Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Annabelle]

En ole kommentoinut muutamaan osaan, koska en yksinkertaisesti ole keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin ihkutusta, sillä tämä on vaan niin... niin.

Olet kehittänyt aivan ihanan ja omaperäisen hahmon, tuon itsepäisen Sherryn, joka on kanssa yksi maailman vaikeaselkoisimmista ihmisistä ja kuitenkin samalla mielenkiintoinen ja salaperäinen, kuten Keithkin, joka on ehkä taasen välillä vähän tylykin, mutta se kai kuuluu tuohon Volturi -egoon. Enkä oikeasti ikinä osaa arvata mitä tapahtuu seuraavaksi. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista ja koukuttavimmista tarinoista suomeksi mitä olen taas hetkeen lukenut. Kaikki nämä osat ovat aina hirmuisen tapahtumarikkaita ja vielä tuo kieli millä kirjoitat, se on jotenkin taianomaista - huolimatta siitä, ettet käytä hirveästi mitään ylimääräisiä korulauseita, tämä on aivan älyttömän taidokkaasti tehty!

Järisyttävän koukuttava tarina ja anteeksi tämä häpeilevän lyhyt kommentti, mutta tämä vaan on niin ihana!

- Annabelle

[Lyn]

oh my god! jatkoa!! pian! nyt! heti!

Juu, anteeksi, kaikki järjellinen häipyi.. toodella pahoillani. ei pitäisi kommentoida kipeänä...

- Lyn

[Parisade]

Lyn: täälläki ollaa kipeitä
Annabelle: aa, lämmitti. Rakastan tuollaisia kommentteja:D
Michell: kiitos. Ja tää luku on pidempi
zalluski: kiitos. Keithin takaisintulon kanssa... katsotaan...

A/N: tämä seuraavaluku saattaa hyvinkin olla sekava (se on). Enimmäkseen se on pelkkää tajunnanvirtaa, en tiedä millaista sitä on lukea, voi muodostua sekä tylsäksi, että hankalaksi. Mutta minä tykkään siitä. Tätä oli ihan äärettömän kiva kirjoittaa Minusta tämä on jotenkin... kuvaava. Siiellä välissä myös tapahtuu jotakin, koittakaa etsiä

34. Hyvästi muistot

1953, Alaska, USA

145, 146, 147— huone oli tyhjä. Se oli verhoutunut paksuun sumuun, niin mustaan, ettei sen läpi päässyt yksikään valonsäie. Lattia oli kylmä. Kai. Minä en tuntenut sitä... Miksi helvetissä? Se oli se elokuva.
  Ei, ei, ei. Maalitahrat tapetilla. 148, 149, 150, 151... ei tämä auttanut. Tämä ei koskaan auttaisi. 152, 153. Koko seinä oli niitä täynnä.
  Ruumiini tärisi kauttaaltaan. Olin tottunut siihen. Se oli ainoaa liikettä, jota minussa oli.
  Pianomusiikkia. Alakerrasta. Edward. Se kuulosti surulliselta. Niin kuin aina. Mihin ne iloiset sävelmät katosivat? Hän kai vei ne mukanaan. Sävelmä oli hidas. Nuotit oli helppo laskea. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10... Pitkä, lyhyt,  lyhyt, pitkä, pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä, pitkä... pitkiä oli liikaa. Ne eivät olleet symmetrisiä. Joka toinen. Tai sitten ei. Ei musiikkia. Miksi?
  Askeleita kuului jostain. Ne kuulostivat painavilta, mutteivät olleet. Vampyyrien askeleet olivat kevyitä. Niissä askeleissa ainakin oli rytmi. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7... ne pysähtyivät. Taisin liikahtaa vähän. Ne eivät olisi saaneet pysähtyä. Se ei kuulunut rytmiin. Kokonaisuus meni pilalle. Tosin kokonaisuus taisi jo olla pilalla. Hän oli rikkonut sen. Vienyt kaiken.
  Pianonsoitto ei pysähtynyt. Pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä... Askeleetkin jatkuivat. 8, 9, 10, pitkä, lyhyt... Ei, se oli piano. Niissä oli kokonaisuus. Niissä oli rytmi. Minussa oli myös rytmi. Eräänlainen. Se kuulosti kirkunalta, mutta vain minä kuulin sen. Se oli sisälläni.
  Katsoin seinää. Koitin tuijottamalla saada sen puhtaaksi. Tietenkään, se ei onnistunut, mutta pointti ei ollutkaan siinä. Missä se sitten oli? Hukassa.
  Miksi niin edes sanottiin? Hukka oli susi. Jos jokin oli hukassa, niin se oli kuollut. Minä taisin olla kuollut. Ainakaan en nähnyt tarkoitusta.
  Oliko sellaista koskaan edes ollutkaan? Vai oliko hän vain saanut minut jotenkin uskomaan, että halusin elää? Miten hän sen oli tehnyt? Jonkun teorian mukaan kaikki mitä olemme kokeneet on vain kuvitelmaa. Kaikki oli vain meidän silmissämme. Oikeus, vääryys, kipu, ilo. Se oli minussa. Säädin itse oman kohtaloni.
  Paitsi ettei se mennyt niin. En voinut vääntää itseäni kuiville tästä kuopasta. Olin jo vajonnut liian syvälle. Olin vajonnut liian syvälle jo silloin, kun olin antanut itseni rakastua häneen.
  Ehkä se oli niin. Ehkä kaikki oli minun syytäni. Mitäs olin mennyt näyttämään sen elokuvan. Mitäs olin mennyt tekemään tyhmiä kysymyksiä. Love me today. Niin se menikin. Koska huomista ei ollut. Oli vain tämä päivä, vain tämä hetki. Ja oli kylmä.
  Pianonsoitto ei tauonnut vieläkään, mutta askeleet ovat jo kaikonneet. Lyhyt, pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt... se kuulosti yksinäiseltä. Pari puuttui. Musiikki tarvitsisi jonkun. Minä tarvitsisin jonkun.
  Joku sanoi joskus minua itsekkääksi. Se taisi olla Edward. Mutta mitä vikaa itsekkyydessä oli? Kaikki olivat itsekkäitä. Carlisle ja Esme pitivät minut mielummin täällä, kuin päästivät pois. Se ei ollut oikein. Se ei ollut reilua. Ja se oli itsekästä. He tiesivät, minä tiesin, että kuolleena olisi parempi. Ainakin minulle. Ja jos he pitivät minua täällä, vaikka tiesivät, etten tulisi koskaan olemaan siitä iloinen; jos he tiesivät, että voisin paremmin pelkässä tyhjyydessä... eikö se muka ollut itsekästä? Mätänisin mielummin haudassani kuin täällä. Kuolleena ei tunne kipua.
  Tai ehkä tunteekin, mistä minä tiesin? En ollut koskaan kuollut. Siis oikeasti, kirjaimellisesti kuollut. Ainakaan en tiennyt sitä.
  Minä olin jähmettynyt. Suolapatsaana lattialla, makasin siinä ja vain olin. En tiennyt kuinka kauan. Aavistus siitä, että aikaa kului useampia vuosia, oli heikko, mutta todellinen. Minäkin olin heikko. Todellinen en välttämättä ollut, mutta elossa silti. Todellisuus on yliarvostettua. Todellisuus satuttaa.
  Ainakin minun todellisuuteni. Minun todellisuuteni oli täynnä kipua, menettämisen tuskaa. En vain ollut ihan varma siitä, mitä olin menettänyt. Hänet nyt ainakin. Mitä minä olin edes sanonut hänelle viimeksi? Gerald, voi Gerald... Hän ei tosiaankaan ollut kaltaisesi.
  Miksi minä olisin välittänyt? Minun ei olisi kuulunut välittää, en omistanut oikeutta. Mihin minulla oli oikeus? Tässä talossa ei ainakaan ollut oikeus päättää itsestään. Ehkä se oli hyvä. Ehkä minä olin ansainnut tämän.
  Osa maaliläikistä oli tiiviimmässä rykelmässä. Edwardin soitto oli nyt nopeampaa. Ne sopivat yhteen. Niillä oli toisensa. Paitsi ettei ollut. Toinen oli täällä ja toinen jossain tuolla. Niin kuin me.
  Askeleet kuuluivat taas. Tällä kertaa ne kuulostivat erilaisilta, henkilö ei kai ollut sama. Rytmi ei siltikään ollut muuttunut. Tap, tap, tap. 11, 12, 13.
  Joku tuli sisään. Kasvoni ovat ovelle päin, mutten nähnyt tulijaa. Sumu oli liian paksua, liian mustaa. Tunnistin tuoksun, mutten tietänyt kuka se on. Kasvoilleni oli painettu sieni, näkymätön, mutta paksu. Se sekoitti minut.
  Ehkä sieni ei ollutkaan kasvoillani. Ehkä se oli aivoissani. Turrutti aistini ja esti ajatukseni. Niin se varmaan oli.
  Oven avannut henkilö oli nyt vieressäni. Vihdoin erotin, kuka se oli. Se oli Carlisle. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat minuun ja näin huulten liikkuvan. Hän puhui. Minulle. Enkä minä kuullut. Pinnistelin erottaakseni sanat. ”Sherry. Sherry, tule. Sinun on pakko päästä metsästämään, olet janoinen.”
  Viimeinen virke oli liian pitkä. Kyllä minä nimeni erotin, mutta sen jälkeen? Halusiko hän minun liikkuvan? Lihakseni eivät toimineet. Ehkä se johtui siitä, että ruumiinosien liikutteluun tarvitaan tahtoa. Minulla ei ollut tahtoa, ei omaa eikä muiden. En halunnut liikkua.
  Tunsin kallistuvani. Carlisle nosti minun vapisevan ruumiini tottuneesti syliinsä. Minä suljin silmäni. En ollut täällä.
  Pianon soitto oli nyt lähempänä. Pitkä, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä, lyhyt, pitkä, pitkä—ja lopetus. Soitto lakkasi.
  ”Vietkö sinä hänet metsästämään?” Se oli kai Edward. Eikai hän minulle puhunut? En minä osannut vastata. En ollut täällä. Olin näkymätön. Ohimenevä. Kuin tuuli. Mutta tuuleen ei satu.
  Edward ei tainnut puhua minulle. Ainakin kysymykseen vastasi minun sijastani Carlislen ääni. ”Pakko minun on.” Jos olisin pystynyt, niin olisin pitänyt hänen ääntään varmaan omituisena. En minä muistanut sitä tuollaisena. Noin sameana ja väsyneenä. Noin toivottomana. Muistinko minä sitä ollenkaan? Ehkä en. Carlisle puhui hiljaa. ”Kuinka hän voi?” Äänessä ei ollut toivoa. Kylmää virallisuutta hieman, muttei toivoa. Toivo oli kadonnut kauan sitten.
  Edwardin ääni oli ihan yhtä asiallinen. Olin tottunut siihen. ”Hän on normaali.”
  Carlisle nyökkäsi jossain yläpuolellani. Ja me liikuimme taas.
  Metsässä oli puita. Ihan liikaa. En ehtinyt laskea niitä, Carlisle liikkui liian nopeasti. Puissa oli lehtiä. Niidenkään laskemiseen ei riittänyt aika. Aika hyppi.
  Kasvoni olivat märät. Satoi, satoi kaatamalla. Nyt oli syksy. Ihan äsken oli vielä ollut kevät. Maailma liikkui.
  Carlisle pysähtyi. Minä tunsin, että minua laskettiin maahan. Jalkani pettivät ja vajosin märille sammalille. Märät hiukset nostettiin kasvoiltani. ”Odota siinä, odotathan?”
  Minä en nyökännyt, en edes ajatellut vastaavani. Enkä aikonut liikkua.
  En avannut silmiäni. Vesipisarat iskivät minuun ja se sattui. Kipu tuntui aina, vaikka mikään muu ei tuntunutkaan. Kipu oli aina jäljellä, jopa tyhjyydessä. Siitä ei päässyt eroon. En voinut paeta minnekään.
  Äkkiä haistoin veren. Se sai pääni ponnahtamaan hetkeksi ylös sammalista, muttei muuta. Jano kuristi kurkkuani ja poltti suutani, mutta minä en kyennyt liikkumaan. Haistoin vain veren. Carlisle oli siinä. Hän nosti minut ja ohjasi varovasti koskemaan johonkin lämpimään. Ja vihdoin minä liikuin. Hampaani painautuivat hirven pehmeää kaulaa vasten. Silmäni rävähtivät auki. Veri virtasin huulteni lävitse suuhuni. Minä olin tappaja. Mutta mitä väliä sillä oli? Vampyyrit olivat tappajia. Hänkin oli tappanut minut. Omalla tavallaan, mutta tappanut kuitenkin. Sammuttanut minut kuin liekin, vain katoamalla elämästäni. Vain poistumalla. Oliko se tosiaan niin helppoa? Saattoiko toisen tosiaan tuhota vain lähtemällä?
  Veri antoi minulle energiaa, mutta en voinut käyttää sitä mihinkään. Liekki oli sammutettu, sitä ei enää ollut. En voinut liikkua.
  Ja minä halusin liikkua. Halusin nousta ylös. Juosta pois. Täällä ei ollut kuin Carlisle. Voisin tehdä sen. Halusin tehdä sen. Mutten kyennyt liikkumaan.
  Carlisle tarttui minuun. Kieräytti minut lempeästi pois hirven päältä. Hän kysyi jotain, mutten kuullut sanoja. Enkä vastannut.

Se oli ehkä sama päivä, ehkä eri vuosikin, kun minä taas makasin huoneeni lattialla. Nyt ei kuulunut mitään. Ei mitään, paitsi sateen ropina katolle. Ei soitto tai askelia. Ei puhetta. Halusin pois.
  Valinnat täytyi tehdä itse. Täytyi olla tahtoa. Täytyi nousta silloinkin kun ei ollut voimia. Täytyi toimia, muuten jäi ikuisiksi ajoiksi paikalleen sammaloitumaan. Minä olin jo jäänyt paikoilleni liian pitkäksi aikaa. Olin jo tottunut olemaan liikkumatta.
  Niin ei saisi olla. Minun pitäisi nousta. Juosta pois. Etsiä se kuolema, jota olin jo kauan ikävöinyt. Minun pitäisi pystyä siihen. Ja pystyisinkin.
  Minä pakotin itseni siihen. Työnsin käteni alleni, vedin itseni pystyyn. Vapina jatkui, tärisin kauttaaltani. Mutta minä seisoin. Ojensin käteni tarttumaan ovenkahvaan. Ja juoksin.

Metsä oli vihreä. Yritin laskea puita, mutta tajusin, ettei siihen ollut aikaa. Niinpä minä juoksin. Puissa oli lehtiäkin, loputon määrä. Ja minä liikuin eteenpäin kovaa vauhtia. Kovempaa kuin olisin jaksanut, kovempaa kun olisin pystynyt.
  He lähtisivät minun perääni, sen kyllä tajusin. He eivät antaisi minun päättää. Minun ei annettu ikinä päättää.
  En tiennyt oliko tämä todellista, en edes tiennyt olinko kuollut vai elossa. Mutta tämä oli painajainen ja minun oli pakko päättää se. Hinnalla millä hyvänsä. Minä en voinut elää näin.
  Satoi kovaa. Pisaroita kasvoillani. Niitä tuli koko ajan ja niitä tuli paljon. 75, 76, 77, 78, 79, 80, 81, 83, ei, 82. Niitä oli 82 eikä yhtään enempää. Ainakin nyt. Mutta sade ei ollut lakannut. 83, 84, 85. Minä juoksin.
  Äkkiä jalkani pysähtyivät. En tiennyt missä olin. Tämä paikka oli vieras, tämä paikka oli kaukana. Täällä oli joku. Se joku ei ollut Carlisle tai Esme. Ei Edward, Rosalie, Emmett, ei kukaan Tanyan perheestä. Täällä oli joku. Ja silti minä olin yksin. Ketään ei näkynyt.
  Metsästä astui joku. Kolme henkilöä. He eivät olleet ihmisiä. He olivat vampyyrejä. Tappajia kuten minäkin. Otin horjuen tukea puusta. Minä en tuntenut noita. Ja olin yksin.
  Joukossa oli kaksi naista ja yksi mies. He lähestyivät. Mies kulki etummaisena ja vaikutti selvästi suojelevan takana olevia. Minä siristin silmiäni tarkentaakseni näköaistiani. En erottanut heitä kunnolla. Välissämme oli sateen ja tuulen muodostama verho, silmäni vuosivat ja peräännyin epäröiden pari askelta. Ehkä he tappaisivat minut. Se olisi hyvä. Mutta minä en halunnut tulla satutetuksi. Maailmassani oli jo tarpeeksi kipua. Tappaisivat nopeasti. Sitä minä toivoin.
  Etummainen henkilö, se mies, tuijotti minua epäluuloisesti, melkein vihamielisesti. Hän asteli lähemmäs koko ajan varautuneesti kyyryssä. ”Iltapäivää”, hän toivotti tasaisella äänellä. Korostus oli outo, ehkä irlantilainen.
  Minä en vastannut. Tuijotin kolmikkoa vain typertyneenä. Toinen naisista oli uteliaan näköinen, toinen ystävällisen. Uteliaalla oli kirkuvan punaiset hiukset. Ne loistivat metsässä kuin aurinko. Miehen suusta purkautui varoittava murina ja hän astui eteenpäin.
  ”Liam!” Toinen miehen takana hiippailevista naisista kutsui ja tuli miehen vierelle. ”Liam! Hänestä ei ole vaaraa.”
  Mies, Liam uskoi naisen sanat yllättävän nopeasti ja rentoutui hieman. Minä huojahdin. Tasapainoni ei ollut kovin hyvä. Tämä oli outoa. Minä olin vampyyri. Minun olisi kuulunut olla täydellinen. Kipu oli vienyt voimani.
  ”Oletko varma, Siobhan?” mies kysyi otsa yhä kurtussa. ”Tyttö ei vaikuta ihan täysjärkiseltä.”
  Tyttö? Puhuiko hän minusta? Ehkä minä en ollut ihan täysjärkinen. Mutta taivas oli hämärä ja minulla oli vielä pitkä matka. Ellei...
  ”Tappakaa minut.” Sanat tulivat ulos pelkkänä korinana. En saanut niistä itsekään selvää. Ne olivat liian hiljaiset, liian käheät. Ääntäni ei ollut käytetty vuosiin.
  Äskeinen nainen, Siobhan, hän tuli lähemmäs. ”Anteeksi. Voitko toistaa?” Hän kysyi ystävällisesti. Ääni oli lempeä ja petollisen pehmeä. Minä koitin silti vielä.
  ”Tappaa... minut...” sain koristua.
  Siobhan kurtisti kulmiaan. ”Kuka? Onko joku tehnyt sinulle pahaa.”
  Kyllä. Hän oli tehnyt pahaa lähtiessään. Hän oli murhannut minut. ”Tappoi...” minä änkytin. Hän oli tappanut minussa kaiken. Olin kuollut. Paitsi että ruumis vaelsi yhä täällä jossain. Siitä olisi päästävä eroon.
  ”Kuka on tapettu”, Siobhan yritti.
  ”Kaikki.” Niin kaikki. Ihan kaikki, jota varten olin elänyt. Kaikki oli poissa.
  Vieraat vaihtoivat hämmentyneitä katseita keskenään. ”Kuules, sinä, kuka ikinä oletkaan”, Liam sanoi äreästi. ”Voitko koittaa puhua selvästi. Onko täällä joku, joka tappaa kaikki lähelle tulevat?”
  Minä tuijotin häntä. Eihän hän täällä enää ollut. Hän oli lähtenyt. Vienyt elämän mukanaan sinne jonnekin valtameren toiselle puolelle. Jättänyt minut tänne kitumaan.
  ”Onko se joku toinen vampyyri?” toinen nainen kysyi. Se, jolla oli punaiset hiukset. ”Se tappaja.”
  Kyllä hän oli vampyyri. Minä nyökkäsin.
    Kolmikko alkoi keskustella kiivaasti. ”Häivytään täältä”, mies sanoi. ”Heti. En tajunnut, että Amerikassa olisi näin vaarallista.”
  ”Mutta, Liam—”
  ”Ei Maggie, minä en aseta sinua ja Siobhania vaaraan. ”Me lähdemme.”
  ”Entä hän”, Siobhan kysyi viitaten minuun. ”Ei häntä voi jättää tänne, näetkö missä kunnossa tyttö on. Ja kuka ikinä täällä vampyyrejä tappaakaan, niin ne löytävät hänet varmasti.” Siobhan kääntyi minun puoleeni. ”Tulisitko sinä meidän mukaamme? Veisimme sinut turvaan?”
  Turvaan? Kuolleena olisin turvassa tältä kivulta. Halusin vain vajota tyhjyyteen. ”Pakoon ei pääse”, minä kuiskasin käheällä äänellä. En päässyt pois, Carlisle ja Edward ja Emmett tulisivat perääni. He eivät antaneet minun kuolla. ”He ovat jo lähellä. He ovat jo tulossa.”
  Liam kirosi hiljaa. ”Hän voi olla väärässä. Me voimme vielä häipyä. Tulkaa.”
  ”Liam, hän ei ole väärässä”, Maggie sanoi. ”Hän puhuu totta, näen sen. Tappajat ovat jo tulossa.”
  Liam käännähti ripeästi kasvokkain minun kanssani. ”Kuinka monta?” hän tiukkasi.
  En ymmärtänyt kysymystä. Tuijotin vain eteeni ilmeettömänä.
  ”Kuinka monta heitä on?” hän kovisteli uudestaan.
  Minä hätkähdin. Kuinka monta? Monta. Ketä? Laskea minä ainakin osasin. Emmett, Edward, Rosalie, Esme ja Carlisle. 1, 2, 3, 4, ja 5. ”Heitä on viisi.”
  ”Viisi!” Liam käännähti Maggien ja Siobhanin puoleen. ”Te pysytte sitten taka-alalle. Annatte minun hoitaa ne.”
  Hoitaa ne? Tappaa ne? Tappaa minun perheeni. Aikoivatko he tappaa minun perheeni? Tuijotin sadetta samein silmin. Minunhan tässä oli pitänyt kuolla. Taasko minä epäonnistuin? Silti pidin suuni kiinni. Kuolleena kukaan ei pääsisi perääni. Olisin vapaa kuolemaan. Pääsisin vapaaksi.
  ”Entä hän?” Siobhan kysyi toistamiseen minua katsoen. ”Emme me voi pakottaa häntä uuteen taisteluun.”
  ”Tehköön mitä lystää”, Liam sanoi. ”Tyttö on oikeassa. Joku on tulossa.”
  Minä sävähdin. He saisivat minut kiinni. Joutuisin taas vangiksi oman huoneeni seinien sisään kykenemättömänä liikkumaan.
  Nousin vapisten taas suoraksi.  Juoksin. Juoksin. Juoksin.
  Jalkani viilettivät kukkulan rinnettä ylös, sitten alas. Pelto. Metsä. Täällä oli tie. Se oli tyhjä. En pysähtynyt, en välittänyt, vaikka joku olisikin nähnyt minut. Tosin minua ei voinut nähdä. Olin liian nopea. Olin näkymätön. Minua ei ollut.
  Sade piiskasi vasten kasvojani. Olin märkä, vaatteet liimaantuivat kalpeaa ihoani vasten. Edessäni oli joki, jonka yli uin vauhtia hidastamatta. Annoin virran kuljettaa minua hetken matkaa. Jälkiäni ei ikinä löytyisi. Sade huuhtoisi ne pois kuin hiekan, joka oli valunut reitille. Minä katoaisin kartalta. Olisin kuollut. Minä halusin olla kuollut.
  Saavuin taas veden äärelle, mutta nyt alue oli laajempi. Se oli järvi, syvä, varmaan melkein pohjaton. Käsivarteni halkoivat vettä. Olin nopea. Minä uin. Jälkiäni ei ikinä voisi haistaa. Vedessä ei ollut samanlaista hajuvanaa kuin maassa.

Ja sitten, päiviä ja tunteja myöhemmin lyyhistyin metsään, keskelle ei mitään. Suuret puut huojuivat yläpuolellani ja minä käperryin kasaan syksyn ruskeiden lehtien keskelle. Tärinä ei lakannut, lihakseni palautuivat samaan liikkumattomaan tilaan, jossa ne olivat jo ikuisuuden olleet. Minä en ollut turvassa. Minun olisi pitänyt jatkaa. Mutten enää pystynyt. Olin saavuttanut vapauden. Vielä en ollut saavuttanut kuolemaa.
  Ja siihen metsään, korkeiden havupuiden keskellä olevaan maahan, siihen kohtaan missä taivas oli aina synkkä, missä sateet olivat kylmemmät ja yöt mustemmat, siihen minä jäin.

A/N: kiltit kommentoikaa:) kommentoittehan?

[Lyn]

Oih, ihana luku. Tykkäsin tästä todella paljon, et käsitäkkään kuinka paljon. Sherry parka, tuollainen olotila on kamala. Ai se meni näin, se miten Cullenit tutustuivat irkkuvampyyreihin : ))

Jos tehtäis sillai, jos olet itsekin kipeänä, että sinä laitat uuden luvun, minä kommentoin, sitten sinä laitat seuraavan luvun ja minä kommentoin taas... eli siis niin, että päivän lopuksi tänään ollaan saatu joku seitsemän lukua? : DD

-Lyn

[Parisade]

Hahhahhaa, Lyn, tehdäänpä noin (tämä luku on ollut jo jonkin aikaa valmiina ja yksi on vielä viimeistelemättömänä jossain säästössä, mutta sitten minun täytyy alkaa vai kirjoittamaan jotakin:o )

A/N: Rosalien PoV:ta oli hirveän vaikea kirjoittaa ja lopputulos mielestäni sen mukainen. Keithin näkökulmasta taas en oikeastaan olisi halunnut kirjoittaa, koska olisi kiva pitää hahmo vähän arvoituksellisempana, mutta mutta...

35. Kahdesta kulmasta

1953, Alaska, USA
Rosalie:

Minä purin huultani juostessani eteenpäin. Samperin Sherry. Eihän me tietenkään oltu voitu odottaa, että hän lähtisi tiehensä tällä lailla. Sherry oli nykyään ihan kuin patsas, ei liikkunut, ei puhunut. Hän ei ollut liikkunut vapaaehtoisesti yli kahteen vuoteen. Niin, ei sen jälkeen kun Keith lähti pois.
  Minä vilkaisin nopeasti vierelläni juoksevaa Emmettiä. Miltä minusta tuntuisi jos hän lähtisi. Jos hän tahallaan lähtisi, haluaisi eroon minusta. Kurkkuani kuristi. Kuvitelma oli epätodellinen, mutta se ei poistanut ajatuksen hirveyttä. Minä en pystyisi olemaan ilman Emmettiä.
  Kohotan katseeni vettä tippuviin pilviin. Metsän hiljaisuus oli tervetullutta vaihtelua kotona soivalle musiikille. Edward ei tehnyt muuta kuin soitti typerää pianoansa päivästä toiseen, mutta siinä ei ole mitään uutta. Edward oli rakastunut siihen soittimeen, välitti vain musiikistaan. Miksiköhän hän edes oli tullut mukaan, eikä ollut jäänyt kotiin soittamaan pianoaan.
  Edward juoksi edelläni ja käänsi katseensa ärtyneenä minuun. ”Sinä olet niin sokea, Rose, että se on oikeasti säälittävää.”
  Minä kurtistin kulmiani vihaisesti. Milloin tuo omahyväinen ääliö oikein oppisi tajuamaan, että muutkin olivat oikeassa kuin hän. Edward kuvitteli tietävänsä kaiken.
  ”Ja sinä kuvittelet olevasi maailman napa”, Edward heitti takaisin.
  Minä EN kuvitellut olevani maailman napa. Se että ajattelin asioista eri tavalla kuin Edward, ei tehnyt minusta tyhmää.
  ”Edward, Rosalie, voitteko olla riitelemättä”, Esme kysyi. Huomasin hänen äänensä tärisevän, vaikka hän yritti pitää sen tasaisena. ”Yritetään nyt vain löytää Sherry.”
  Minä tukahdutin tuhahduksen. Kyllä, Sher löytyisi, Esme huolehti turhaa. Mistä vetoa, että se ei edes ehtisi kauas. Sherry oli maannut liian kauan paikallaan, hyvä jos pääsisi kävelemään. Vilkaisin nyreissäni kenkiäni. Koroilla juokseminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa, mutta kengät menisivät ihan pilalle. Enkä tajunnut mihin meitä kaikki tarvittiin. Carlisle olisi pystynyt tarvittaessa hakemaan Sherin ihan yksin.
  Edward pysähtyi niin nopeasti, että meinasin törmätä häneen. ”Häivy sitten, Rose, jos sinusta on niin turhaa olla täällä.” Hän kehotti vihaisella äänellä.
  Minä nakkelin niskojani. Edward oli raivostuttava. Miksei hänkin voinut kadota jonnekin metsään ja pysyä siellä. Hänestä oli pelkkää harmia ja hän oli koko ajan arvostelemassa minua. Enkä minä nyt häipyä aikonut. Toivoin vaan, että olisin ehtinyt vaihtaa kengät.
  Äkkiä Edward jännittyi. ”Carlisle”, hän kutsui. ”Edestäpäin on tulossa joku?”
  Carlisle pysähtyi. ”Sherry?” hän kysyi toiveikkaana.
  Edward pudisti päätään ja sävähti. ”Ei. Tulkaa kauemmas metsänrajasta.”
  Minä seisoin ihan metsänlaidassa, mutten liikahtanut. Tiirailin pimeään metsään otsa kurtussa. ”Onko siellä ihmisiä? Minä en haista mitään?”
  Edwardin suusta pääsi yhtäkkiä ärjäisy ja siinä samassa minä tajusin jonkun iskeytyvän minuun ja ujuttavan käsivartensa leukani alle. Kiepahdin ympäri ja survaisin kyynärpääni kimppuuni hyökänneen miehen rintakehään. Emmettin vihainen murina kuului jostakin ja samassa jokin tönäisi meidät lujaa maahan. Käsi tavoitteli kurkkuani.
  ”SEIS!” Koko metsä kaikui Edwardin huudosta. Käänsin päätäni hiukan niin, että näin metsän reunassa seisovan naisvampyyrin, jota Edward tuijotti. ”Näetkö?” Edward kysyi. ”Emme aio vahingoittaa laumaanne.”
  Nainen nyökkäsi, vaikka vaikuttikin epävarmalta. ”Liam ja Maggie, me olemme erehtyneet. Heistä ei ole meille harmia.”
  Minusta kiinni pitävä mies, Liam ei ollut vakuuttunut. ”Oletko varma?” hän kysyi epäluuloisesti.
  ”Koska sinä oikein alat luottamaan kykyihini?” nainen tuiskahti.
  Liam kääntyi katsomaan toista naista, jolla oli punaiset hiukset. ”Mag?”
  ”Poika puhuu minun nähdäkseni totta”, punapää sanoi.
  Liam löyhensi otettaan hieman. ”Siinä tapauksessa olemme nähtävästi teille anteeksipyynnön velkaa”, hän sanoi Carlislelle pahoitteleva sävy äänessään.
  ”Voitko sinä sitten päästää vaimostani irti”, Emmett ärisi vihaisesti. ”Tai pian minä oikeasti vahingoitan sinua.”
  Minä kiskaisin itseni vapaaksi. Puseroni oli ihan mutainen kaatumisen jäljiltä. Kyräilin Liamia vihaisesti. Tämä ei lähtisi millään pesussa.
  Carlislesta huokui hankalasta tilanteesta huolimatta auktoriteettia, josta olin iloinen. ”Emmett, rauhoitu. Tähän on varmaan jokin ihan järkevä selitys”, hän sanoi.
  Edwardin huulilta purkautui outo ääni. ”Sherry”, hän voihkaisi.
  ”Mitä?” minä sihahdin. ”Edward, olisi vaihteeksi ihan kiva tietää, mistä on kysymys.”
  ”Suokaa anteeksi”, punapää pyyteli. ”Me olemme pahasti erehtyneet.”
  Liam nyökkäsi murahtaen. ”Mutta jos kysymys ei ollutkaan näistä vampyyreistä, niin keistä sitten oli? Montako laumaa Alaskaan mahtuu?”
  ”Meidän lisäksemme tässä lähistöllä asuu vain Tanyan perhe”, Esme sanoi varovasti.
  Liam sävähti. ”Montako heitä on?”
  ”Viisi. He—”
  ”Siinä! Sekopää tarkoitti varmasti heitä!” Liam murisi.
  Edward oli jähmettynyt kummallisen näköisenä. ”Ei, meitä hän tarkoitti. Carlisle, meillä ei ole aikaa tähän! Hän saa liikaa etumatkaa! Minä lähden etsimään hänet.” Jostain syystä Edward kuulosti sekä vihaiselta, että pelästyneeltä. Yhdistelmä oli outo. En minä nyt suoranaisesti väittänyt, että Edward ei olisi välittänyt, miten Sherryn käy, mutta—
  ”Rose, jos et nyt sulje suutasi, niin tulet ihan oikeasti paria ruumiinjäsentä köyhemmäksi”, Edward ärähti.
  Minä heitin häneen kiukkuisia katseita. Miten tuo osasikin olla niin naurettava ja... ylidramaattinen. Tämä meni totaalisesti ylireagoinnin puolelle. Sherry oli hidas, hän oli väsynyt ja jäykkä. Luultavasti Sher oli jo pysähtynyt jonnekin lojumaan.
  Emmett epäröi hetken, mutta päätti sitten kuitenkin lähteä Edwardin mukaan. Hänestä vieraat vampyyrit eivät ilmeisesti olleet kovin vaarallisia. No, minä olin eri mieltä. Nehän olivat hyökänneet kimppuumme yhtäkkiä ja ihan ilman mitään syytä.
  Odotin että Edward ja Emmett olivat kadonneet metsään ja kysyin sitten: ”Miksi te etsitte viittä vampyyriä näistä metsistä?”
  ”Täällä kuulemma riehuu joku, joka tuhoaa kaikki tieltään, eikä säästä ketään”, punahiuksinen nainen kertoi hiljaisella äänellä. ”Minä olen Maggie ja nämä ovat Liam ja Siobhan. Olemme pahoillamme, että hyökkäsimme kimppuunne, mutta teidänkin varmaan kannattaisi pitää varanne tätä Tanyaa varten—”
  ”Hetkinen”, minä keskeytin. ”Me tunnemme Tanyan, eivätkä he ole tuhonneet ketään. Ettei teillä vain olisi väärää tietoa.”
  Maggie vaihtoi nopean katseen kahden muun kanssa ja pudisti sitten päätään. ”Ei ole. Katsokaas kun minulla on tämä kyky – näen valehtelijan. Ja tämä tyttö puhui totta.”
  Carlisle havahtui. ”Tyttö?”
  ”Niin, tapasimme hänet vain muutama maili täältä. Hän kertoi, että häntä seurataan ja että hänet aiotaan tappaa. Kuulimme myös, että pakoon ei pääsisi, joten päätimme järjestää väijytyksen.”
  Esme ja Carlisle olivat kalpeita. ”Miltä hän näytti?” Esme kysyi tukahdutetusti.
  Liam vastasi tuhahtaen. ”Ihan mielipuolelta. Vampyyriksi oudon heikolta.” Äkkiä hänen kasvojaan valaisi ymmärrys ja hän muuttui nopeasti varautuneeksi. ”Hän puhui teistä. Te jahtaatte häntä. Olette hänen tarkoittamansa vampyyrit.”
  Tietenkin Sherry oli tarkoittanut meitä. Siinä vain ei ollut mitään järkeä. Miksi hän olisi väittänyt, että yritämme tappaa hänet? Mitä ideaa olisi väittää, että me tapoimme kaikki?
  Ellei sitten... ei, se olisi vähän kaukaa haettua. Mutta periaatteessahan, jos hän haluaisi häipyä kenenkään estämättä, niin eikö olisi ihan hyvä asia raivata meidät pois tieltä. Ja Maggien lahja ei varmasti ollut niin luotettava, kun hän antoi ymmärtää.
  Minä tunsin Sherryn tarpeeksi hyvin tietääkseni, että hän ei haluaisi tehdä niin. Ei hän haluaisi tappaa meitä. Mutta kyllä hän silti pystyisi siihen, nyt kun estimme häntä tekemästä mitä hän halusi. Ja tässä tapauksessa se, mitä Sherry halusi, taisi olla itsemurha. Ja hän halusi, ettei kukaan estäisi häntä.
  ”Hän tiesi”, minä kuiskasin.
  ”Mitä?” Carlisle kysyi.
  ”Hän tiesi, että he yrittäisivät tappaa meidät”, minä sanoin vihaisesti ja heilautin kättäni vieraita kohti. ”Tajuatko sinä Carlisle? Hän halusi, että me kuolemme!”
  Hetken hiljaisuuden jälkeen Esme sanoi tärisevällä äänellä: ”Rose-kiltti, sinä tiedät, että hän oli tolaltaan. Hän varmaan ajatteli, että—”
  ”Minua ei yhtään kiinnosta mitä hän ajatteli!” minä kivahdin. ”Se manipuloiva pikku rotta yritti tapattaa meidät.”
  Carlisle huokaisi. Sama ajatus oli selvästi pälkähtänyt hänenkin päähänsä. ”Me emme voi tietää sitä varmasti. Minä ehdotan, että menemme kotiin ja odotamme, että Edward ja Emmett tulevat takaisin.” Hän kääntyi vaisusti hymyillen Liamin puoleen. ”Kutsumme myös teidät kotiimme.”
  Liam näytti pahoittelevalta. ”Hyväksyisimme kutsun mielellämme”, hän sanoi. ”Mutta meidän on pakko jatkaa matkaa. Voisimme ehkä kuitenkin poiketa paluumatkalla?”
  ”Ilman muuta, olette tervetulleita.”
  Hyvästelimme heidät nopeasti ja lähdimme kotia päin.

Olimme odottaneet kotona tunteja, ja tunteja, ennen kuin Edward ja Emmett saapuivat. Heidän askeleensa kuuluivat kuistilta selvästi ja me kaikki käännyimme katsomaan ovelle. Ovi avautui ja Edward ja Emmett astelivat sisään, mutta Sherryä ei näkynyt missään. Minä yritin tiirailla ovenraosta kuistille, mutten nähnyt häntä sielläkään. Mihin nuo sen petollisen rotan olivat jättäneet.
  Carlisle nousi hitaasti seisomaa Esmen kättä puristaen. He olivat molemmat lakananvalkeita ja tuijottivat Edwardia. Minäkin kohottauduin paremmin istumaan.
  He näyttivät masentuneilta molemmat. Emmett tuli viereeni ja kietoi käsivartensa hellästi ympärilleni. Ilmeettömät kasvot eivät sopineet Emmettille.
  ”Mitä?” minä kysyin ja vilkuilin Emmettiä ja Edwardia vuorotellen. Sisälleni hiipi kauhea tunne, mutta yritin välttää sen pelkällä tahdonvoimalla.
  Edward ei katsonut minua, hän katsoi Carlislea ja Esmeä ja pudisti hitaasti päätään. ”Jäljet katosivat Labergo järven rannalle. Me kiersimme koko järven, mutta sade oli pessyt jäljet pois.”
  Sanat pyörivät päässäni. Esme sulki silmänsä.
  ”Hän on jo kaukana”, Emmett mutisi. ”Meillä ei ole mitään mahdollisuutta—”
  ”Älä sano noin”, minä kielsin kauhistuneena. ”Meidän pitää lähteä etsimään häntä.” Minua ei kiinnostanut enää, että Sherry oli yrittänyt tappaa meidät. ”Pakkohan hänet on löytää. Carlisle?”
  Carlisle ei näyttänyt edes kuulevan minua. Hän istui hitaasti sohvalle romahtaneen Esmen viereen ja painoi päänsä käsiinsä. Minä henkäisin. ”Ette voi olla tosissanne!”
  ”Rosie, hän on sillä vauhdilla pian jo Kanadan etelärajalla”, Emmett mutisi. Minä vilkaisin häntä. Emmett näytti vieraalta. Hän ei näyttänyt minun Emmettiltäni. Tavallisesti niin iloinen ilme näytti tuskaiselta. Emmett näytti siltä, että häneen sattui.
  Edward ei jäänyt olohuoneeseen, vaan katosi yläkertaan. Minä lysähdin syvemmälle sohvaan. Aivoni eivät toimineet. Sherry ei voinut olla poissa, ihan varmasti hän koputtaisi pian oveen ja— Ei, niin ei tapahtuisi. Tunsin sen.
  Nojasin Emmettin kylkeen. Nyyhkytykset repivät rintaani, mutta pidin ne vielä sisälläni. Vampyyrit eivät voineet itkeä. Minä kaaduin.


                                                                    ***************************


1957, Volterra, Italia
Keith:

Hitto vieköön! Repäisin puisen oven auki niin kovaa, että Kahva katkesi keskeltä kahtia. Tämä ei toiminut, minä en pystynyt tähän. En ollut luovuttajatyyppiä, enkä ollut ikinä, ikinä harkinnutkaan luovuttavani. Sitä paitsi Sherry oli ärsyttävä ja raivostuttava ja kerta kaikkiaan mahdoton ja pidin paljon enemmän elämästäni ilman häntä. En minä tarvinnut kiviriippaa perääni, en edes sellaista, johon olin lievästi kiintynyt.
  Juttu meni niin, että näin EI voinut käydä. Koko tilanne oli ihan pahuksen typerä. Niin, mahdoton myös. Tämä ei voinut olla totta.
  Joku tuli käytävää pitkin toiseen suuntaan. Minä yritin väistää Heidiä, mutta irvistin epäonnistuessani. Heidi oli ihan hyvä tyyppi sinänsä, mutta en ollut nyt juttutuulella.
  ”Keiiith!” hän sanoin venyttäen nimeä omahyväisellä tavalla. ”Hyväksy se vain. Sinä et voi elää ilman häntä.”
  Teeskentelin onnistuneesti hämmästynyttä. ”Ilman ketä?”
  ”Sitä amerikkalaista tyttöä. Sherriä.” Heidi virnisti ovelasti. Minä tiesin mainiosti, että Heidi oikeasti muisti nimen oikein ja tyydyin kohottamaan toista kulmakarvaani.
  ”Niinkö?”
  ”Äh, Keith”, Heidi puuskahti. ”Mikset vain tee niin kuin Aro haluaa. Tuo hänet tänne. Sitten voit lopettaa tuon hampaidenkiristelyn ja jättää jatkuvan ärtymystilan taakse. Kaikki olisivat tyytyväisiä.”
  Nyökkään, mutta en myöntävästi. ”Kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on periaatteesta.”
  ”Minä luulin, että sinä et usko periaatteisiin.”
  Ei, en minä uskonutkaan. Ainakaan muiden periaatteisiin. Omani olivat tietysti eri asia. ”Kiintyminen on vaarallista”, minä selitin. ”Ja tarpeetonta myös. Sherry heikensi arvostelukykyäni ja tekisi sitä vastakin.”
  Heidi pärskähti. ”Kiintyminen vaarallista? Se, että se ei palvele sinun tarkoituksiasi, ei tee siitä vaarallista. Myönnä pois, Keith. Sinua pelottaa, että joku päivä vielä et olekaan tärkein asia omassa elämässäsi.”
  Hymyyni tuli väkisinkin ivallinen sävy. Heidi käytännössä väitti, että olin mustasukkainen itselleni. Tuon naisen puheissa ei välillä ollut mitään järkeä.
  Minä en ollut tottunut häviämään. En ollut tottunut siihen, että päässäni oli jotain, jota ei voinut vain siirtää syrjään ja unohtaa. Sherryä ei voinut unohtaa. Hänen kuvansa kummitteli aivoissani ja hänen äänensä kaikui korvissani. Sherry pilasi keskittymiseni, vaikka ei edes ollut paikalla.
  Toisaalta olin kestänyt jo seitsemän vuotta. Minä kyllä pystyisin tähän, mutta kysymys olikin siinä, voisinko ikinä unohtaa hänet. Jos en voisi, niin tämä oli pelkkää ajanhukkaa, sillä en todellakaan aikonut elää loppuelämääni ikävoiden jotakuta.
  Heidi taisi tietää, mitä mielessäni liikkui. ”Eeet sinä häntä unohda. Mietit vain ikuisesti missä hän on. Mieti nyt Keith, joka minuutti, joka hetki. Et saa hetkenkään rauhaa. Ja ajattele miten paljon hyötyä meille olisi jos joukossamme olisi joku, joka pystyy taivuttamaan kenet vain tahtoonsa. Valta on voimaa, Keith.”
  Valta on voimaa? Herranjestas, miten kliseistä ja naurettavaa. Heidillä meni tämä touhu vähän yli.
  Toisaalta hänellä oli kyllä pointtia. Minulla kului ihan liikaa aikaa Sherin ajatteluun. Äkkiä olin päätökseni tehnyt. ”Kiitos, Heidi”, minä sanoin tasaisesti ja työnsin hänet syrjään. ”Eiköhän tultu jo juteltua tarpeeksi.”

  Löysin Aron hallista. ”Tulin sanomaan hyvästit”, minä ilmoitin turhia kiertelemättä. ”Lähden jo tänä iltana.”
  Aron vieressä seisovan Jane näytti pisteliäältä. ”Ja minnekäs sinä menet?”
  Aro viittasi Janen kädellään vaikenemaan. Hän näytti tyytyväiseltä ja uskoin tietäväni tarkalleen miksi. ”Hienoa! Vihdoinkin sinä haet minulle hypnotisoijan. Olenkin jo osannut odottaa tätä.” Turhaa hän riemuitsi. Koskiessani nopeasti käteeni hänen ilmeensä synkkeni. ”Keith!” Se kuulosti vähän marinalta. Minä nauroin.
  ”Kyllä sinä tiedät, että minä en tuo Sherryä sinun kokoelmiisi.”
  ”Silti. Ajattele vähän—”
  ”Heidi sanoi samaa. Mutta haluaisitko sinä oikeasti varastaa Culleneilta heidän pikkutyttönsä.”
  Aron kasvoista näki, että vastaus olisi ollut ehdottomasti myönteinen. ”Sinä voisit suostutella hänet tulemaan. Se olisi ihan vapaaehtoista.”
  Varmasti. Mietin missä maailmassa Sherry suostuisi tulemaan tänne vapaaehtoisesti. HYVIN epätodennäköistä. ”Minä voin yrittää”, lupasin jalomielisesti.
  Arokin taisi tietää, että peli oli menetetty. ”Sinun lähtösi harmittaa minua”, hän sanoi.
  ”Älä viitsi, meillä on sopimus”, minä muistutin. ”Ja annatte sitten Karmin olla.”
  Aro hymisi kiukkuiseen sävyyn, mutta huokaisi sitten. ”Toivotan sitten kai vain onnea.”
  Nyökkäsin lyhyesti ja häivyin. Amerikka kutsui.

A/N: NYT sitä kommenttia XD Ennen ei tule jatkoa.

[Lyn]

Keiiith. Parasta mennä takasin ja vähän äkkiä. Seitsemän vuotta on kummiski aika pitkä aika. Sherry parka. Paitsi et Sherry ei oo Culleneiden luona. Oh shit, tästä tulee monimutkasta. Tämä rakastaa monimutkaisia tarinoita. Jatkoaa : ))

Melkein missasin tämän... Hävettää. Ei sit saatu niitä seitsemää seuraavaa lukua. Höh. Mut hyvä tämä näinkin.

-Lyn

[saltsu]

Keith varmaan suuttuu kun saa tietää ettei Sherry ole Culleneilla. Kukakohan sen sitten lopulta löytää..Jatkoa, äkkiä. 

[Michell]

Ihanat luvut<3 (Luin noi kaks viimesintä kerralla) Toisiks viimone oli kauheee surulline mutta silti ihana eli siis koskettava Tykkäsin molemmista. Nyt vaa Keith Amerikkaaa ja Sherry Keithin luo? joohan? Nyt oli miusta pitempiä lukuja ku aikasemmin <3 hihii jatkoaaa.....

[Bawe]

Nyt on tullu kommenttiaa En malta oottaa sitä jatkoo, kun se Sherry on jossain piilossa Toivottavasti se ei kerkee tehä mitään ennen ku Keithi löytää sen.. Tai sit toivottavasti Keithi ei tee mitään ku kuulee ettei Sherry oo enää Culleneilla :s vaikeeta....

Mut; jatkooo!!<3

- Bawe

[mmary]

Oi, ihanaa, kun tänne on tullut 3 lukua niin nopeesti!!
Pidin, ihana luvut, mutta synkkät Sherryn osalta ja osasit tosi hyvin kuvailla, etenki Sheryn tunteita.
Mitä ihmettä se Keith on menneyt tekemään (oon vielkin sokis) lähtee takas Italiaan selittämättä mitään Sherylle.?!
Kyllä käy Sherryä tosi sääliks, onneks se mies tulee takas, mut antaaks se sille anteeks.?

Odotellaan jatkoa, toivottavasti laitat sitä pian

[Parisade]

mmary: kiitos. Saapa nähdä:D
Bawe: kiitos
Michell: Joo pari lukuu on tosiaan ollu vähä pitempii:D toivotaan et sama linja jatkuu
saltsu: kiitos. Saa nähdä kuka Sherin löytää:D
Lyn: Nonni, nyt tuli jatkoa. Kyl me ne 7 lukuu viel saadaa:D

A/N: Joojaanoo... Sai viimeisteltyy tänää vast tän:D Enkä tykkää lopusta Sanokaa te.

36. Maailman mudassa
1960, Pohjois-Kanada

7887, 7888, 7889, 7890, 7891... Kylmyys tunkeutui ihoni sisään. Olin ollut tässä kauan. Kai. Ei, ei mitään kaita. Olin minä. Tunsin sen. Tunsin kylmyyden ympärilläni, tunsin vuosien sateet ihollani. Maailma oli muuttunut. Minulle se oli yhä sama. Enkä vieläkään ollut poissa.
  Kuusi vieressäni oli kasvanut jo miehen kokoiseksi. Siinä oli neulasia. Paljon neulasia. 7892, 7893, 7894, 7895.7896. Niitä oli liikaa.
  Muistin menneet talvet. Muistin lumen ruumiini päällä. Lumi lämmitti. Se oli outoa. Lumihan on kylmää. Jossain kirjassa oli joskus sanottu, että se lämmin olo johtui lumen eristävästä vaikutuksesta. Jossain muualla oli kerrottu, että kun oli tarpeeksi kylmä, niin kylmyyden tunsi lämpönä. Minä en tuntenut lämpöä. Tunsin vain tyhjyyden, kylmyyden. Sateet ympärilläni. Maailman julmuuden.
  Nyt ei satanut. Nyt oli lämmin, mutta siltikään minulla ei ollut lämmin. Minulla oli kylmä. Oli kai kesä. Aurinko paisto, mutta minä en nähnyt sitä. Näin vain pimeyden. Mustaa.
  Takissani kasvoi sammalta. Toinen sen hihoista, se, joka oli maata vasten, oli halkeillut ja hauras. Hajalla. Niin kuin minä. Vaatteeni olivat puoliksi mädäntyneet. Ehkä bakteerit syövät minuakin pala palalta. Ehkä minun ruumiini mätänisi tänne. Toivoin sitä.
  Kuusen mustat neulaset heiluivat tuulessa. Tuuli vaikeutti laskemista. 7897,7898,7899...
  Olin liian väsynyt liikkumaan. Siitä ei ollut kauan kun sain viimeksi verta. Ei siitä ollut kauan, kun varomaton peura oli eksynyt liian lähelle minua. Tai niin minä luulin. Ei, en tiennyt. Siitä saattoi olla päiviä tai tunteja tai sitten jo vuosia. Ajantajuni oli poissa. En tiennyt, mitä kello oli. Elämä ilman aikaa olisi monen mielestä kadehdittavaa. Mutta tässä metsässä, kun aika ei sitonut minua mihinkään, ainut mitä tunsin, oli yksinäisyys. Ilman aikaa ei ollut myöskään minua. Mutta aika oli suhteellista.
   En edes tiennyt mitä se tarkoitti. Joku vain sanoi joskus niin. Kuka se oli? Joku tiedemies. Minä en tiennyt. Kuka tahansa olisi tiennyt. Hän olisi tiennyt. Perheeni olisi tiennyt.
  Tajunnassani soi pieni ääni, joka kertoi minulle, että perhettäni ei enää ollut olemassa. En edes muistanut sitä. Olin kai yllyttänyt jonkun tappamaan heidät.
  Miksi? Miksi ihmeessä minä olin tehnyt niin? En minä ollut halunnut heidän kuolevan. En varmasti. Mutta en tiennyt. Kaikki hävisivät. Elämä ei ollut ikuista, ei edes vampyyreille. Ei Carlislelle, Esmelle, Emmettille, Roselle tai Edwardille. Toivottavasti ei minullekaan.
  Sitten, kun aikaa oli kulunut tunti, päivä tai ehkä vuosi, askeleet olivat täällä. Täällä oli joku. Yllättynyt huudahdus kaikui ilmassa.
  ”Karm! Täällä on joku?”
  Joku ynähti. ”Hetkinen, tuohan on minun rakkaan veljeni palvonnan kohde.” Ääni oli lähempänä. ”Hei! Sherry, niinhän se oli? Haloo, missä minun veljeni on?” Tytön ääni kuulosti tutulta.
  Veli? Mistä veljestä se oikein puhui? Käsi heilahti silmieni edessä, mutta pupillit eivät värähtäneetkään.
  ”Haloo, senkin typerys? Voitko vastata.”
  ”Karm. Hän näyttää kuolleelta.”
  ”Ei hän ole kuollut, hengittää.” Minä mietin. Tunsin äänen, olin varma siitä. En vain muistanut kenelle se kuului. Ehkä jollekulle, jonka olin joskus tavannut ohimennen, merkityksettömälle henkilölle joka ei ikinä ollut vaikuttanut elämääni sen suuremmin. Sitten: ”Mitä hittoa hän täällä oikein tekee? Missä Keith on?” Silloin se välähti. Karmel. Hänen siskonsa. Miten hassua. Tilanteen ironia paistoi kauas ja tiesin, että ennen minä olisin nauranut sille, vaikka se satutti. Nyt en jaksanut. Minulla ei ollut voimia.
  ”En tiedä”, mies vastasi ja kumartui vieraani. Tunnistin nyt hänetkin. John. Karmelin kumppani. Pinnistelin muistaakseni. John ei kai koskaan ollut puhunut minulle montakaan sanaa. Ainakaan en muistanut. ”Katso hänen vaatteitaan”, John jatkoi. ”Katso Karmel. Tämä takkihan hajoaa käsiin.”
  Niin se kai hajosikin. Takki hajosi käsiin, minä hajosin käsiin. Paitsi että olin jo hajalla. Ehkä minussa ei enää ollut mitään hajotettavaa.
  ”Karmel, hänen pitää päästä täältä pois”, John huomautti kauhistuneen kuuloisena. ”Hänhän on ollut täällä jo ties kuinka kauan.”
  Karmel äksyili. ”Aina minä saan siivota Keithin jälkiä”, hän marisi.
  ”Minun käsittääkseni sen on Keith, joka useimmiten siivoaa sinun jälkesi”, John huomautti hymähtäen.
  Erotin hämärästi Karmelin ruman irvistyksen. ”Hyvä on, tehdään näin: minä vien hänet meille ja sinä – sinä etsit Keithin.”
  Johnin vastasi matalalla äänellä. ”Mistä minä hänet löydän?”
  ”Mistä minä tiedän? Kaiva hänet jostain, vaikka maailman ääristä!” Karmel kivahti. ”Lähde jo.” Karmel ei todellakaan tajunnut miten onnekas oli. Jos hän olisi vielä täällä, niin minä en ikinä huutaisi hänelle. En ikinä noin.
  Vaikka olinhan minä huutanut hänelle. Siksikö hän oli lähtenyt? Mutta en minä koskaan mitenkään pahasti ollut sanonut. Hitto, minä olin rakastanut häntä. Tämä ei saanut olla totta.
  Joku kiskoi kättäni. ”Ala tulla. Saat luvan kävellä itse, minä en aio kantaa sinua.” Se oli Karmel. John oli jo kadonnut metsään. Miksi Karmel ei vain voinut antaa minun olla? Hän ei edes pitänyt minusta. Muistaakseni. Menneisyys oli sumea.
  Loppujen lopuksi Karmel kuitenkin huokaisi ja nosti minut ilmaan. ”Kaikkea sitä joutuukin tekemään”, hän murisi.

Silmäni olivat kiinni. Silmäni olivat kiinni, kun saavuimme talon lämpöön, silmäni olivat kiinni, kun Karmel auttoi minua käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet. Silmäni olivat kiinni, kun kierähdin kyljelleni sängyllä. Minä en liikkunut, makasin siinä vain. Sänky allani tuntui pehmeältä, unettavalta. Suihkunraikkaat hiukseni tuoksuivat saippualle. Suljin silmäni. Siitä oli kauan, ikuisuus kun olin viimeksi ollut kunnolla puhdas. Mutta entä sitten? Mikään ei muuttunut. Hän oli yhä poissa. Enkä minä edes pitänyt hänen tyhmästä siskostaan tai Johnista.
  Karm naputteli pöytää kynsillään. ”Varokin rypistämästä sitä paitaa, se on lempparini ja maksoi ihan tuhottoman paljon. Kuulitko! Älä makaa hihan päällä.”
  Minä kierähdin tottelevaisesti selälleni ja jäin tuijottamaan kattoa. Talo oli vanha ja kattoparrut näkyvissä. Niitä oli neljä, ei viisi tällä puolella. Tuolla puolella ne olivat poikittain, oviaukosta näkyi vain osa. Seinän takana olevaan kohtaan mahtuisi ehkä kuusi tai seitsemän niiden kolmen lisäksi, jotka näin. Keittiötä en nähnyt ollenkaan. Miksi minä en nähnyt keittiötä? Oviaukko oli liian pieni. Talo oli liian hiljainen. Miksi täällä ei ollut ääniä? Tyhjää...

Ajantajuni katosi hiljalleen. Mikä ajantaju? Eihän minulla sellaista ollutkaan. Ei ollut ollut enää aikoihin. Kuitenkin, aikaa kului paljon. Karmel oli hermostunut ja kyllästynyt minuun. Hän tuijotti päiväkausia kalenteria kiukkuisesti kiroillen ja napautteli tyhmiä kommentteja, joita en edes kuullut. Me kävimme muutamia kertoja metsästämässä. Karmel olisi halunnut viedä minut kaupunkiin verta juomaan, mutta oli kuitenkin päättänyt, että veltto ja eloton ruumiini herättäisi siellä liikaa huomiota. Niinpä hän vain tyytyi raahaamaan minut aina välillä metsään. Karmel itse hävisi usein päiväkausiksi omille teilleen. Ja aika kului.
  
Sitten vain yhtäkkiä, yksi päivä minä heräsin horteestani siihen, että ulkoa kuului melua. Meluaja oli tietysti Karmel.
  ”Johan kesti. Minä jo luulin, että sinä et löydä häntä.” Hetken tauko ja sitten: ”Ja sinä! Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Jätät kaiken minun niskoilleni.”
  ”Pää kiinni, Karmel.” Sanat olivat tylyt, mutta eivät vihaiset. ”Missä hän on?”
  ”Sisällä, mutta—”
  Ovi kuului avautuvan. Minä kuuntelin lähestyviä askelia sekavin mielin. Se kyllä kuulosti ihan häneltä. Mutta entä sitten? Eurooppa, Eurooppa... Kukapa ei olisi siellä mielummin. Minäkin halusin Eurooppaan. Halusin taas nähdä Portugalin rannat, halusin nähdä suuren Lontoon ja kauniin Pariisin. Ja Kreikan kauniit saaret ja kaikki ne kuvat, joista olin vain lukenut. Sen timantin. Katakombit. Halusin lentää.
  Ja sittenkään en pystynyt näkemään sitä edessäni. En pystynyt näkemään, miten minä voisin taas kohota ylös tästä upottavasta suosta. Olin liian syvällä.
  Joku kosketti kättäni. ”Sherry?”
  Minun silmäni räpsähtivät auki ja minä näin hänet. Se tuli aaltoina. Ensin vain polttava rakkaus, joka sai käteni kiertymään hänen ympärilleen. Sitten lamauttava suru, joka nosti kyyneleet silmiini, raastava kipu, tuska, tieto siitä, että hän oli hylännyt minut. Lopulta tuli viha. Minä en muistanut, koska viimeksi olin ollut vihainen. Viha antoi minulle voimia, se elvytti ääneni ja kirkasti aivoni. Adrenaliini hyökyi suoniini huutaen ja minä kavahdin seisomaan. ”Terve Keith.” Käheä ääneni kuulosti hauraalta ja särkyneeltä, mutta ainakin se oli täynnä pilkkaa. Tuo olento tuossa, tuo inhottava, naurettavan komea poika oli syynä kaikkeen. Tämä oli kaikki hänen syytään. Keithillä ei ollut ollut mitään oikeutta lähteä ja vielä vähemmän hän sai tulla takaisin.
  Minä tuijotin Keithinä vaiti. Hänen silmänsä tutkailivat minua tarkasti, tunsin hänen katseensa ihollani. Se sävähdytti yhä, mutta nyt kipu sekoitti sen. Keithin silmät välähtivät hänen pistäessä merkille harmahtavan ihoni ja kiillottomat hiukseni. Minä liimasin silmäni seinän epäsymmetrisiin halkeamiin. Ne melkein muodostivat kuvioita. Niitä oli paljon, koko seinä oli niitä täynnä...
  ”Mitä sinä täällä teet?” Keith kysyi rennolla äänellä. Ainakaan häntä ei kauheasti mikään huolettanut. Minä koitin tahdonvoimalla pitää kyyneleet sisälläni, mutten ihan onnistunut.
  ”Mitä sinä täällä teet?” minä esitin vastaukseksi. Ääneni ei kuulostanut kovinkaan raivostuneelta, mutta siinä oli tietynlaista myrkyllisyyttä, joka kieli vihasta. ”Minne Italia jäi?”
  Keith virnisti. ”Mitä jos sanoisin, että pidän lomaa?”
  Minä käperryin mahdollisimman kauas hänestä. Keithin katsominen ei enää sattunut, lähinnä se suututti. Minä en halunnut tuota tänne. Ja silti olin iloinen, että hän oli tullut. Mutta enhän minä niin voinut sanoa. ”Sanoisin, että painu helvettiin.” Se tuli ulos vain kuiskauksena. ”Mitä sinä täällä teet?”
  Keith istui viereeni sängylle. ”Minä tulin takaisin. Sherry, olen pahoil—”
  ”ÄLÄ SANO NOIN! Älä kehtaa sanoa, että sinä olet pahoillasi!” Huutaminen ei kuulostanut ihan parhaalta jäykästä kurkustani. ”Tiedätkö millainen olet? Sinä olet paskiainen, sellainen sinä olet! Miten hitossa sinä voit tulla tänne sanomaan että olet pahoillasi?”
  ”Minä—”
  Kyllä minä tiesin. Hän oli PAHOILLAAN. Nostin käteni korvilleni. ”LOPETA!” minä kirkaisin. ”LOPETA! Sinä lähdit, Keith, tajuatko? Sinä vain katosit yhtään selittämättä!” Minä lyyhistyin kasaan hervottomasti nyyhkyttäen. Hän ei tosiaan tainnut tajuta. Tajuta, miltä se tuntui. Hän ei tainnut tajuta yhtään mitään.
  Keith näytti vähän vaivaantuneelta. ”Minä selitän nyt, jos kuuntelet hetken.”
  Minä en halunnut kuunnella. Käänsin Keithille selkäni, jottei hän näkisi kivusta vääntyneitä kasvojani, mutten käskenyt hänen häipyä. Kun Keith oli täällä, minä pystyin ajattelemaan.
  ”Sinusta tuli liian tärkeä”, Keith pamautti yhtäkkiä. ”Sinusta tuli liian tärkeä, Sherry ja minä lähdin ja olen pahoillani, mutta minä tulin takaisin.” Hän kosketti olkapäätäni lempeästi ja antoi kätensä viipyä ihollani. Tahtomattakin painoin itseäni hänen kättään vasten. Se poltti minua. Se sattui ja siltikään en ollut aikoihin tuntenut mitään niin ihanaa.
  Varovasti Keithin kädet käänsivät minut ympäri ja yhtäkkiä huomasin taas katsovani niihin punaoransseihin silmiin. Pyörrytti. Hänen kasvonsa upottivat minut paratiisiin, hänen tuoksunsa ympäröi minut kokonaan ja hänen katseensa sai kehoni liekehtimään. Itseinho täytti mieleni. Miten minä saatoin olla näin heikko. Näin kokonaan hänen armoillaan.
  Keith suuteli minua ja minä suljin silmäni. Hänen huuliensa viipyessä huulillani minä tiesin, että vihasin häntä, tulisin aina vihaamaan. Keith oli pettänyt minut, hän oli lähtenyt, hän oli satuttanut minua pahemmin kuin kukaan ikinä. Hän oli tehnyt minusta kuolleen, hän oli tappanut minut. Minä vihasin häntä, viha liekehti sisälläni. Keith oli paskiainen.
  Ja silti minä tiesin, että tulisin tarvitsemaan häntä ikuisesti.

  Keith puhui, minä kuuntelin. Hän puhui turhasta, hän puhui tyhjästä ja joskus hän jopa puhui asiaakin. Väsymys painoi minua. En ollut nukkunut ikuisuuteen. Enkä halunnutkaan nukkua.
  Yhtäkkiä jokin Keithin sanoissa löi minua. ”Mikset sinä ole enää Culleneilla?”
  Minä tuijotin hänen kasvojaan kauhuissaan. Carlisle. Esme, Edward, Emmett. Rosalie. Vieraat vampyyrit. Minä muistin sen. Äkkiä maailma tuntui kääntyvän silmissäni ympäri ja minä horjahdin. Tappajat ovat tulossa.
  Pakoon ei pääse. Niin minä olin sanonut. Kuulin yhä sanojen soinnin mielessäni. ...uuteen taisteluun. Sen miehen kasvot häilyivät vieressäni. Hän oli näyttänyt vaaralliselta. Hän oli taistelija. Olin taatusti lakananvalkoinen. ”...tappoi heidät”, minä inahdin. Luoja, eieieieiei... Mitä minä olin oikein mennyt tekemään?
  ”Sherry?” Keith kysäisi. ”Sherry? Mitä nyt? Sherry?”
  Minä olin nimittäin valahtanut velttona lattialle. Hengitykseni kuulosti oudolta, se oli tiheää ja tukahtunutta. ”Voi luoja”, minä vaikersin.
  ”Mitä?”
  ”...kuolleita.”
  ”Etkai sinä Culleneista puhu, ethän?”
  Minä purskahdin itkuun. Keith tuijotti käsittämättä.
  ”Sherry, he ovat kunnossa. Minä etsin heidät, he asuvat nykyään Red Lodgessa, Montanassa.”
  Minä kohotin kasvoni. ”He ovat elossa?”
  Keith rypisti otsaansa. ”Tietenkin he ovat elossa, he—”
  ”Näkivätkö he sinut? Tietävätkö he, että kävit siellä?” Mielessäni heräsi kauhea ajatus. He olivat elossa. He olivat elossa! Ja he tiesivät taatusti, että olin yrittänyt tappaa heidät.
  Keith näytti olevan ymmällään. ”No eivät nähneet, minä ajattelin, etten välttämättä olisi kauhean tervetullut vieras sinne, kun sinäkin olit poissa.”
  Minä huokaisin helpotuksesta. Koitin olla itkemättä ja katsoin Keithiä vakain silmin. ”Me ei voida enää koskaan mennä takaisin sinne. Ei enää ikinä.”

A/N: Kiristän teiltä kommentteja ?

[Annabelle]

Voi vitsit, kuinka monta osaa oikein olet ehtinyt kirjoittaa, enkä ole edes huomannut! Kieroa.

Luin kaikki niin nopeasti, etten välttämättä edes sisäistänyt kaikkea mitä tapahtuikaan, koska ihan oikeasti vain halusin. Tämä on niin koukuttava ja voi vitsit Sherryä ja Keithiä, molemmat aivan kamalia mutta ihania ja luotuja toisilleen. Ja voi itku, jos Keith lähtee Voltureilta, olisi ollut niin hauskaa nähdä Sherry Volturina, vaikka sitten vaikka vain hetken ajan.

Yäääh, en tiedä mitä sanoa. Kaksi viimeistä osaa olivat kyllä kerrassaan täynnä tapahtumia, kiva myös lukea välillä Keithin PoV:ia, vaikka onhan se vähän hassua yhtäkkiä lukea sitä PoV:ia.. Mutta ehdottomasti hyvin sekin kirjoitettu, joten mikset ihmeessä jatkossakin tekisi pientä pätkää Keithin PoV:ia, kiitos?

Kiitos hirveästi, tämä on vaan ihana!

- Annabelle

[zalluzki]

Sherryn pittää mennä takas Culleneille! Se kuuluu sinne. Keith on ihan pässi, ois pitäny tässä vaiheessa jo pysyä poissa. Ootan jatkoa innolla!;D

[Parisade]

zalluski: Lupaan, että... en lupaakkaan mitään:D
Annabelle: Sinullekkin voisin luvata jotain mitä haluat, mutta en lupaa. Katsotaan mitä käy

A/N: Juujoojaa. Tässä luvussa tapahtuu jotain, mitä monet ovat odottaneet, muttei välttämättä niin dramaattisesti kui jotkut olisivat halunneet. Tämä luku on... aika perus...

27. Uusia alkuja

1960, Red Lodge, USA

Edward:

Tämä talo oli hauta. Sellainen olo minulle tuli, kun astuin sinne taas kerran sisälle. Ääntäkään ei kuulunut lukuun ottamatta muiden ajatuksia. He olivat kaikki kotona ja kaikki hiljaa. Tälläistä se nykyään oli. Minä en muistanut tarkalleen, milloin tässä talossa oli lakattu puhumasta, milloin oli lakattu syyttelemästä toisia – päti lähinnä Rosalieen – tai itseään Sherryn kuolemasta. Jossain välissä huuto oli kuitenkin lakannut, jossain vaiheessa äänet olivat kadonneet ja talosta tullut tyhjän tuntuinen.
  Täällä oli kuollutta. Perheemme oli hajonnut, vaikka asuimme yhä samassa paikassa. Jotain täällä ollutta oli särkynyt ja sen sirpaleet polttivat meitä kaikkia. Kaikki olivat sulkeutuneet itseensä, selvimmin sen näki Rosaliesta, joka käytännössä ynähteli yksitavuisia vastauksia puhuessaan muille kuin Emmettille. Kerrankin pystyin rehellisesti sanomaan, että ymmärsin häntä. Outoa tai ei, Sherry oli kuitenkin ollut paras ystävä, joka Rosaliella oli koskaan ollut.
  Emmettin käytös häiritsi minua ehkä eniten. Olin ollut aina tottunut siihen, että hän oli aina iloinen ja pystyi aina kohottamaan tunnelmaa. Rosalie tietenkin vaikutti Emmettin käytökseen jossain määrin, mutta veljeni vaitonaisuus itsessäänkin tuntui oudolta. Vieläkin, vaikka sitä oli kestänyt jo kauan. Se vain korosti sitä, että jokin täällä ei ollut kunnossa Että jokin oli väärin.
  Carlisle ja Esme, he yrittivät parhaansa. He huomasivat, mitä täällä oli tapahtumassa, toisin kuin Rose ja Emmett he tiedostivat sen täysin. He yrittivät korjata asian, he yrittivät koota perheemme. Mutta heillekin se oli vaikeaa, suru oli yhtä todellista ja yhtä syvää kuin meille muillekin. He olivat aina surullisia ja synkkiä sisältä ja se heijastui väkisinkin kasvoihin.
  Minä myönsin itselleni, että syyllistyin siihen itsekin. Paljon ei tässä talossa ollut hymyilty näinä vuosina ja silloin kuin oli, hymy oli pinnistelty ja väkinäinen. Silloin kuin Sherry oli ollut täällä, minä en ollut edes tajunnut miten paljon elämää hän oli tuonut tähän taloon. Elämä oli tosin ollut valitettavan usein riitelyä, mutta nyt se ei enää merkinnyt mitään.
  Meillä ei ollut hajuakaan, mitä Sherrylle oli tapahtunut. Kaikilla oli omat päätelmänsä ja ne kaikki loppuivat samoin. Sherry oli kuollut. Hän oli haikaillut kuolemaa jo kauan ja Sherille se ei ollut yhtä vaikeaa kuin meille muille. Hyppy kalliolta tai jotain terävää ruumiiseen. Eiköhän hän jotenkin ollut onnistunut.
  Ravistin päätäni. Olin käynyt tapahtumat läpi päässäni niin monta kertaa, että ne tuntuivat loogisilta ja selviltä. Ne olivat kuitenkin kaikkea muuta.  Astelin konemaisesti pianon luokse ja aloin soittaa. Soittaminen oli kuitenkin loppujen lopuksi jotain tekemistä. Jotain ääntä tähän taloon. Rosalie vihasi sitä, hän olisi halunnut olla rauhassa. Yllättävää oli kuitenkin se, että hän ei jaksanut valittaa asiasta. Ei edes mielessään.
  Esme asteli rappuja alas kevyesti. Se on kaunista, Edward, hän ajatteli. Ajatuksissakin kaikui surullinen sävy. Minä nykäisin päälläni kiitokseksi. Jotenkin puhuminen tuntui olevan turhaa. En minä kuitenkaan osannut lohduttaa Esmeä. Ja vaikka Esme piti soittoani kauniina, hän piti sitä myös surullisena, mitä se oikeastaan olikin. Minä lopetin soiton ja nousin ylös.
  ”Minä lähden metsästämään.” Tekisi hyvää karistaa tämän talon ilmapiiri hetkeksi pois jaloista. Ahdistus tarttui väkisinkin.
  Esme nyökkäsi hitaasti. Emmett saattaisi tulla mukaan. Käytkö kysymässä?
 
  Emmett lähti mukaan. Kiidimme kovaa vauhtia metsän poikki vähän kauemmas kylän mailta. Emmettin ajatukset askartelivat lähinnä Rosaliessa. Minäkin olin aika poissaoleva. Päivä oli kaunis, aurinko lämmitti. Maailma oli valoisa ja päivänpaisteinen, mikä oli tietysti huono asia meidän kannaltamme. Kouluun ei voinut lähteä tällä säällä. Se ei tietenkään ollut huono asia. Tämä kaupungin teinit olivat samanlaisia kuin kaikkialla muuallakin; uteliaita ja pinnallisia.
  Emmett ryhdistäytyy äkkiä. Edessä tuoksuu selvästi karhun makea ja täyteläinen veri. Minä vilkaisin Emmettiä. ”Ota sinä se”, minä kehoitin. ”Etsin itselleni jostain peuran tai jotain.”
  Emmettin kasvoilla kävi vähän omahyväinen ilme. Ihan rauhassa, hän ajatteli. Minä tuhahdin ja lähdin omille teilleni.
  Peura maistuisi tietenkin silmittömän huonolle karhuun verrattuna, mutta en jaksanut alkaa kilpailemaan Emmettin kanssa siitä, kuka saisi karhun. Etsisin itselleni jostain toisen karhun tai vielä mielummin puuman, mutta helppoa se ei tulisi olemaan. Karhuja ei kuitenkaan ollut näissä metsissä mitenkään vilisemällä, puumia löytyi vielä vähemmän. Huokaisin raskaasti ja paransin vauhtia. Tästä tulisi pitkä reissu.

Parin tunnin päästä me olimme Emmettin kanssa molemmat valmiita palaamaan kotiin. Minä yhytin Emmettin erään puun luona ja tökkäsin häntä käsivarteen. ”Eiköhän sitten lähdetä kotiin.”
  Emmett nyökkäsi. Rose, minä tulen. Se oli melkein huvittavaa.
  Kun saavuimme lähemmäs kotia, huomasin välittömästi, että jokin oli vialla. Vieras haju tunkeutui nenääni ja pysähdyin äkisti. Emmettkin jäykistyi vierelläni.
  Haju kuului vampyyreille. Minä kurtistin kulmiani ja koitin hakea mieleni avulla perhettämme. Kyllä, he olivat kaikki kunnossa, vaikkakin hieman hämmästyneitä. Lähin ääni kuului Rosalielle.
  Minä en tajua. Miten niin nähnyt ennalta? Minä luulen—
  Voi heitä. Vaeltaneet vaikka kuinka kauan ympäri maata ja vain etsimässä meitä. Esme.
  Ja Carlisle: He eivät näytä vaarallisilta. Luonnollisesti he voivat liittyä meihin ja—
  Sitten erotin toisetkin ajatukset, tällä kertaa vieraat. Kahdet vieraat ajatukset. Toiset niistä kuuluivat selvästi naiselle, ne olivat kirkkaat ja korkeat ja selvästi innoissaan. Vihdoinkin me olemme täällä! Kivaa, kivaa, Edward ja Emmett ovat tulossa, minä näen sen! Tästä tulee loistavaa! Me voimme käydä Rosen kanssa ostoksilla ihan mielin määrin ja Edwardista ja minusta tulee hyvää ystäviä ja Jasper... Voi olen niin iloinen, että Jasper on täällä kanssani!
  Minä tuijotin ällistyneenä puita edessäni. Tuo vieras vampyyrihän tuntui tuntevan meidät. Miehen ajatukset olivat varovaisemmat ja hillitymmät. Toivottavasti Alice tietää, mitä tekee. Nämä vampyyrit ovat hämmentyneitä ja jokin painaa heitä. Heitä kaikkia. Minä en pidä tästä. En ikinä anna kenenkään satuttaa Alicea.
  ”Emmett”, minä kutsuin. ”He ovat meillä kotona.”
  Emmett murahti. Mitä he siellä tekevät? Onko Rosy kunnossa?
  ”Kaikki ovat kunnossa”, minä rauhoittelin. ”Mennään sinne, toinen heistä tietää jo, että olemme tulossa.”
  Tietää? Miten se on mahdollista? Kysymys ei kuitenkaan ollut esitetty minulle, joten en vastannut. Sitä paitsi, enhän minä itsekään tiennyt mistä tässä oikein oli kysymys.
  Kun olimme talomme vieressä olevan pellon laidalla, hidastimme molemmat kävelyyn. Samassa joku heittäytyi halaamaan minua. Tyttö oli pikkuruinen ja hänen lyhyet mustat hiuksensa sojottivat melkein piikkisinä joka suuntaan. Hänen suuret silmänsä olivat keltaiset ja hampaat olivat paljastuneet leveään hymyyn. Edward! Olen niin iloinen kun viimeinkin tapaamme! Meistä tulee vielä hyvät ystävät.
  Minä en hämmästynyt niinkään siitä, että hän käyttäytyi niin tuttavallisesti, kuin siitä, että hän puhui minulle vain ajatuksissaan. Miten hän saattoi tietää? Avasin suuni esittääkseni kysymyksen.
  Alice purskahti helisevään nauruun ja hänen mielessään vilahti kuvani, joka esitti kysymyksen. ”Minä tiedän teistä kaiken Edward. Olemme etsineet teitä jo vuosia.” Hän osoitti sanansa myös Emmettille. ”Minä olen Alice ja tässä on Jasper. Tämä on hienoa, me olemme etsineet teitä kauan!”
  Mies, Jasper, astui lähemmäs. Huomasin vasta nyt, että hänen vaaleiden hiustensa kehystämillä kasvoilla erottui lukuisia vampyyrin pureman jättämiä jälkiä. ”Olen pahoillani”, Jasper sanoi. Hän oli selvästi hillitympi kuin vilkas ja tuttavallinen Alice. ”Alice näkee tulevan hän on nähnyt teidät jo kauan ja... niin, hän näki meidät osana perhettänne.”
  Emmett räpäytteli silmiään pari kertaa käsittämättä. ”Näkee tulevan?” Hän tivasi siirtyessään Rosalien vierelle. Vau. Tulevan. Oikeasti. Ennustaa.
  Alice nyökkäsi säteilevästi hymyillen. Minä rykäisin. ”Hauska tavata teidät molemmat. Minä olen Edward, niin kuin tunnutte jo tietävän. Ihan varoituksena – vaikka uskonkin sen olevan tässä tapauksessa tarpeeton – kerron että kykenen kuulemaan ajatukset.”
  Jasper ja Alice nyökkäsivät yllättymättä. Carlisle vilkaisi meitä. ”Mitä jos menisimme sitten takaisin sisään? Luulen, että Edwardia ja Emmettiäkin kiinnostaisi kuulla tarinanne.”
  Kaikki lähtivät astelemaan taloa kohti. Rosalie vilkaisi minua nopeasti olkansa yli. Edward, Alice vei huoneesi, hän ilmoitti pisteliäästi.
  Minä rypistin otsaani, mutten ehtinyt kysyä mitään, ennen kuin Alice heläytti: ”Ainiin, Edward, sinun huoneesi on tosi hieno. Siellä on ihana näköala. Eikai sinua haittaa jos—”
  Minä pudistin päätäni. Pitäköön huoneen, jos halusi. Ei minua haitannut.
  Alicen hymy leveni entisestään. Ihanaa! Siirsinkin jo tavarasi pois.
  Kohotin kulmiani kysyvästi. Minne hän ne oli siirtänyt.
  Alicen tanssahteleva askel hidastui hieman. Ne ovat autotallissa.

Illalla me sitten istuimme kaikki olohuoneen sohvalla. Huoneen keskustelu oli vilkasta ja siinä oli iloinen sävy. Ensimmäistä kertaa yli seitsemään vuoteen. Esme ja Carlisle juttelevat Alicen kanssa lämpimästi, he pitivät tästä. Rosalie ja Alice olivat selvästi löytäneet yhteisen sävelen. Vaatteet olivat molemmista huipputärkeitä. Emmett taas kiisteli Jasperin kanssa siitä, kumpi oli parempi taistelemaan. Minä hymähdin.
  Tämä oli jotain erilaista, tämä oli jotain muuta kuin hiljaisuus ja eristäytyminen. Tämä tuntui melkein normaalilta; ei sellaiselta, mitä meillä oli ollut ennen, mutta kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin vuosiin. Tämä oli hienoa, tämä tuntui hyvältä. Ehkä me pääsisimme tästä vielä yli. Ehkä kaikki oli muuttumassa. Kuka tietää; ehkä tämä oli uusi alku.

1960, Yellowknife, Canada

Sherry:

Kuunvalo oli kaunista. Se valaisi maailman selvästi ja silti niin heikosti. Se loi pitkiä varjoja, jotka hipoivat yhteen kietoutuneita vartaloitamme kun me istuimme kuolleen puiston laidalla. Tässä kaupungissa Karmel ja John yleensä metsästivät. Juuri tällaisina viileinä iltoina, jolloin suurin osa ihmisistä oli jo kotonaan nukkumassa. Puisto näytti kuun valossa autiolta, kylmältä ja etäiseltä. Tyhjältä ja pelottavalta. Silti se oli yksi kauneimmista asioista, joita olin ikinä nähnyt. Puiston takana levittäytyvä hautausmaa oli ehkä sitäkin kiehtovampi. Haudat kohosivat siellä vieri vieressä, surullisina ja uhkaavia. Romantiikannälkäni heitti mielikuvitukseeni tanssivia kuvia. Tämä oli aaveitten yö.
  Keith hieroi käsivarttani kovilla sormillaan. ”Kylmä?”
  Tietenkin oli. Täällä oli jäätävää. Keith taatusti huomasi sen itsekin, vaikka se ei häntä haitannutkaan. Minä hymyilin vinosti. ”Ei ole.”
  Kuunvalo syvensi Keithin pilkallista ilmettä. ”Ei taatusti. Lähdetäänkö?”
  Minä en vastannut. Tuijotin harmaita hautoja aidan takana. Yhden edessä kasvoi ruusuköynnös. Se oli uusi, tänä kesänä istutettu. Kukat eivät selviäisi hengissä kylmistä talvista. ”Minä pidän ruusuista”, sanoin yhtäkkiä. ”Ne ovat ihan turhia, mutta kamalan kauniita. Paperikukat eivät ole mitään aitoihin verrattuna.”
  Keithin silmät hukuttivat minut syvään katseeseensa. ”Paperikukissa on puolensa”, hän totesi.
  ”Niin kuin mitä?” minä kysyin närkästyneenä. Kuka tahansa valitsisi oikean ruusun paperisen sijaan. Aito oli aina aitoa.
  Keithin silmät katsoivat jonnekin kauas hautausmaalle päin. Minusta tuntui, että hän näki rajan taakse, mutta äkkiä hän taas hymyili minulle. ”Paperikukat ovat ikuisia”, hän sanoi.
  Minä mietin asiaa. Totta ne olivat ikuisia. Minäkin olin ikuinen, samoin kaikki toteutumattomat haaveet. Keith oli ikuinen. Ja vaikka sisälläni hyökyvä viha kohdistuikin häneen, se ei ollut mitään verrattuna siihen pakahduttavaan rakkauteen, joka söi minua elävältä Keithin poissa ollessa.
  Minä olisin halunnut olla aito, mutten ollut. Minä olisin halunnut olla olematta ikuinen, mutten ollut. Minä olin paperikukka kuunvalossa. Tällä hetkellä olin menettänyt kaiken, perheeni, elämäni, onneni. Mutta silti, minulla oli yhä Keith.
  Ja minä selviäisin. Minä selviäisin ikuisesti.

A/N: KOMMENTTIAAAH!!!

[zalluzki]

Oi ihanaa, kun Alice tuli. Se varmasti elvyttää Cullenit. Voi ei..  joudun perumaan edellisestä kommentistani sen, että Sherryn pitää mennä takas. Koska jos se nyt menee takasin kaikki menee sekasin, ja ne tulee taas onnettomiksi.. Nyt Sherry ei saa sotkee  (varsinkaan Edwardin) orastavaa onnea !

[Michell]

Ihanaa jatkoa <3 Jee jasper ja alice tuli! Vähän eloa culleneille. "Vein tavarasi autotalliin" niin paras alice. Nyt vaan Sherry sinne Keithin kera joohan? Ihanan usein oot laittanu jatkoa

Lisää vaa

[Clair De Lune]

jes alice ja jasper saapuu! JES! toivottavasti sherry palais cullenien luo keith mukanaan sit kaikkis olis hyvin!

[saltsu]

Vuhuu!Alice ja Jasper talossa! Jatkoo<3!

[Parisade]

saltsu: Niin, sieltähän ne kaksi tulivat:)
Clair De Lune: kiitos:D
Michell: Alice on aina Alice...
zalluzki: voooiii kuule, voi olla että toivomuksesi käy toteen. Tai sitten ei. heh

A/N: Taas on kestänyt vähän, mutta onneksenne voin kertoa, että seuraava luku tulee aika pian. Nimittäin sitten kun on tämän fikin syntymäpäivä. Pärjäilkää siihen asti:)

38. Rahaongelmia

1963, Bangor, USA

  ”Mutta kun Keiiiith”, minä ruikutin taas, kädet ympärilleni kiedottuina ja värisin liioitellusti. ”Täällä on niin kauhean kylmä.”
  Hän nauroi, halasi minua rennosti yhdellä kädellä ja mutisi korvaani: ”Miten niin kylmä? Ei täällä ole edes pakkasta.”
  Eipä! Minä tuhahdin kuuluvasti ja tökkäsin häntä kylkeen. Tällä hetkellä täällä ehkä juuri ja juuri tarkeni, mutta entä pian? Entä sitten kun tulisi taas talvi ja tämä koko kylä peittyisi jäähän ja huurteeseen? Hitto. Täältä oli pakko päästä pois.
  Sitä paitsi minä halusin eroon Johnista ja Karmelista. Me olimme liikkuneet yksissä melkein kolme vuotta. Siis kolme hiton vuotta. Enkä minä mitenkään väittänyt, etten olisi pitänyt niistä kahdesta. John oli mukava, ihan oikeasti. Karmel oli melkein hänen vastakohtansa, hänessä ei ollut mitään mukavaa. Se nainen oli pirullinen ja ilkeä ja katala ja loputtoman kiero. Ehkä minä siksi pidinkin hänestä niin paljon. Karm oli ehkä Keithin sisko, mutta oli kiva, että hän ei ollut automaattisesti Keithin puolella. Meillä oli oikein kivaa kun haukuimme häntä yhdessä. Ja Karm tajusi todella, mistä kaikesta minä olin Keithin takia joutunut luopumaan. En minä silti niin pitkälle mennyt, että olisin väittänyt Karmelin olevan pahoillaan puolestani. Hän ei ollut ikinä pahoillaan mistään.
  Mutta silti, minä halusin heistä eroon. Minä halusin olla kahdestaan Keithin kanssa, enkä minä halunnut heitä häiritsemään. Enkä minä halunnut katsoa kun he murhasivat ihmisiä, minua pelotti sen vaikutus itseeni. Olin melkein lakannut välittämästä koko asiasta. Laskin, että viime vuonna he olivat tappaneet yhteensä 121 ihmistä. Ei huonosti, ei huonosti.
  Minä annoin katseeni laskea tahattomasti maahan, kun syyllisyys leimahti sisälläni. Missä välissä minusta oli tullut tällainen? Missä vaiheessa olin alkanut ajattelemaan ihmisten tappamista lähes itsestäänselvyytenä? Tietenkään en vielä tehnyt sitä itse, tietenkään en ihan vielä tappanut ketään itse, mutta minua pelotti, että tämä ihan oikeasti oli menossa siihen suuntaan. Keith tuskin välittäisi paskaakaan siitä, mitä söimme.
  Carlisle ei olisi ikinä hyväksynyt sitä. He eivät olisi pitäneet siitä, miten ajattelin. Ja minä en hitto vieköön ikinä aikoisi tehdä niin. En ikinä, ikinä enää tappaisi ketään.
  Keithin katse viivähti yhteen puristuneilla huulillani. ”Mitä sinä ajattelet?”
  Järjestelin kasvoilleni hymyn. ”Minun on pakko päästä täältä pois”, valitin pirteästi. ”Ihan totta Keith, täällä on kurjaa.”
  Keithin sormet leikkivät hiuksissani hänen vastatessaan mietteliäänä. ”Hmm... minne sinä sitten haluaisit mennä?”
  Tätä kysymystä minä olin odottanutkin. Suuni levisi korviin. ”Kuule, minä en ole ikinä ollut Euroopassa.”
  Keith kohotti kulmakarvojaan hämmästyneenä. ”Eurooppa?” En tajunnut, miksi hän kuulosti niin ivalliselta.
  ”Joo”, minä sanoin nyt jo aika innoissani. ”Haluan käydä Lontoossa. Ja Pariisissa. Ja sitten tekee mieli mennä taas katsomaan Portugalin rantoja.” Mielessäni heräsi pieni kipinä. Jack olisi Portugalissa. Jack. Ainoa, jota perheestäni oli jäljellä.
  ”Sherry.”
  Vaihdoin ilmeeni vähän vähemmän haaveilevaan, jotta Keith ei arvaisi, mitä minulla oli mielessä. Vaikka Keith ei ollutkaan Carlisle, joka nyt aina keksi kieltää kaiken, en siltikään uskonut, että hän olisi varsinaisesti rakastunut ideaan. ”Ja tietty voitaisiin käydä kanssa Sveitsissä”, jatkoin rennosti. ”Olen aina halunnut nähdä sen vuoren... mikä sen nimi olikaan... Matte-jotakin.”
  ”Sherry!” Keith haroi hiuksiaan ärtyneenä. ”Tajuatko yhtään miten paljon sellainen matka maksaa?
  Minä käännähdin häntä kohti varmaan aika hölmistyneen näköisenä. ”Maksaa?” Mitä hittoa? Siis maksaa?
  ”Niin, Sher, maksaa. Laivaliput eivät ole ilmaisia, enkä usko, että haluamme uida koko matkaa. Perillä maksaa lisäksi hotellit, autovuokrat ja vaatteet jotka ostat, sillä tiedän sinun kuitenkin haluavan niitä.”
  Rahasta! Eikai tässä nyt rahasta voinut olla kysymys? Koko maailma oli täynnä rahaa!
  ”Sherry, me emme ole Culleneilla enää”, Keith huokaisi. ”Ei meillä ole mielettömiä määriä käteistä.”
  Minä mutristin huuliani. Elämä ilman Culleneita saattoi olla mahdollistakin. Pelottavaa ja turvattoman tuntuista kylläkin, sen oli huomannut. Mutta mahdollista silti. Elämä ilman rahaa taas. Ei siitä tulisi mitään.
  Keith ei tainnut ottaa asiaa ihan yhtä vakavasti sillä hän heitti tuosta vain rennon vastauksen ongelmaan. ”Tietenkin, me voisimme mennä takaisin Culleneille ja...”
  ”EI!” Vastaukseni kuulosti sekä terävältä, että pelokkaalta. Me olimme puhuneet tästä ennenkin, Keith tiesi syyn siihen, ettemme voisi mennä takaisin. Olin ollut poissa kolme vuotta, he luulivat minun kuolleen! Ja he tiesivät, he tiesivät varmasti, mitä minä olin tehnyt. He tiesivät varmasti, että olin usuttanut ne toiset vampyyrit heidän kimppuunsa. Hitto, hehän tappaisivat minut, jos menisin takaisin.
  Keith ei jäänyt jankuttamaan vaan siirtyi seuraavaan vaihtoehtoon. ”Eikö sinulla olekin vielä se tilikortti tallella?”
  Minä mulkaisin häntä. Kyllä, minulla oli se vielä tallella. Se oli ollut takkini taskussa, kun olin häipynyt Culleneilta, mutta en minä sitä voisi käyttää! Tilihän kuului Carlislelle! Ja vaikka hänen ryöstämisensä ei olisikaan haitannut minua millään tavalla – loppujen lopuksi, mihin he rahoja muka tarvitsivat? – tiesin, että he huomaisivat sen. Nostopistekin olisi helppo ottaa selville. ”Älä tee tyhmiä ehdotuksia”, minä kivahdin Keithille, joka kohotti vain olkapäitään välinpitämättömästi.
  ”Keksi itse parempi idea”
  Pah. Maailma oli rahaa täynnä. Ei sen hankkiminen pitäisi olla niin mahdotonta. Me kuitenkin olimme vampyyrejä. Voisimme mennä jollekin laukkaradalle voittamaan miljoonia vedonlyönnissä. Tosin minä en tiennyt mitään hevosurheilusta. Eikä tainnut tietää Keithkään. Entä pokeri? Missäköhän lähin Casino oli? Keith oli korttipeleissä ihan nero. Mutta se herättäisi huomiota. Eikä meillä ollut mitään alkupääomaa. Eikä se ollut mitenkään pomminvarma keino.
  Äh, miksi tämä oli niin vaikeaa. Maailmahan oli täynnä rahaa. Sitä oli ihmisillä, rikkailla ihmisillä. Rikkailla kitsailla ihmisillä, jotka olivat ilkeitä ja kohtelivat toisia ylemmyydentuntoisesti. Rikkailla ihmisillä, jotka ansaitsivat saada opetuksin. Kiero hymy levisi hitaasti huulilleni. ”Keith”, minä kehräsin suloisesti. ”Sinä tiedät miten minä vihaan kaikkia ääliöitä tässä maailmassa.”
  Keith vilkaisi minua epäilevästi. ”Niin?”
  ”Rikkaita ääliöitä”, minä jatkoin. ”Sellaisia joilla on rahaa ja meillä ei.”
  ”Kakista nyt vain ulos äläkä johdattele siinä”, Keith tuhahti. ”Ja minä tosiaan toivon, että sinä et suunnittele sitä, mitä minä luulen sinun suunnittelevan.
  Hymyni leveni pirulliseksi virnistykseksi. ”Keith, me voitaisiin ryöstää joku.”

Huolimatta alkuepäilyistä, Keith oli täysillä mukana. Hän piti ideasta, sen kyllä näki. Karmel ja John reagoivat myös juuri toivomallani tavalla.
  ”Mahtavaa”, Karmel kihersi kerätessään vanhoja sanomalehtiä takan ympäriltä. ”Nerokasta, ellen sanoisi. Vihdoinkin vähän mielenkiintoa tähän kaupunkiin.”
  ”Karm, miksi sinä kaivat niitä puoliksi palaneita lehtiä tulipesästä”, Keith kysyi kärsivällisesti siskoaan pilkaten. ”En usko, että ne ovat paljonkaan arvoisia.”
  ”Naama umpeen”, Karmel tokaisi irvistäen ja raahasi lehtikasat pöydälle. ”Näissä on uutisia. Uutisia, K. Sellaisia uutisista, joissa kerrotaan ihmisten uskomattomista rahavaroista ja yritysten menestymisistä ja perinnöistä ja omistusoikeuksista.”
  ”Minä sitten haluan, että se on joku paskapää”, ilmoitin ja hyppäsin Karmelin viereen. Aloin penkoa lehtikasaa innolla. ”Vau, miksi näitä ei ole heitetty roskiin? Tämäkin on vuodelta 1959.”
  Karmel kaappasi lehden ja selasi nopsasti sille palstalle, jossa oli isopalkkaisten liikemiesten kuvia. ”Henry Cabott, neljäkymmentäyhdeksän”, hän luki. ”Omistaa markettiketjun.”
  ”Paljonko sillä on rahaa”, minä kysyin kumartuen himokkaasti lukemaan artikkelia. ”Äh, vain muutama miljoona. Ei riitä, ei riitä millään...”
  Karmel, Keith ja John kääntyivät kaikki katsomaan minua yhtenä kysymysmerkkinä. Huitaisin kädelläni välinpitämättömästi. ”Mitä? Minä haluan niin paljon rahaa, että se riittää muutamaksi vuodeksi.”
  ”Tuota, Sherry...” John aloitti hämmentyneenä. ”Ettet vain liioittelisi.”
  Mulkaisin häntä vihaisesti. Minä en todellakaan liioitellut. Neljästä miljoonasta jäisi minulle ja Keithille vain miljoona. Yksi mitätön miljoona. Culleneilla Rosy ja minä olimme käyttäneet satoja tuhansia pelkkiin laukkuihin. Koruista puhumattakaan.
  Karmelin ääni tihkui ivaa. ”Senkin typerys, paljonko sinä oikein haluat? Maailman rikkaimman miehen koko omaisuuden? Naurettavaa.”
  Pistin loukkaantuneena käteni puuskaan. Eli minä halusin rahaa, mitä sitten? Yhtä hyvin me voisimme varastaa sata miljoonaa kuin miljoonan.
  Onneksi Keith oli yhä Keith. Hän kohautti olkapäitään ja nappasi lehden käteensä. ”Hyvä on, etsitään sitten joku rikkaampi.”
  ”K, sinä et ole tosissasi”, Karmel pärskähti. ”Ei kukaan tarvitse niin paljon rahaa!”
  Keith nauroi. ”Älkää nyt, jos Sher haluaa ison omaisuuden, niin miksei hän voisi saada sitä?”
  Karmelin katse kävi ensin minussa, sitten Keithissä ja Johnissa. Sitten se palasi taas minuun. ”Me saamme sitten puolet?” hän varmisti. ”Tasajako, Sherry.”
  Minä vilkaisin häntä vähän vältellen. Olisi ihan reilua antaa meille pikkuisen ylimääräistä. Ideahan oli minun. Eivätkä nuo niitä rahoja oikeasti tarvinneet. Eivät he olleet lähdössä Eurooppaan. Mutta toisaalta saattaisimme tarvita Karmelia ja Keithiä tässä hankkeessa. Ja etsisin taatusti näistä lehdistä niin rikkaan liikemiehen, että puoletkin hänen rahavaroistaan olisi tarpeeksi. Nyökkäsin Karmelille. ”Jep. Te saatte puolet.”

Jouduimme hylkäämään puolenkymmentä henkilöä erilaisista syistä. Joku asui New Yorkissa saakka, muutamilla oli ihan liian vähän rahaa. Yksi pankinjohtaja olisi kelvannut loistavasti, mutta minä hylkäsin hänet vastahakoisesti. Tyyppi oli itse ansainnut rahansa, hänellä oli kolme lasta ja vaimo. Silti huomasin kieltäytyväni vain koska tiesin, että minun olisi pitänyt tehdä niin ja sekin oli vaikeaa. Sysäsin ajatuksen nopeasti syrjään. Nyt ei ollut aikaa miettiä puuttuvaa omatuntoani.
  Lopulta me kuitenkin löysimme hänet. Wallage Hodges oli lehden mukaan suurisuinen yksineläjä, joka oli kasvattanut suurperintöään tuntemattomin keinoin. Minä kyllä tiesin, mitä ne tuntemattomat keinot olivat. Huijauksia. Tai ainakin siihen perustin hataran käsitykseni siitä, että se, mitä olimme tällä hetkellä tekemässä  oli ihan oikein. Huijareilta oli ihan sallittua varastaa, ainakin minun logiikkani mukaan. Oli se kuitenkin parempaa, kuin varastaa rehellisiltä ihmisiltä.
  Karmel riiteli Keithin kanssa parhaillaan railakkaasti siitä, kenen pitäisi ottaa selvää turvajärjestelyistä. John oli kumartunut katsomaan pitelemääni paperia. Hodges asui Augustassa, Mainen pääkaupungissa. Sinne olisi vähän matkaa, mutta ei se olisi ongelma.
  ”Kuinkakohan kauan tässä menee”, minä kysäisin Johnilta. ”Haluan Lontooseen ennen talvea. Siellä kuulemma sataa aina.”
  John nyökkäsi itsevarmasti. ”Kyllä se onnistuu”, hän vakuutti. ”Parhaassa tapauksessa saamme rahat siltä ukolta jo kahden viikon sisällä.”
  Minä nyrpistin nenääni. Eikö me voitu vain marssia sinne ja murtaa äijän kassakaappi? Se olisi ihan helppoa. Me olimme vampyyrejä, hitto vieköön. ”Siihen on kauan”, minä marisin.
  John nauroi. ”Hei, me onnistumme. Eikö se ole tärkeintä?”
  Kai se oli. Mutta minä halusin oikeasti pian jo Lontooseen. ”Kunhan tehdään tämä mahdollisimman nopeasti”, minä vannotin.
  ”Siitä puheen ollen”, Keith puuttui keskusteluun. ”Minä varasin meille hotellin Augustasta. Siellä olemme lähempänä Hodgesia.”
  Vilkaisin ympärilleni ja syöksyin auttamaan Karmelia pakkaamisessa. Me onnistuisimme!

Augustaan saapuessamme ilmeni heti ongelmia. Ongelmat eivät edes liittyneet meihin. Eikä Hodgesiin. Eikä koko hankkeeseen ylipäätään. Ja siltikään nuo idiootit eivät voineet antaa olla.
  ”Meidän on pakko mennä”, Keith väitti Karmelille, joka tuijotti tapansa mukaan ihan poispäin Keithistä. ”Muuten he voivat luulla, että olemme heille uhka.”
  ”Höpö höpö”, Karmel kivahti. ”Tulkoot itse, jos haistavat meidät. Minä en lähde noihin lähimetsiin kiertelemään.”
  John oli samaa mieltä Keithin kanssa. ”Karm, tämä on vähän niin kuin pakollista”, hän huomautti. ”He voivat muuten olla riski meille kaikille.”
  ”Mutta—” minä äännähdin.
  John keskeytti minut terävästi. ”Älkää te tytöt väittäkö vastaan, ajatelkaa järjellänne. Meillä ei ole varaa olla välittämättä vieraista vampyyreistä. Olemme heidän maillaan tällä hetkellä. Ja Karm, me emme metsästä tässä kaupungissa.”
  Karmel murjotti, minä murjotin. Seurasimme silti molemmat Keithinä ja Johnia kaupungin rajoja ympäröivään metsään. Minusta tämä oli naurettavaa. Tuskin ne vieraat vampyyrit edes huomaisivat meidän läsnäoloamme. Totta kyllä, mekin olimme haistaneet, heidät heti astuttuamme kaupunkiin. Mutta entäs sitten. Tuskin ne nyt kimppuun kävisivät.
  Hajuja oli kolme. Ne yhdistyivät ja voimistuivat saapuessamme metsän rajalle. Pidätin hengitystäni. Minä kuulin heidät. He lähestyivät.
  Ja sitten, erään aukean takana he tulivat näkyviin. Heitä oli kolme, kaksi miestä ja nainen. Miehet olivat keskenään ihan eri näköisiä, toinen oli tummaihoinen ja tummahiuksinen, toinen oli vaalea. Naisella oli sotkuinen punainen tukka ja kiiluvat kissansilmät. Ja he kaikki olivat kääntyneet kohtaamaan meidät.
  Vaaleahiuksinen mies, selvästi joukon johtaja lähestyi meitä liioitellun varovasti. Kaksi muuta seurasivat varovaisesti perässä.
  Keith, John ja Karmel pysähtyivät rauhallisesti ja minä seurasin hermostuneena esimerkkiä. En ollut vieläkään ihan tottunut outojen vampyyrien tapaamiseen. Tämä tapaaminen vaikutti kuitenkin suhteellisen rennolta. Vaaleahiuksinen mies hymyili meille ystävällisesti.
  ”Hyvää iltaa”, hän toivotti matalalla, kohteliaalla äänellä. ”On ilo saada seuraa. Kumppanini ovat Victoria ja Laurent.” Hän piti pienen tauon ja jatkoi sitten: ”Minä olen James.”

A/N: Nyt sitä kommenttia?

[zalluzki]

Onneks Sherry ei oo vielä tunkenu takas Culleneille! Jos se nyt noitten rahojen takia vaikka päättäs elää itsenäisesti