Twilight: Unelmat ovat ikuisia ♦ OFC/OMC, valmis ♦ K-11

[Parisade]

Author: Eara
Ikäraja: K-11
Paritukset: kaikki normit paritukset, OC/OC
Genre: AU, angst, drama, fluffy, adventure.... sellainen sekasotku.
Fandom: Twilight
Summary: Peruspointti tässä fikissähän on se, että lisätään Cullenien perheeseen uusi jäsen, Sherry Valance ja pistetään se riehumaan vähän siellä sun täällä.
Disclaimer: Juu, elikkäs suurimman osan tästä omistaa upea Stephenie Meyer, minä omistan vain omat hahmoni. En saa tästä mitään rahallista hyötyä, kunhan leikin näillä.
Varoitukset: väkivaltaa, kiroilua, pari kuolemaa

// Tälle on nykyään olemassa jatko-osa Kiiltävän vihreä kuva (K-15). Lisäksi aloin joulukuussa 2011  julkaista tämän uudelleen kirjoitettua versiota (K-15).


Unelmat ovat ikuisia


 Prologi:

  1940, Forks, USA
Istuin suurella sammaleen peittämällä kivellä liikkumatta. Hiljaa kuin hiiri. Odotin. Olin odottanut jo kauan, mutta hän ei tullut. Sadepisarat tipahtelivat tiheään kasvoilleni saaden minut värisemään kylmästä. Hiukseni olivat läpimärät ja ohuet vaatteeni valuivat vettä. Minulla oli kylmä, mutten voinut lähteä. En ennen kuin hän tulisi. Hampaani alkoivat kalista. Oli hassua, että minun oli vieläkin kylmä. Mikään ei ollut muuttunut.
  Samassa puut, joita tuijotin, alkoivat liikahdella. Nousin valppaana seisomaan, valmiina juoksemaan karkuun ellei se olisikaan hän.
  Metsästä astui esiin tyttö. Hän oli noin 160 senttiä pitkä. Hänellä oli suuret vihreät silmät ja loivina kiharoina selkään valuvat kastanjanruskeat hiukset. Kasvot olivat eksoottisen näköiset ja kauniit. Melkein yhtä kauniit kuin minun. Inhosin ajatusta siitä ettemme olleet identtiset. Emme olleet toistemme klooneja. Emme enää.
  Tuijotimme toisiamme hetken, se tuntui ikuisuuden. Katsoin Noran kasvoja ja yritin painaa ne mieleeni. Yritin hyväksyä sen, että tämä olisi luultavasti viimeinen kerta kun näkisin hänet.
  Nora näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen. ”Sherry?” hän kuiskasi. ”Luulin että olet kuollut. Luulimme kaikki, että kuolit kun häivyit sieltä sairaalasta.” Nora astui lähemmäs ja ihmetys hänen kasvoillaan muuttui helpotukseksi. ”Sinä tosiaan olet elossa!” Hän otti toisen askeleen minua kohti.       
  Vasta nyt Noran herkullinen tuoksu iski minuun. Myrkky kihahti kielelleni, tunsin kurkussani kammottavaa janoa. Silmissäni välkkyi jotain punaista, ja upotin tikarinterävät hampaani hänen käsivarteensa.


1. Hiljaa palaa liekki kynttilän

1942, Shennington, USA

  ”Ei!”
  Nousin istumaan suuressa pylvässängyssäni. Jäin nojaamaan käsiini yrittäen hengittää normaalisti. Nostin sormeni poskelleni ja huomasin sen olevan märkä. Potkaisin kiukkuisena peitot syrjään ja kävelin katsomaan peiliin. Smaragdinvihreät silmäni näyttivät sameilta ja väsyneiltä. Marmorinvalkeille kasvoilleni valunut kyyneleitä ja kastanjanruskeat kiharani valuivat raskaina olkapäille. Juuri nyt minussa ei ollut mitään kaunista. Näytin ihan anorektiselta kääpiöpussirotalta. Valjulta ja heikolta. Kamla uni.
  Pesin kasvoni nopeasti ja hiippailin alakertaan katsomaan telkkaria. Emmett ja Rosalie olivat siellä. Rosalie istui Emmetin sylissä ja oli painanut päänsä tämän rintaa vasten. Tunsin kateuden piston sisälläni. Olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut sen, mitä Rosaliella oli. Hänellä oli täydellinen ulkonäkö, aviomies, joka rakasti häntä yli kaiken ja perhe… perhe joka välitti.
  Saatoin asua Culleneilla, mutta he eivät tosiaankaan olleet perheeni. Perheeni oli ollut isä, Jem… ja Nora. Minunkin oli pitänyt saada kaikki. Minun oli pitänyt mennä naimisiin Marcosin kanssa ja muuttaa Portugaliin. Ja nyt olin keskellä ’ihmisiä’ jotka inhosivat minua.
  Ravistin päätäni ärtyneenä. Mitä siitä, vaikka Rosalie vihasi minua. Mitä sitten vaikka Edward olikin paskapää, joka toivoi, että häipyisin jonnekin kauas. Carlisle ja Esme kai olivat siedettäviä ja Emmett ajoittain jopa mukava, mutta ei se tarkoittanut, että he välittäisivät yhtään enempää kuin Rosalie tai Edwardkaan. Mitä sitten vaikka tunsinkin oloni totaalisen ulkopuoliseksi näiden vampyyreiden joukossa? Pärjäisin ilman heitäkin.
  Lysähdin sohvalle mahdollisimman kauas Emmetin ja Rosalien imelistä hymyistä. Telkkarista tuli joku dokumentti saksan muurista. Ei paljon kiinnostanut.
  Selailin nopeasti läpi mustavalkoisen tv:n muutkin kanavat. Ei mitään mielenkiintoista. Vajosin entistäkin syvemmälle sohvatyynyjen joukkoon. Minulla oli jano, en ollut ollut yli kahteen viikkoon metsästämässä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan mennä tänään. Eikä huomenna. Välttäisin sitä niin kauan kuin mahdollista.
  Minä vihasin metsästämistä. Vihasin veren makua suussani ja tietoa siitä, että joku joutui aina kuolemaan takiani. Vaikka se joku olisikin vain tyhmä eläin. Vihasin sitä, miten itsekontrollini petti, miten tunsin, etten pystynyt enää hallitsemaan itseäni. Joka kerta kun maistoin veren maun suussani muistin Noran. Muistin miten elämä oli paennut kaksoissisarestani minun sormieni alla. Vihasin tuota kaikkea, mutta kaikkein eniten vihasin kuitenkin sitä, että jollain lailla minä aina nautin siitä. Tuore veri sai oloni tuntumaan vähemmän hauraalta, melkein voimakkaalta. Jollainlailla vampyyrimaisemmalta.
  Kuulin auton ajavan pihaan. Edward. Lukitsin katseeni televisioon ja keskityin siinä pyörivään dokumenttiin. Edwardin läsnäolossa oli jotain painostavaa. Luultavasti se johtui siitä, että tiesin hänen pystyvän lukemaan ajatuksiani. Enkä minä ollut valmis päästämään häntä pääni sisään.
  Edward asteli tumman mahonkioven kautta sisään. Hän tervehti minua nopealla nyökkäyksellä ja kääntyi sitten katsomaan Rosalieta ja Emmettiä. ”Rose, Emmett, valmiina kilpa-ajoon?”
  Emmet virnisti hänelle. ”Olen ollut syntymästäni saakka pikkuveli.”
  Edward tönäisi häntä nauraen. ”En minä ole pikkuveljesi.”
  ”Halloo! Mennäänkö me vai riidelläänkö tässä koko päivä”, Rosalie kysyi nuivasti ja hyppäsi pystyyn. Hän asteli notkeasti ovelle hiuksiaan sukien ja jäi odottamaan poikia ovenkarmiin nojaten. ”Älkää unohtako mitä voittajalle on luvassa.”
  Minulla ei henkilökohtaisesti ollut hajuakaan, mitä voittajalle oli luvassa. Tuskin mitään niin erikoista, että siitä olisi kannattanut innostua.
  Edward, Emmett ja Rosalie katosivat naureskellen pihamaalle. Pian kuului kolmen moottorin pehmeää hurinaa autojen ampaistessa ajotielle. Nyt olin sitten yksin isossa talossa ilman muuta tekemistä kuin tuijottaa omia käsiäni.
  Tietysti talossa oli telkkari, mikä oli plussaa. Harmi vain, että sieltä ei tullut mitään mitä olisin halunnut katsoa.
 
  Marssin yläkertaan ja sulkeuduin huoneeseeni. Sytytin kynttilän, istuin lattialle ja käärin paksun untuvapeiton ympärilleni.
  Istuin siinä, vihreällä karvamatolla ties kuinka kauan. Tuijotin kynttilän liekkiä ja ihmettelin, miten rauhoittavaa pimeys olikaan. Se peitti alleen kaiken; surulliset kasvoni ja synkät ajatukseni. Se kietoutui ympärilleni kuin musta silkki, pehmeänä ja kauniina. Pimeys sai oloni tuntumaan turvalliselta. Se oli harvinaista herkkua ja tuntui ihanalta.
  Kynttilän liekki lepatti, värjyen, mutta sammumatta. Valon kaikkoamiseen tarvittaisiin vain yksi henkäys, yksi mitätön puhallus.
  Nora oli kuollut yhtä nopeasti. Liekki hänen sisällään oli sammunut ja elämä oli kaikonnut hänen ruumiistaan. Ja se oli minun syytäni.
  Noralla oli ollut elämä. Hänellä oli ollut kavereita, poikaystävä ja perhe, olkoonkin, että isä oli ollut väkivaltainen alkoholisti. Noralla oli ollut tulevaisuus. Millä oikeudella minä olin riistänyt häneltä kaiken?
  Ennen tätä kaikkea minullakin oli ollut tulevaisuus Sumea ja tuskantäyteinen, mutta tuhat kertaa parempi kuin tämä tyhjyys.
  Keikahdin kyljelleni ja käperryin lattialle kasvot kynttilän liekkiä kohti. Tärisin kylmästä ja kiedoin peiton tiukemmin ympärilleni. Miksi juuri minulle oli käynyt näin?
  Ehkä olin ansainnut tämän. Olin sekoillut koko ihmiselämäni ympäri Amerikkaa kitaten huumeita ja varastaen alkoholia milloin mistäkin. Mutta minulla oli siihen syy, puolustus, jonka olisi pitänyt herättää myötätuntoa jokaisessa tuomarissa. Vaikea elämä. Äiti oli kuollut, isä joi ja hakkasi meitä ja kaksoissisko… niin, Nora oli Nora. Aivan yhtä usein heroiinihuuruissa kuin minä.
  Miksi en ollut kuunnellut Carlislea? Miksi ihmeessä olin mennyt tapaamaan Noraa sinä iltana, hänen kiellostaan huolimatta?
  Hän oli varoittanut minua, he kaikki olivat. He olivat sanoneet, että en pystyisi hillitsemään verenhimoani. Että tappaisin Noran.
  Olin nauranut tuolle ajatukselle itsekseni. Olin pitänyt huvittavaa ajatusta, että joku saattoi edes kuvitella minun kykenevän tappamaan ihmisen joka oli minulle tärkeintä maailmassa. Ja lopputulos oli tässä. Nora makasi kylmänä haudassaan, tuolla jossain, ja minä, minä vaeltelin päivästä toiseen tässä isossa talossa, yksin, kuunnellen toisten iloista juttelua, naurua, Edwardin pianonsoittoa…
  Tärisin taas, tällä kertaa itkusta. Miten joku, joka ei liittynyt millään tavalla ruumiilliseen kipuun saattoi sattua niin paljon? Kyyneleet valuivat kuumina kasvoilleni, mutten jaksanut välittää siitä. Vihasin sitä että ylipäätään pystyin itkemään. Se oli merkki heikkoudesta.
  Minä olin tässä talossa ainut joka edes pystyi itkemään. Tai nukkumaan. Puoliksi ihminen, puoliksi vampyyri. Muodonmuutos oli jäänyt kesken, koska sydämeni oli pysähtynyt ennen aikojaan. Ihoni oli pehmeä, vahingoituin helposti mutta paranin nopeasti. Pystyin nukkumaan ja itkemään, mutta muuten en eronnut paljoakaan muista vampyyreistä. Ruumiinvoimani olivat tosin tuskin kolmasosaakaan tavallisen keskivertovampyyrin voimista, mutta se ei juuri haitannut, ellen joskus joutuisi vastakkain toisen vampyyrin kanssa. Jättipottina tuli se, että minulla oli vampyyrin tuntoaisti, kuten muutkin aistit, mutta ihmisen kipukynnys. Miksi juuri minulle kävi näin?
  Eivät Cullenitkaan leijuneet pilvilinnoissa sen takia, että he olivat vampyyreja. Varsinkaan Rosalie. Olin kuullut hänen traagisen tarinansa ja olisin voinut jopa olla aidosti pahoillani hänen puolestaan, ellei hän olisi ollut sellainen itsekeskeinen, omahyväinen ääliö. Mutta Rosaliella oli kuitenkin Emmett. Minulla ei ollut ketään.
  ”Sherry?”
  Kierähdin ympäri ja huomasin Carlislen seisovan ovella. En tiennyt kuinka kauan hän oli siinä ollut, mutta ainakin toivoin, että hän oli tullut vasta äskettäin.
  ”Mitä?” Minä kysyin hyökkäävästi. Ehkä vähän epäkohteliasta, mutta olin vähintäänkin sekavassa mielentilassa.
  Carlisle tuli lähemmäksi. Kai hän huomasi kyynelten jättämät juovat kasvoillani, koska hänen otsansa rypistyi ja huolestunut ilme kohosi hänen kasvoilleen. ”Onko kaikki…?”
  ”Hyvin vai? On!” Taas turhan töykeää, mutta kohteliaisuus ei olekaan vahvoja puoliani.
  ”Sherry”, Carlisle aloitti taas. ”Me ymmärrämme kaikki, että sinulla on vaikeaa. Et ole tottunut tällaiseen elämään ja niin poispäin, mutta yritä olla syyttämättä itseäsi kaikesta. Myös muut ovat tehneet virheitä.”
  En ollut uskoa korviani. ”Älä syytä itseäsi? Ketä minun sitten pitäisi syyttää Carlisle? Ketä? Noraako? ’Voi kun olit kauhean tyhmä Nora, kun et tajunnut että siskosi muuttui vampyyriksi ja halusi tappaa sinut.’” Hysteerinen nauru purkautui huuliltani. ”Miten voin olla syyttämättä itseäni, kun se oli minun syytäni.” Kyyneleet valuivat virtana poskiani pitkin.
  Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. Hän antoi minun itkeä. Vuodatin hänelle kaiken mikä minua vaivasi, vaikka tiesin, että katuisin sitä luultavasti myöhemmin. En vain jaksanut välittää.
  ”Tämä on ihan kamalaa”, minä nyyhkytin. ”Kaikki on pielessä ja Nora on kuollut ja Edward ja Rosalie vihaavat minua…”
  ”Rosalie ja Edward?” Carlisle näytti yllättyneeltä. ”Eivät he vihaa sinua. Edwardia häiritsee kamalasti kun et anna hänen lukea ajatuksiasi, siksi hän voi olla vähän tyly. Häntä taitaa vieläkin vähän vaivata se kun hän tappoi kaikki ne ihmiset.”
  ”Entä Rosalie? Mikä hänen loistava selityksensä on?” minä tiedustelin kiukkua äänessäni. ”Joku muu kuin, että hän on omaa napaansa tuijottava paskapää.”
  ”Rosalie on hyvin… hankala persoona”, Carlisle sanoi pieni hymy huulillaan. ”Hänellä on hyvin vahvat ennakkoluulot kaikesta.”
  ”Eikä hän halua, että kukaan rikkoo hänen pientä perheidylliään”, minä lisäsin happamasti.
  ”Sitäkin”, Carlisle myönsi. Hän vilkaisi kelloaan ja huokaisi. ”Minun täytyy lähteä sairaalaan. Pärjäätkö täällä yksin?”
  Ihan kuin en olisi koskaan ollut yksin kotona. Myönsin kuitenkin itselleni, etten olisi halunnut Carlislen lähtevän. Tuntui kuin olisin viimeinkin saanut jonkun johon turvautua, enkä halunnut päästää irti.
  Taisin näyttää aika surkealta koska Carlisle nauroi. ”Pää pystyyn Sherry, Esme tulee pian. Pyydä häntä pitämään sinulle seuraa.”
 Pudistin päätäni. ”Minua väsyttää vielä. Taidan mennä nukkumaan.” Olin juuri nyt niin sekaisin että tarvitsin unta.
  Carlisle nyökkäsi ja poistui huoneesta jättäen minut omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni.

[Amy Malfoy]

Vau!
Tämäpäs oli mielenkiintoinen ja samalla loistava idea!
Toivottavasti kirjoitat jatkoa tähän...
Rakastuin Houkutukseen vain vähän aikaa sitten, mutta olet jotenkin pystynyt pitämään maailman samanlaisena.. ja Sherryn tunteet ja menneisyys on kiehtova...
Toivottavasti hänen ja Edwardin välit lämpenevät, koska haluaisin hänestäkin lukea tässä lomassa

~Amy, joka alkaa muistuttaa itsekin vampyyria kun on silmätulehdus (silmät on ihanan verenpunaiset)

Mutta ole kiltti ja laita jatkoa, minä kyllä olen lukemassa.. ja niin on muutkin, ne vaan eivät uskalla kommentoida

[Parisade]

Amy Malfoy aijai olet ihana. Kiitos kun uskalsit kommentoida toisin kuin ne 'muut' Ajattelin  jo ettei kukaan kommentoi. Ja Edwardin ja Sherryn välit kyllä lämpenevät.
Tässä toinen luku.

2. Kahvia ja Lunta

  Kun aamulla tulin alakertaan huomasin, että ilmapiiri oli jotenkin muuttunut. Rosalie ja Edward eivät enää kyräilleet minua vihaisesti. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä Carlisle oli heille sanonut, mutta nähdessäni Edwardin lähes säälivän katseen aloin toivoa, että hän olisi osannut pitää suunsa kiinni.
  ”Hän piti”, Edward sanoi hiljaa. ”Minä kuulin hänen ajatuksistaan, mitä sinä olit sanonut.”
  ”Niin tietenkin.”
  ”Enkä minä vihaa sinua”, Edward jatkoi varovaisesti.
  ”Ahaa.” Ikään kuin minua olisi kiinnostanut. Oli Edwardilta tyhmää luulla, että hänen mielipiteensä kiinnostaisivat minua pätkääkään.
  ”Kyllä ne kiinnostavat”, Edward sanoi matalalla äänellä.
  ”Pysy sinä poissa minun aivoistani”, kivahdin hänelle kiukkuisena. Olin ollut vielä kaksi minuuttia sitten suhteellisen hyvällä tuulella, mutta jostain syystä Edwardin ärsyttävä kyky sai vereni kiehumaan. Minun puolestani tyyppi saisi vain tukkia turpansa ja häipyä jonnekin kauas. Mutta eihän kukaan minulta kysynyt. Ei varsinkaan Edward. Hän välitti vain omista mielipiteistään ja tunki ihmisten ajatuksiin ihan kiusallaan, kun häntä huvitti. Ei sen pitäisi yllättää minua.
  ”Loistavaa aivotyötä, Sher. Hauskaa kun tunnet minut niin hyvin”, Edward mutisi. Hän ei jäänyt odottamaan, että keksisin jonkun myrkyllisen pistävän vastauksen vaan häipyi huoneesta varjoaan nopeammin. Olin todella onnellisessa asemassa kun ympärilläni oli niin ihania ihmisiä.
  ”Mikä sinun ongelmasi oikein on”, Rosalie kivahti. ”Hän yritti vain auttaa.”
  Olin todella lähellä nauruun purskahtamista kuullessani jotain tuollaista Rosalien suusta. Rose ja Edward eivät tunnetusti tulleet toimeen keskenään – tai no, ainakin heillä oli paljon erimielisyyksiä. Eikä Rosalie muutenkaan ollut sitä tyyppiä, joka välittää muiden asioista tarpeettoman paljon. Mutta ehkä hän vain halusi rähjätä minulle – mistä tahansa.
  ”Hoida omat asiasi”, minä kehoitin pinnistellen kuulostaakseni ystävälliseltä.
  Rosalie ei arvostanut yritystäni. ”On se minunkin asiani kun kuljet täällä pilaten meidän kaikkien elämän!” Hän räjähti. ”Carlisle ja Esme voivat sanoa mitä haluavat, mutta sinä olet ihan mielettömän omahyväinen ja kuljet täällä vain rypien itsesäälissä ja voivotellen, että elämäsi on kamalaa!”
  Kavahdin taaksepäin pelästyneenä. Olin osin tahallani mennyt suututtamaan Rosalien, mutten ollut todellakaan kuvitellut hänen järjestävän tälläistä kohtausta.
  ”Kiltisti sanottu”, minä mutisin vaisusti. ”Ja aika paksua kun mietitään miten sinä tuijotat peiliin noin kaksikymmentäviisi tuntia päivässä. Kuljet nokka pystyssä ja kuvittelet, että olet maailman napa. Minä en sentään mene ihan niin pitkälle.”
  Rosalie olisi varmaan tukehtunut kiukkuunsa, jos se olisi ollut mahdollista. Inhottavaa, miten jotkut ihmiset eivät kestä arvostelua.
  Rosalie taisi päästä melko nopeasti raivonsa yläpuolelle, koska hän suoristautui omasta mielestään kai ylväästi ja tuhahti: ”Minä lähden kaupunkiin.”
  ”Senkun!”
  Rosalie marssi ulos aivan niin kuin Edward kaksi minuuttia aiemmin. Olin todella taitava ajamaan ihmiset tiehensä. Oli tylsää istua yksin kotona kaiket päivät. Ehkä asialle pitäisi tehdä jotain. Enkä halunnut lojua täällä taas koko päivää. Minun pitäisi lähteä jonnekin.
  ”Hyvä on, hyvä on”, nurisin itsekseni ja nousin vastahakoisesti mukavalta sohvalta. Sitten kiiruhdin Rosalien perään.
 
  Rosalie oli juuri starttaamassa autoaan. Edward ja Rosalie olisivat varmasti osanneet luetella pitkän listan auton epäilemättä upeista ominaisuuksista, esimerkiksi merkin, vuosimallin ja kaikki moottorin yksityiskohdat, mutta minä en pystynyt sanomaan muuta kuin että se oli musta.
  ”Rosalie!” Minä huusin samalla kun juoksin autoa kohti.
  Rosalie kääntyi katsomaan minua. Hän näytti hämmentyneeltä, mutta avasi kuitenkin ikkunan.
  ”Mitä?” Äänensävy oli yhä aika ärtynyt.
  Toivottavasti hän ei odottanut minun pyytävän anteeksi. ”Saanko kyydin kaupunkiin?” Minä kysyin mahdollisimman kiltisti.
  Rosalie harkitsi asiaa hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Kai sinä saat.”
  Kipusin autoon ennen kuin hän ehtisi muuttaa mielensä. Minusta tuntui, että olisi ehkä kuulunut sanoa kiitos, kun Rosalie viitsi nähdä vaivaa, mutta Rosalie oli kuitenkin sen verran mäntti, että päätin sen olevan tarpeetonta.
  Rosalie käynnisti auton ja ajoi vauhdikkaasti tielle. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin moottorin hurinaa.
  ”Minne sinä haluat”, Rosalie kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hän oli näköjään päättänyt olla nälvimättä joten seurasin samaa linjaa.
  ”Ei sillä ole kauheasti väliä.”
  Rosalie hymyili vinosti. ”Mikset sitten jäänyt kotiin.”
  Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Ei, Rosalie ei näyttänyt pilkalliselta eikä väheksyvältä. Hän ei näyttänyt ainakaan kovin happamalta ja hän ei näyttänyt yrittävän loukata minua. Vaihteeksi näinkin.
  ”En tiedä”, minä vastasin. ”Kai minä vain kaipaan vaihtelua. Entä sinä?”
  ”En jaksanut sinua”, Rosalie tokaisi katse tiukasti kiinni tiessä. ”Olet aika ärsyttävä tiedätkö?”
  ”Kiitti vaan”, minä murahdin happamasti. Olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin. ”Olen aika surkea pyytämään anteeksi.”
  Rosalie nauroi. Olin yllättynyt, sillä vaikka hän nauroikin Cullenien seurassa – no ei nyt paljon, mutta jonkin verran. Mutta yleensä hän vain kyräili minua vihaisesti. ”Niin minäkin. Enkä aio pyytää anteeksi. Minne mennään?”
  ”En tiedä”, minä vastasin. ”En käy kaupungissa paljoa.”
  ”Mennään ostamaan vaatteita. Keskustassa on yksi ihana vaateliike”, Rosalie ehdotti innostuneena. Äkkiä hän vilkaisi asuani ja tyytyväinen hehku levisi hänen kasvoilleen. ”Meidän pitää sitä paitsi uusia sinun vaatevarastosi. Eikö sinulta löydy muuta kuin tuollaisia norsunnahkariekaleita.”
  ”Norsunnahka…?” Kesti hetken ennen kuin Rosalien sanat upposivat tajuntaani. Vilkaisin nopeasti vaatteitani. Rosalie liioitteli. Minun suorissa mustissa housuissani ja hieman liian suuressa nahkatakissani ei ollut mitään vikaa. Tönäisin Rosalieta kylkeen. ”Ole hiljaa.”
  Rosalieta nauratti. ”Mistä sinä oikein ostat vaatteesi Sher?”
  Rosalie oli ääliö. Minulla oli ihan normaali asu. Jos Rosalie olisi itse pukeutunut johonkin epäkäytännölliseen rimpsumekkoon ja helmikaulanauhaan, hänellä ehkä olisikin varaa valittaa, mutta hänellä oli päällään ihan normaali paita ja housut. Tietysti Rose näytti paremmalta kuin minä, mutta siitä hän sai syyttää omia geenejään – tai mitä ikinä.
  En vaivautunut vastaamaan Rosalien asiattomaan kysymykseen vaan käännyin ulos ikkunasta. Puut vilisivät ohitse nopeasti. Rosalie ajoi kovaa vauhtia metsien reunustamaa maantietä. Painoin otsani viileään ikkunaan. Matka Tomahiin kesti liian kauan. Oliko meidän pakko asua täällä korven keskellä? Ei minkäänlaisia kontakteja ihmisiin. Vaikka se taisi olla tarkoituskin. Lukiokin oli ihan onneton. Mutta se oli Edwardin, Rosen ja Emmetin ongelma, jotka raahautuivat kiltisti kouluun sillä aikaa kun minä mätänin kotona. Rosalie valitti aina hyvien kauppojen puuttumisesta, mutta saihan niitä tavaroita postimyynnistäkin, joten minä en välittänyt asiasta kauheasti.
  Minua kadutti, että olin lähtenyt kotoa. Autossa oli jäätävää, marraskuun hyinen ilma tunkeutui luihin ja ytimiin. Värähdin ja tungin käteni syvemmälle takkini sisälle. Yleisesti luultiin, että nahka lämmitti, mutta minä en suoraan sanottuna pystynyt huomaamaan sitä. Autossa oli tietysti jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, mutta se oli surkea.
 
  ”Sherry, me olemme perillä”, Rosalie tiedotti hetken päästä. Hän parkkeerasi auton näppärästi koloon, joka näytti liian pieneltä pyörällekin. Olin vähemmän kuin haluton nousemaan auton mukavalta nahkaistuimelta, mutta kampesin itseni kuitenkin pystyyn ja avasin oven selälleen.
  Tai yritin avata. Ovi kolahti jo puolessa välissä viereiseen autoon saaden aikaan huvittavan näköisen epämuodostuman. Päätin olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa, koska Rosalien auto vaikutti olevan kunnossa.
  ”Tuletko sinä”, Rosalie kysyi kärsimättömänä. ”Voimme me jäädä kokopäiväksi tähänkin jos tahdot.”
  Olisin tietysti voinut vastata siihen monenlaista enemmän tai vähemmän ilkeää, mutta päätin jättää väliin. Olimme saaneet Rosalien kanssa aikaiseksi jonkinlaisen rauhan, enkä halunnut rikkoa sitä. Seurasin siis kiltisti Rosalieta vaateliikkeeseen, joka oli Rosalien tuntien koko kaupungin suurin ja kallein.
  Päästyämme sisään Rosalie asteli heti lähimmän hyllyn viereen. ”Tämä sopisi sinulle”, hän ilmoitti hypistellen kirkuvankeltaisen paidan helmaa.
  Katselin paitaa muka arvioivasti samalla kun yritin keksiä, miten välttäisin Rosalien suunnalta tulevan runsaan vaatteiden tyrkytyksen. Mieleeni ei tullut mitään ylimaalisen nerokasta, joten tyydyin tokaisemaan. ”Se on keltainen. Minä en käytä keltaista?”
  ”Älä viitsi Sher, tämä näyttäisi loistavalta päälläsi. Ja väri on ihan nätti.”
  Nätti väri? Oksettavaa. Keltainen sopi pääsiäistipulle tai kiiltokärpäselle, ei minulle.
  Rosalie jatkoi vielä: ”Kokeile sitä. Tuolla on sovituskoppi.”
  ”Minä. En. Käytä. Keltaista”, sanoin mahdollisimman selkeästi, jotta Rosalie varmasti ymmärtäisi.
  Mutta ei. ”Nyt voit käyttää. Ota tuo pata pois, se on ruma.”
  Kilttiä. Eikä paita edes ollut kovin paha. Se oli normaali musta harmailla kiemurakuvioilla. Rosalien huipputarkoissa vampyyrisilmissä oli pakko olla jotain vikaa. ”Ihan selvyyden vuoksi; mitä vikaa tässä muka on?” kysyin kärsivällisesti. Rosalie paloi selvästi halusta kertoa minulle tarkkaan, mikä kaikki pukeutumisessani oli vikana, joten miksi riistää häneltä sekin pieni ilo.
  ”No”, Rosalie aloitti. ”Ensinnäkin väri. Sinun ei pitäisi käyttää niin paljon mustaa, kun olet noin kalpea. Se saa sinut näyttämään kuolleelta.”
  ”Minä olen kuollut”, keskeytin happamasti.
  Rosalie hymyili vinosti. ”Niinpä, mutta miksi näyttää siltä? Toinen vika on koko. Tuo on liian suuri, näytät anorektikolta, kun vaatteet roikkuvat päälläsi tuolla tavalla. Sitten on vielä nuo naurettavat kuviot. Ei kukaan käytä tuollaista rättiä. Otatko tämän nyt?” Hän ojensi minulle keltaista paitaa.
  Huokaisin ja nappasin sen Rosalien kädestä. ”Kuinka vain.”

  Kahdeksan tuntia myöhemmin istuimme Rosalien kanssa saman kadun varrella olevassa pienessä ja tunkkaisessa Cafe de Space nimisessä kahvilassa. Kumpikaan ei tietenkään ollut tilannut ruokaa, mutta minun edessäni pöydällä oli kahvimuki, johon olin painanut kylmät sormeni. En kuitenkaan aikonut juoda sitä. Ulkona oli taatusti pakkasta, oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan oli muodostunut jääkiteitä.
  Rosalie näytti nyrpeältä. Ulkona alkoi jo olla hämärää ja hän olisi tahtonut kotiin, mutta minä en ollut suostunut nousemaan jäätävän kylmään autoon, vaan olin halunnut jonnekin lämmittelemään.
  Tuijotin mietteliäänä tumman kahvin mustia pyörteitä. Kahvi oli pahaa, olin aina inhonnut sitä. Nyt en enää voinut millään muotoa kuvitellakaan juovani mokomaa moskaa, mutta sen pistävän mutainen haju häiritsi minua. Nojauduin raukeana lukuisiin ostoskasseihin, joita näytti olevan joka puolella. Ihme ettei pöytä ollut hautautunut niihin.
  Keltainen paita oli loppujen lopuksi jäänyt ostamatta, mutta paljon muuta olimme Rosalien kanssa raahanneet ulos kaupoista. Shoppailu oli oikeastaan todella hauskaa. Kaupoissa oli satamäärin ihania vaatteita, ja minusta tuntui, että olisin voinut viedä ne kaikki mukanani kotiin. Ostoskasseissani oli takuulla enemmän vaatteita kuin vaatekaapissani.
  Minä ja Rosalie tulimme itse asiassa aika hyvin toimeen. Olimme nauraneet koko päivän typerille asioille ja kiusanneet myyjiä. Meillä oli – outoa kyllä – paljonkin yhteistä. Muun muassa viha vampyyrielämää kohtaan.
  ”Mennäänkö jo”, Rosalie kysyi keskeyttäen mietteeni. Hän naputti sormiaan pöytään kärsimättömänä. ”Ei se auto odottamalla lämpimämmäksi muutu.
  Hän oli tietysti oikeassa. Ei auttanut muu kuin jättää ummehtuneen hajuinen, lähes tyhjä kahvila taakse.

  Ulkona oli jo täysin pimeää. Katulamppujen luoma kellertävä valo näytti minun mielestäni autiolta ja aavemaiselta. Kävelimme nopeasti korttelin ympäri Rosalien autolle. Juuri kun olin avaamassa oven, jotain valkoista tipahti kämmenselälleni.
  Päästin riemunkiljahduksen. ”Lunta! Rose, täällä sataa lunta!” 
  Rosalie vilkaisi minua hymyillen ja istui autoon. Seurasin esimerkkiä vastahakoisesti. Nyt olisin voinut olla ulkona vaikka kuinka kauan, oli kylmä tai ei.
  ”Sinä pidät lumesta?” Rosalie sanoi ajaessamme ulos kaupungista. ”En olisi ikinä uskonut.”
  Minua nauratti. ”Miksi et? Lumi on ihanaa. Se on valkoista ja piristävää ja…”
  ”Ja se sotkee hiukset”, Rosalie päätti.
  ”Kuinka vain. Lumi on joka tapauksessa ihanaa.”
  Rosalieta nauratti. ”Etkö sinä juuri valittanut miten vihaat kylmää?”
  Rosalie ei ymmärtänyt mitään. Oli täysin eri asia vihata kylmää. Lumi oli pehmeää ja kaunista. Päätin selittää vähän. ”Kun asuimme Portugalissa en nähnyt koskaan lunta. Sitten muutimme Forksiin ja tadaa! Koko maa oli valkoisena.”
  ”Forksissa ei paljon lunta satanut”, Rosalie muisteli. ”Pari kertaa talvessa ja sekin suli äkkiä pois. Siellä oli meri liian lähellä. Ja sudet olivat ärsyttäviä. Mutta muuten Forks oli kiva. Siellä oli ihanan rauhallista. Toivon, ettemme olisi joutuneet lähtemään niin pian.”
  Laskin katseeni epävarmana. En ollut ihan varma siitä, yrittikö Rosalie syyllistää minua vai oliko hän vain maininnut asian, mutta minulle jäi tunne siitä, että sanat oli lausuttu harkitusti. ”Ei se ollut minun syyni”, minä mutisin. ”Jos joku olisi kysynyt minulta, niin makaisin kuolleena haudassani.” Samalla sekunnilla kun päästin sanat suustani, tajusin, ettei se ollut ihan totta. Jos Carlisle olisi oikeasti kysynyt minulta – ja jos olisin uskonut – olisin ilman muuta valinnut elämän kuolemisen sijaan. Mutta jos olisin tiennyt mitä siitä seuraisi, jos olisin tiennyt että Nora kuolisi… Kyllä; silloin olisin mielummin kuollut. Mutta ei sillä ollut väliä. Ei enää.
  ”Niinpä kai”, Rosalie sanoi. ”Mutta on se silti sääli. Forks oli täydellinen. Sateinen ja pieni. Ehkä voimme joskus mennä sinne takaisin.”
  ”Ehkä.”
  ”Piditkö sinä Portugalista?” Rosalie kysyi vaihtaen puheenaihetta. Kai hän tajusi, etten halunnut puhua Forksista. Minulla oli ihan liikaa muistoja sateisesta pikkukaupungista, jossa olin asunut puolet ihmiselämästäni. Mutta jos hän yritti piristää minua niin Portugali oli täysin väärä valinta. Portugalista ja kaikesta siellä tapahtuneesta ei puhuttu. Se oli tabu.
  Pakko minun kuitenkin jotain oli sanoa. ”Portugalissa oli kivaa”, minä vastasin lyhytsanaisesti.
  Rosalie jätti fiksusti asian sikseen.
 
  Saavuimme kotiin vasta myöhään yöllä. Lunta satoi edelleen ja se vähensi pimeyttä. Rosalie parkkeerasi autonsa pihatielle.
  Nousin autosta ja heittäydyin lähellä olevaan lumikinokseen onnellisesti nauraen. Oli suojasää, joten sain helposti pyöriteltyä lumesta pallon, jolla heitin poispäin kävelevää Rosalieta niskaan.
  Rosalie ei älynnyt varoa, joten lumipallo osui maaliinsa lätsähtäen. Rosalie kirosi kovaan ääneen lumen tipahtaessa hänen paitansa alle ja pyörähti katsomaan minua. ”Helvetti Sher!” Rosalie kirkaisi. ”Minun hiukseni…”
  Hän ei ehtinyt päättää lausettaan, enne kun osuin toisella lumipallolla suoraan hänen otsaansa. Rosalien kasvot peittyivät lumeen. Hän pyyhkäisi nopeasti lumet käteensä ja viskasi ne maahan. Sitten Rosalie säntäsi minua kohti pirullinen katse silmissään. Kirkaisin ja juoksin pakoon nauraen. Minä en halunnut kastua.

  Mutta totta kai minä kastuin. Rosalie sai minut kiinni ja pian olimme molemmat läpimärkiä. Tärisin kylmästä kun viimein päätimme raahata ostoskassit ulos autosta ja mennä sisään.
  Emmett ja Carlisle pelasivat sisällä shakkia ja Edward istui Esmen vieressä sohvalla seuraten peliä. Kun minä ja Rosalie astuimme sisään nauraen, kaikki kääntyivät katsomaan ällistyneinä. Tuntui häiritsevältä huomata, että kun kerrankin olin iloinen, minua tuijotettiin aivan kuin olisin aave.
  Emmett virnisti. ”Vau Sherry sinä osaat nauraa. En olisi uskonut.”
  ”Rosalie tee miehellesi jotain”, minä valitin. ”Hän on ärsyttävä.”
  Rosalie hymyili omahyväisesti ja painoi suukon Emmetin huulille. ”Ei voi mitään Sher, sinun täytyy vain kestää ja kärsiä.”
  ”No Rose, mitä sinä teit meidän pikku päivänsäteellemme?” Emmett kysyi ja kietoi käsivartensa Rosalien lumiseen niskaan.
  Rosalie virnisti. ”Heitin hänet lumihankeen. Sherry taisi loppujenlopuksi pitää siitä, vaikka valittelikin kauan kylmää.” Hän viittasi shakkilautaan. ”Kumpi on voitolla?”
  ”Minä”, Carlisle ja Emmett vastasivat yhtä aikaa.
  Rosalie oli juuri istumaisillaan sohvalle kun Esme tönäisi häntä. ”Et kyllä istu siihen”, hän komensi. ”Menkää molemmat vaihtamaan vaatteet, ennen kuin pilaatte sohvan. Ja Sherry, sinä jäädyt tänne, ellet pue päällesi jotain lämpimämpää.”
  Minä ja Rosalie katosimme yläkertaan keskenämme jutellen.

[Parisade]

Ja minä olen niin kiltti, että laitan heti perään kolmannen luvun

1943 Shennington, USA

3. Maailman tyhmin idea

  Minä opin pikkuhiljaa pitämään uudesta perheestäni. Edward oli vähän turhan pessimistinen ja hänen ajatustenlukutaidostaan oli paljon haittaa, mutta hyvälle päälle sattuessaan hän oli ihan ok. Harmi vain, että hän oli hyvällä päällä vain noin kaksi kertaa vuodessa.
  Emmett oli kiva. Hän laski koko ajan leikkiä kaikesta ja kaikista. Yritin väenvängällä etsiä hänestä huonoja puolia, mutta pettymyksekseni niitä oli hirveän vaikea löytää. No, huonojen puolten puuttuminen ainakin oli huono asia.
  Rosaliesta sain yllätyksekseni parhaan ystävän, mitä minulla oli koskaan ollut. Se oli aika hassua. Riitelimme kyllä aika paljon ja olin edelleen sitä mieltä, että hän oli hieman itsekeskeinen ja ylpeä, mutta muuten mielikuvani hänestä muuttui aikalailla. Rosalie ei loppujen lopuksi ollutkaan niin pinnallinen, kuin olisi voinut luulla ja meillä oli paljon yhteistä.
  Esmen ja Carlislen ehdottomasti pahin – ja paras – puoli oli ylihuolehtivaisuus. Pahin siksi, että se rajoitti aika paljon. He halusivat aina tietää missä olen. Hyvää siinä oli se, että he oikeasti välittivät. Emmettiin, Edwardiin ja Rosalieen Carlisle ja Esme suhtautuivat eri tavalla. He rakastivat meitä kaikkia, mutta molemmat tuntuivat ajattelevan, että minä tarvitsin heitä eniten. Ihan turhaa.
  Carlislella oli yksi ominaisuus, jota ihan oikeasti vihasin. Hänelle ei voinut väittää vastaan. Minä kyllä kokeilin kaikkea. Itkin ja huusin ja rikoin tavaroita, ilman muuta vaikutusta, kuin että Esme suuttui. Minä riitelin heidän kanssaan paljon ja aiheita oli tasan kaksi. He yrittivät painostaa minua lähtemään metsästämään. Carlisle piti yleensä suunsa kiinni niin kauan, kuin tilanne näytti olevan edes jotenkuten hallinnassani. Hän tuntui toivovan, ettei hänen tarvitsi käytännössä pakottaa minua syömään, mutta turhaan. Välttäisin metsästämistä niin kauan kuin pystyin. Mieluiten ikuisesti. Toinen asia mistä vanhempani minulle valittivat, oli erikoiskykyni käyttäminen. Minä hypnotisoin – tai yritin hypnotisoida – ihmisiä jatkuvasti. Onnistuminen loi sisälleni mukavan vallantunteen ja nautin siitä. Carlisle ja Esme olivat koko hommaa vastaan, mutta täytyihän minun harjoitella. Olin aika kehno. En saanut ihmisiä läheskään aina edes puolittain valtaani. Olin yrittänyt hypnotisoida myös vampyyrejä. Kokeilin kykyäni Emmettiin. Huonolla menestyksellä. Carlislea ja Esmeä ärsytti ehdottomasti eniten kokeilujeni vaikutus minuun. Tulin hypnotisoinnista niin heikoksi, että pystyin tuskin kävelemään. Olin – niin kuin sanottu – aika kehno käyttämään voimiani. Eikä tilanne parantunut, vaikka kuinka harjoittelin.
 
  Talvi tuli ja meni. Kevät tuli ja meni. Kesä tuli ja meni. Mitä minä tein? Olin keksinyt tarkoituksen elämälleni. Olin hankkinut itselleni joululahjaksi oman tv: n ja videonauhurin. Minä en tosiaankaan tehnyt vähään aikaan paljon muuta kuin tuijotin telkkaria tai luin huonoja roskaromaaneja. Mutta katsottuani kaikki videot, mitkä suinkin olin pystynyt löytämään Amerikan mantereelta vähintään viiteen kertaan, minua alkoi kyllästyttää. Valitin asiasta Carlislelle, joka teki maailman typerimmän ehdotuksen.
 
 ”Mitä?” minä rääkäisin. ”Et ole tosissasi.”
  Sisarukseni olivat koulussa ja Esme kaupungilla. Carlisle oli toistaiseksi kotona, mutta hänkin lähtisi pian sairaalaan. Jäisin taas tänne yksin. Minulla ei ollut mitään tekemistä, mutta vaikka pelkkä seinän tuijottaminen oli tuhat kertaa parempaa ajanvietettä kuin Carlislen ehdottama ratkaisu.
  ”Miksi ei?” Carlisle kysyi otsaansa rypistäen. ”Pärjäät todella hyvin. Ei sinulla tunnu olevan vaikeuksia janosi hallinnassa. Vai onko?”
    Tuhahdin. Tietysti veren haju poltteli kurkkuani ja tuntui kamalalta. Se toi pintaan huonoja muistoja, mutta kyllä minä pärjäsin. ”Ei kysymys ole siitä.”
  ”Mistä sitten?”
  Suljin silmäni. ”Sinä et nyt ymmärrä. Lukio on yhtä kuin helvetti”, minä selitin kärsivällisesti. ”Siellä on satoja omahyväisiä teinejä, jotka kuvittelevat olevansa kaiken yläpuolella. He katsovat kaikkia uusia nokkaansa pitkin, ovat ilkeitä ja paskamaisia, puhuvat pahaa selän takana, haastavat riitaa…”
  Carlisle oli inhottava. Hän vain nauroi jupinalleni. ”Sinullapa on hyvä käsitys koulunkäynnistä. Mieti asiaa kuitenkin.”
  Juupa juu… Pysyttelisin taatusti kaukana ärsyttävien nuorten kansoittamasta koulurakennuksesta. Siinä ei ollut mitään mietittävää. Toinen täysin varma asia oli, että en enää ikinä valittaisi tylsyyttä Carlislelle.

  Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten niin pääsi käymään. Voi olla, että kärsin jonkinlaisesta äkillisestä mielenhäiriöstä suostuessani Carlislen naurettavaan päähänpistoon, mutta ensimmäisenä kesänjälkeisenä koulupäivänä minä kuitenkin olin Edwardin, Emmetin ja Rosalien mukana lukion parkkipaikalla. Carlisle oli sepustanut koulun johtokunnalle jonkun tarinan Englannista ja sisäoppilaitoksesta. Ja sitten hän vielä kehtasi valittaa minulle valehtelusta.
  Minä olin Edwardin kanssa samalla luokkatasolla, Emmett ja Rose olivat yhtä ylemmällä. Mahtavaa… minulle tulisi loistava päivä.
  ”Älä viitsi murjottaa Sherry”, Emmett kehotti virnistäen. Hänen hyväntuulisuutensa ärsytti minua suunnattomasti.
  Rakas isoveljeni ei ollut huomaavinaan sitä hyytävää inhontäyteistä katsetta, jonka häneen loin, vaan jatkoi naureskeluaan. Häntä selvästi huvitti minun kurja kohtaloni. Ihmiset olivat ihanan myötätuntoisia nykyään.
  Rosalie nakkeli niskojaan kärsimättömänä. ”Älä jää lohduttelemaan Sherryä”, hän sanoi ja loi Emmettiin ovelan katseen. ”Hän pärjää kyllä.”
  Minä nousin vaivalloisesti ylös autosta. ”Taidan sittenkin mennä kotiin. Tämä on surkea idea”, minä valitin.
  ”Todella ärsyttävää kuunneltavaa vai mitä”, Emmett huokaisi Edwardille.
  Edwardin silmät tuikkivat naurusta. ”Hän nauttii marisemisesta vähän turhan paljon.”
  Liioittelua. En minä nauttinut marisemisesta. Tämä idioottimainen idea ei ollut alun perinkään ollut minun ja minulla oli täysi oikeus olla tyytymätön tämänkaltaisiin oksettavan tyhmiin, järjestelyihin, joiden ainut tarkoitus oli tehdä elämästäni huono teatterishow.
  Päitä kääntyi häiritsevän paljon katsomaan kun kuljimme parkkipaikan läpi betonisen koulurakennuksen pääovelle.
  ”Tuijottavatko nuo aina tuolla tavalla”, minä kysyin happamasti.
  ”He tuijottavat sinua”, Emmett selitti. ”He haluavat tietää kenen kanssa uskomattoman upeat Cullenit kaveeraavat.”
  Tökkäsin häntä kyynärpäälläni mahaan. ”Vai vielä upeat”, minä pihahdin. ”Paskat olette.”
  Emmett pyöritteli silmiään Rosalielle. ”Hermoheikko.”
  Emmett oli ääliö.

  Ja tietenkään minulle ei voitu suoda edes ensimmäiseksi tunniksi sitä iloa, että olisin saanut olla samassa luokassa Edwardin kanssa. Kuka tyhmä tällaisen lukujärjestyksen oli laatinut? Liikuntaa oli heti aamusta sitten biologiaa ja ruokailu sen päälle.
  Kävelin nopeasti parin keskenään supisevan tytön ohi pukuhuoneen ovelle. Selailin parhaillani lukujärjestystäni – joka muuten oli surkea – kun törmäsin kovaa johonkuhun.
  ”Auts… anteeksi”, kolarin toinen osapuoli, pitkä vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Olen pahoillani, en katsonut eteeni.”
  ”No et todellakaan”, minä mutisin itsekseni.
  ”Mitä?” poika kysyi katsoen minua uteliaasti.
  ”Ei mitään”, minä sanoin nopeasti ja järjestelin kasvoilleni hymyn, jonka toivoin olevan ystävällinen.
  ”Hei sinä olet se uusi!” poika huudahti. Puoli käytävää kääntyi katsomaan meitä.
  ”Niinpä”, minä sanoin huokaisten. ”Se uusi. Ihanaa kun tunnet minut.”
  ”En minä tarkoittanut sitä ihan noin... Minä olen Josehp Elant.”
  Ihan kuin minua olisi kiinnostanut. Mutisin nopean selityksen siitä miten myöhästyisi tunnilta ja suunnistin pukuhuonetta kohti.
  Kun avasin oven, minua tervehti ummehtunut hien haju. Nyrpistin nenääni. Tällaiseen paikkaan jouduin.
 
  Minun annettiin vaihtaa vaatteet rauhassa, mutta heti kun olin saanut liikuntavaatteet päälle eräs ruskeahiuksinen, ilkeännäköinen tyttö alkoi lähestyä minua.
  ”Moi”, hän sanoi hyökkäävästi. ”Kuka sinä olet?”
  Voi ei… Yritin muistaa, miten Emmett, Edward ja Rosalie olivat neuvoneet minua kohtelemaan tyhmiä teinejä. En muistanut mitään heidän ohjeistaan, joten tyydyin hymyilemään herttaisesti ja vastaamaan ilkeästi. ”Olisinko ehkä uusi oppilas?”
  Tyttö ojensi kätensä. ”Minä olen Susanne Febulon.” Hän sanoi sen todella mahtailevalla äänensävyllä.
  Tartuin hänen käteensä. ”Cheryla Valance.”
  ”Kiva.” Kuulosti siltä, että se ei ollut hänestä ollenkaan kivaa. ”Kuule, sinä puhuit käytävässä Elantin kanssa.”
  Sain vain vaivoin hillittyä nauruni. Miten mustasukkaiseksi sitä oikein voi ryhtyä. ”Ai Josephin vai?” minä kysyin viattomasti käyttäen tahallani etunimeä. Päätin kiusata Susannea vielä vähän joten jatkoin uneksiva hymy huulillani: ”Hän on todella mukava eikö olekin? Ja hyvännäköinen. Tiedätkö sinä onko hänellä tyttöystä…?”
  ”Joseph on varattu”, Susanne kivahti. ”Varattu! Tajuatko sinä? Älä yritäkään viedä häntä minulta tai minä…”
  Voi taivas tyttö oli ääliö. Ihan kuin minä muka haluaisin varastaa hänen luuseripoikaystävänsä. Toisaalta Susanne oli kyllä niin kamala, että voisin halutakin. Ihan vain riistämisen ilosta. Huulilleni nousi kiero hymy kun aloin kehitellä ajatusta pidemmälle.
  ”Tajuatko sinä?” Susanne kovisteli vielä.
  ”Harkitsen asiaa”, minä lupasin jalomielisesti.
  Susanne ei näyttänyt kovin kiitolliselta. Aloin jo pelätä, että tyttö löisi minua, mutta Susanne tyytyi onneksi vain puristamaan kätensä nyrkkiin ja marssimaan tiehensä huulet yhteen puristettuina. Mäntti.

  Liikuntatunti oli kamala kokemus. En uskaltanut tehdä melkein mitään, koska pelkäsin paljastavani yliluonnolliset ruumiinvoimani. Liikunnanopettaja piti minua luultavasti vuoden surkeimpana oppilaana.
  Biologiantunti meni paremmin. Istuin pulpettini ääressä koko tunnin ja hioin suunnitelmaani Josephista ja Susannesta ja heidän tulevasta erostaan. Kun kello soi kolme henkilöä tuli luokseni.
  ”Tuletko sinä syömään meidän kanssamme”, kysyi Amy Corey niminen tyttö, joka oli ollut aamulla kanssani samassa salibandyjoukkueessa. Minä olin luokitellut Amyn kiltiksi pikku nyhveröksi samalla sekunnilla kun näin hänet. Tyttö oli mustahiuksinen, ei kaunis, mutta ei nyt niin kamalankaan näköinen typerys, jonka elämäntehtävänä tuntui olevan ystävien hankkiminen. Hän oli kiltti kaikille ja kaikki – jopa Susanne, jonka olin havainnut maailman pahimmaksi snobiksi – pitivät hänestä. Amy, Elizabeth ja Mary muodostivat yhdessä herttaisen kolmenporukan. Kaikki olivat samanlaisia persoonattomia, kilttejä nukkeja. Olin vakaasti sitä mieltä että heidän pitäisi perustaa läksypiiri, jotta heidän luontainen ahkeruutensa pääsisi valloilleen.
  Milloin minusta oli ehtinyt tulla näin kamala? Olin mädäntynyt kotona liian kauan ilman muuta seuraa kuin perheeni, joka kesti kiltisti kaikki ilkeät kommenttini ja sonnan, jota syydin heidän päälleen.
  Amy odotti yhä vastausta. Nielin pilkallisen huomautukseni siitä, miten en varmasti istuisi kolmen tyhmän piiloblondin kanssa samassa pöydässä vaan tyydyin toteamaan: ”Minun sisarukseni taitavat odottaa, että istun heidän kanssaan.”
  Amy näytti aidosti pettyneeltä. Mikä teeskentelijä. ”Aijaa. Harmi. Joku toinen päivä sitten?”
  ”Ilman muuta”, minä lupasin ja livahdin etsimään Edwardia.

  Marisin koko ruokatunnin lukion paskamaisuudesta. Edward, Emmet ja Rosalie taisivat olla aika kyllästyneitä kuuntelemaan, mutta he olivat reiluja, eivätkä käskeneet minun tukkia turpaani.
  ”Sherry, onko koko maailmassa mitään mistä pitäisit?” Rosalie kysyi kyllästyneenä.
  Loin häneen ilkeän katseen. ”Tietenkin on.”
  ”Jaa?”
  ”Telkkari ja vaatekaupat.”
  Emmett nauroi. ”Pitää muistaa kiittää Carlislea, kun hän sai sinut tänne viihdyttämään meitä.”
  ”Eipä taida tulla tilaisuutta”, minä mutisin. ”Tapan hänet. Tämä on maailmankaikkeuden historian kamalin idea.”
  Emmett, Rosalie ja Edward pyörittelivät silmiään toisilleen. Ärsyttävä tapa.

  Seuraavalla tunnilla minulla oli matematiikkaa ja kiitos ja ylistys Edwardilla oli myös. Minä jahkailin ruokalassa niin kauan, että kun viimein pääsimme lähtemään, olimme reippaasti myöhässä.
  ”Herra Cullen, neiti Valance, te olette myöhässä”, opettajamme, neiti Thompson kimitti saarnaavalla äänellä. ”Neiti Valance onko teistä hyvä olla myöhässä heti ensimmäisenä koulupäivänä. Minä en tiedä millainen käytäntö sisäoppilaitoksessa oli, mutta täällä me emme suvaitse…”
  Suljin opettajan marinan jonnekin taustalle. Minun teki mieli vastata, että jos oppiaine oli niin tylsä kuin matematiikka, niin tunnille ei kannattaisi tulla ollenkaan.
  Edward vilkaisi minua varoittavasti. Kuvitteliko hän, että olisin oikeasti niin tyhmä, että sanoisin jotain tuollaista ääneen? En minäkään ihan kaikkeen rupea.
  Neiti Thompson tuntui odottavan jonkinlaista vastausta. Vilkaisin Edwardia.
  ”Olen todella pahoillani”, Edward sanoi kohteliaasti. ”Ei tule toistumaan.”
  Nyt neiti Thompson käänsi katseensa minuun.
  Minulla ei ollut aavistustakaan mitä pitäisi sanoa. ”Hmm… anteeksi?” minä kokeilin.
  Luojan kiitos neiti Thompson jätti asian siihen. Lysähdin helpottuneena Edwardin viereen takimmaiselle riville ja aloin kaivaa muistiinpanovälineitä laukustani kun huomasin Edwardin nauravan.
  ”Mitä?” minä kivahdin.
  ”Ei yhtään mitään”, Edward virnisti. ”En vain tiedä olenko koskaan ennen kuullut sinun sanovan anteeksi.”
  Minä löin häntä.
  ”Neiti Valance”, opettaja huikkasi. ”Kuunteletteko te vai hakkaatteko veljeänne.”
  ”Kuuntelen tietysti”, minä vastasin viattomasti.
  ”Voisitteko siinä tapauksessa toistaa sen, mitä äsken sanoin?”
  ”Onnistuu”, minä mutisin. Kerroitte juuri, että jos on annettu kaksi saman avaruuden topologiaa joista kumpikaan ei ole toisen osajoukko, ei näiden kahden topologian karkeutta voida vertailla keskenään.”
  Neiti Thompson näytti pettyneeltä. Kamala akka; hän oli toivonut, että vastaisin väärin. En jaksanut kuitenkaan alkaa keksiä hänelle sen kummempia haukkumanimiä, joten aloin silmäillä luokassa istuvia oppilaita.
  Susanne Febulon istui muutamaa penkkiriviä edempänä. Muistin yhtäkkiä taas suunnitelmani hänen nöyryyttämisestään.
  Edward voihkaisi kuullessaan suunnitelmani ajatuksistani. ”Sherry et voi olla tosissasi”, hän sanoi matalalla äänellä.
  Löin häntä uudestaan. ”Pysy. Poissa. Minun. Pääni. Sisältä”, minä kivahdin. Vihasin Edwardin tapaa urkkia selville toisten ajatukset. Puhuin hänelle aina ääneen, koska toivoin, että hän ymmärtäisi olla rikkomatta yksityisyyttäni. Taisi olla turha toivo.
  ”Älä ole tyhmä”, Edward murahti. ”Et sinä voi pilata ihmisten elämiä vain koska sinulla on tylsää.”
  Katsoin häntä suurin silmin. ”Voi, en minä sen takia tätä aiokaan tehdä. Susanne vain sattuu olemaan yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, mitä olen koskaan tavannut.” Mietin asiaa hetken. ”Sitä paitsi”, minä jatkoin. ”Täytyyhän minunkin jostain kaikki riemu repiä.”

 Kommenttia?

[Amy Malfoy]

Haaaaa jatkoa!!!!!
Saatinhan se Sherry sinne kouluun vihdoin!

Ainoa asia, joka jäi iiiihan vähän häiritsemään, että eikö Sherry ole samanlainen vampyyri kuin Edward ja muut? (vastaa ihmeessä, että ei, koska sitten muutun punaiseksi ja luen ensimmäisen osan uudestaan )
Kun vampyyrithan eivät tunne kylmää, niin miten Sherry sitten lämmittää käsiään kahvimukin avulla.. Tai siis varmasti tuntevat, mutta sehän ei tuota heille (kai!?) mitään suuria ongelmia??

Nojaa....Suljen suuren suuni ja jään innolla odottamaan mitä tapahtuu
Toivottavasti saadaa kohta jotain actionia, ihan kuin ensimmäisessä lukiopäivässä ei sitä olisi ollut
Ja toivottavasti Alice ja Jasper saadaan myös pian mukaan!


~Amy

[Korsetti]

Oi täähän on hyvä 

Muuten , jos oikein käsitin , niin Sherry nukkui ensimmäisessä osassa? Eihän vampyyrit nuku?

Mutnjoo, jatkoa odotellen,
Korsetti

[Paperilennokki]

Tää on kyllä hyvä.

Ja siihen ne kommentit sitte loppuikin. Anteeksi nyt! Mutta kun ihminen on nukkunut n. 7 tuntia yöllä niin ei voi paljoa enempää vaatia. :< *nukahtaa*

Jatkathan pian?

[Reykjavik]

Kiitos todella hyvästä ficistä! Tuo muodonmuutoksen kesken jääminen on mielestäni hauska ajatus (tai ehkä hauska ei ole oikea sana). Muutenkin kerronta ja juonen eteneminen oli sujuvaa. Pidin erittäin paljon Sherrystä. Olit luonut hänestä miellyttävän ristiriitaisen. Myös hieman huumoria olit onnistunut soluttamaan tekstiisi ja se toimi oikein hyvin. Kirjoitusvirheisiin en kiinnittänyt huomiota, eikä häiritseviä epäloogisuuksia sattunut silmiini. Toivottavasti jatkoa tulee pian!

Kysyisin vielä ihan uteliaisuuttani, että tarvitseeko Sherry unta niin kuin tavallisetkin ihmiset, vai nukkuuko hän vain huvikseen?

[samnth]

Huippuaa! En ole ennen huomannutkaan, että Finin toisessa ulottuvuudessa on näin paljno Houkutus -ficcejä. Ihan vinkkinä sanon, että läheskään kaikki Houkutus -fanit eivät löydä ficciä tältä, kannattaa laittaa jollekin Houkutus -foorumille, vaikkapa Twilight -foorumille. Uskon, että kyllä ficillä on täälläkin paljon innokkaita lukioita, mutta kannattaa käydä laittamassa sinne. Sielläkin näet kaivataan hieman erilaisuutta ficcikokoelmiin.

No, itse ficciin. Tämä oli hieno, erilainen. Hienoa, että joku on kirjoittanut Culleneista ennen Bellaa. Teksti oli ihan sujuvaa, vain joitakin pilkkuja puuttui, mutta muuten selkeää ja helppolukuista. Et nyt saa minusta enemmän rakentavaa irti, komemntoin sitten ensi luvussa paremmin, jos silloin ei olisi näin kiire.(;

-samnth

[Parisade]

Ja minä olen siis kirjoittänut tätä yöllä ja ihan rättiväsyneenä... Mutta hei; ainakin minä sain sen kirjoitettua.

samnth:Kiitos:D Pilkkuja puuttuu varmasti. Wordin pitäisi kuulema korjata ne mutta...

Reykjavik: Kiitti. Sherry on vähän katkera. Ja periaatteessahan tyttö ei tarvitse unta (siis fyysisessä mielessä, koska Sher kuitenkin on vampyyri, joten hänen aivosolunsa eivät tuhoudu...) mutta Sher tulee kuitenkin väsyneeksi ja nukahtaa seisaalleen ellei nuku välillä. Tajusiko kukaan?

Paperilennokki: Kiitos. (minä en nukkunut viimeyönä edes sitä. siksi ylikäytän sanaa kiitos)

Korsetti: kiitos kommentista. Vampyyrit eivät tosiaan nuku, mutta Sher onkin puoliksi ihminen (tai yhdeltä neljäsosaltaan, miten vain)

Amy Malfoy: kiitos kommentista (ihan kuin toistaisin itseäni). Eipä ole. Sherry sai sitä ihanaa vampyyrimyrkkyä suoniinsa (kiitos Carlisle!) mutta sydän pysähtyi ennen kuin muodonmuutos oli ehtinyt loppuun saakka. Älkää kysykö, mistä minä tämänkin revin... en enää edes muista. kumminkin: kyseisestä seikasta johtuu, että kylmyys on Sherrylle ongelma. Ja väsymys. Alice ja Jasper tulee... tosin sitä joudut vielä odottamaan hetken. koita kestää:D

4. Ikuisuus on pitkä aika

  Keskiviikko, espanjantunti. Meidän piti tehdä jotain ryhmätöitä Espanjan kulttuurista, eivätkä ryhmätoverini tienneet mitään. Luokka oli jakaantunut kuudenhengen ryhmiin ja minun ja Edwardin kanssa olivat tietysti tulleet ne kaikkein tyhmimmät eli Amy Corey, Joseph Elant, Susanne Febulon ja Henrik Wuoley-niminen änkyttävä ääliö.
  Josephista oli tullut riesa. Hän oli tuijottanut minua koko tunnin haaveileva ilme kasvoillaan, vaikken ollut vielä edes tehnyt mitään. Se oli paitsi kiusallista, myös pelottavaa. Minulle tuli huono olo kun katsoin häntä. Yritin kuitenkin keskittyä siihen tyhmään espanjanprojektiin.
  ”Espanjan urheilijoiden edustusasu on perinteisesti sininen”, Susanne ilmoitti.
  Minä pudistin päätäni. ”Ei ole. Italiassa käytetään sinistä.”
  ”Tässä kirjassa sanotaan, että se on espanjalaisten väri”, Susanne intti. ”Väitätkö, että se on väärässä?”
  Vedin Susannen kirjan eteeni. Siinä tosiaan väitettiin, että Espanjan maajoukkue pukeutui siniseen. Puppua. Nappasin pöydältä mustan tussin ja yliviivasin lauseen siististi.
  Susanne tuijotti minua liian vihaisena sanomaan sanaakaan. Lopulta hän pihisi: ”Pilaisit kirjani!”
  Keikuin tuolillani. ”Painovirhe”, minä kuittasin.
  Raivostunut ilme nousi hitaasti Susannen ällöttäville, snobikasvoille. ”Aijaa, pidätkö sinä kaikkea, minkä kanssa olet erimieltä painovirheenä?”
  Minä kallistin päätäni sirosti. ”Jaa… ei tuo itse asiassa niin kaukaa haetulta kuulosta.”
  Susanne oli tukehtua kiukkuunsa. ”Kirjassa sanotaan näin, joten näin me pistämme. Kirjoita ylös Amy.” Mikä diiva.
  Amy oli onneksi järkevä ja epäröi. ”Susanne, oletko varma? Jos se ei ole totta, niin me saamme miinuspisteitä väärästä tiedosta.”
  ”Öh…” Henrik aloitti nostaen Amyn muistiinpanot käteensä. ja tihrustaen paperia otsa kurtussa. ”Jos minä saan ehdottaa, niin voisimme tavallaan niin kuin äänestää. Tai siis tarkoitan, että meidän pitäisi olla kai oikeasti aivan varmoja, että…”
  ”Mitä sinä oikein yrität sanoa”, Susanne kivahti. Susanne oli ehkä mäntti, mutta oli hyvä, että paikalla oli joku, joka inhosi Henrikin änkytystä yhtä paljon kuin minäkin. Nyt minun ei tarvitsisi käskeä poikaa yrittämään tukkia turpaansa.
  Henrik tiputti paperin syyllisen näköisenä. ”En mitään”, Henrik korjasi nopeasti ”Meinaan vaan, että kai me olemme varmoja.”
  Susanne mulkaisi minua. ”Olemme. Joku vain yrittää sotkea koko projektin.”
  Onneksi Edward oli paikalla puolustamassa minua. ”Sherry on oikeassa”, hän sanoi kyllästyneellä äänensävyllä.
  Hassua kyllä, kukaan ei yrittänyt väittää vastaan hänelle. Miksi minä en tehnyt samanlaista vaikutusta? Ehkä se johtui siitä, että Edward puhui harvemmin ja useimmiten vielä asiaa. Amy alkoi heti kirjoittaa tietoa ylös. Ja sen ylisiistin painokonetekstin kirjoittaminen oli todella hidasta.
  Huokaisin kyllästyneenä ja annoin katseeni vaeltaa seinän vierustalla seisovaan kaappikelloon, joka tikitti äänekkäästi. Varttia vaille. Vielä yksi, kiduttava viisitoistaminuuttinen ennen kuin pääsisin kotiin. Tyhmä kello. Miksi se ei voinut liikkua nopeammin? Sitä paitsi kello oli aivan erisävyinen kuin huoneen muut puuhuonekalut. Ja se tikitti ärsyttävän kovaa. Ja se vei liikaa tilaa. Oikeastaan koko kello oli aivan turha. Ketä muka lohdutti tieto siitä, että oppituntia oli jäljellä vielä ikuisuus?
  ”Pistetään jotain tärkeitä päivämääriä ja muistomerkkejä tähän”, Amy ehdotti ja osoitti sormellaan sivupalstaa. ”Tietääkö kukaan mitään?”
  ”Las Médulasin muinainen kultakaivos on varmaan tunnetuin monumentti”, minä ilmoitin. ”Se on Leónissa.”
  Amy oli kirjoittamassa tietoa ylös, mutta Susanne tönäisi hänen kätensä pois. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän kääntyi katsomaan minua. ”Miten sinä muka tiedät noin paljon Espanjasta. Voisin lyödä vaikka vetoa, että mitään Leónia ei ole edes olemassa.”
  Minulta meni hermot. ”Turpa kiinni! Vaikka et itse tietäisikään mitään, niin se ei tarkoita, että muut olisivat yhtä säälittäviä idiootteja kuin sinä! Totta kai León on olemassa. Olen käynyt siellä.”
  Edward mulkaisi minua. Hänestä saattoi olla tarpeetonta rähjätä Susannelle, mutta tyttö oli oikea maanvaiva. Saisi minun puolestani kuolla ja mädäntyä pois.
  Opettaja lähestyi meidän pöytäämme. Voi ei.
  ”Onko kaikki kunnossa neiti Valance?” hän kysyi. Ukko oli varmaan kuullut äskeisen purkaukseni, koska hän tuijotti minua ankarasti otsa rypyssä.
  Minä irvistin. ”Täydellisesti.” Loin Susanneen myrkyllisen katseen. ”Me tässä vain mietimme, että onko León nimistä paikkaa olemassa vai ei.”
  Opettaja innostui. ”Voi on se. Se on maakunta luoteisessa Espanjassa, Kastilian ja Leónin itsehallintoalueen luoteisosassa.”
  Hymyilin omahyväisesti. ”Siinäs kuulit Susanne.”
  Edward piti parempana keskeyttää minut. ”Niitä juhlapyhiä? Día del trabajador on ainakin toukokuun ensimmäisenä.”
  ”Día del trabajador?” Henrik kysyi hölmistyneenä. ”Mikä se on?”
  Minä asettelin harkitusti kasvoilleni ilmeen, joka oli jotain ylenkatseellisuuden ja epäuskon väliltä. Tyyppi oli opiskellut espanjaa viisi vuotta, eikä tiennyt mitään. Henrik oli keskivertoihmistäkin paljon tyhmempi. ”Vappu”, minä tokaisin yrittäen hillitä haluni haukkua hänet lyttyyn.
  ”Ai niin tietysti!” Henrik huudahti paiskaten otsaansa kämmenellään. ”En tajua, miten en älynnyt. Koska kyllä minä yleensä muistan nämä jutut tosi hienosti...”
  Aivan varmasti muistikin.
  Pirteä tunnelma meni pilalle, koska Joseph päätti avata suunsa ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana. Harmi, olin jo melkein ehtinyt unohtaa hänet.
  ”Sanoitko sinä käyneesi Leónissa”, mäntti kysyi.
  Tyyppi oli vähän jäljessä. Käännyin katsomaan häntä kiltisti hymyillen, mutta kun katseemme kohtasivat, ystävällinen ilme valahti pois kasvoiltani. Joseph tuijotti suoraa silmiini ahneen näköinen ilme kasvoillaan.
  Minulta meni pasmat sekaisin. ”Tuota… joo..” änkytin typerästi. ”Minä olen asunut puolielämääni Portugalissa. León on ihan rajan lähellä.”
  Josephin katse eksyi huuliini. Käänsin kiusaantuneena pääni sivuun.
  ”Siksikö sinä puhut englantia hassusti?” Susanne kysyi ilkeästi hymyillen samalla kun heilautti vaaleat suortuvat pois kasvoiltaan.
  Kerrankin olin iloinen siitä, että hän ei osannut pitää suurta suutaan tukossa. Tuijotin häntä jäätävästi. ”En minä puhu englantia hassusti”, väitin kiivaasti.
  Susannen ilme oli ivallinen. ”Et kai niin.”
 
  Kun kello viimein soi, kiskoin Edwardin mahdollisimman nopeasti ulos luokasta. Kävellessäni pois luokasta kurkkasin tyhmästi olkani yli ja huomasin, että Josephin silmät olivat liimautuneet takaraivooni. Värähdin ja kiihdytin askeliani. Yksi asia oli varma; minä en aikonut viedä Josephia Susannelta. En halunnut nähdä niitä kahta enää koskaan.
  Me kävelimme Edwardin autolle hiljaisuuden vallitessa. Minä olin vähän katkera siitä, että en uskaltanut peukaloida Susannen ja Josephin epäilemättä ihanaa rakkaussuhdetta. Nyt minun pitäisi keksiä itselleni jotain muuta tekemistä.
  Edwardin ilme antoi ymmärtää, että olin hänen mielestään kamala. Liioittelua. En minä ollut kamala. Vähän pitkästynyt korkeintaan.
  ”Tulittehan te vihdoinkin”, Emmett murahti teeskennellen ärtynyttä. ”Olemme odottaneet jo vaikka kuinka kauan. Hei Sher, mikä on? Näytät aika nuutuneelta.”
  Loin häneen raivostuneen katseen. Emmetin pitäisi ymmärtää olla ärsyttämättä minua. En todellakaan ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut kuunnella hänen tyhmää naljailuaan. Riuhtaisin etuoven voimalla auki, vain huomatakseni, että Rosalie oli vallannut paikkani.
  ”Ulos!” minä komensin. ”Ulos Rosalie! Minä otan etupenkin”
  Rosalie siristi silmiään vihaisesti ja pudisti päätään. Hän ei pitänyt siitä, että häntä määräiltiin. Ihan sama minulle. Etupenkiltä näki parhaiten ulos ja Rose pärjäsi loistavasti takapenkillä rakkaan aviomiehensä seurana.
  ”Tule nyt pois niin pääsemme kotiin”, minä kivahdin hermostuneena.
  Rosalie vain kurtisti kulmiaan ja vastasi: ”Älä unta näe Sher. Älä ole lapsellinen.”
  Puristin käteni nyrkkiin. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. ”Mene pois minun paikaltani”, minä kiljuin. ”Häivy Rose! Häivy! Nyt!”
  Mutta Rosalie ei liikkunut. Hän näytti vain lievästi kyllästyneeltä ja teeskenteli haukottelevansa.
  Raivonkyyneleet alkoivat valua ulos silmistäni. Miksi tuo typerys ei voinut väistyä? Olin väsynyt, enkä jaksanut tapella. Potkaisin Rosalieta nilkkaan, mutta hän väisti pyöritellen silmiään Edwardille ja Emmetille, jotka seisoivat kärsimättömän näköisinä auton vieressä. Rose oli ääliö. Olisi ollut paljon helpompaa vain siirtyä kiltisti takapenkille, mutta sitä rakas siskoni ei tietenkään suostunut ymmärtämään.
  ”Mene pois”, minä sihahdin hampaitteni välistä. Yritin olla itkemättä, mutten tietenkään onnistunut.
  Rosalie loi minuun alentuvan katseen. ”Älä ole vauva.”
  Vedin käteni auton sivupeilille. ”Mene pois Rose. Tai tämä menee rikki.”
  ”Sherry”, Edward ärähti ja kiskoi käteni pois. ”Se auto on minun.”
  ”Käske Rosen sitten häipyä tuosta!”
  Edward näytti ihan oikeasti siltä, että olisi voinut lyödä minua ja vaihtoi Rosalien kanssa katseen, jonka saatoin tulkita vain epäuskoksi. Mutta molemmat, sekä Edward että Rose, tiesivät, että he joutuisivat ostamaan uudet autot, jollen saisi tahtoani läpi ja vähän äkkiä.
  Rosalie siirtyi takapenkille minua mulkoillen. Hah!

  Vihamielinen tunnelma ei ollut ollenkaan laantunut kun saavuimme kotiin. Minä olin nyt tyytyväinen, mutta Rosalie ja Edward näyttivät valmiilta kuristamaan minut. He eivät sitten ollenkaan kestäneet häviämistä. Ja olivat naurettavan pitkävihaisia. Ja ihan turhaa. Emmett sentään yritti keventää tunnelmaa, vaikka epäonnistuikin aika surkeasti.
  Esme näytti aika hämmästyneeltä kun huomasi, että tunnelma oli aika… no, kireä. ”Onko kaikki hyvin”, hän kysyi huolestuneena.
  Rosalie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä olin nopeampi. ”On”, sanoin iloisella äänellä. ”Mutta olen kamalan väsynyt. Taidan mennä nukkumaan. Älkää herättäkö minua jooko?”
  Esme hymyili ja lupasi olla herättämättä. Minä hyppelin portaat ylös huoneeseeni.
  Olin suoraan sanottuna kuolemanväsynyt. Nukahdin silmänräpäyksessä sen jälkeen kun olin romahtanut pehmeälle pylvässängylleni ja kietonut peiton ympärilleni.

  Oli melkein keskiyö. Tanssin hitaita Thomas Grownwell nimisen tyypin kanssa. Minua olisi luultavasti häirinnyt Thomasin pahanhajuinen hengitys, ellen olisi ollut niin vahvassa huumehuurussa.
  Olin ollut tanssilattialla jo ties kuinka kauan ja kurkkuani kuivasi. ”Minä haen lisää vodkaa”, ilmoitin Thomasille ja vetäydyin pois hänen sylistään.
  Thomas lähetti suuntaani lentosuukon. ”Pidä kiirettä.”
   Hoipuin vaivalloisesti baaritiskin suuntaan. Käveleminen oli yllättävän vaikeaa nyt kun minulla ei enää ollut Thomasia tukipilarina..
  ”Yksi vodka”, minä mutisin puoliääneen baaria pitävälle resuiselle kaljupäälle.
  Ukkeli murahti jotain epäselvää ja kääntyi etsimään likaisia lasejaan. Hätkähdin pelästyneenä kun olkapäälleni laskeutui yllättäen käsi.
  Käännyin varovasti ympäri ja nostin katseeni edessäni seisovaan tummahiuksiseen mieheen. Ruskeat silmät liimautuivat omiini ja mies painoi huulensa huulilleni.
  Suudelma oli pitkä ja kun viimein irtauduimme toisistamme, jouduin haukkomaan henkeäni saadakseni happea. ” Marcos”, minä läähätin. ”Sinun piti tulla vasta viikonloppuna.”
  ”Junamatka kesti odotettua lyhyemmän ajan”, hän hymyili. Marcosin käsivarret kietoutuivat lempeästi ympärilleni. ”Minulla on ollut ikävä. Valtameren ylitys on liian vaivalloista. Sinun pitäisi muuttaa takaisin Portugaliin.” Marcos oli tosissaan.
  ”Pitää huolehtia isästä”, minä mumisin tokkuraisena. ”Ja Nora jäisi yksin… En minä voi… Ainakaan vielä.”
  Marcos tarttui hiuksiini ja käänsi pääni kovakouraisesti ylös. ”Ei ole totta”, hän huokaisi nähdessään neulanpäänkokoiset pupillini. ”Olet ottanut muutakin kuin alkoholia vai mitä?”
  Hänen ei olisi pitänyt olla niin yllättynyt. Marcos tiesi, että käytin huumeita. ”Entä sitten”, minä tokaisin. ”Mikä sinä oikein olet? Kyttä vai?”
   Juuri silloin Thomas, päätti ilmestyä paikalle.
  ”Sherry kulta, kuka tämä on?” hän kysyi.
  Ilmeeni ei ollut tippaakaan anteeksipyytävä. ”Poikaystäväni”, vastasin hymyillen maireasti. ”Sinä voit häipyä nyt.”
  ”Mutta… mutta… sinähän sanoit, että rakastat minua”, Thomas sanoi. Hyväuskoinen poikaparka oli rakastunut minuun hullunlailla. Mikä typerys.
  ”Peter Macmil oli aivan oikeassa”, Thomas huusi. ”Sinä et ole muuta kuin petollinen, valehteleva huora!” Thomas nojautui lähemmäksi. ”Sinä saat maksaa tästä hyvästä, Sherry, vannon sen. Eikä kaupungista löydy enää kovin montaa kundia, joka olisi valmis puolustamaan sinua!”
  Minä kohautin olkapäitäni välinpitämättömästi. ”Enköhän minä jotain keksi.”
  Thomas ryntäsi pois.
  ”Sehän oli mielenkiintoista”, Marco sanoi matalalla äänellä johdatettuaan minut ulos..
  ”Marcos minä…”
  Marcos läimäytti minua avokämmenellä poskelle. Isku oli niin kova, että se lennätti minut maahan. Käperryin kivusta valittaen kerälle kun Marcos potkaisi kylkeäni. Sitten hän veti minut hiuksista ylös ja painoi tiilimuuria vasten. Minä nyyhkytin hysteerisenä. Marcosin toinen käsi oli yhä hiuksissani, toinen painui solisluulleni. Hänen silmissään paloi kostonhimo ja minua alkoi pelottaa. Poikaystäväni suuttui vain harvoin näin kovasti.
  Marcos käänsi katseensa sivuun ja vetäisi henkeä rauhoittuakseen. Se ei kuitenkaan tainnut onnistua, koska kääntäessään katseensa takaisin minuun, hänen silmänsä paloivat yhä raivosta. Hän suuteli minua uudestaan, mutta tällä kertaa hellyydestä ei ollut hajuakaan. Suudelma oli vaativa ja niin raju, että se sattui. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, mutta Marcos ei tuntunut välittävän.
  Työnnettyään minut kauemmas Marcos näytti jo hiukan rauhallisemmalta. ”Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä puuhaat täällä, kun minä olen poissa, mutta saat lopettaa sen tasan nyt”, hän ilmoitti. ”Tai minä pistän sinut lopettamaan sen. Ymmärrätkö?”
  Minä nyökkäsin. Ymmärsin kyllä, vieläpä oikein hyvin. Niin sekaisin en sentään ollut, että minulta olisi jäänyt suora uhkaus huomaamatta.
  Marcos veti syvään henkeä. ”Hyvä on. Minun piti tehdä tämä joka tapauksessa, joten menköön nyt.”  Minä tuijotin suu auki kun hän veti sormusrasian taskustaan ja polvistui eteeni. ”Cheryla Alison Valance; tuletko kanssani naimisiin?”
  Hän tiesi vastauksen. Niin minäkin. ”Tulen.”
  Sinä iltana makasin nukkuvan Marcoksen vieressä sormusta tutkaillen. Se oli niin kaunis, en ymmärtänyt miten Marcoksella oli ollut varaa ostaa mitään sellaista. Keskellä oli yksi suuri timantti ja sitä reunusti kahdeksan pienempää. Sormuksen sisäpuolella luki: ’Sherrylle; ikuisuus on pitkä aika ja rakastan sinua sen loppuun asti’.
  Minä en tiennyt millaista elämäni tulisi olemaan. Marcos saattoi suuttua syyttä ja olla väkivaltainen. Marcosia ei haitannut minun satuttamiseni, välillä hän tuntui jopa nauttivan siitä. Mutta minä rakastin häntä.

  En tiedä mihin heräsin. Ehkä alakerrasta oli kuulunut jokin äkillinen ääni, tai ehkä olin vain nukkunut jo tarpeeksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. En olisi halunnut herätä.
  Laahustin unisena alakertaan. Kaikki olivat olohuoneessa ja näyttivät keskustelevan jostain kiivaasti. He keskeyttivät väittelynsä heti kun tulin alakertaan, mutten jaksanut ajatella sitä. ”Carlisle?” minä mumisin.
  ”Niin Sherry?”
  ”Saanko lainata autoasi? Minun on pakko päästä käymään Forksissa.”
  Carlisle rypisti otsaansa. ”Miksi? Tiedät, että siellä on ihmisiä, jotka voivat tunnistaa sinut. En usko, että se on hyvä ajatus.”
  ”Siksi minä en kysynytkään sinun mielipidettäsi!” minä räjähdin. ”Anna avaimet tänne!”
  Carlisle näytti hämmästyneeltä ja vilkaisi Edwardia kysyvästi. Minua inhotti, miten hän salakuunteli minua Edwardin kautta.
  ”Sormus”, Edward mumisi. ”Hän haluaa sen sormuksen, minkä se kusipää antoi hänelle.”
  Rosalie pärskähti. ”Haluaako hän Forksiin vain hakemaan jotain sormusta.”
  Edward nyökkäsi. ”Kihlasormusta.”



Minä tykkään toistaa itseäni. Siksi: Kommentit olisivat kivoja.

[Amy Malfoy]

Ou WAU!!!!!!

Tämähän oli..... Yllättävä käänne
Ah, mutta hienoa, että selvitit minulle tuon asian, koska en aina pysy perillä omista ajatuksistani, vaikka olitkin varmaan selittänyt tuon
Mutta tämä luku oli mahtava!
Janoan, aivan tuo on oikea sana, janoan, lisää jatkoa!
Kirjoitus tyylisi on hyvin kuvailevaa ja pitää otteessaan.. Sherryl on sellainen hahmo, että haluan (janoan) tietää hänen menneisyydestään, koska tuo pieni pätkä, jonka meille annoit, oli vasta varmasti alkua

Haluan tietää mitä tuon kosimisen jälkeen tapahtui ja Marcos ärsyttää minua!Murh..
Rosalie antaa hyvin vastuksen Sherille ja pidän Rosesta enemmän, kuin kirjoissa, koska Sher ei saa päästä liian vähällä (kyllä, olen julma ihminen)

Ja nyt olen muutenkin hyvin tunteellisessa tilassa, koska katsoin juuri Titanicin pitkästä aikaa (viime kerrasta on varmaan valehtelematta ainakin 6 vuotta!) ja hyvä, etten ruvennut pillittämään tuossa Marcos kohtauksessa

Mutta jatkoa toivoilisin täällä, koska janoan lisää!!! (miksei ole sellaista hymiötä, jossa on vampyyrinhampaat, murh!)

~Amy

[Kuurankukka]

Ensimmäinen sana, mikä mulle tuli tästä ficistä mieleen, oli Vau.

Siis todella hyvä ficci, virnistelin aika monessa kohdassa suht. koht. kierosti. Ensinnäkin Sherry on minusta todella mielenkiintoinen hahmo, ja koko kokonaisuus on erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Sherryn huutamiselle ja naljailulle on kyllä aivan pakko ilahtua, ja juuri niiden seikkojen takia en saa hänestä sellaista ylimielistä kuvaa, ja se antaa minun puoleltani ison plussan. Minulle tuli mieleen, että Sherry on kyllä aikamoinen kauhukakara. Minusta myös Edwardin, Rosalien ja Emmetin suhtautuminen Sherryn tempperamenttiin on juuri oikeanlaista, heistä saa sellaisen aikuismaisen kuvan ja minä saan siitä juuri oikeanlaista perhetuntua. Sherryn menneisyys on myös äärimmäisen kiehtova, ja Sherryn ja Rosalien suhde paransi hieman näkemystäni Rosaliesta.

Löysin muutaman kirjoitusvirheen, mutten viitsi niitä nyt ruveta etsimään, minusta se pilaisi tämän ficin kokonaisuuden

Eli kertakaikkiaan upea, ja kaiken muun lisäksi pidän siitä, ettei tässä ollut sitä tavanomaista E/B paritusta, jota on kyllä nautinto lukea, mutta tämä seikka piristi

Odotan innolla Alicen ja Jasperin ilmestymistä, sekä jatkoa ylipäätänsä.

Jatkahtan pian?

Ja kiitos tästä erittäin piristävästä lukuelämyksestä

[Lyn]

Heipparallaa.

Olen lukenut jo aikaisemmin tätä ficcciä, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään järkevää. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai?

Ensinnäkin haluan onnitella sinua mahtavasta ideasta. Enpä olisi itse keksinyt. Sisareni suositteli tätä ficciä minulle, ja kun olin lukenut hetken aikaa, kysyin häneltä; "Miks tolla tyypillä ei oo sellasii kultasii/punasii silmiä?". Sain vastaukseksi lukea pidemmälle, ja onneksi teinkin niin. Jotenkin niin huvittavaa kun yksi menee nukkumaan aina välillä, pidät sen jutun hyvin mukana. Saammeko lukea jossain vaiheessa Sherryn metsästämisestäkin? Se voisi olla mielenkiintoista. Toinen kiva asia tässä on se, että sinä jaksat kerota hyvin asioita, vaikkakin alussa minulta meni ohi se, että kertojana onkin Sherry. Jotenkin luulin aluksi että se on Nora (aivot jääsi).

No, mutta kuitenkin.. Ööm.. No jaa, toivottavasti tuo oli nyt jotenkin päin rakentavaa, ja Alicea ja Jasperia odotellessa...

-Lyn

[Nabi.]

Ihana ficci. Aivan mahtava. Olen koukussa jo nyt tähän. Tämä Sherry on aika samanlainen kun minä. Joten tykkään lukea tällaista mahtavaa tekstiä. Ihana idea tällä ficillä ainakin on. Tää on ainoo Houkutus ficci jossa mulla ei oo menny pasmat sekasin. Eli kirjotat tän todella selvästi.
Jatkoa pian? : )

[Parisade]

Nabi.: kiitos. kiva kun kirjoitan sinusta selkeästi, koska suoraa sanottuna epäilen sitä välillä itse.

Lyn: kiitos. Kyllä Sherry vielä metsästämässäkin tullaan näkemään. Varoitan kuitenkin, ettei se välttämättä ole kovin kaunista katsottavaa.

Kuurankukka: vau. tulin kommentistasi tosi iloiseksi. Myönnän että Sher osaa olla aika kauhea... ja vielä kauheampi halutessaan. Mutta Cullenit ottavat sen aika hyvin, eikö?

Amy Malfoy: olet ihana kun jaksat kommentoida:D Olenko koskaan maininnut, että minä rakastan Rosalieta? Olen varmaan...

Tuntuu tosi kamalalta teidän kaikkien puolesta, jotka odotatte Jasperia ja Alicea... Mutta hei, nyt tulee pitkä luku. Sisällöstä en tiedä, mutta se on pitkä.

5. Forks

  ”Sherry rauhoitu nyt, niin mietitään tätä hetki”, Carlisle ehdotti tyynellä äänellä.
  Että hän osasikin olla ärsyttävä. Rauhoittuminen ei kiinnostanut minua tippaakaan. ”Ei tässä mitään miettimistä ole!” minä kivahdin. ”Eikä asia muutenkaan kuulu sinulle!”
  Carlisle huokaisi. ”Mitä jos joku näkee sinut?”
  Pilkallinen nauruni kuulosti lähes hysteeriseltä. ”Ai joku tuttu vai? Ei minua tunnistettaisi.” Liiankin totta. Ihmisenä ollessani olin aina ollut niin raskaasti meikattu, etten varmaan olisi enää edes itse tunnistanut itseäni.
  Huoneessa oli hetken täysin hiljaista. Sitten Carlisle puhui jälleen. Tällä kertaa hänen äänensä oli paljon varovaisempi. ”Luuletko, että… he asuvat siellä vielä?”
  Minun ei tarvinnut kysyä keitä hän tarkoitti. Tietysti Carlislen oli pakko vetää isäni tähänkin keskusteluun. ”Ei hajuakaan”, minä tuhahdin. Yritin puhua välinpitämättömästi, mutta tiesin, että kaipaus loisti silmistäni. ”Jack lähti ainakin Portugaliin. Isä ja Jem… he saattavat olla vielä Forksissa.” Kuulostin tahtomattanikin toiveikkaalta.
  Carlisle ei näyttänyt oikein iloiselta. ”Sinä haluat tavata heidät”, hän sanoi. Se ei ollut kysymys vaan toteamus. Tarpeeton sellainen.
  ”Voi taivas Sher, et voi olla tosissasi”, Emmett voihkaisi.
  Puristin huuleni itsepäisesti yhteen. ”Voinpas. Hoida omat asiasi.”
  Rosalie irvisti rumasti. ”Mitä sitten kun he näkevät sinut? Luuletko tosissasi, että isäsi on riemuissaan siitä, että hänen tyttärensä on elossa? Hän vihaa sinua.”
  Minä tartuin sohvapöydällä olevaan kukkamaljakkoon ja räsäytin sen Rosalien päähän, kastellen hänet läpimäräksi. Rosaliella ei ollut mitään oikeutta alkaa jauhaa tuollaista paskaa. Sitä paitsi hän oli väärässä.
  Rosalie ponnahti seisaalleen raivostuneena ja ravisti kukkia pois hiuksistaan. ”Herää jo Sher”, hän kirkui. ”Eivät he välitä. Luultavasti he ovat iloisia siitä, että et ole siellä pilaamassa toisten elämää.”
  Minä purskahdin itkuun. ”Sinä et tiedä mitään!” huusin kyynelteni lomasta. ”Et mitään Rose!”  Minä yritin lyödä Rosalieta, mutta Carlisle veti minut nopeasti pois hänen luotaan.
  ”Lopeta”, hän komensi. ”Satutat vielä itsesi.”
  Yritin rimpuilla pois Carlislen otteesta, mutta hän oli ikävä kyllä paljon vahvempi kuin minä. ”Päästä irti!” kiljuin niin lujaa kuin ikinä pystyin. ”Minä tapan hänet!”
  Carlisle painoi minut sohvalle istumaan. ”Rauhoitu nyt, Sherry. Rosalie sinä saat siivota tämän sotkun.” Hän osoitti lattialla olevia maljakon sirpaleita ja märkää sohvaa.
  ”Minä? Sherry sen rikkoi!”
  ”Rosalie!”
  Rosalie mulkaisi minua ilkeästi, mutta alkoi kumma kyllä kerätä sirpaleita lattialta. Emmett meni totta kai auttamaan häntä. Tyhmä mies.
  Carlisle käänsi katseensa takaisin minuun. ”Sinun pitäisi ymmärtää itsekin, että Forksiin meno ei ole hyvä idea”, hän sanoi hiljaa.
  Minua ei liiemmin kiinnostanut. ”Ja minähän menen sinne! Vai haluatko yrittää estää?”
  Carlisle näytti siltä, että olisi todellakin halunnut estää minua. ”Sherry, isäsi saattaa olla kuollut”, hän sanoi suoraan. ”Eikä Jemkään välttämättä ole elossa. Kestätkö sinä sen?”
  Minä purin huultani epäröiden. Jos isä ja Jem tosiaan olivat kuolleet – mikä oli, pakko myöntää, ihan mahdollista, ottaen huomioon isäni alkoholin ylikäytön ja lasten pahoinpitelyn – niin en todellakaan haluaisi tietää sitä. Sitten mieleeni piirtyi selkeänä ja kirkkaana kuva timanttisormuksesta. Minun oli pakko saada se. ”Kyllä minä sen kestän”, mutisin synkkänä. En ollut varma väitteeni todenperäisyydestä, mutta Carlisle ei todellakaan päästäisi minua lähtemään, jos sanoisin ei.
  Carlisle tyytyi vastaukseni ja tiputti autonsa avaimet kämmenelleni. Sitten hän vilkaisi Edwardia kysyvästi.
  Edward irvisti. ”Hyvä on.” 
  Minä tajusin hetkessä mistä oli puhe. ”Ei! Minä en tarvitse lapsenvahtia. Enkä minä sitä paitsi halua tuota mukaan. Hän pilaa kaiken.”
  Minuun ei kiinnitetty mitään huomiota. Minuun ei koskaan kiinnitetty mitään huomiota. Ai miten ihania ihmisiä tässä talossa asui.
  ”Älä tee mitään tyhmää”, Carlisle sanoi varoittavasti.
  ”Kuulitko mitä minä sanoin?” kiljuin hänelle. ”Ei Edwardia!”
  ”Sinä otat Edwardin mukaasi”, Carlisle sanoi tiukasti. ”Muuten et mene minnekään.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja käveli keittiöön. Esme seurasi häntä sipaisten ohi mennessään hiukset pois kasvoiltani.
  Minä tuijotin hetken heidän jälkeensä vihaisena. Tietenkään minulle ei annettu vaihtoehtoja. ”Tule sitten”, minä kivahdin Edwardille ja livahdin ulos ulko-ovesta. ”Ja tiedoksi vain: minä ajan.”
  Edward otti minut helposti kiinni. ”Minä ajan sinua paremmin”, hän väitti.
  Eikä ajanut! Edwardin oli näköjään pakko yrittää ärsyttää minua. Tai sitten hän ei vain kestänyt olla pelkkä matkustaja. Ja minun pitäisi sietää häntä koko matkan ajan. Pahuksen Carlisle.

  Auton hitaus alkoi todellakin ottaa minua päähän. Kun saavuimme Forksiin, olimme istuneet autossa yli vuorokauden, enkä ollut nukkunut ikuisuuteen. Ja minä olin ajanut koko ajan. Edward tosin tarjoutui jatkuvasti siirtymään rattiin, mutta olin sitä mieltä, että pärjäisin ilman häntäkin.
  ”Ei sinun tarvitse yrittää todistaa mitään”, Edward sanoi ärsyyntyneenä. ”Anna nyt minun ajaa.”
Kirskuttelin hampaitani vihaisena. Kunpa Edward pysyisi poissa päästäni. Mutta ei, se oli tietenkin liikaa vaadittu. Että saisi pitää edes ajatuksensa itsellään.
  ”Me menemme sitten vain etsimään sen sormuksen sinulle”, Edward selvensi. ”Jätät isäsi ja Jemin rauhaan.”
  Minä näin punaista, ”Sinäkö sen muka päätät?” kysyin uhmakkaasti. Minuahan ei kukaan pomotellut. Ei varsinkaan kukaan Edward.
  ”En. Itse asiassa Carlisle käski minun pitää huolta siitä, ettet paljasta meitä. Sitä tarkoittaa ’älä tee mitään typerää’.”
  Kiva. Minusta ja minun tunteistani välitettiin ihanan paljon. Ei sillä tietenkään ollut väliä, etten näkisi isääni enää koskaan, kunhan en vain paljastaisi rakkaita kanssaeläjiäni.
  Edwardin terävä ääni katkaisi mietteeni. ”Carlisle ja Esme välittävät liiankin paljon”, hän ärähti. ”Niin paljon, että vaarantavat kaiken, jotta sinä saisit jonkun sormuksen. Minä olen ihan rehellisesti sitä mieltä, että tämä on minä naurettavaa. Toivon vain, etteivät ihmissudet ole siellä enää.”
  ”Edward! Pysy poissa päästäni. Minä sanon ajatukseni ääneen, jos haluan sinun kuulevan ne”, kivahdin ja yritin lyödä häntä.
  Edward väisti ja vaikeni.

Forks. Sateinen, kurja ja kylmä Forks. Minulla oli jo ehtinyt tulla ikävä sen tulessa vaisusti heiluvia lehtipuita ja raikasta ilmaa. Ajoin pitkin autioita katuja katse tiukasti kiinni tiessä. Minä halusin itkeä, itkeä helpotuksesta ja kivusta, jonka ikävä aiheutti. Siitä oli melkein neljä vuotta kun viimeksi olin nähnyt tietä tiiviisti reunustavat talot ja maan päällä pehmeänä leijuvan sumun. Neljä kiduttavan pitkää vuotta, joiden aikana olin melkein ehtinyt unohtaa kaiken, mitä olin rakastanut tässä pienessä kylässä.
  Parkkeerasin auton entisen kouluni pihalle. Se olisi turvassa aamuun asti. Pimeä kietoisi sen turvaan ihmisten katseilta – olettaen tietysti, että kukaan tyhmä ei päättäisi lähteä yökävelylle. Mitä en uskonut. Forkslaiset olivat laiskaa väkeä.
  Minä kiipesin auton katolle istumaan. Koulurakennus näytti oudon aavemaiselta näin yöllä. Ympärillä ei juossut tuhansia kirkuvia lukiolaisina. Vilkaisin Edwardia hymyillen kyynelteni lomasta. Toista oli ollut eräänä syyskuisena päivänä kauan sitten. Silloinkin minä olin istunut auton katolla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä.

flashback

  ”Sav?” Cathy huusi takaani. ”Sav, oletko sinä kuullut sen?”
  Minä käännyin katsomaan häntä samein silmin. ”Hmm…?”
  ”Tänne pitäisi tulla tänään uusia oppilaita! Voi hemmetti, minä en voi uskoa, että kuulen tästä vasta nyt. Pat sanoi, että on tiennyt jo viikkoja. Miksi hän ei kertonut meille?”
  ”En minä vain tiedä”, mongersin epäselvästi silmät lähes ummessa, keinuttaen pientä ruumistani päässäni soivan oudon musiikin tahtiin. Cathy intoili naurettavan paljon. Luuliko hän tosissaan, että minua kiinnostaisi pari uutta lukiolasta, vaikka entisiäkin oli aivan tarpeeksi.
   Cathy kiipesi viereeni auton katolle ja alkoi tuijottaa kiinteästi teinien täyttämälle parkkipaikalle. ”Koskakohan he oikein tulevat?”
   ”Ai ketkä?” joku kysyi toiselta puoleltani.
  Silmäni rävähtivät hetkeksi auki ennen kuin sulkeutuivat uudestaan. Se oli vain Nora. Hän kiipesi meidän viereemme tökkien minua pois tieltään. Siirryin vaivalloisesti hieman lähemmäs Cathyä.
  ”Ne uudet oppilaat”, Cathy vastasi siskolleni.
  ”Jaa minä kuulinkin, että sellaisia on tulossa”, Nora sanoi välinpitämättömänä. ”Miksi sinä heilut Sher?”
  ”Ääniä”, minä mutisin. ”Minä kuulen musiikkia.”
  Nora nauroi. ”Koska sinä oikein opit ettei heroiinia ja LSD: tä kannata yhdistää? Sinä hallusinoit muutenkin helposti.”
  ”Minä tykkään tästä”, minä vastasin väsyneen kuuloisella äänellä. ”LSD on jumala.”
  ”Minusta aistiharhat ovat kurjia”, Cathy kommentoi. ”Ja sinä olet hullu Sav. Et voi tulla kouluun pilvessä. Tajuatko yhtään, minkälaisen kohtauksen Rehtori McLaren saa jos huomaa. Sinut erotettaisiin koulusta ja he soittaisivat isällesi. ”
  Minä kikatin ajatukselle. ”Voi sen minä haluaisin nähdä.”
  Nora hymyili kuivasti. ”Minä en. Sinä olisit vainaa sen jälkeen kun hän olisi saanut sinut käsiinsä. Älä leiki tulella Sher.” Nora vilkaisi mustelmaisia kasvojani ja kättäni, joka lepäsi lastoitettuna auton konepellillä. Hän tuhahti: ”Näytät muutenkin ihan karsealta. Hanki itsesuojeluvaisto sisko-pieni.”
  Mutristin huuliani. Nora oli ärsyttävä selvänä. Tai no; suhteellisen selvänä. Nora ei ikinä ollut täysin selvä…Olimme selvästi sukua.
  Pat, Daniel, Dick ja Beth kerääntyivät pikkuhiljaa luoksemme. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tuijotimme vain mykkinä parkkipaikalle.
  Meidän ei tarvinnut odottaa kauan. Pian parkkipaikalle ajoi musta, uusinta mallia oleva auto. Ja autosta astui ulos kolme henkilöä. Kaksi heistä oli poikia. Hyvännäköisiä poikia. Vanhemmalla heistä oli tummanruskea, kihara tukka ja kasvoillaan huvittunut virne. Nuorempi oli synkän näköinen. Tuulen pörröttäessä pojan kuparinruskeita hiuksia huomasin hänen pudistavan ärtyneenä päätään seurueen viimeiselle jäsenelle, tytölle, jolla oli blondit hiukset.
  Kolmikko lähti kävelemään rauhallisesti kanslian suuntaan, ohittaen meidät vain muutaman metrin päästä. Heidän ollessaan kohdalla yritin tarkentaa sumean katseeni tytön kasvoihin. Sameat silmäni erottivat vain koppavan ilmeen ja virheettömän ihon.
  Nostin terveen käteni oikealle poskelleni, jonka turvonnut mustelma oli haaleasti näkyvissä paksusta meikkivoidekerroksesta huolimatta. Tunsin kateuden piston sisälläni. Elämä oli epäreilua. Tuolla tyhmällä vaaleahiuksisella primadonnalla oli aivan täydellinen ulkonäkö, mutta jos minä pesisin kaikki meikit kasvoiltani, niin niiden alta paljastuisi vain ruhjeinen, puoliksi parantuneiden haavojen peittämä iho.
  Käänsin inhoten kasvoni pois tytön kasvoista ja vilkaisin ympärilleni. Joka ikinen ihminen sillä pihalla oli jähmettynyt tuijottamaan uusia oppilaitamme.
  Yksi runsaan huumeidenkäytön sivuvaikutuksita oli nopeat mielialan muutokset. Vielä kaksi sekuntia sitten olin kieriskellyt itsesäälissä, mutta nyt blondin hyvä ulkonäkö ei haitannut minua yhtään. Itse asiassa pidin aika huvittavana ihmisten katseita, jotka seurasivat kolmikkoa silmä tarkkana.
  Minä aloin nauraa

end flashback.

  Käänsin kyyneliä valuvat silmäni Edwardiin. ”Muistatko sinä?”
  Edwardin hymy näytti pessimistiseltä. ”Muistan. Minä en pitänyt sinua kovin älykkäänä silloin. Ajatuksesi olivat niin epäselviä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Ja käyttäydyit kuin hullu.”
  Nauroin vaisusti ja huokaisin. ”Oli ollut rankka viikko”, minä puolustauduin.
  Edward tuhahti. ”Kun olisikin ollut vain se viikko…” hän mutisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Sher, me emme voi jäädä koko yöksi tähän istumaan. Tiedätkö yhtään, mistä se sormus voisi löytyä.”
  ”Meiltä”, minä ehdotin ja annoin toiveikkaan hymyn kohota kasvoilleni. Kunpa isä ja Jem olisivat siellä. Elossa ollessani olin pysytellyt poissa kotoa niin paljon kuin vain mahdollista. Oli hassua ajatella, että olin oikeasti valmis vaarantamaan kaiken, nähdäkseni puolivieraan pikkuveljen ja miehen, joka oli tehnyt elämästäni helvettiä.
  ”Ei se ole hassua”, Edward korjasi. ”Vaan hullua. Minä en tajua, että sinulla on oikeasti ikävä häntä.”
  Mulkaisin häntä. ”Turpa kiinni Edward. Menemmekö me vai emme?”
  ”Teille vai?” Edward kysyi. ”Emme kyllä mene. Tai ainakaan sinä et mene. Minä en halua joutua raahaamaan sinua sieltä pois.”
  Hyppäsin pois auton katolta ja lähdin harppomaan poispäin. ”Älä tule sitten”, minä kivahdin olkani ylitse. ”Kukaan ei pakota.” Enkä minä ollut alun perinkään halunnut häntä mukaan. Edward painukoon helvettiin, minä en häntä kaivannut. Tyyppi oli tullut mukaan vain pilaamaan matkani. ”Edward; jos minä haluan katsella vähän ympärilleni niin teen sen. Vähän myötätuntoa, kiitos. Forks oli minun kotini melkein neljä vuotta.”
  ”Miten vain, kunhan et yritä puhua kenellekään”, Edward myöntyi. ”Minne sinä haluat mennä?”
  Vedin helpottuneena henkeä. Ainakaan Edward ei ollut kieltänyt minua käymästä kotona. Oli kuitenkin fiksumpaa antaa hänen sulatella ajatusta hetken. Valitsin paikan umpimähkään. ”Sairaalaan?”
  Edward näytti epäilevältä. ”Haluatko sinä sinne? Ihan kuin muistaisin sinun sanoneen, ettet astu enää ikinä yhteenkään sairaalaan.
  Mulkaisin häntä. Kuka muka oli puhunut sisälle menosta?
 
  Forksin sairaala. Valkoinen kivitalo, jossa olin viettänyt ihmiselämäni kaksi viimeistä kuukautta. Minä olin vihannut sitä, kironnut sitä ja pelännyt sitä. Se oli ollut minulle helvetti. Alusta asti. Minulla oli ollut äitini kuolemasta saakka paha sairaalafobia. En ollut vilkaissutkaan koko rakennusta, ennen kuin joulukuussa 1938, jolloin Jack oli käytännössä pakottanut minut astumaan sisään sen synkänharmaista ovista.
 
flashback

  ”Jack, minä en tahdo”, kivahdin isoveljelleni, joka työnsi minua selästä eteenpäin, pakottaen minut kävelemään. ”Olen ihan oikeasti kunnossa.”
  ”Jep, siltä sinä näytätkin”, Jack ärähti. ”Turpa kiinni, Sher, tai minä varmistan, ettet sinä ainakaan ole kunnossa.”
  Uhkailua, uhkailua. Jack oli idiootti. Kun hän kerrankin vaivautui tulemaan katsomaan meitä, niin heti alkoi kauhea huuto. Hän oli jättänyt meidät, muuttanut takaisin Portugaliin, mennyt naimisiin sen aivottoman Priscilia-kanan kanssa ja saanut lapsen ja silti hän kuvitteli voivansa määräillä meitä miten vaan. ”Olisit vain jäänyt kotiin Prissyn ja ipanasi kanssa”, minä mutisin.
  Jack kiristeli hampaitaan. ”Ihan sinun ja Noran takia tänne tulin Sher. Ja hyvä, että tulin. Yrittäkö isä tappaa teidät? Ja mitä tämä sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa on? Yritätkö sinä tappaa itsesi? ”
  No jaa… ties vaikka yrittäisinkin. Asia ei kuitenkaan kuulunut Jackille. ”Miksi sinä vaivaudut välittämään Jack?” minä sihisin vihaisesti. Pysähdyin paikalleni ja käännyin katsomaan häntä. Sairaalan valkoinen käytävä oli autio lukuunottamatta meitä. ”Se olit sinä, joka lähdit. Sinä jätit meidät tänne! Et voi tuomita minua!”
  ”Mikä sinusta oikein on tullut, Sher?” Jack ärähti. Hän tarttui olkapäihini ja ravisteli minua. ”Et sinä ollut tällainen. Mitä helvettiä sinulle oikein on tapahtunut?”
  Ravistin päätäni uhmakkaasti. ”Ehkä minä kasvoin aikuiseksi. Ehkä tajusin, ettei elämä olekaan niin ihanaa.”
  Jack tarttui veriseen ranteeseeni ja alkoi raahata minua eteenpäin. ”Sinulla on aikuisuuteen vielä pitkä matka.”
  Jack kiskoi minut odotushuoneeseen välittämättä rimpuilustani ja istutti minut tyhjälle tuolille. Huoneessa oli meidän lisäksemme vain joku vanha ryppykasainen mummeli, pieni Jane Stanley äitinsä kanssa… ja Peter. Peter Macmil. Voihkaisin ja painoin pääni käsiini.
  Peterin ja minun välit olivat olleet hyvät, todella hyvät, ennen kuin hän oli saanut jostain sellaisen käsityksen, että minä pidin hänestä. Olimme käyneet parikertaa ulkona ja minä olin antanut Peterin palvoa itseäni muutaman kuukauden. Jostain syystä Peter oli hermostunut, kun oli saanut tietää minun olevan varattu.
  Peter huomasi meidät ja lähti tulemaan meitä kohti pirullinen ilme silmissään. ”Hei Jack”, hän tervehti ja nyökkäsi veljelleni. ”Oletko käymässä?”
  ”Siltä se näyttää”, Jack vastasi äreänä. Hän mulkaisi minua. ”Kaikki eivät tosin vaikuta iloitsevan siitä.”
  Peter hymyili imelästi. ”Tunnetko sinä Marcoksen?”
  Jack näytti hämmästyvän puheenaiheenvaihdosta. ”Tunnen. Hän on ystäväni.”
  ”Hyvä. Pistäpä sitten viestiä, että hän saa pitää saastaisen pikku huoransa ihan itsellään”, Peter sanoi minua mulkaisten. ”Minä tappaisin tuollaisen tyttöystävän, mutta joillain taitaa olla alhaisempi maku.” Tämän sanottuaan Peter marssi pois.
  Minä katsoin pelokkaana, miten Jackin ilme muuttui ensin epäuskoiseksi ja sitten vihaiseksi. ”Ei voi olla totta”, hän voihkaisi. ”Sinä petät häntä.” Liikuttavaa, miten hän huolehti ystävästään. Mutta ei Marcos sitä tarvinnut.
  ”Marcos osaa huutaa minulle ihan itse”, jupisin Jackille. ”Sinun ei tarvitse, kiitos vain.”
  ”Mikä sinua oikein vaivaa? Joskus sinä rakastit häntä.”
  ”Rakastan”, minä korjasin. ”Preesensissä. Mutta me näemme tosi harvoin.”
  ”Ai siksi hän siis hakkasi sinut kesäkuussa”, Jack tajusi. ”En voi uskoa, että olin ihan oikeasti hänelle vihainen sen takia… Taivas, sinä tosiaan ansaitsit sen.”
  ”Haista…” minä jupisin. ”Eikä kesäkuinen siitä johtunut.”
  ”Mistä sitten?”
  Minä heitin päätäni kyllästyneenä taaksepäin. Ei voinut olla normaalia, että isoveli halusi tietää kaiken siskonsa rakkauselämästä. ”Turhasta”, tokaisin niin jäätävällä äänensävyllä, ettei edes Jack voinut olla ymmärtämättä keskustelun päättyneen.
  Kiemurreltuani odotushuoneessa vielä hetken lääkäri tuli kutsumaan minut sisälle. Olisin halunnut häipyä niin kauas kuin pippuri kasvaa, mutta Jack oli ikävä kyllä paikalla tökkimässä minua eteenpäin.
  Me seurasimme vaaleahiuksista lääkäriä päivystyshuoneeseen. Joka puolella oli lasisia koeputkia ja erikokoisia neuloja. Minä vilkaisin neuloja toiveikkaana. Saisinkohan pöllittyä yhden? Steriileistä neuloista voisi saada paljon rahaa.
  Lääkäri keskeytti haaveiluni ojentamalla minulle kätensä. ”Huomenta. Minä olen tohtori Carlisle Cullen.”
  Ihan kuin minä en olisi sitä tiennyt. Puristin hänen kättään nyrpeänä. ”Sepä kiva. Cheryla Valance.” Minä yritin olla huomaamatta Jackin vihaista mulkaisua.
  ”Anteeksi pikkusiskoni käytös”, Jack sanoi esiteltyään itsensä. ”Hän pitää tätä tarpeettomana ja sanoi olevansa kunnossa. Minä olin eri mieltä.”
  Tri Cullen kohotti kulmiaan. ”Niinkö?”
  Jack nyökkäsi ja kääntyi katsomaan minua. ”Näytä hänelle”, hän komensi.
  Minä vedin kädet hihojeni sisälle. ”Jack…” Aneleva äänensävyni inhotti minua.
  ”Älä tee tätä hankalammaksi”, Jack huokaisi. ”Joudut kuitenkin näyttämään sen, joten ole kiltti, äläkä pistä minua pakottamaan sinua.”
  Minä mulkaisin Jackia vihaisesti, mutta välttääkseni nöyryytyksen vedin hihani ylös. Käsivarressani oleva viilto, joka ylettyi ranteestani melkein kyynärtaipeeseen asti tuli näkyviin. Se ei ollut käden ainoa vamma, mutta pahin se selvästi oli.
  Tri Cullenin kasvoilla häivähti ilme, jonka olisi voinut tulkita hämmästykseksi, mutta se hävisi nopeasti. ”Voitko ottaa tämän pois”, hän kysyi ja kosketti nahkatakkiani.
  Minä ravistin takin vastahakoisesti pois harteiltani.
  Tri Cullen vilkaisi käsivarttani ja liu’utti sormeaan haavan reunoja pitkin. Huomasin hänen silmiensä välähtävän, kun hänen katseensa osui kyynärtaipeessa oleviin suoniini, joissa oli huumeruiskun jäljiltä punaisia pisteitä. ”Tuntuuko kipua?” hän kysyi.
  ”Ei”, minä vastasin rehellisesti.
  ”Ei niin, koska heroiini lamaa keskushermostoa ja poistaa kivuntunteen”, Jack myönsi piikikkäästi.
  Tri Cullen vilkaisi häntä. ”Käyttääkö hän säännöllisesti.” Pöh… minäkin olin paikalla.
  Jack hymyili ivallisesti. ”Täysin riippuvainen. On kiva tulla kotiin ja huomata, että pikkusiskosta on tullut narkomaani.”
  Minua nauratti tri Cullenin ilme. Hän näytti siltä, ettei oikein tiennyt, miten Jackin sanoihin olisi pitänyt suhtautua. ”Mistä tämä on tullut?” hän tyytyi kysymään.
  Kiemurtelin tuolillani. ”Ei kuulu sinulle”, mutisin vaisusti.
  Tri Cullen kohautti olkapäitään. ”Tähän pitää joka tapauksessa laittaa tikit.” Hän alkoi kaivaa laatikoitaan.
  ”Saanko kipulääkettä”, kysyin toiveikkaana.
  ”Minä luulin, ettei siinä tuntunut kipua.”
  ”Ei tunnukaan. Morfiini kelpaa silti.”
  Tri Cullen ei antanut minulle morfiinia.

end flashback

  ”Hän taisi pitää minua vähän hulluna”, mutisin Edwardille.
  Edward hymähti. ”Ei hän pitänyt sinua hulluna. Mutta hän sanoi sinä iltana, että hänen käy Jack Valancea vähän sääliksi.”
  Irvistin. Minunkin kävi Jackia sääliksi. Ketä tahansa niin tyhmää kävi sääliksi. Jack oli kontrollifriikki ja täysin Prissyn tossun alla. Ja kahlittuna tyhmään pikkukakaraan. Lapset olivat kamalia. Kaikki lapset. Muistin yhä selvästi, miten monta kertaa olin kironnut Jemin syntymää. Poika oli ollut ärsyttävä, kovaääninen ja rasittava niin kauan kuin muistin. Ajoittain olin vihannut häntä, mutta se ei muuttanut mitään. Jem oli pikkuveljeni.
  ”Saanko kysyä jotakin?” Edward tiedusteli vakavana.
  ”Senkun”, mutisin ärtyneenä. ”Mutta minä en lupaa vastata.”
  ”Mistä se haava oli tullut?”
  Siristin silmiäni. Mikä haava?
  ”Siellä sairaalassa.”
  Jähmetyin. Miten Edward saattoi kysyä jotain tuollaista? Rosalie ehkä, tai Emmett. Mutta Edward tajusi – ainakin yleensä – kunnioittaa toisten yksityisyyttä.
  Minä muistin.

flashback

  ”Sherry! Tuo ne helvetin kaljapullot tänne”, isä huusi.
  Tottelin häntä kiltisti ja aloin kaivaa yläkaapista olutpulloja. Kaappi oli niitä täynnä, mutta yhtäkään tyhjää en löytänyt.
  ”Vauhtia Sherry”, Nora kehotti kalpeana.
  Vilkaisin kaksoissiskoani. Hän näytti kamalalta. Nora oli ollut yli kaksi tuntia ulkona sateessa ja raskaat silmämeikit olivat valuneet hänen kasvoilleen jättäen jälkeensä mustat raidat. Aloin itkeä. ”Nora auta.”, minä nyyhkytin. ”Minä en löydä mistään… ja hän tulee kohta katsomaan, mikä kestää… hän tappaa minut…”
  ”Siellä oli vielä aamulla”, Nora kertoi. ”Oikeassa takakulmassa.”
  Minä kurkotin ylemmäs. Sain otteen pullosta, jonka toivoin olevan täysi ja aloin vetää sitä pois, kun hylly rämähti alas pudottaen päälleni kymmeniä viini – ja olutpulloja, jotka rikkoutuivat osuessaan maahan. Kirkaisin kauhusta kaatuessani lattialle.
  Kun pääsin nousemaan ylös lattialta, vaatteeni olivat tahmeita verestä. Nostin sormeni ohimolleni, josta tihkui verta. ”Auts.”
  Nora kikatti. ”Niinpä. Onko siellä yhtään ehjää pulloa?”
  Minä tökin sirpalekasaa jalallani. ”En usko.”
  ”Mitä sinä oikein olet tehnyt”, isäni mylväisi huoneen ovelta. Hän vilkaisi kerran lattialla lojuvia rikkinäisiä pulloja, harppoi luoksemme. Hän tarttui hiuksiini ja ravisteli minua kuin nukkea. ”Rikoit olutpulloni, typerä tyttö.”
  Kyllä minä sen tiesin. En ollut ihan tyhmä. Ivallinen irvistykseni ei oikein sopinut yhteen kasvoilleni valuvien kyynelten kanssa. ”Voisitko sinä päästää irti”, minä kerjäsin. ”Sattuu.”
  Isäni tuhahti halveksivasti ja tönäisi minut lasinsirpaleiden keskelle. Pystyssä olevan pullonpohjan reuna viilsi pitkän haavan käteeni. Minä huusin.

end flashback

Minä yritin, oikeasti yritin olla itkemättä. Mutten onnistunut. Kaikki se vain nousi pintaan ja filmi jatkoi pyörimistä päässäni. Käännyin Edwardista poispäin. ”Nyt mennään meille”, sopersin Edwardille
  Edward ei pitänyt ajatuksesta. ”Sherry…”
  ”Älä valita”, minä kivahdin. Lähdin marssimaan poispäin. ”Nyt mennään meille.” Halusin nähdä isäni ja halusin nähdä Jemin. Enkä tosiaankaan aikonut antaa Edwardin estää minua.
  Edward pysäytti minut tarttumalla käsivarteeni ja kääntäen minut kasvokkain itsensä kanssa. ”Ei Sherry.”
  En ollut uskoa korviani. Edward puhui minulle aivan kuin olisin ollut koira. ”Miten niin muka ei?” minä rähähdin. ”Tämä on minun elämäni, Edward ja teen sillä mitä tahdon.”
  ”Tätä sinä et voi tehdä Sherry.”
  Mulkaisin häntä kulmieni alta. Miten niin en muka voinut? Minä voin tehdä mitä halusin.
  ”Minä lupasin Carlislelle että—”
  ”Näytänkö siltä että kiinnostaa? Carlislella on yksi paha ongelma; hän kuvittelee, etteivät muut osaa pitää huolta omista asioistaan.”
  Edward hymyili ivallisesti. Miten joku saattoikin näyttään niin alentuvalta? ”Niin Sher, koska hänhän onkin täysin väärässä. Sinä tiedät täydellisesti, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.”
  Miksi minusta kuulosti siltä, kuin sarkasmi olisi tihkunut veljeni joka tavusta? Ravistin päätäni ärtyneenä. ”Minua ei kiinnosta hiton vertaa, mitä kannatta ja mitä ei kannata tehdä. Minä teen, mitä haluan!”
  ”Mikä harmi, että minä olen täällä”, Edward sanoi sarkastisella äänellä. ”Juuri tämän takia minä olen mukana. Sinä et osaa katsoa nokkaasi pidemmälle ja luulet aina tietäväsi kaiken parhaiten.”
  ”Jaa siitäkö tässä on taas kysymys”, minä sähähdin. ”Teistä? Taas? Siitä, että minä saatan paljastaa Cullenien suuren salaisuuden, jolloin joudutte maanpakoon ja ties mitä muuta?” Minun oli vaikea uskoa, että Edward oli näin itsekäs. En minä pyytänyt mahdottomia, vain sitä, että saisin varmistaa perheeni olevan kunnossa.
  ”Tämän salaisuuden varjeleminen koskee nykyään myös sinua”, Edward ärähti. ”Ja muistatko mitä tapahtui viimeksi kun et kuunnellut kieltoja. Me jankutimme sinulle kerta toisensa jälkeen, ettet voi mennä katsomaan Noraa. Mutta ei, tietysti sinun oli tehtävä juuri niin. Hän ei kuollut sattumalta, Sherry; hän kuoli siksi, ettet sinä totellut Carlislea!”
  Minä tuijotin häntä äimänä, silmät kyynelissä ja lysähdin itkien märkään maahan. Edward ei voinut sanoa mitään noin julmaa, se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kuulin varmaan väärin.
  Edward näytti yhtäkkiä väsähtäneeltä. Hän haroi kuparinruskeita hiuksiaan ja sanoi: ”Anteeksi. Äskeinen oli asiatonta. Mutta sinun pitäisi oikeasti tippua maanpinnalle. Minä tiedän, että olisit halunnut jäädä keskelle surkeaa huumeidentäyteistä elämääsi, mennä naimisiin Marcosin kanssa – mitä minä en muuten ymmärrä – ja elää normaalin elämän tappamatta siskoasi, mutta yritä ymmärtää, että et saa sitä takaisin. Et saa elämääsi takaisin, vaikka kuinka haluaisit.”
  Nostin itsepäinen ilme kasvoillani kosteina kimaltelevat silmäni Edwardiin. ”En. Mutta minä voin silti varmistaa, että niillä jotka joskus kuuluivat elämääni, on kaikki hyvin.”
  Edward voihkaisi. ”Mikä sinua oikein vaivaa? Et ollenkaan kuuntele. Mitä minun oikein pitää sanoa, että sinä uskot? Sinä et voi mennä tapaamaan heitä.”
  Minä en ymmärtänyt syytä. Noran kuolemasta oli jo aikaa, enkä varmasti tekisi samaa virhettä uudestaan.
  ”Kyllä minä sen tiedän”, Edward sanoi
  ”No mikä sinun ongelmasi sitten on”, kysyin haastavasti. Yrittikö Edward pilata elämäni muuten vain, vai sattuiko hänellä olemaan itse asiassa syykin siihen, että hän halusi kiusata minua.
  Edward huokaisi. ”Etkai sinä tosissasi luule, että minä teen tämän ilkeyttäni?”
  Tietenkin luulin. Mikä muu muka selitti hänen käytöksensä?
  Edward istui viereeni sammalille. ”Carlisle oli oikeassa. Sinä et ole tarpeeksi vahva tähän.”
  ”Mitä!” minä rääkäisin. Oliko Carlisle sanonut Edwardille niin? Paskapää. Aloin jupista kiukkuisena kirosanoja.
  ”Katso itseäsi Sher. Sinä itket koko ajan, etkä tee mitään muuta kuin haikaile mennyttä.”
  Tuijotin häntä vihaisena. Mitä muuta minulta muka saattoi odottaa? Olin Forksissa ensimmäistä kertaa kuolemani jälkeen.
  Edward ravisti päätään. ”En minä puhu vain tästä hetkestä, vaan ihan koko ajasta. Nyt sinä joko yrität muistaa, missä se sormus on, tai me lähdemme suoraa kotiin.
  Minä näin hänen silmistään, että hän oli tosissaan. Edward vaikka kantaisi minut autolle, jos olisi pakko.
  ”Hyvä on, hyvä on”, minä mutisin. ”Minulla oli se silloin kun näin Marcoksen viimeisen kerran.”

flashback

  ”Mennään kävelylle”, minä ehdotin Marcosin käsivarressa riippuen. ”Minulla on sinulle asiaa.”
  Marcos nauroi ja veti heikon ruumiini tiukasti itseään vasten. ”Miten vain.”
  Minua itketti jo valmiiksi se, mitä kohta tulisin tekemään. Tämä oli ensimmäinen kerta kolmeen viikkoon, kun pääsin ulos, mutten pystynyt iloitsemaan siitä. Jokainen askel jonka otin rasitti koko ruumistani ja tuntui, kuin en jaksaisi enää kannatella painoani.
  Minulla oli lääkäreiden mukaan elinaikaa enää muutama kuukausi. Mitään ei voitu tehdä. Tämä sairaus vain söisi minua pala palalta, kunnes menettäisin viimeisetkin voimani ja sydämeni ei jaksaisi enää lyödä. Sairauden merkit näkyivät minussa jo nyt. Näytin entistäkin laihemmalta, olin kalpea ja väsynyt koko ajan. Palelin ja minuun sattui. Pian kukaan ei voisi olla näkemättä, että en ollut kunnossa.
  Kun sairaus oli todettu, minut oli heti pistetty vieroitukseen. Ei enää huumeita, ei enää sitä ihanaa turruttavaa tunnetta, joka oli vienyt kaiken kivun pois. Carlisle oli todennut edellisenä päivänä, ettei ollut normaalia, etten osannut olla ilman, mutta minä olin eri mieltä. Jokaisen pitäisi joskus kokea heroiinin aiheuttama euforia.
  Me saavuimme kukkulan laelle, josta oli suora pudotus merelle. Marcos kääntyi katsomaan minua. ”Huh, täällä tuulee kovaa vai mitä?”
  Minä nyökkäsin ja kiedoin takkini tiukemmin ympärilleni. ”Teetkö palveluksen?” kysyin rukoilevalla äänensävyllä. Tiesin olevani itsekäs, mutten välittänyt.
  Marcos kurtisti kulmiaan ihmettelevänä. ”Mitä pitäisi tehdä?”
  ”Suutele minua”, minä kuiskasin ääni sortuen. Minä en pystyisi tähän.
  Marcos virnisti. ”Koska tahansa Sher, koska tahansa.”
  Minä suljin silmäni, ja pian tunsin hänen huulensa omillani. Kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.
  Marcos irrottautui suudelmasta närkästyneenä. ”Miksi minusta tuntuu, että aina kun suutelen sinua, niin sinä itket?” hän kysyi. ”Lopeta. Lopeta!” hän karjaisi.
  Minä en pystynyt lopettamaan, niin paljon kuin ikinä halusinkin. Minun oli pakko paukauttaa asia, ennen kuin muuttaisin mieleni. ”Marcos, minä haluan erota”, ilmoitin hiljaa pyritellen sormusta nimettömässäni.
  ”Mitä?” Marcos huusi. Hän vilkaisi minua murhaavasti. ”Onko tämä joku tyhmä vitsi Sher?”
  Peräännyt päätäni pudistellen. ”Ei, ei… olen pahoil—”
  ”Pahoillasi? Pahoillasi?” Marcos tarttui ranteisiini kovakouraisesti ja veti minut itseään vasten. ”Luuletko sinä oikeasti, että päästäisin sinut näin helposti, Sherry? Sinä olet minun!”
  Minua oksetti. Marcos ei päästäisi minua vähällä. Ja tällä kertaa minulla ei olisi heroiinia kipulääkkeenä.
  Hän löi minua kasvoihin. Monta kertaa. Ja jokainen isku tuntui murskaavan luuni. En tehnyt mitään pistääkseni vastaan, katsoin vain häntä ja yritin tallentaa mieleeni kasvojen pienimmätkin yksityiskohdat, kyynelten kirvellessä silmissäni. Sitten alkoi huuto. Minä en kuullut tarkkaa, mitä hän sanoi, mutta pystyin arvaamaan, että mitään kovin ystävällistä se ei ollut.
  Kun Marcos viimein lopetti huutamisen ja lyömisen, minä en pysynyt enää pystyssä. Vajosin vaikertaen maahan hänen eteensä ja olin iloinen edes hetken hengähdystauosta.
  Ilo oli lyhytaikainen. Marcos repi minut ylös ja raahasi jyrkänteen laidalle. ”Jos minä en saa sinua”, hän sihisi. ”Niin ei taatusti saa kukaan muukaan.” Hän painoi huulensa vielä kerran huulilleni, ennen kuin sysäsi minut tyhjyyteen. Ja minä putosin.

  Marcos ei tiennyt sitä, mutta minä pääsin pinnalle. Pääsin rannalle, ja raahauduin hitain askelin metsän halki kaupungin reunalle. Onneksi emme olleet kulkeneet kovin kauas.
  Astuin sairaalan ovista sisään ja tervehdin vaisusti pöytänsä ääressä istuvaa vastaanottovirkailijaa. Sairaalan väki oli ehtinyt käydä tutuksi, kun ramppasin siellä jatkuvasti.
  ”Sherry?” ohikulkeva lääkäri, Richard kysyi. Hän lähestyi minua oikealta seuranaan Carlisle ja joku hoitaja, jonka nimeksi arvelin Mona. ”Oletko kunnossa.”
  Carlisle tarttui minua käsivarresta, etten olisi kaatunut. Hän vilkaisi kerran runneltuja kasvojani ja kysyi: ”Mitä tapahtui?”
  ”Marcos… voi luoja…”, minä nyyhkytin. ”Minä en halunnut… hän on poissa…” Menettämisen tuska korvensi rintaani kuin tuli. Tiesin, etten näkisi häntä enää. Minä olin menettänyt hänet.
  ”Kuka on Marcos?” Carlisle kysyi otsaansa rypistäen
  ”Poikaystävä”, minä vaikersin. ”Minä jätin hänet.”
  ”Miksi ihmeessä”, Richard kysyi ällistyneenä.
  ”Minä en tahdo, että hän joutuu katsomaan kun kuolen”, itkin hiljaa. ”Mutta pilasin kaiken. Marcos menee takaisin Portugaliin, ja minä kuolen ja hän… hän luulee, etten minä rakasta häntä.” Ajatus tuntui kestämättömältä.
  Carlisle ja Richard vaihtoivat katseen, joka oli sekoitusta säälistä ja surusta. Se tuntui kamalalta. Vielä pari viikkoa sitten molemmat olivat yrittäneet lohduttaa. Enää siinä ei kai ollut järkeä. Toivo oli menetetty.
  ”Tule Sherry”, Carlisle kehotti lempeästi. ”Sinä tarvitset kasvoihisi jotain kylmää.”
  Seuratessani häntä, katseeni osui vasempaan nimettömääni. Siinä ollut sormus oli poissa.

end flashback

  Edward heitti päätään voihkaisten taaksepäin. ”Putosiko se veteen? Ei meillä ole mitään mahdollisuutta löytää sitä. Tämä reissu oli täysin turha.”
  Minä puristin huuleni yhteen ja nousin seisomaan. Ei vierailu Forksissa vielä ohi ollut. Eikä sormus välttämättä veteen ollut pudonnut.
  ”Luultavasti on”, Edward ilmoitti. ”Me lähdemme kotiin.”
  Suuni loksahti auki. Mitä helvettiä Edward oikein selitti? En ollut vielä löytänyt sormusta, enkä todellakaan ollut valmis lähtemään kotiin. ”Pää kiinni”, minä pihahdin. ”Minä en lähde minnekään ilman sitä sormusta.”
  ”Ja miten sinä sen muka ajattelit löytää? Tutkitko koko järven neliösentti kerrallaan?”
  ”Vaikka niin, jos on pakko”, minä vastasin tuijottaen häntä jäätävästi. ”Minä haluan sen takaisin.”
  ”Sinä haluat aivan liikaa asioita Sher”, Edward ilmoitti happamana. ”Ala tulla. Me lähdemme kotiin.”
  En voinut olla nauramatta pilkallisesti. Eikai Edward tosiaan kuvitellut, että tanssisin hänen pillinsä mukaan. Hän voisi lähteä kotiin, mutta minä seuraisin perässä vasta kun olisin hankkinut sormukseni takaisin, tavannut isän ja Jemin, nähnyt paikan, jossa Nora oli kuollut—
  Edward keskeytti ajatukseni tarttumalla tiukasti ranteeseeni. ”Saat jättää nuo kaikki tekemättä. Pian on aamu ja minä haluan olla silloin poissa täältä.”
  Yritin vääntää kättäni irti. ”Heippa sitten”, minä sihisin. ”Minä en tule mukaan.” En saanut Edwardin otetta irrotetuksi, joten potkaisin häntä. ”Irti Edward. Sinä satutat minua.”
  Edward höllensi otettaan hieman, muttei päästänyt irti. ”Tule nyt”, hän voihkaisi tuskastuneena. ”Ole kiltti Sherry.”
  Kiltti? Minunko tässä pitäisi olla kiltti? Edward saisi haistaa paskan ja painua jonnekin kauas.
  ”Aiotko sinä tulla vai et?”
  Tyhmä kysymys. En tietenkään aikonut.
  Edward huokaisi raskaasti ja nosti minut äkkiarvaamatta syliinsä. ”Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Sinun pitäisi tajuta, ettei kaikki aina tapahdu niin kuin haluat.”
 
  Matka autolle ei kestänyt kauan. Minä olin niin ällistynyt, etten tajunnut edes laittaa vastaan kun Edward työnsi minut etupenkille ja paiskasi oven kiinni. Vasta Edwardin käynnistettyä auton havahduin ja aloin huutaa hänelle. ”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” minä kiljuin. Olin vieläkin vähän sokissa. Ei Edward voinut mennä tekemään mitään tälläistä.
  ”Minä varoitin”, Edward muistutti. ”Älä rähjää Sher, et olisi kuitenkaan löytänyt sitä korua.”
  Minä vilkaisin ulos ikkunasta. Forks alkoi jäädä hyvää vauhtia taakse. Puristin huuleni yhteen. Minua ei kukaan pakottaisi lähtemään, jollen halunnut. Enkä minä tosiaankaan halunnut. Voisin tietenkin hypätä ovesta ulos, mutta tiesin, että en selviäisi liikkuvan auton kyydistä pois ehjänä. Oli kuitenkin myös toinen vaihtoehto.
  Liikautin käteni salaman nopeasti penkkien välissä olevalle käsijarrulle ja kiskaisin sen ylös. Auton jarrut lukkiutuivat päälle sekunnissa.
  Edward kirosi hiljaa, kun auto suistui kovalla räminällä pois ajokaistalta. Juuri kun olimme tippumassa ojaan, hän käänsi rattia jyrkästi oikealle, saaden auton pysähtymään nipinnapin tien reunaan.
  Minä toimin, ennen kuin Edward ehti irrottaa kätensä ratista. Rämäytin auton oven auki ja hyppäsin nopeasti ulos autosta. ”Heippa”, tokaisin Edwardille ja lähdin juoksemaan poispäin.
  Minä olen nopea juoksija. Nopeampi kuin Esme, Rosalie tai Emmett ja vähintään yhtä nopea kuin Carlisle. Ongelmana oli vain se, että Edward oli kaikkein nopein. Hän sai minut nopeasti kiinni.
  Kirkaisin, kun hänen käsivartensa kiertyi vyötärölleni pakottaen minut pysähtymään. Potkaisin Edwardia nilkkaan, mutta en saanut aikaan muuta, kuin mustelman jalkaani. ”Päästä”, minä kiljuin. ”Hitto, minä vihaan sinua! Painu helvettiin!” Yritin lyödä häntä.
  Edward kiersi minut vältellen tarkasti nyrkkejäni. ”Että sinä olet tyhmä”, hän huokaisi. ”Etkai tosissasi luule, etten minä pystyisi pysäyttämään sinua.”
  Edward raahasi minut takaisin autolle huudostani ja vapautumisyrityksistäni huolimatta. Tällä kertaa hän napsautti oven lukkoon, ennen asettumista ajajan paikalle. ”Älä tee tuota uudestaan”, hän varoitti. ”Et sinä kuitenkaan pääse takaisin.”
  Minä uskoin häntä.

  Minä katsoin toivottomana, miten Forksin vihreät maisemat liukuivat ohitseni. Raivonkyyneleet valuivat äänettöminä poskilleni. Olin niin vihainen, että luulin räjähtäväni. Minä olisin voinut huutaa Edwardille. Olisin voinut kiljua koko automatkan ajan, lyödä häntä ja kertoa, kuinka paljon vihasin häntä. Mutta tiesin, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Edward ei kääntäisi autoa, vaikka sanoisin mitä.
  Puristin sormeni nyrkkiin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin voimattomaksi. Ei ollut yhtään mitään, mitä voisin tehdä päästäkseni takaisin. Minä olin liian heikko pistämään vastaan Edwardille. Suuni vääntyi katkeraan hymyyn. Minä en pystynyt edes satuttamaan häntä.
  Ikkunasta heijastuvat kalpeat kasvoni näyttivät harmailta ja itkuisilta. Koko olemukseni; pehmeät kasvonpiirteeni, surulliset silmäni, raskaina roikkuvat kiharat hiukset… kaikki näytti haavoittuvaiselta. Hauraalta. Ja minä tunsin itseni pohjattoman heikoksi. Painoin otsani väsyneenä kylmää ikkunaa vasten. Tiesin epäonnistuneeni. Minä olin yrittänyt saada edes pienen muiston, pienen todisteen siitä, että Marcos tosiaan oli joskus ollut elossa ja minun kanssani. Että hän oli rakastanut minua. Mutta minä olin epäonnistunut.
  ”Sherry”, Edward sanoi karhealla äänellä. ”Olen pahoillani. Minä en halunnut, että sinä tuntisit tuolla tavalla. Ja minä tarkoitan sitä. Mutta en vain voinut antaa sinun—”
  ”Turpa kiinni”, minä kuiskasin. ”Ihan oikeasti Edward; juuri nyt teet tosi fiksusti, jos olet kerrankin hiljaa.”
  Ja hän oli hiljaa.

  Minä en ottanut koko matkan aikana enää minkäänlaista kontaktia Edwardiin. Toivottavasti hän ymmärsi edes katua, että oli niin paskamainen minua kohtaan. Puhumattomuus kieltämättä häiritsi minua, koska minun teki ihan oikeasti mieli tappaa Edward. Juuri nyt en olisi yhtään välittänyt, vaikka hän olisikin maannut tuhkakasana jossain kivassa pikku ojassa.
  Kun saavuimme kotiin, minä laahustin hitaasti olohuoneen poikki portaille. Carlisle ja Esme olivat siellä, katsoen huolestuneena masentunutta ilmettäni.
  ”Sherry?” Esme kysyi lempeästi. ”Sherry?”
  Minä kävelin hänestä välittämättä suoraa yläkertaan ja paiskasin oven kiinni niin kovaa, että koko talo tärähti. Lysähdin sängylleni ja annoin vihdoinkin itselleni luvan itkeä kunnolla. Lopetin kuitenkin suhteellisen nopeasti, kun kuulin Carlislen puhuvan alakerrassa.
  ”Ei tainnut mennä ihan suunnitelmien mukaan”, hän totesi.
  Edward kuulosti vihaiselta. ”Ai ei? Minä jouduin pakottamaan hänet pois sieltä. Kiitos vain, kun pistit minut tekemään tämän.”
  Minä hymyilin voitonriemuisesti. Toivoin, että Edwardista tuntui oikein pahalta, siitä miten hän oli kohdellut minua.
  Alakerrassa oli hetken hiljaista. Sitten Edward puhui taas, tällä kertaa tasaisella äänellä. ”Se sormus on lopullisesti hävinnyt, ja Sherry on ihan rikki.”
  Kuulin jonkun nousevan ylös sohvalta ja Carlislen äänen: ”Minä menen puhumaan hänelle.”
  Edward hymähti. ”Yrittää sopii. Hän ei kuitenkaan välttämättä ole ihan puhetuulella.”
  Carlislen askeleet pysähtyivät huoneeni eteen. ”Voinko tulla sisään?” hän kysyi.
  ”Et”, minä vastasin kasvot tyynyssä. ”Painu helvettiin.”
  Vaikka Carlisle luultavasti ymmärsi hienovaraisen vihjeeni, hän ei välittänyt siitä pätkääkään, vaan tuli sisään.
  Nousin istumaan ja nostin suupieleni johonkin, jonka toivoin muistuttavan herttaista hymyä. ”Häivy”, kehoitin äänellä, joka oli jotain jäätävän ja suloisen väliltä. ”Nyt!”
  ”Sherry—”
  Minä en antanut hänen puhua enempää. Painoin kädet korvilleni ja suljin silmäni. ”Häivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivy”, minä lallatin. ”Häivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivyhäivy…”
   Carlisle huokaisi raskaasti ja katosi ulos ovesta sulkien sen varovasti perässään.

A/N: kommenttia? Pliis.

[Reykjavik]

Tää ficci on mun mielestä edelleen tosi hyvä! Sherry on mahtava hahmo ja persoona. Edwardkin on jotenkin... Edwardmainen. Pari kohtaa jäi hieman häiritsemään:

Voisin tietenkin hypätä ovesta ulos, mutta tiesin, että en selviäisi liikkuvan auton kyydistä pois ehjänä.

Potkaisin Edwardia nilkkaan, mutta en saanut aikaan muuta, kuin mustelman jalkaani.

Ymmärrän että Sherry voi tuntea kipua keskeneräisen muodonmuutoksen takia, mutta voiko hän myös haavoittua ja saada mustelmia? Vai oliko se vain kuvainnollista?

Havaitsin muutaman kirjoitusvirheen, mutta en valitettavasti löydä niitä enää. Jatkoa!

[Kuurankukka]

Miten ihmeessä en ole huomannut jatkoa? No kuitenkin.

Minustakin tämä oli tosi hyvä, ihan edellisten osien tasolla. Varsinkin nuo flashbackit oli tosi hyviä, ja ne oli tosi hyvin keksitty. Voi olla että minulla on mennyt jotain ohi korvien, mutta silti minulla pyörii yksi kysymys mielessä. Miksi Carlisle alun perin teki Sherrystä vampyyrin, oliko syynä se että hän vain halusi pelastaa Sherryn kurjalta kohtalolta eli periaatteessa kuolemalta, sillä eikös Carlisle vaatinut että muutettavan henkilön on oltava kuolemaisillaan?? Ja joo, kuten Reykjavik sanoi, Edward oli juuri edwardmainen, hänen "jääräpäisyytensä" sopi juuri hyvin, on helppo kuvitella Edwardia raahaamassa Sherryä väkisin autoon. Harmi sinänsä, olisin näet halunnut lukea kuinka Sherry olisi etsinyt sormustaan, mutta toisaalta parempi näin. Sain edelleen muista Culleneista sen saman huolehtivan kuvan(varsinkin Carlisle), vaikka esim. Rosalie selvästi inhoaa Sherryä. Minkä ikäinen Sherry muuten on?

Tykkäsin tästä, kuten kaikista muista osista ja odotan jatkoa

Kiitos!  

[Amy Malfoy]

Oih, hienoa, että on tullut jatkoa!

Flashbackit ovat oikein hyvä tapa kertoa Sherryn menneisyydestä, koska hän on sen verran sulkeutunut hahmo, ettei oikein muuta pysty päätellä, kuin, että hänellä on ollut hyvin ikävä "lapsuus" toivottavasti saammem myös tietää millon Carlisle muutti Sherryn ja oliko sillä muu syy, kuin pelkkä sairaus johon Sherry oli kuolemassa

”Sav?” Cathy huusi takaani. ”Sav, oletko sinä kuullut sen?”

Tässä menin hetkeksi sekaisin.. Eli kutsuivatko nuo muut Sherryä välillä Saviksi, eli oliko se joku hänen lempinimensä, vai oliko kyseessä joku muu?

Janoan taas lisää jatkoa

~Amy

[Parisade]

Amy Malfoy: kiitti. Ja kyllä Carlislella oli muukin syy kuin, että Sher oli kuolemassa, selviää myöhemmin. Sav on lempinimi. Sitä käytettiin sekä Sheristä, että Norasta, koska ihmiset eivät jaksaneet aina alkaa kyselemään kumpi kaksosista oli kyseessä.

Kuurankukka: kiitti:D Sher on (oli) 16. Mutta ei Rose Sheriä inhoa. Hän vain on tuollainen (silloin kun ei ole ihana).

Reykjavik: Kiitti. Ja joo, Sher voi vahingoittua ihan yhtä helposti kuin ihmiset. Mutta hän paranee nopeammin.

A/N: Myönnän edelliseen lukuun verrattuna tämä on tosi lyhyt. Ja vaikka minulla on tarkka suunnitelma siitä, mitä tässä fikissä tulee tapahtumaan, jahkailin aika kauan, että voiko Sher olla niin typerä kuin on tässä luvussa. Mutta voi se.

6. Ja se tuli takaisin
1943, Shennington, USA

  Tiesin kyllä, että minun olisi pitänyt mennä kouluun. Olisi ollut aikamoinen saavutus olla tietämättä sitä, kun minulle ei muusta jankutettukaan. Aloin oikeasti kallistua sille kannalle, että vihasin koko Cullenien poppoota. No, ehkä Esmeä lukuunottamatta. Häntä oli vaikea vihata. Ärsyttävän vaikea.
  Tuijotin telkkaria lasittunut katse silmissäni ja yritin keskittyä sieltä tulevaan elokuvaan, joka kertoi jostain pikkupojasta, jonka isä parhaillaan hirtti häntä. Ei ehkä ihan mitään maailman piristävintä viihdettä, mutta ehkä minä en halunnut piristyä. Heitin päätäni taaksepäin. Minun pitäisi saada selvitettyä ajatukseni, ennen kuin lähtisin huoneeni turvallisista nurkista.
  Ongelmana oli, että minä en osannut ajatella. Tiesin kyllä, mitä halusin; halusin takaisin Forksiin. Sinne minua ei ilmeisesti aiottu päästää, joten voisin yhtä hyvin kuolla.
  Minua suututti. Lievästi sanottuna. Halusin kuristaa Edwardin. Millä hiton oikeudella hän oikein oli raahannut minut väkisin pois Forksista? Ja minne helvettiin se sormus oikein oli tippunut?
  Myönsin kitkerästi itselleni, että sormuksen häviäminen ei itse asiassa ollut ollut Edwardin vika. Sama se, tyyppi oli joka tapauksessa syyllinen kaikkeen muuhun. Nautti huvikseen toisten elämän pilaamisesta, koska oli itse niin kaavoihin kangistunut ja typerä.
  ”Sherry?” Esmen ääni kuului ovelta.
  Minä hätkähdin. En ollut kuullut hänen tulevan sisään. En kääntänyt katsettani pois televisiosta. ”Tiedätkö, yleensä on tapana koputtaa, ennen kuin tulee kutsumatta sisään”, minä sanoin purevasti.
  Esme ei välittänyt kommentistani, vaan istui sängylle. Se oli minusta ikävää, koska en ihan oikeasti halunnut alkaa huutamaan hänelle. Kierähdin selälleni. ”Voitko mennä pois?” huokaisin väsyneellä äänellä.
  Esme näytti surulliselta. ”Jos sinä haluat, niin minä lähden.”
  Käänsin katseeni häneen kahden sekunnin ajaksi, ennen kuin annoin silmieni siirtyä takaisin telkkariin. ”Ei sinun tarvitse”, minä mutisin. Itse asiassa seura saattoi olla jopa tervetullutta.
  Esme hymyili hieman ja istui sängylleni. Vilkaisin hänen ilmettään kun hän näki mitä katsoin. En ollut kauhean yllättynyt, kun näin, ettei hän innostunut. En minäkään varsinaisesti pitänyt ohjelman teemasta enkä verimäärästä enkä suolenpätkistä enkä… Hyvä on, leffa oli kamala. Niin kamala, että minua oksetti.
  ”Miehen nimi on Eric Solam”, selostin kuitenkin vakuuttavan tyynellä äänellä. ”Hän tappoi vaimonsa ja tyttärensä ja nyt on pojan vuoro.”
  Esme näytti huonovointiselta. ”Onko tuo hänen poikansa?”
  ”Jep”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Ainakin oli. Pikku Mark Solamista tulee kovaa vauhtia ruumis.”
  ”Miten sinä voit katsoa jotain tälläistä!”
  Tuota minä en jaksanut kuunnella. Esmellä en ollut mitään oikeutta tulla määräilemään minua. ”Minä voin katsoa mitä vain!” kivahdin epäystävällisesti.
  Esmen ilme liukui järkyttyneestä anteeksipyytäväksi. Hän kosketti olkapäätäni lempeästi. ”Anteeksi.”
  Käänsin pääni kiukkuisena poispäin. Halusin Esmen häipyvän. ”Minua väsyttää”, sanoin vihjaavasti. Se oli totta kai vale, ja Esme taisi tietää sen.
  ”Sherry minä tiedän, että sinä haluat olla rauhassa, mutta olit viimeksi metsästämässä kolme viikkoa sitten”, Esme sanoi hiljaa.
  Se oli viimeinen pisara. Nousin kyynärpäitteni varaan sängyllä kädet nyrkissä ja silmät palaen. Kyllä minä tiesin sen. Jano poltti kurkkuani kuin tuli, ja tiesin, etten olisi pärjännyt ihmistenilmoilla. Käänsin vihaisen katseeni Esmeen. ”Mene”, minä sihisin matalalla, myrkyllisellä äänellä. ”Nyt! Minä en halua sinua tänne! Pysy poissa elämästäni, äläkä enää ikinä, kuulitko, enää ikinä tule tänne jakelemaan muka niin hyviä neuvojasi. Minä en niitä tarvitse.”
  Esmen säpsähti purkaustani ja hänen kasvoillaan häivähti suru, mutta hän kätki sen nopeasti. Nyökättyään minulle lyhyesti hän lähti.
  ”Minä vihaan sinua”, mutisin hänen peräänsä, ennen kun lysähdin takaisin sängylle. Onneksi Esme ei ollut alkanut jankuttamaan asiasta. Tosin Esme alkoi aika harvoin jankuttaa mistään asiasta. Hän ei halunnut riidellä kanssani. Sisälleni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ikävä tunne, joka kertoi, että olin puhunut Esmelle tarpeettoman rumasti. Hän oli ärsyttävä, mutta siltikin… Tiesin loukanneeni häntä ja tiesin myös, että minun olisi pitänyt mennä pyytämään anteeksi. Ja olisin tehnytkin sen – ihan oikeasti – mutten jaksanut. Huokaisin ja aloin seuraamaan elokuvaa, enkä uhrannut Esmelle enää ajatustakaan.

  Katsoin yhä elokuvaa – tosin eri elokuvaa – kun Carlisle kolme tuntia myöhemmin avasi oven ja napsautti telkun kiinni. Hän ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. ”Mikä idea on huutaa Esmelle?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan minua.
  Totta kai Esmen piti mennä kertomaan Carlislelle, mitä minä olin sanonut. Tässä talossa kaikki kuulivat joka ikisen ääneen lausutun sanan. Ja Edwardin ansiosta myös ääneen lausumattomia sanoja. Minä irvistin. ”Eiköhän Esme kestä sen”, tuhahdin välinpitämättömällä äänellä.
  ”Ei kysymys ole siitä. Et taida ollenkaan tajuta millainen vaikutus sinun sanoillasi on häneen. Esme tekee parhaansa auttaakseen sinua ja kiitokseksi sinä kerrot, että vihaat häntä?” Carlislen ääni oli haudanvakava.
  Minä en katsonut häntä silmiin. ”En minä…” Vaikenin koska en tiennyt mitä sanoa. Carlisle oli tietenkin oikeassa. Hän oli ärsyttävän usein oikeassa. Minä en halunnut myöntää sitä hänelle, mutta tahdoin selittää. Tuijotin lattiaa. ”En minä tarkoittanut”, sanoin heikolla äänellä.
  Carlisle pudisti päätään epätoivoisena. ”Minä tiedän sen. Ajattelisit vain vähän etukäteen.”
  ”Kyllä minä ajattelen. Yleensä.”
  Carlisle istui sängylleni ja nosti minut syliinsä. ”Vieläkö sinä mietit sitä Forksin reissua?”
  ”Minä vain… minä oikeasti luulin että löytäisin sen sormuksen”, sanoin pienesti.
  Carlisle kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Tiedän, että se oli sinulle tärkeä.”
  Minä painoin kyyneleiset kasvoni hänen olkapäätään vasten. Olin niin väsynyt. Väsynyt katsomaan huonoja elokuvia ja lukemaan tyhmiä roskaromaaneja päivästä toiseen. Väsynyt tuijottamaan tyhjyyttä ympärilläni tietäen, ettei mitään muuta ollut. Ei enää ikinä. Ei minulle. ”Minä en jaksa”, mumisin ääni täristen. ”Tämä on ihan kamalaa. En minä halua elää tällä tavalla.”
  Siinä samassa kun päästin sanat suustani toivoin, että olisin osannut pitää suuni tukossa. Carlislen ilme oli musertava. Hän puristi minut tiukemmin itseään vasten. ”Olen niin pahoillani”, hän mutisi. ”Minun ei olisi ikinä pitänyt tehdä tätä sinulle.”
  Minä en viitsinyt yrittää tehdä hänen oloaan paremmaksi. En sanonut ’ei se mitään’, tai ’ei se haittaa’. Koska kyllä se haittasi. Minulla ei ollut mitään pakomahdollisuutta tästä helvetistä. Ei mitään, mikä päättäisi ikuisuuden.
  En minä ollut Carlislelle varsinaisesti vihainen. En ainakaan koko aikaa, en edes suurinta osaa ajasta. Minä tiesin, että hän oli yrittänyt pelastaa henkeni. Mutta minkälainen pelastus tämä muka oli? Helvetistä toiseen tässä vain oltiin menty. Olisiko minun pitänyt arvostaa sitä? Tuskin.
  ”Voitko sinä häipyä”, minä kysyin hiljaa ja rukoili katseellani Carlislea lähtemään.
  Hän pudisti päätään ja nosti minut jaloilleni. ”Sinä saat lähteä nyt metsästämään. Ei ole mitään järkeä kiduttaa itseään tuolla tavalla.”
  Minä irvistin happamasti. ”Ei minulla ole jano.”
  Carlisle työnsi minua ovea kohti. ”Se olisi aikamoinen ihme, kun ottaa huomioon, ettet ole käynyt kolmeen viikkoon ulkona. Mene Sherry.”
  Huuleni puristuivat tiukaksi viivaksi. Minä en halunnut. Mutta oliko minulla vaihtoehtoja?

  Minä juoksin kovaa. Jäätävä tuuli puhalsi minua vastaan ja sai hampaani kalisemaan paksusta untuvatakistani huolimatta. Maailmassa ei pitäisi olla näin kylmä.
  Olin erään kallion juurella kun haistoin sen. Makean, herkullisen tuoksun. Veren tuoksun. Enkä pystynyt enää ajattelemaan.
  Se oli karhu. Löysin sen nopeasti ja upotin terävät hampaani sen paksuun kaulavaltioon. Maistoin veren.

  Kun olin valmis, karhussa ei ollut enää pisaraakaan verta jäljellä. Käperryin täristen sen yhä lämmintä ruumista vasten. Minä olin hirviö. Tapoin olentoja vain itseni vuoksi.
  Yritin jankuttaa itselleni, että se oli vain eläin. Ettei sillä ollut väliä. Maailmassa oli tuhansia samanlaisia ja ne kylvivät kauhua ympärilleen. Ne tappoivat ihmisiä. Ne olivat tappaneet Emmetin.
  Mutta silti; vaikkei se olisi ihminen, se oli silti elävä olento. Sillä oli oikeus elämään ja se oli taistellut olemassaolostaan. Minua se ei kuitenkaan ollut pystynyt voittamaan.
  Sisälleni leviävä hyvä olo sai minut inhoamaan itseäni entistä enemmän. Minä olin täynnä, täynnä kirkasta, vahvistavaa verta ja se oli ihanaa. Tunsin myös kieroutunutta tyydytystä onnistuneen metsästyksen johdosta. Minä sain niin harvoin voittaa mitään, sain niin harvoin tuntea itseni vahvemmaksi kuin joku toinen. Suljin silmäni heikko hymy kasvoillani.

    Havahduin valkoiseen valoon, joka häikäisi suljetuista silmistäni huolimatta. Avasin silmäni hitaasti. Karhu oli jäähtynyt yön aikana ja oli nyt jääkylmä. Olin aivan kohmeessa, kylmänväristykset kulkivat alas selkääni pitkin ja liikkuminen tuntui raskaalta. Tajusin, että ruumiinlämpöni oli todella alhainen. Minun pitäisi äkkiä päästä liikkeelle.
  Kohottauduin hitaasti istumaan. Niitty jolla olin, kylpi kirkkaassa auringonvalossa. Aamun ensisäteet siivilöityivät kauniisti metsän läpi ja saivat silmäni kirvelemään. Eilisiltaiset kyyneleet olivat kuivuneet kasvoilleni. Vilkaisin nopeasti vaatteitani, varmistaakseni, etteivät ne olleet sotkeutuneet vereen ja totesin tyytyväisenä, että olin pysynyt siistinä.
  Piilotin karhun ruumiin nopeasti ja pesin kasvoni läheisessä purossa. Kylmä vesi sai pääni vähän selvemmäksi. Vilkaisin aurinkoa happamana. Tuolla se porotti kirkkaan sinisellä taivaalla ja soti täydellisesti tämänhetkistä mielentilaani vastaan. Inhosin auringonpaistetta. Minun ihonihan ei kimaltele ja voin liikkua vapaasti ihmisten ilmoilla, mutta silti. Minä ja aurinko emme sopineet yhteen.
  En jaksanut mennä kotiin. Oloni tuntui pirteältä ja energiseltä pitkästä aikaa ja halusin käyttää sen hyväkseni. Pyörin hetken paikoillani ennen kuin muistin että suhteellisen lähellä oli kaupunki nimeltä Necedah. Ja minulla oli lompakko mukana.

  Kuusitoista tuntia myöhemmin tuijotin Necedahin keskuspuistossa olevan suihkulähteen värisevää pintaa. Istuin suihkulähteen reunalla ja yritin miettiä, miten saisin jätti-isot ostoskassini kotiin. En missään nimessä aikonut kantaa niitä koko matkaa, liian rasittavaa. Minua ei myöskään houkuttanut mennä kinuamaan ihmisiltä puhelimia lainaksi, jotta olisin voinut soittaa Carlislen hakemaan minut.
  Yhtä huono vaihtoehto oli paikalleen jääminen. Kello oli melkein kymmenen, kaikki kaupat olivat menneet kiinni ja lämpömittari näytti suunnilleen tuhatta miinusastetta. Lisäksi ulkona liikkui pelkästään epäilyttävän näköisiä idiootteja, jotka olivat joko humalassa, tai muuten vain häiriintyneitä.
  Yksi tällainen porukka näkyi tälläkin hetkellä, puiston toisella laidalla ryystämässä olutta ja nauramassa toistensa huonoille vitseille. Ääliöt. Ei kukaan palelluttanut itseään vapaaehtoisesti tällaisessa ilmassa.
  Tyypit lähtivät hoippuen kulkemaan puiston halki. Kun he ohittivat minut, yksi heistä, suunnilleen yhdeksäntoistavuotiaalta näyttävä mies tökkäsi kaveriaan kylkeen.
  ”Hei Tom, katso mitä meillä täällä on!” hän virnisti. ”Ihan pikkuinen tyttö ypöyksin. Pitäisikö meidän auttaa tyttö perille?”
  Minä siristin silmiäni kun ne ääliöt purskahtivat nauruun. En minä nyt niin pieni ollut.
  ”Miten on neiti?” se Tom-niminen kysyi mielistelevällä äänensävyllä ja astui askeleen eteenpäin. ”Tarvitsetko kyytiä? Minulla on auto.”
  Lisää naurua ääliöjengin osalta. Puristin huuleni yhteen. ”En minä sitä epäile”, sanoin rauhallisesti. ”En vain usko, että pikku autorassusi jaksaa kuljettaa meidät sinne, minne minä olen menossa.”
  Tomin kasvoille ilmestyi itsevarma hymy. Hän tuli niin lähelle, että pystyin tuntemaan hänen lämpimän hengityksensä kaulallani. ”Voin minä viedä sinut meillekin. Miltä kuulostaa; tyhjä talo vain sinulle ja minulle?”
  Yritin tukkia korvani Tomin kavereiden pilkalliselta naurulta. ”Kuulostaa suorastaan taivaalliselta”, sanoin purevasti. ”Mutta ei kiitos.”
  Tomin hymy valahti pois kasvoilta. ”Ai eikö?”
  Minä hymyilin maireasti. ”Ei. Alkakaa nyt laputtaa.”
  Tomin takana oleva poika, se joka oli huomannut minut ensimmäisenä, tunki eteenpäin. ”Vai luulet sinä voivasi leikkiä meidän kanssamme? Annetaan tytölle opetus.”
  Silmäni laajenivat kun hän astui Tomin vierelle eturintamaan. Eivät kai nuo oikeasti aikoneet alkaa tappelemaan? Sehän oli… ihan naurettavaa!
  Poikien pahansuovat aikomukset keskeytti kuitenkin laiskalta kuulostava, ärsyttävän ylimielinen ääni. ”Älkää alkako ahdistelemaan naisia pojat. Se on epäkohteliasta.
  Tom ja se toinen astuivat nyreän näköisinä taaksepäin antaen tilaa pitkälle, hevosnaamaiselle tytölle, joka seisahti eteeni. ”Ne on ääliöitä”, hän kertoi itsestäänselvyyden.
  Minun teki mieli sanoa kaikenlaista, mutta päätin olla kerrankin fiksusti hiljaa ja vain nyökkäsin.
  ”Minä olen muuten Amanda Scott. Tomin ja Jerryn jo tapasitkin. Haluatko juotavaa?” Hän osoitti kädessään olevaa viinipulloa.
  Minä irvistin. En minä viiniä joisi, en enää millään. Hajukin äklötti. ”Ei kiitos.”
  ”Tupakkaa sitten? Meillä on ruohoa.”
  Irvistin toistamiseen. Marihuana oli heppoista ainetta. ”Ruohon polttaminen on säälittävää”, ilmaisin mielipiteeni.
  Amandan kasvoilla välähti yllättynyt ilme, ennen kuin niille nousi ovela virne. ”On meillä heroiiniakin. Kelpaako se neidille.”
  Minä sävähdin. Heroiini oli ollut käytännössä elämäni monta vuotta. Ja minä pidin siitä. Rakastin sen aiheuttamaa euforiaa, uneliasta tokkuraa ja tunnetta siitä ettei maailmassa ollut muita kuin minä.
  Mutta uskaltaisinko minä? Vilkaisin Amandan heiluttamaa pulloa, jossa oli kirkasta nestettä. Toimisiko se edes? Minä olin nyt vampyyri, sen oli pakko vaikuttaa jollain tavalla.
  Hetken mietittyäni suuni levisi hymyyn. Mitä minä oikein jahkailin, tämä oli täydellistä. Se etten periaatteessa ollut enää elossa, minimoi riskit. Mitä muka voisi tapahtua? Pahinta olisi, jos aine ei toimisikaan. Mutta muuta? Ei mitään. Ei vaaraa yliannostuksesta tai sydämen pysähtymisestä tai koomasta tai… ei mistään.
  Nappasin Amandan kädestä lasipullon ja terävän ruiskun. Miksi ei? Olin kaivannut tätä liian kauan. Tämä oli menneisyyteni. Ja nyt se tuli takaisin.


A/N: Kommenttia? Valituksia? Otetaan vastaan!

[Idiela Cullen]

Todella hyvä ficci, oon ihan täydellisesti koukussa tähän!
En löytänyt mitään kummempia kirjoitusvirheitäkään tekstistä

Tykkään tosi paljon Sherryn hahmosta! Hienoa, kun olet keksinyt noin jääräpäisen ja tempperamenttisen, mutta myös omalla tavalla aika surumielisen hahmon.
Tietenkin toivon, että Edwardin ja Sherryn välit lämpenisivät sillä tavalla 

Yksi kohta mulle jäi vähän epäselväksi: 

Yritin jankuttaa itselleni, että se oli vain eläin. Ettei sillä ollut väliä. Maailmassa oli tuhansia samanlaisia ja ne kylvivät kauhua ympärilleen. Ne tappoivat ihmisiä. Ne olivat tappaneet Emmetin.

Miten ja milloin Emmett on kuollut? En tiedä kirjoititko siitä jotain, mutta en ainakaan löytänyt mitään kun yritin katsella. Tai sitten oon vaan vähän pihalla niin kuin aina

Odotan jatkoa malttamattomana, mikä on hieman vaikeaa ihmiselle, joka ei omaa kärsivällisyyden jaloa taitoa 
Jatka samaan malliin niin hyvä tulee!