkkiä minä muistin, missä olin nähnyt ne kaksi miestä aikaisemmin. Carlislen taulussa. Vavahdin astahtaessani taaksepäin, kauemmas meitä lähestyvästä vampyyristä. Tiesin nyt keiden kanssa olin kasvokkain. ”Minä tiedän kuka sinä olet”, minä sihahdin. ”Sinä olet Aro.”
  Joka ikinen henkilö huoneessa kääntyi nyt katsomaan minua ilmeisen tyrmistyneinä kunnioituksen puutteestani. Aro sen sijaan ei vaikuttanut olevan millänsäkään. Hänen katseensa mittaili minua arvioivasti ja pysähtyi silmiini. Minä käänsin katseeni saman tien pois Aron välkkyvän katseen alta. ”Miellyttävää saada sinut vieraaksemme, Sherry”, Aro aloitti hykerrellen. ”Kuinka Keith voi?”
  Minä tuijotin häntä ilmeettömänä. ”Vieraaksi”, minä pihahdin. ”En minä mikään vieras ole, tämä on sieppaus!”
  Aro vilkaisi Felixiä ja Demetriä moittivasti. ”Tarkoitus ei ollut suinkaan saada sinua ajattelemaan noin”, hän sanoi hymyillen. ”Olen pahoillani toimiemme rajuudesta, mutta meidän täytyi saada sinut tänne voidaksemme esittää muuan ehdotus.”
  ”Minä tiedän mitä te haluatte”, minä sanoin. ”Keith kertoi ja olen pahoillani, mutten usko, että voin auttaa.” Paskat olin pahoillani. Mutta minusta alkoi tuntua, että minulla oli ehkä mahdollisuus – pienen pieni, mutta silti – päästä täältä ulos vahingoittumattomana. Kannattaisi varmaan vaihtaa äänensävy vähän ystävällisempään.
  Aro näytti pettyneeltä. Hän kohotti kättään tarttuakseen käteeni. ”Sopiiko?”
  Minä tuijotin häntä hetken ihmeissäni, ennen kuin muistin. Aron kyky oli hyvin samankaltainen kuin Edwardilla, paitsi että hän näki silloisten ajatusten lisäksi myös kaikki aiemmat ajatukset. Ihan koko menneisyyden. Ja hän tarvitsi kosketuskontaktin. Minä kavahdin taaksepäin ja piilotin käteni selkäni taakse. ”Ehkä ei kuitenkaan.”
  Aro ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä mutta laski kätensä. ”Sinä kiinnostat minua, Sherry”, hän kertoi siloisella äänellään. Punaiset silmät tarkkailivat minua tiiviisti. ”Olet ainutlaatuinen ja kykysi harvinaislaatuisuus voisi tuoda ulottuvillemme monia etuja.”
  Kai se voisikin, olettaen että minä haluaisin käyttää sitä noiden hyväksi. ”Minä haluan vain takaisin Keithin luo”, sanoin närkästyneellä äänellä. ”En aio jäädä tänne.”
  ”Keith voisi olla täällä myös”, Aro ehdotti viekkaasti. ”Hänellä ei varmaan olisi mitään ongelmaa sen kanssa.”
  Joo, no. Keithillä toisaalta oli hyvin harvan asian kanssa ongelmia. ”Kieltäytyisin silti”, minä vastasin varmasti. ”Nyt jos asia tuli selväksi, niin saanko häipyä? Minulla ei ole mitään aikomusta liittyä teihin. Haluan takaisin Keithin luo.”
  Aron kasvoille levisi jotenkin voitonriemuinen hymy. ”Keith ei ole enää Roomassa”, hän kertoi. ”Autonne löydettiin, samoin jonkun miehen ruumis. Italian poliisi etsii häntä.”
  Minä en kysynyt, mistä hän tiesi sen, Arolla oli epäilemättä omat tietolähteensä.
  ”Keithiä voi olla vaikea tavoittaa”, Aro lisäsi vielä ovela ilme kasvoillaan.
  Minä jäykistyin kun tajusin, että hän oli oikeassa. Jos Keith ei ollut enää Roomassa... ja jos hän etsi minua... ja jos minä etsisin häntä... voi olla ettemme kohtaisi ikinä. Maailma oli suuri. Tajusin kyllä, tajusin oikein hyvin, mihin Aro pyrki. ”Sinä tiedät, missä hän on.”
  Aro hymyili. ”Suostuisitko nyt kuuntelemaan ehdotustani?”
  Kai sitä aina kuunnella voi. Minä nyökkäsin.
  ”Loistavaa! Minun ehdotukseni on, että jäät tänne hetkeksi, sanotaan vaikka kahdeksi kuukaudeksi. Jos vielä senkin jälkeen haluat lähteä, Demetri auttaa sinua etsimään Keithin, emmekä me häiritse sinua enää ikinä. Sopiiko se?”
  Minun kulmani kohosivat kattoon. Mitä hemmettiä, ei kai tuo tosiaan kuvitellut, että kahden kuukauden päästä tilanne olisi jotenkin toinen. Jotkut tässä maailmassa veivät tyhmyyden ihan äärimmäisyyksiin. ”Miksi te löytäisitte Keithin, jos se on minulle mahdotonta”, kysyin epäilevällä äänellä.
  ”Ah!” Aro vaikutti siltä, että oli odottanut kysymystä. ”Katsos kun Demetrillä tässä on eräänlainen lahja. Hän löytää kyllä Keithin.”
  Vilkaisin Demetriä ja äkkiä muistin, miten he olivat odottaneet minua paikassa, johon yksikään ihminen ei ollut tiennyt minun menevän. Ilmeisesti Aro puhui totta. ”Kaksi kuukautta?” minä varmistin.
  Aron hymy leveni. ”Juuri niin.”
  ”Ei kai minulla ole vaihtoehtoja”, minä mutisin. En tykännyt tilanteesta yhtään. Joutuisin viettämään kahdeksan kokonaista viikkoa täällä, näiden sadistien kanssa.
  Aro ei välittänyt synkkyydestäni vaan taputti tyytyväisenä käsiään yhteen. ”Fantastista!” hän riemuitsi. ”Lämpimästi tervetuloa, Sherry.” Se kuulosti ihan siltä, kuin minä olisin täällä jäädäkseni. ”Ja nyt”, hän jatkoi ja ojensi kätensä toistamiseen minua kohti.
  Tällä kertaa tajusin, että kieltäytyminen ei tulisi kysymykseenkään. Felix liikahti selkäni takana valmiina tarttumaan minuun. Kohotin käteni hitaasti.
  Samalla sekunnilla, kun Aro tarttui käteeni, tajusin, että olin tekemässä ison virheen. Aron silmät ummistuivat hetkeksi ja älysin, että hän tosiaan näkisi ihan kaiken. Koko ihmiselämäni, Marcoksen, Noran, Cullenien luona viettämäni ajan, Keithin kanssa kiertelyn... Hän näki yhdellä kosketuksella minun koko sydämeni ja sieluni, eikä minulla ollut mitään keinoa estää sitä.
  Aro irrotti otteensa hymyillen. ”Se oli mielenkiintoista”, hän hyrisi, saaden sanat kuulostamaan ihan kehulta. ”Nyt toivoisin, että antaisit pienen näytteen kyvyistäsi. Jane tulee mukaasi, sopiihan se, Jane.”
  Pieni tyttö, toinen niistä kaksosista hymyili enkelinhymyä ja tanssahteli eteenpäin. ”Kyllä, mestari”, hän sanoi. ”Seuraa minua.”
  Minä seurasin Janea käytävään ja ihmettelin mielessäni, miten kunnioittavasti Demetri ja Felix astuivat pois hänen tieltään. Se oli hassua. Janehan oli niin pieni. Minä ainakin olisin suhtautunut esimerkiksi Felixiin paljon varautuneemmin kuin Janeen.
  Jane johdatti minut takaisin siihen kiviseen tunneliin, josta olimme tulleet ja kulmasta oikealle. Terävät silmäni erottivat pimeästä huolimatta meitä lähestyvän hahmon. Se oli nainen, hyvin kaunis jopa vampyyriksi. Hänellä oli ruskeat hiukset ja niin kauniit kasvot, että tulin väkisinkin kateelliseksi. Miksi minä en voinut näyttää tuolta?
  Nainen vaikutti aluksi aikovan ohittaa meidät pelkällä lyhyellä nyökkäyksellä, mutta Jane pysäytti hänet. ”Heidi?” hän kutsui lapsekkaalla äänellään. ”Olisiko sinulla hetki aikaa?”
  Nainen, Heidi ilmeisesti hymyili empimättä. ”Totta kai, Jane. Mistäköhän mahtaa olla kysymys?”
  Jane viittasi häntä tulemaan perässä. ”Sherry aikoo antaa meille pienen demonstraation.”
  Heidi vilkaisi minua uteliaana. ”Sinä olet se Keithin tyttö, vai mitä?”
  Vautsi vau, olin täällä näköjään ihan kuuluisa. Keithin tyttö. Paskat. Hymyilin happamasti ja kohautin olkapäitäni. ”Jos sinä haluat niin asian ilmaista.”
  ”Keith ei sitten ole mukana?” Heidi kysyi siihen sävyyn, että tiesi jo vastauksen. Jostain syystä hän kuulosti pettyneeltä ja mielessäni kävi, että ehkä Heidi oli tuntenut Keithin vähän paremminkin. Loppujen lopuksi Keith oli asunut täällä likipitäen koko elämänsä ja vaikka hänen kykynsä solmia ihmissuhteita ei ollutkaan kovin kummoinen, niin luulisi, että hän jonkun kanssa oli ollut läheinen. ”Sinä olet hänen ystävänsä, vai mitä?”
  Heidi kohautti olkapäitään. ”Jos sinä niin haluat asian ilmaista”, hän vastasi kevyt hymy huulillaan.
  Äkkiä huomioni kiinnittyi taas eteenpäin. Olimme saapuneet käytävän päähän, jossa seinässä oli molemmilla puolilla vanhat tulisoihdut. Ne eivät palaneet, mutta vartioivat jämäköinä puista ovea, jonka edessä leijui tuoksu, joka sai kurkkuni kihelmöimään. Verta. Ihmisen verta.
  Minulla oli jano, sen huomasi oikeastaan vasta nyt. Kirosin mielessäni koko Volturin väen helvetin syvimpään loukkoon. Miksi hitossa niillä oli ihmisiä tässä rakennuksessa?
  Jane avasi oven ja nälkäinen katseeni vilahti välittömästi pöydän ääressä istuvaan naiseen, ihmiseen. Hän näytti olevan vain puoliksi hereillä, nuokkuen pöydän päällä. Astuessamme huoneeseen hän kuitenkin säpsähti ja nousi nopeasti ylös. ”Jane-neiti.” Nainen taipui johonkin niiauksen tapaiseen. Säälittävää. ”Voinko auttaa jotenkin?”
  Jane hymyili suloista lapsenhymyään. ”Kiitos Lucette, apu tulisi tarpeen. Me haluamme kokeilla jotakin.” Hän viittasi minut lähemmäs. ”Ole hyvä.”
  Minä koitin sulkea herkullisen veren hajun ulkopuolelle. Hermostus sai käteni tärisemään; mitä jos en onnistuisi.  Pakotin kuitenkin ääneeni pehmeän, laulavan sävyn ja käänsin hehkuvat silmäni Lucetteen. ”Katso minua”, kehoitin äänellä joka kaikui omissakin korvissani musikaalisena ja lumoavana.
  Naisen epävarmat, ruskeat silmät kääntyivät minua kohti ja välittömästi saadessani katsekontaktin, hän jähmettyi paikalleen. Aluksi se tuntui vain silmissäni, outoa, lämmintä painetta. Sitten tunne hiipi eteenpäin, hakkasi aivojani ja sai pääni tuntumaan raskaalta. Äkkiä energia valahti pois ruumiistani virtaavan veden lailla ja horjahdin ottamaan pöydästä tukea.  Lucette seisoi rentona edessäni, silmät tyhjinä ja ilme velttona.
  ”Okei”, minä huohotin. Nyt ääneni jo särähteli ja sortuili hengästyneenä. ”Katso ympärillesi, katso seiniä, ne ovat sortumaisillaan. Puupalkit huojuvat, ovi on tukossa, et voi tehdä mitään. Lattia tärisee, tunnetko sinä sen?”
  Lucette vaikutti hätääntyneeltä. Hänen ruskeat silmänsä poukkoilivat ympäri huonetta. ”Tunnen... tunnen, mitä tapahtuu?” hän änkytti pelästyneellä äänellä.
  ”Katto huojuu”, minä jatkoin katkeilevalla äänellä. ”Sieltä tippuu jotakin, kattotiili tippuu alas. Se osuu olkapäähäsi ja sattuu kuin tuhat veitsen terää.”
  Lucette vavahti aivan kuin jokin olisi osunut häneen ja kaatui kirkaisten lattialle. Hänen ruumiinsa tärisi hysteerisenä käsien koittaessa suojata päätä.
  Siinä vaiheessa minä kaaduin. Painauduin kiinni kylmää lattiaa ja annoin silmieni valahtaa kiinni. Kummallinen voitonriemu velloi sisälläni – minä olin tosiaan tehnyt sen – mutta en päässyt ihan nauttimaan onnistumisen tuomasta tunteesta. Jane nimittäin hoputti minua kovaa vauhtia pystyyn. Noustessani haparoiden istumaan vilkaisin hänen pehmeäpiirteisiä lapsenkasvojaan. Ne olivat ilmeettömät, mutta jotenkin pystyin tuntemaan Janesta huokuvan vihamielisyyden
  Janen silmät välkähtelivät häijysti. ”Se oli oikein vaikuttavaa”, hän sanoi. ”Nyt hänet.” Jane viittasi Heidiin.
  Heidi ei vaikuttanut yllättyneeltä eikä tippaakaan harmistuneelta siitä, että häntä käytettäisi kohta koekaniinina. Hän hymyili minulle ystävällisesti. ”Ottaisin sitten mielummin jotain muuta kuin painajaiskuvia.”
  Ja minä yritin, ihan totta yritin. Mutta minulla ei ollut tarpeeksi voimaa ja lysähdin pian takaisin lattialle. ”Ei onnistu”, selvitin Janelle, joka silmäili minua ilkeästi. ”En ole koskaan onnistunut hypnotisoimaan vampyyriä.”
  Jane ei yrittänyt peittää voitonriemuaan. Hänen välkähtelevä hymynsä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. ”Nyt saat luvan onnistua. Tee se.”
  Mulkaisin häntä äreänä ja tuin itseni pystyyn pöydänreunaa vasten. ”Sanoin jo, ei onnistu.”
  ”Tee se!”
  Minä en kestänyt tuota likkaa enää. Typerä pieni vampyyri, joka näytti vuosia minua nuoremmalta ja kuvitteli voivansa tulla määräilemään minua. Kukaan täällä ei taatusti tulisi sanomaan minulle, mitä oli pakko tehdä. Minä en suostuisi pelkäämään näitä, en vaikka olisi mikä. Suoristin selkäni ja katsoin Janea mahdollisimman halveksiva ilme kasvoillani. ”En taatusti tee. Painu helvettiin, et pysty määräilemään minua.”
  Viimeisen sanan tippuessa ulos suustani, koko ruumiini räjähti. Kipu täytti koko mieleeni, tunkeutui suoniini ja sai lihakseni kramppaamaan. Iskeydyin lattiaan, mutta en tuntenut sitä, tunsin vain kivun ympärilläni. Ja minä huusin, huusin kovempaa kuin koskaan aiemmin. Kouristukset kulkivat lävitseni tappavan tuntuisina, kipu sai aistini turtumaan, mieleni sumenemaan. Huusin apua, mutta en kuullut sitä. Anelin armoa, mutta se ei auttanut.
  Minä kuolin sillä hetkellä. Kuolin kaikkeen tuskaan elämässäni, kuolin maailman pahuuteen ja huutoon sisälläni. Kuolin kipuun joka ei lakannut. Elämäni särkyi palasiksi, koko olemukseni oli tuhkaa. Eikä millään ollut enää väliä, ei millään paitsi sillä kivulla.
  Ja sitten se oli ohi. Jane tuijotti minua pilkallisesti huoneen toiselta puolelta. Heidi vilkaisi häntä moittivasti. ”Ei olisi tarvinnut”, hän huomautti.
  Jane hymyili minulle enkelimäisesti, mutta minä näin, näin pilkan hänen silmissään. ”Anteeksi”, hän heläytti kauniisti. ”Voisitko nyt koittaa uudestaan.”
  Ja minä tiesin, tiesin tekeväni mitä tahansa välttääkseni kivun. Tiesin, että olin kutistunut kasaan, etten pystyisi enää ikinä sanomaan ei. Tiesin, että Volturien valta minuun oli täydellinen.

A/N: Kommenttiaaaaah???

[zalluzki]

Sori etten kommannut viime lukua, mutta kiva nähä nyt mitä Sherry tekee Voltureitten luona. Ja ihana miten tossa lopussa Jane näytti Sherrylle kuka määrää. Mut ehkä Keith jotenkin onnistuu hommaamaan sen pois tuolta, jos ne ei muuten sitä päästä.  Olen tosi huono kirjoittamaan mitään rakentavaa, varsinkin kun teksti on näin hyvää, että toivottavasti riittää nää mun hehkutukset.

[mmary]

Tosi hyviä, etenkin nää kaksi viimeistä lukua
Voi ei ,nyt Sherry on Voltureille , toivottavasti Keith tajuu sen pian.

jatkoa odotellaan 

[Idiela Cullen]

Tää ficci on kyllä ehdottomasti yksi parhaimmista ja koukuttavimmista tapauksista täällä! Toivottavasti jatkoa tulee pian ja hartaasti  toivon myös Sherryn palaavan takaisin Culleneiden luokse 

-Idiela

[Annabelle]

Plääh, plääh, tulen taas superkommentoimaan, typerä tapa jättää kommentoimatta, kun kiireessä näitä joutuu lukemaan.. Nytkään en ehtinyt kaikkea Volterrassa tapahtunutta sisäistämään, pitäisi tavata kaikki kuvailutkin niin ymmärtäisi paremmin.

Jännä katsella nyt tuota Sherryä Voltureiden hoivassa, Keithistä olisi kiva löytää se hellempi puoli.. Ihanan pitkä tuo osa 42, ja ihan super ihanaa, että jaksat ja jaksat vääntää tätä. Elä koskaan lopeta, joohan?

Jane ja Alec kyllä ihan omiaan viime osan lopussa, Sherry-parka.

- Annabelle

[Parisade]

Annebelle: kiitos:D Enkä aio lopettaa vielä suunnilleen ikinä. Huoooh, tämä projekti on pitkä.
Idiela Cullen: kiitos. Kyylllä ne Cullenit..... pian....
mmary: pelkään pahoin, että Keithillä saattaa olla tässä ihan pikkuruinen sokea kohta.
zalluzki: kiitos

A/N: oo, sori, on ollu pitkä tauko. Toivottavasti joku vielä muistaa tämän fikin. joo... ja älkää järkyttykö Sherryyn liikaa tässä luvussa.

43. Vanhan linnan laulu

1964, Volterra, Italia

Kehoni tuntui vahvemmalta kuin ikinä, varmemmalta kuin ikinä ja paremmalta kuin ikinä. Ajatukseni kulkivat kristallinkirkkaina, selkeinä ja tarkkoina. Sisälläni kupli riemukas energia, se hyökyi lävitseni lämpiminä turvallisina aaltoina ja minä tunsin pystyväni hengittämään. Tunsin olevani elossa.
  Ja minä tuijotin. Tuijotin ruumiita ilmeettömänä kyyneleet poskillani. Vanha mies oli jähmettynyt huutoon, hänen suunsa oli yhä auki. Kuoleman jäykkyys oli ottanut hänestä vallan, suistanut hänen mielensä pimeyteen ja ruumiinsa kadotukseen. Hän oli poissa, yhtä poissa kuin kuka tahansa hetki sitten elänyt. Ei ollut enää tätä miestä, jota joku odotti kotiin. Vai odottiko. Ehkä hänellä ei ollut ketään. Ehkä kukaan ei ikinä kaipaisi häntä. Ehkä hän oli maailmassa yksin. Silloin vain hänen elämänsä oli pilattu, ei myös kaikkien hänen läheistensä. Ja mies oli vanha, hänellä oli jo ollut elämä. Hän oli jo nähnyt maailmaa. Ja silti se sattui.
  Nainen oli nuori, vain päälle kaksikymmentä vuotta. Hänellä oli päällään kauniit vaatteet ja timanttikoru ja jotenkin onnistuin näkemään kuolleiksi jähmettyneiltäkin kasvoilta rikkaan poikaystävän tuoman onnellisuuden. Nimettömässä loisti kirkas kivi merkkinä kihlauksesta. Hemmetin hemmetti. Miksi hän ei ollut jäänyt kotiin, vaikka olisi voinut. Miksi hän ei ollut jäänyt sänkyyn koko päiväksi, suudellut sulhastaan tai käynyt eväsretkellä.
  Polvistuin hitaasti hänen vierelleen ja hypistelin valkeaa, hyvin istuvaa takkia sormillani. Vedin hiljaisena sen taskusta ruskean nahkalompakon, joka pullisteli italialaista rahaa ja luottokortteja. Sisäpuolelle oli liimattu kuvia. Naisen köyhistä vanhemmista... rääsyisistä pikkusisaruksista... ja keskellä oli suurempi kuva menestyneen näköisestä nuoresta perijästä, komeasta lyhythiuksisesta miehestä. Kuvan reunaan oli piirretty pikkuruisia sydämiä. Se sattui vielä enemmän.
  Tiesin kyllä itkeväni ja tiesin, että minua vilkuiltiin sekä ihmettelevinä että epäluuloisina, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Näitä ihmisiä odotettiin kotiin. Odotettiin ja odotettiin, eivätkä he ikinä tulisi takaisin. Eikä kukaan tässä maailmassa tulisi koskaan tietämään, mitä heille oli tapahtunut. Heidän perheensä olisivat ansainneet sen. He olisivat ansainneet saada tietää, mitä heidän rakkailleen oikein oli tapahtunut.
  Peräännyin varovasti taaemmas kun Felix siirtyi raahaamaan naisen ruumiin pois huoneesta. Seinät olivat tummat ja kuoleman katkera haju leijui kivisessä kammiossa. Vedin värisevästi henkeä. Niin paljon ihmisiä. Ja kaikki kuolleita.
  Pakenin raukkamaisesti käytävään ja vajosin seinää vasten istumaan. Minä olin ihan yhtä paha kuin kuka tahansa näistä. Pystyin tekemään ihan tarkalleen yhtä kauheita tekoja, pystyin tappamaan ihan yhtä monta. Enkä minä kyennyt edes vihaamaan sitä. En kyennyt vihaamaan voimaa, jonka veri antoi. En voinut olla rakastamatta lämpöä sisälläni, en voinut olla tuntematta riemua aivoissani. Minkälainen ihminen minä oikein olin?
  Heidi tarkkaili minua vähän matkan päästä. Hänen jännästi violetit silmänsä kiiluivat pimeässä käytävässä pahaenteisen kirkkaina. ”Sinä et yleensä juo ihmisverta, ethän?”
  Onnistuin jotenkin olemaan tärisemättä. Ihmisverta. Olin juuri tappanut kaksi ihmistä. Tuosta vain. Helposti. Ja nyt minusta tuntui hyvältä. ”Keithkö kertoi?” minä kysyin mahdollisimman normaalisti. Heidi ei todellakaan ollut tämän paikan kamalin henkilö, itse asiassa minusta tuntui, että häntä parempaa juttukumppania olisi vaikea löytää tästä rotankolosta.
  Heidi virnisti. ”Hänkin, mutta lähinnä minä päättelin sen sinun ilmeestäsi.”
  Voi jes, miltäköhän minä mahdoin näyttää. Taatusti aika järkyttyneeltä. Ehkä lumoutuneeltakin; melkein onnelliselta.
  Jäykistyin yhtäkkiä patsaaksi kun Jane käveli ohi yhdessä veljensä kanssa. Jane ei edes vilkaissut minua, mutta sisintäni kylmäsi silti. Miten maailmassa saattoikin olla joku noin... kammottava. ”Miten hitossa täällä on tarkoitus pärjätä?” minä kysyin vaimeasti. En oikeastaan puhunut Heidille, mutta hän tulkitsi vastaamisen silti velvollisuudekseen.
  ”Kuule Sherry, täällä eläminen on oikeastaan hyvin helppoa. Mieti nyt, ei mitään mikä voisi ikinä uhata, kaikki on käsien ulottuvilla ja uhrauksia ei tarvitse tehdä.” Heidi puhui hullunkiilto silmissään. ”Meillä on valtaa, Sherry, loputtomasti valtaa. Tämän yhteisön mahdollisuudet pitää ymmärtää, ennen kuin pystyy arvostamaan niitä. Me olemme kaiken huipulla. Valta tekee onnelliseksi.”
  Minä tuijotin häntä silmät suuriksi levinneinä. Suuni oli loksahtanut auki ja näytin taatusti aika pöllämystyneeltä. ”Valtaa?” minä tivasin. ”Huipulla? Oletko sinä hullu.”
  Heidi ravisti huvittuneena päätään. ”Sinä et näe kokonaiskuvaa. Olet vähän kuin Keith, vaikka hän ei ollutkaan noin sokea. Keith kyllä näki voiman, hän ymmärsi mahdollisuudet. Hän ei vain aina ymmärtänyt innostua siitä yhtä paljon kuin useimmat meistä.”
  Pilkallinen hymy nousi huulilleni. ”Väitätkö sinä, että Keith ei pitänyt vallasta?”
  Heidi vilkaisi minua oudosti. ”Sinä olet liikkunut Keithin kanssa paljon, mutta on silti paljon, mitä et tiedä hänestä. Keith oli aina hyvinkin ihastunut valtaan ja hallitsemisen tunteeseen, mutta hän vihaa riippuvuutta muista. En keksi yhtäkään henkilöä, jota Keith ei pystyisi tarpeen tullen raivaamaan tieltään.”
  Minä tuijotin häntä silmät suurina. Olin kyllä kuullut, että Keith oli hyvä taistelija, mutta eikai hän nyt niin hyvä voinut olla. ”Voittaisiko hän muka teidät kaikki?” minä tivasin. Sehän oli mahdotonta. Felixkin oli niin iso.
  Heidi ravisti päätään. ”Keith on uskomattoman hyvä taisteluissa; meillä ei ole koskaan ollut sellaista taktikkoa kuin hän, mutta en minä sitä tarkoittanut”, hän sanoi. ”Tarkoitin henkisellä tasolla.”
  Just. Heidin puheista tajusi taas niin hyvin. ”Minua Keith ei raivaisi tieltään”, väitin nyrpeästi. ”Ei edes ’henkisellä tasolla’.”
  Heidi kohautti olkapäitään. ”Ehkä ei”, hän sanoi välinpitämättömästi ja livahti ohitseni. ”Ei sillä tosin suurempaa väliä ole. Keith ei ole täällä.” Ja sitten hän katosi pimeyteen yhtä hiljaa kuin öinen varjo.
  Heidi oli täysin oikeassa. Keith ei ollut täällä ja ikävä oli musertava. Minä tarvitsin hänet tänne, tarvitsin edes sen verran lohtua. Ja tiesin, että häntä en luultavasti tulisi saamaan.
  Kaksi kuukautta oli jo kulunut umpeen, viimeinen päivä oli vissiin ollut viime viikolla. Ja minä en ollut yhtään vapaampi kuin ennenkään. En ollut edes kysynyt, en edes harkinnut kysyväni, jos voisin lähteä. Kahleet, jotka yhdistivät minut tähän paikkaan, olivat vahvempia kuin sanat ja lupaukset, ne muodostuivat pelosta, ne muodostuivat kunnioituksesta ja... uskollisuudesta. Kyvyttömyydestä pettää tämän linnan väki, vaikka järjellä ajatellen olisin hyvin voinut tehdä niin. Minä vihasin Janea, vihasin hänen tyhmää kaksoisveljeään, vihasin näitä kaikkia. Ja silti tiesin, että olisin kuollut heidän puolestaan.
  Ja oli muutakin. Oli se vahvuus, jonka ihmisveri antoi. Oli räiskyvä riemu, joka kohosi sisälläni kun sain ihmisiä valtaani; näkemään, mitä halusin heidän näkevän ja tekevän, mitä halusin heidän tekevän. Sain päättää mitä he tunsivat ja se oli upeaa, minä olin niin harvoin saanut päättää mistään.
  Tajusin kyllä hämärästi, olevani jollain tavalla sekaisin. En minä ollut tällainen, en ainakaan ollut koskaan ollut, enkä ollut ikinä halunnutkaan olla. Tiesin miten väärin kaikki tämä oli, enkä siltikään kyennyt välittämään. Ja sisälläni asui jonkinlainen hullu, kieroutunut onni, joka vain kasvoi päivä päivältä. Heidi oli sanonut, että valta tekee onnelliseksi, ja jollain kamalalla, raa’alla tavalla se taisi olla minun tapauksessani totta. Tämä kaikki sai minut tuntemaan itseni vähemmän mitättömäksi. Jotenkin tärkeäksi.
   Sävähdin, kun huomasin Aron ja Caiuksen lipuvan pitkin käytävää, minua kohti. Renata asteli heidän perässään tavalliseen tapaansa, kuin koira. Ponnahdin salamana seisomaan. Minä en tiennyt mikä siinä oli, mutta aina kun joku noista kolmesta oli läsnä, seisominen oli pakollista. Kunnioitus kumpusi jostain niin syvältä, että sen alkulähteen esiin kaivaminen oli mahdotonta. Eivät he olleet tehneet mitään ansaitakseen kunnioitukseni, mutta sillä ei ollut merkitystä. Ei täällä.
  Väistyin heidän tieltään syvennyksiin ja taivutin päätäni katse maahan luotuna. Aro soi minulle sädehtivän hymyn.”Ah, Sherry!” hän huudahti ja kurkottautui hipaisemaan kämmenselkääni. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi hän aina teki niin, kaipa hän vain halusi varmistaa, että olin riittävän tarkassa ruodussa. Tällä kertaa se, mitä Aro näki, taisi miellyttää häntä, sillä hänen hymynsä leveni entisestään. ”Tämäpä onnekas sattuma! Tulisitko perässä.”
  Minä en edes uskaltanut irvistää, kun Aro oli kääntänyt selkänsä. Caiuksen ilme oli niin hapan, että ainakaan hän ei pitänyt minun kohtaamistani kauhean onnekkaana. ”Aro”, hän marisi hillityllä äänellä. ”Ei tähän tarvitse koko päivää käyttää.”
  Just. Jaa. Mitäköhän helvettiä nyt oli luvassa?

Seurasin heitä vaiti saliin. Aro ja Caius papattivat kovaan ääneen jotain päivällisen onnistumisesta ja kehuivat Felixiä jostain mielin määrin. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä Felix oli kehut ansainnut, joskus se mies tuntui niin tyhmältä kun vain ajatella saattoi.
  Kun kultaovet aukesivat edessämme, se, mitä salissa näin, sai minut vaistomaisesti jäykistymään. Seinän vieressä, tiukasti Felixin ja Demetrin otteessa rimpuili minulle tuntematon vampyyrimies. Hänen suuret lihaksensa pullistelivat eebeninmustan ihon alla ja hänen punaiset silmänsä olivat laajenneet kauhusta. Tavasta, jolla hän mulkoili toisella puolella huonetta seisovia kaksosia, päättelin Janen ja Alecin vähän käsitelleet häntä.
  Aro ja Caius liittyivät Marcuksen seuraan valkoisille tuoleilleen Renatan hiippaillessa sivummas. Minä jäin nojailemaan ovenkarmiin epävarman näköisenä. Luulin tietäväni aika tarkkaan, mitä tästä seuraisi, enkä ollut yleensä ollut todistamassa näitä tapahtumia. Miksi hitossa Aro oli pyytänyt minut tänne? Murhatekojen katselu ei ollut ihan sellaista teatteria, jonka katsomisesta minä nautin.
  ”Salim Adio”, Aro lausui hitaasti miehen nimen. ”Tiedätkö miksi olet täällä?”
  Mies, Salim, yritti ravistaa itsensä vapaaksi Felixin otteesta. ”Tiedän”, hän murisi. ”Se johtuu siitä, että tapoin ne ihmiset. En minä tajunnut, että paikalla oli yleisöä.”
  ”Et tajunnut, keskellä kaupunkia, kirkkaan päivän valossa, että joku saattaisi nähdä?” Jane kysyi pisteliäästi.
  Aro viittasi hänet kädellään vaikenemaan. ”Olet rikkonut käskyistä pyhintä”, hän huomautti Salimille silkkisellä äänellä. ”Siksi sinun tuleekin kärsiä rangaistuksesi.”
  Minä värähdin. En halunnut katsoa tätä, en halunnut, halunnut, halunnut... hitto. Minulla ei ollut sellaista muuria, kuin useimmilla näistä, ei samanlaista itsehillintää tai kestokykyä. En minä pystyisi katsomaan tätä.
  Salim yritti riuhtoa itseään ovea kohti. ”EI!” hän huusi. ”Teillä ei ole mitään oikeutta! Luulette voivanne määrätä koko vampyyrikuntaa, mutta te ette voi! Ette voAAAAAAAAAHHHHHHHHHHH—” Mies kaatui maahan näkymättömän voiman repimänä ja jäi siihen sätkimään rääkyvästi huutaen.
  Jane tuijotti häntä tyyni ilme lapsenkasvoillaan ja pilkka silmissä välähdellen. ”Emmekö voi?”
  Mutta lattianrajassa makaava mies ei katsonut Janea, hän katsoi Aroa. ”Minä ansaitsen uuden mahdollisuuden.”
  ”Uusia mahdollisuuksia”, Aro aloitti. ”ei anneta.”
  Felix liikahti Salimia kohti kohtalokas katse silmissään, mutta Aro pysäytti hänet. ”Ei.” Hän viittasi minut lähemmäs. ”Ole hyvä, Sherry.”
  Huoneellinen vampyyreitä siirsi huomionsa minuun. Minä tuijotin Aroa kauhun ja ällistyksen sekoitus kasvoillani. Ei. Ei ikinä.
  Aro nyökkäsi Salimia kohti lyhyesti. Minä astuin automaattisesti askeleen taaemmas. Tätäkö hän minulta odotti? Että tappaisin Salimin? Että tuomitsisin hänet ikuiseen pimeyteen, että minun käteni olisivat ne, jotka rikkoisivat hänen ruumiinsa ja päättäisivät hänen elämänsä?
  Vastaus loisti Aron kasvoilta. Kyllä. Juuri tätä hän minulta halusi.
  Ja vaikka minä en missään nimessä halunnut tehdä sitä, vaikka en pystynyt edes ajattelemaan suostumista, tiesin jo, että tulisin tekemään sen silti. Janen punaisena tarkkailevat silmät olivat minulle liikaa, tiesin kyllä mitä tapahtuisi jos kieltäytyisin. Tiesin, että minulla ei ollut vaihtoehtoja.
  Hiljaiset askeleeni kaikuivat huoneessa minun astellessani Salimin eteen.
  Hän näytti hämmästyneeltä. Hän näytti epäuskoiselta. Hän ei näyttänyt uskovan, että joku näin heikko oli käsketty tappamaan hänet. Hän kohotti kätensä lyödäkseen minut syrjään.
  Mutta sillä sekunnilla kun minä kohtasin hänen katseensa, hän valahti liikkumattomaksi. Sisälläni kupli. Tämä oli unta, tämä oli todellisuus. Minä olin vahva, ihmisveren voima takoi yhä sisälläni. Tartuin hänen päähänsä ja väänsin.

Vähän myöhemmin kun minä seisoin sekavin tuntein seinänvieressä tuijottamassa, miten Felix ja Demetri raahasivat Salimin ruumista poltettavaksi, Aro lähestyi minua ja hipaisi kättäni kevyesti. Taas kerran käperryin mielessäni kerälle häpeän kaivaessa sisintäni. Olisin tehnyt mitä tahansa suojatakseni ajatuksiani, suojatakseni sitä, mitä tunsin juuri nyt. En minä halunnut Aron tietävän. En halunnut Aron tietävän, miten paljon kuolema satutti. Ja etenkään... etenkään minä en halunnut kenenkään tietävän, miten paljon ylpeyttä minä tällä hetkellä tunsin.
  Sillä vaikka olin tappanut hänet, vaikka olin riistänyt häneltä kaiken mitä hänellä oli, niin juuri nyt leijuin pilvissä. Olin tosiaan tehnyt sen. Olin voittanut Salimin. Hän oli ollut monta kertaa minua isompi ja silti minä olin voittanut hänet. Minä olin pystynyt siihen. Olin vahvempi kuin Salim oli ikinä ollut, vahvempi kuin hän tulisi ikinä olemaan. Minä olin tehnyt sen!
  Huomasin vasta nyt, että Aro säteili joka suuntaan. ”Hienosti tehty, Sherry, kerta kaikkiaan loistavaa.”
  Ja vaikka minä tiesin, että teossani ei ollut ollut mitään loistavaa, onnellinen hymy valaisi silti kasvoni. Vaikka tiesin, että en ollut tehnyt mitään kehumisen arvoista, Aron sanat tuntuivat silti suurimmalta kohteliaisuudelta, mitä kukaan oli ikinä sanonut minulle.
  Kumarsin päätäni. ”Kiitos, mestari.”
   
A/N: Tavanomaiset kommenttikerjäykset

[tiiteli]

Tämä on niin ihana!! En ole ennen kommentoinutkaan, kun ei ole ollut muuta sanottavaa. Eikä kyllä oikein ole vieläkään, olen sanaton.
Nyt tämä vasta jännitäväksi muuttui! Jotenkin oikein kiva luku, tuli iloinen olo, vaikka Sherry olikin niin ilikeä. :- D En osaa mitään järkevää, rakentavaa kommenttia antaa. Odotan innolla jatkoa. : )

[Scarlett-]

Ai, että muistaako joku? Enhän käy katsomassa kuin joka päivä onko tullut jatkoa.
Mitä järkevää sitä sanoisi? Tosi hyvä luku, jotenkin ymmärsin niin hyvin Sherryn käytöstä. Olet jotenkin onnistunut rakentamaan hyvin omanlaisen ja toimivan hahmon. No, se siitä järkevästä. En malta odottaa jatkoa.

[Parisade]

Scarlett-: kiitos Sherry toimii omasta mielestänikin juuri nyt hahmona aika hyvin
tiiteli: ihanaa kuulla että olet lukenut tämän

A/N: Joo... koitanpa pistää vahan vauhtia tähän fikkiin. Pitkä luku. Culleneita. Enjoy.

44. Kohtaamisia

1971, Red Lodge, USA

Rosalie:

Emmett ja Jasper painivat. Minä en jaksanut ymmärtää, mikä tuossa leikissä niin hiton hauskaa oikein oli, ottelu päättyi kuitenkin aina samalla tavalla. Jasper oli Emmettille liian kova pala ja Emmett ei tuntunut sulattavan sitä ainakaan kovin mielelläni. Suupieltäni nyki. Ainakin mieheni oli päättäväinen, se oli pakko myöntää. Joskus tappion myöntäminen olisi silti saattanut olla tarpeen.
  Alice sujahti yläkerrasta viereeni ja pujotti kätensä käsikynkkääni. ”Suunnitelmat muuttuivat”, hän ilmoitti.
  Minä jäin odottamaan jatkoa kulmat koholla. Emmekö pääsisikään lähtemään tänään kaupungille? Alice oli kuitenkin niin keskittynyt katselemaan hellästi Jasperia, joka parhaillaan selätti mieheni, ettei älynnyt jutun jääneen kesken. ”No?” minä hoputin. ”Mitä nyt? Tuleeko tänään auringonpaistetta?” Vilkuilin taivaalle. ”Ei kyllä siltä näytä.”
  Alice hymyili tavanomaisen sädehtivästi. ”Koko päivä tulee olemaan pilvinen.”
  Kaikki piti näköjään kärttää väkisin ulos. ”Alice”, minä sanoin ärtyneellä äänellä. ”Miksi hemmetissä me emme sitten voi lähteä shoppailemaan?”
  Alice sipsutteli keveästi halaamaan Jasperia, joka oli juuri lopettanut Emmettin itsetunnon rääkkäyksen. Siskoni painoi nopean suukon miehensä huulille ennen kuin vastasi minulle. ”Koska meille tulee tänään vieraita.”
  Se sai muidenkin kuin minun huomion. ”Vieraita?” Emmett kysyi ymmällään ja kietoi käsivartensa vyötäisilleni. ”Tänään vai?”
  Alice vain nyökkäisi pirteänä. Hän vaikutti olevan tänään tavallistakin paremmalla tuulella.
  Jasper haroi hiuksiaan mietteliäänä. ”Koska he tulevat? Pitäisikö meidän soittaa Carlislelle?”
  ”Voi, minä soitin jo”, Alice ilmoitti. ”Hän ehtii kyllä ja Esme tulee hänen kanssaan.”
  ”Entä Edward”, Emmett kysyi virnistäen. ”Täytyyhän meillä olla ajatustutka vihamielisten vampyyrien varalle.”
  Minä irvistin. Edward oli lähtenyt aamulla metsästämään jonnekin River Rocksin suunnalle ja sanonut, että viipyisi koko viikonlopun. Mieleeni muistui, että Edwardilla oli tänään syntymäpäivät. Aika epäkohteliasta olla silloin poissa. Tosin eihän meillä syntymäpäiviä vietetty, kun kukaan ei kerran ikääntynyt. Sinänsä hassua, sillä ennen olimme aina juhlineet kaikkien syntymäpäiviä. Miksiköhän olimme senkin lopettaneet?
  Silti taisi olla turha odottaa, että joku saisi yhteyden siihen puhtoiseen partiopoikaan. Edward oli sanoinkuvaamattoman ärsyttävä. Minä ainakin toivoin, että hän ei tulisi takaisin ihan heti. Kaipasin lomaa siitä arvostelijasta. ”Voithan sinä lähteä etsimään häntä metsästä”, minä huomautin Emmettille. ”Muussa tapauksessa hän tulee kai vasta sunnuntai-iltana.”
  Emmett huomasi happaman ilmeeni ja se selvästi nauratti häntä. Hän painoi suukon huulilleni. ”Ehkä jätän väliin.”
  Minä kiedoin vaistomaisesti käsivarteni hänen kaulalleen. Voiko mitään Emmettiä parempaa edes olla? Hän onnistui aina piristämään minua, vaikka olisin kuinka surullinen ja hänen pehmeät silmänsä taikoivat ärtymykseni pois nopeammin kuin—
  Alice kiskoi minut päättäväisesti irti Emmettistä. ”Rose, meillä on muuta tekemistä?”
  Hän oli ärsyttävä. Mitä hiton tekemistä meillä muka oli, paitsi Carlislen ja Esmen odottelu?
  Alice hyppeli taloa kohti käsi Jasperin kädessä. ”Talo pitää siivota.”

Siinä vaiheessa kun Carlisle ja Esme saapuivat kotiin, talo kiilteli puhtauttaan. Lattiat oli pesty, taulujen kehykset kiillotettu ja pölyt pyyhitty joka ikiseltä pinnalta. Alice oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli pakottanut Emmettin ja Jasperin pesemään vaalean eteisenmattomme. Minun vastuulleni oli jäänyt se Edwardin typerä flyygeli, joka oli tietysti suhteellisen hyvässä kunnossa; tottahan Edward piti huolta omasta kullastaan. Flyygeli oli Edwardille vähän kuin auto minulle, se oli pakko pitää puhtaana ja kiillotettuna.
  Esme näytti sisälle astuessaan hämmästyneeltä, mutta ilme vaihtui nopeasti iloiseksi hymyksi ja hän alkoi kiittelemään meitä ylenpalttisesti. Emmett ja Jasper näyttivät suunnattoman ylpeiltä siitä, että olivat kerrankin osallistuneet johonkin, mutta minä ilmoitin sohvalta: ”Sano Alicelle, tämä oli hänen ideansa.”
  Emmett kiirehti tietenkin korjaamaan minun sanomisiani. ”Me autoimme. Minä ja Jasper autoimme myös.”
  Esme taputti häntä päähän kuin koiraa. ”Hyvin tehty”, hän nauroi.
  Carlisle näytti totta puhuen aika vaikuttuneelta. ”Täällähän on siistiä”, hän totesi.
  Minusta meillä oli aina siistiä. Ei ehkä ihan joka huoneessa – siis ainakaan omassani – mutta täällä ainakin.
  ”Joten”, minä sanoin Alicelle, halukkaana vaihtamaan puheenaihetta. ”Voitko sinä NYT kertoa, mistä tarkkaan ottaen on kysymys?”
  ”Johan minä sanoin”, Alice hymyili. ”Meille tulee vieraita.”
  Carlisle rypisti otsaansa. ”Keitä he mahtavat olla?”
  Minä tulkitsin kysymyksen retoriseksi, mutta Alice näytti silti mietteliäältä. ”En tiedä, en ole koskaan tavannut heitä. Meidän pitäisi varmaan kuitenkin varmistaa, etteivät he metsästä kaupungissa. Siitä voisi koitua ongelmia.”
  ”Tulevatko he suoraa tänne”, minä kysyin.
  Alice nyökkäsi. ”Kyllä, he haistoivat meidät. Ovat täällä suunnilleen tunnin kuluttua.”
  ”JO TUNNIN kuluttua!” Emmett huudahti. ”Hemmetti Alice, olisit sanonut aiemmin.”
  Minä katosin yläkertaan.

Huoneessani vaihdoin ensin vaatteet hienoiksi ja sitten aloin harjaamaan hiuksiani. Ei tämä varsinaisesti niistä tulevista vampyyreistä johtunut, laittautuminen oli minulle vain eräänlaista hermolääkettä. Vedin harjaa hiusteni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ne valuivat selkääni pehmeänkultaisena ryöppynä. Sidoin ne juhlavalle nutturalle ja astahdin taaksepäin arvioivasti. Kasvot joita kampaus kehysti, olivat hyvin lähellä täydellisiä. Kyllä, minä olin kaunis, tiesin sen.
  Kallistin päätäni hieman. Pehmeät piirteet, täyteläiset huulet ja suuret silmät... Niin. Hyvin kaunis itse asiassa. En tosin tainnut pitää sitä yhtä suuressa arvossa kuin olin joskus pitänyt. Joskus se oli tuntunut tärkeimmältä asialta elämässäni. Ja nyt... olisin valmis olemaan paljon rumempi, kuin mitä olin koskaan ollut, jos vain saisin taas olla ihminen.
  Rypistin otsaani miettiessäni, miltä se oli tuntunut. Sydämen syke sisälläni, veren virtaus suonissani. Elossa oleminen. Se oli sitten kuitenkin ollut se kaikkein tärkein asia. Ainakin sen jälkeen kuin olin menettänyt sen.
  ”Rosy, sinä näytät upealta.” Emmett seisoi ovensuussa ja katsoi minua ihaileva ilme silmissään.
  Ja vaikka minä en ikinä kyllästynyt kehuihin, niin juuri nyt se ei tuntunut olevan paikallaan. Ravistin happamana hiukseni auki sekaiseksi mytyksi ja lysähdin sängylle, katse yhä peilissä.
  Emmett ymmärsi heti. Hän tuli viereeni istumaan ja kietoi kätensä olkapäideni ympärille. ”Ei oikea hetki vai?”
  Minä ravistin päätäni ja Emmettin katuva ilme sai väkisinkin hymyn nousemaan huulilleni. ”Ei ihan.” Kävelin vaatekaapille ja pysähdyin sen eteen mietteliäänä. Farkut ja olkaimeton toppi? Saisi luvan kelvata.
  ”Älä tuijota minua kun puen”, sanoin Emmettille vähän huvittuneena. ”Se on epäkohteliasta.”
  Emmett näytti närkästyneeltä. ”Minusta olisi epäkohteliasta olla tuijottamatta, kun joku sellainen kuin sinä on huoneessa”, hän väitti vastaan.
  Olin selin Emmettiin, mutta soin itselleni pienen hymyn vetäessäni toppia pääni yli. Ainakin Emmett piti minusta tällaisena.
  ”Missä vaiheessa Alice sanoi niiden tulevan?” kysyin palatessani sängylle Emmettin viereen.
  ”Mmm... Ihan pian ilmeisesti”, Emmett sanoi. Minä painauduin häntä vasten, ja siinä me sitten istuimme, kädet toistemme ympärillä. Emmettin huulet hakeutuivat varovasti huulilleni ja minä vastasin suudelmaan innokkaana. Kaaduimme sängylle toisiimme kietoutuneina.
  Vaativa koputus ulko-ovelta keskeytti meidät. Minä huokaisin pettyneenä. ”Täytyykö meidän?”
  Emmett suuteli minua vielä kerran, mutta irrottautui sitten. ”Kyllä meidän täytyy.”

Saavuimme alakertaan juuri, kun Carlisle avasi oven tulijoille. Ensimmäinen, mitä näin oli koppavailmeinen tyttö, joka vilkaisi kerran kaikkia huoneessa olijoita ja napautti sitten Carlislea olkapäähän. ”Väistä.” Ja hän marssi suoraa pehmeälle plyysisohvallemme ja lysähti siihen istumaan. Minun teki totta puhuen mieli käskeä hänet tiehensä siltä istumalta.
  Tytön perässä sisään astui tummaihoinen mies, joka vaikutti häntä huomattavasti varovaisemmalta ja vaivautui jopa näyttämään anteeksipyytävältä.
  Emmett pyöräytti silmiään minulle. Häntä selvästi nauratti.
  Alice tanssahteli lähemmäs sohvalla istuvaa tunkeilijaa ja oli juuri avaamassa suunsa – sädehtivän hymyn kera – kun sulkikin sen nopeasti. Mustahiuksinen tyttö tuijotti Jasperia silmiään siristäen. ”Minä tunnen sinut. Jasper Whitlock.” Tyttö sylkäisi nimen ulos suustaan, kuin se olisi ollut joku kamala kirosana.
  Jasper näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästi osannut sijoittaa näitä kahta minnekään. ”Anteeksi, mutta—”
  ”1879, Texas”, kuului keskeytys tylyllä äänellä. ”Sinä olit Marian porukoissa.”
  Nyt Jasper vaikutti muistavan. ”Minä ajattelinkin, että tunnistan tuoksusi.”
  Tyttö nakkeli hiuksiaan, hänen kumppaninsa seuratessa vierestä hillitsevän näköisenä. ”Teitä muita minä en tunne.”
  ”Olen pahoillani”, Carlisle sanoi kohteliaasti, vaikka ei ollutkaan millään tavalla hänen syytään, että esittelyt olivat jääneet välistä. ”Minä olen Carlisle Cullen, tässä ovat Esme, Rosalie, Emmett, Jasper ja Alice.”
  Tyttö hätkähti hieman Carlislen sanoessa nimensä ja mies sävähti ja nosti päätään. ”Cullen? Oletteko te Cullenit?” He vaihtoivat keskenään oudon katseen, joka tuntui yhtä aikaa sekä varoitukselta, että kehotukselta. Tytön huvittunut hymy kieli ainakin selvästi siitä, että hän piti tilannetta ironisena.
  Minä kurtistin kulmiani. ”Onko siinä jotakin hassua vai?”
  Mies rykäisi ja vilkaisi kumppaniaan sivusilmällä. ”Ei tietenkään. Minä olen John. Syy hämmästykseemme on se, että olemme kuulleet teistä ennenkin.”
  Me kaikki varmaan näytimme enemmän tai vähemmän kummastuneilta.
  ”Oletteko törmänneet Tanyan porukoihin”, Emmett kysäisi.
  Tyttö tuhahti. ”Me emme menisi vapaaehtoisesti lähellekään Tanyan maita”, hän ilmoitti varmasti. ”Minä olen melko varma, että tekin olette kuulleet meistä, minun nimeni nimittäin on Karmel. Sanooko sukunimi Leroy teille jotakin?”
  Minä henkäisin ääneen. Leroy. Keithin sukunimi oli ollut Leroy. Ja nyt kun tarkemmin mietin, niin se paskapää oli tosiaan joskus tainnut mainitakin siskonsa.
  Ja siinä samassa kaikki ne muurit, jotka olin ikinä kasannut ympärilleni, murtuivat ja kaikki ne hetket, jotka olin toivonut voivani unohtaa, palasivat mieleeni. Raivo kohosi punaisena silmiini. Miten tuo uskalsi? Miten se uskalsi tulla tänne, käytännössä ilkkumaan epäonnelle. ”Senkin typerä narttu, häivy helvettiin meidän silmistä”, minä sihahdin kurkkuni pohjalta.
  Karmelin kasvoilla häivähti viha ja hetken aikaa hänen punaiset kiilusilmänsä tuijottivat omiini. Kaksi pitkää, kalpeaa, luonnottoman kaunista tyttöä, toistensa vastakohdat. Minä olin vaalea, Karmelin hiukset hehkuivat sysimustuuttaan. Karmel oli omalla tavallaan kaunis, mutta hän ei muistuttanut minua millään tavalla. Kasvoissa oli vierasmaalaista eksotiikkaa, hieman vinot silmät vain korostivat kissamaisuutta. Nyt kun katsoi, hänen piirteissään oli paljon Keithiä.
  Äkkiä minä tajusin, mikä muu Karmelissa oli niin tuttua. Ei se ulkonäköön pelkästään liittynyt, että hän muistutti Keithiä niin paljon. Se liittyi varovaisuuteen. Siihen jännittyneisyyteen, joka oli aina tuntunut pitävän Keithinkin varpaillaan. Karmel ei kuitenkaan ollut yhtä tasaisen ilmeetön kuin Keith, ei yhtä rauhallisen oloinen eikä yhtä laskelmoivan tuntuinen.
  ”Rosalie”, Esme sanoi hiljaisella, heikolla äänellä. Minä vilkaisin häntä ja tajusin, että huomautus oli selvästi tarkoitettu varoitukseksi. Esme ei halunnut minun alkavan riitelemään näiden kahden kanssa. Aluksi aion napauttaa takaisin jotain töykeää, mutta sitten huomasin, miten kalpea Esme oli.
  Katsoin nyt muitakin. Vieressäni seisova Emmett näytti vähintään yhtä vihaiselta kuin minusta tuntui. Carlislen kasvoilla risteilivät sekavat tunteet. Jasper ja Alice näyttivät molemmat yksinomaan hämmentyneiltä ja Alicen otsa oli rypistynyt hänen silmiensä tuijottaessa tulevia tapahtumia.
  ”Sinä olet Keithin sisko”, Emmett murahti.
  Karmel hymyili pilkallisesti. ”Vau, te taidatte tykätä hänestä tosi paljon.” Hänen ilkeä katseensa osui minuun. ”Ei hänkään teistä kovin arvostavasti puhunut.”
  Minä astuin raivoissani askeleen eteenpäin. Olisin voinut kuristaa tuon ääliön, olisin voinut tappaa hänet.
  ”Rosalie”, Carlisle varoitti vaimeasti. Minä pyörähdin silmät leiskuen ympäri.
  ”Sherry kuoli tuon typerän ämmän veljen takia”, minä sähähdin. ”Kuoli. Ja jos sinä luulet—”
  ”Miten niin kuoli?” Karmel täräytti. Kun käänsin katseeni takaisin häneen, huomasin hänen silmiensä laajenneen hämmästyksestä ja... pelästyksestä? Rypistin otsaani. Ihan kuin tuota paskiaista kiinnostaisi pätkääkään, miten Sherrylle kävi. Eivät he olleet tavanneetkaan kuin... kerran?
  Carlisle vaikutti myös huomanneen Karmelin hämmennyksen. ”Koska sinä viimeksi puhuit Keithin kanssa?” hän kysyi varovaisesti.
  Karmel avasi suunsa vastatakseen, mutta John keskeytti hänet. ”On siitä jo aikaa... Oliko se vuonna 50, Karmel? Keith oli lähdössä Eurooppaan.”
  Karmel katsoi häntä kuin hullua. ”Mitä hemmettiä sinä selität, juurihan me—”
  John vaiensi hänet pitkällä, merkitsevällä katseella ja Karmelin kasvoille kohosi ymmärrys. ”Aivan”, hän sanoi vähän turhankin nopeasti. ”Niinhän se oli. Ömm...” hän vilkaisi Johnia kuin muistaen jotakin. ”Kuka teistä olikaan Edward.”
  Koska kukaan muu ei ollut kykeneväinen vastaamaan, Jasper sanoi: ”Edward on viikonlopun metsästämässä. Miksi te—?”
  ”Meidän pitää mennä”, Karmel ilmoitti ja hyppäsi ulos sohvalta. ”Pitkä matka ja niin edelleen. Oli kiva tavata... paitsi ettei ollut. Hyvästi.”
  John mutisi myös nopeat hyvästit ja katosi sitten Karmelin perässä ulos.
  Alice ja Jasper olivat näyttäneet koko keskustelun ajan vaivaantuneilta ja nyt he molemmat hävisivät vähin äänin yläkertaan. Emmett vieressäni vaikutti jähmettyneen patsaaksi. Minä seurasin vieressä miten Carlisle ja Esme vajosivat väsyneen näköisinä sohvalle. Esme tuijotti kattoa tuskainen ilme silmissään ja hänen hengityksensä värisi siihen malliin, että pelkäsin hänen alkavan kohta itkemään. Carlisle hieroi väsyneenä kädellä otsaansa. En ollut aikoihin nähnyt häntä niin rasittuneen näköisenä.
  ”No?” minä tivasin. ”Aiotteko te vain istua siinä?”
  Carlisle heitti minuun vähän ärtyneen katseen. ”Mitä sinä haluat, että minä teen, Rosalie? Sherry on kuollut, en pysty muuttamaan sitä.”
  Jestas, hän oli huonolla tuulella. Carlislen kärsivällisyys harvoin rakoilee. Minä jätin vastaamatta hänelle ja tyydyin tuijottamaan ulos pimeyteen. Karmelin ja Johnin kiireellisessä lähdössä oli ehdottomasti ollut jotain hämärää, mutta juuri nyt en jaksanut miettiä sitä sen kummemmin. Äkkiä muistin, miksi syntymäpäiviä ei enää vietetty tässä talossa. Se johtui siitä, miten Sherry oli aina rakastanut niitä. Ei omaansa, ei tietenkään, koska silloin oli ollut myös Noran syntymäpäivä, mutta meidän muiden. Syntymäpäivinä Sherry oli aina ollut hyvällä tuulella.
  Sekin oli ollut harvinaista hänelle. Hyvällä tuulella olo siis. Enimmän osan ajasta hän oli vain riidellyt ja valittanut. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan ollut, jos Sherryä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Jos emme olisi koskaan tunteneet häntä. Silloin meillä ei myöskään nyt olisi ikävä häntä. ”Miten on mahdollista, että hän pilaa meidän elämämme vielä nytkin, kun hän ei ole täällä?” minä ajattelin ääneen.
  Olisi pitänyt tajuta olla sanomatta sitä kun Carlisle ja Esme olivat huoneessa. Esme tuntui vain vajoavan syvemmälle ajatuksiinsa, mutta Carlisle ärähti: ”Rosalie, älä enää ikinä sano noin.”
  Minä murahdin happamasti ja käännyin kohti portaita. Kuivat kyyneleet polttivat silmissäni, mutta minä ravistin ne ärtyneenä syrjään. En taatusti itkisi Sherryn takia. En enää kertaakaan.
  Ja silti, kun pääsin romahtamaan valkealle sängyllemme, minä murruin.


1972, Ottawa, Kanada

Keith:

  ”Te teitte mitä?” minä tivasin Karmelilta. ”Koska?”
  ”Rauhoitu, K”, Karm sanoi keikkuen kyllästyneen näköisenä tuolillaan. ”Se oli viime vuonna ja emme me aiheuttaneet mitään vahinkoa, emme kertoneet mistä ne löytävät sinut tapettavaksi – koska he luultavasti haluaisivat tehdä sen – emmekä edes paljastaneet, että Sherry on elossa. Jos on siis.”
  Hymyilin kylmäkiskoisesti. ”Kiitos, Karmel, tuo lohduttaa.” Pakkoko hänen oli muistuttaa, ettei minulla ollut hajuakaan, oliko tyttöystäväni edes elossa vai ei.
  Mielummin minä ajattelin, että hän oli elossa ja kunnossa. Mutta kyllä hän nyt hemmetti tiesi, että etsisin häntä esimerkiksi täältä. Tosin voi olla, että Sherry ei ollut onnistunut löytämään edes näiden nykyistä olinpaikkaa. Tai sitten hän oli vieläkin jossain päin Eurooppaa harhailemassa. Hänellä ei ollut edes rahaa.
  ”Helvetti”, minä kirosin. Ravasin edestakaisin huonetta Karmelin tuijottaessa vierestä kulmat koholla. ”Miten näin voi käydä?” minä murahdin.
  Karm hymyili omahyväisesti. ”No, te olette molemmat tyhmiä ja eksytte, ettekä ymmärrä katsoa ympärillenne.”
  ”Mitä jos hän on kuollut?”
  ”Ei ole.”
  Karmelia ärsyttävämpää siskoa olisi vaikea löytää. ”Koitapa todistaa tuo.”
  Karmel kohautti olkapäitään. ”Hyvä on, Sherry on kuollut.”
  Kiva. Piristävää ja rohkaisevaa. Ihan kuin hermoni eivät muuten olisi olleet kireällä. Vedin takkia päälleni. ”Tämä pikavierailu on nyt ohi, Karmel, näkemiin.”
  Karm mutristi huuliaan pettyneen näköisenä. ”Älä mene vielä. Odotetaan, että John tulee kaupungista ja—”
  ”Ei käy.”
  ”K, ole kiltti”, Karmel aneli.
  Minä hymähdin huvittuneena. ”Tulen kertomaan kun löydän Sherryn”, minä lupasin.
  Ja sitten olin poissa.

A/N: te tiedätte, mitä minä haluan. Kommenttia