Kirjoittaja Aihe: Kuinka kaunis ja arvaamaton luonto voikaan olla, K-11  (Luettu 2364 kertaa)

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Nimi: Kuinka kaunis ja arvaamaton luonto voikaan olla
Kirjoittaja: Eeyore
Tyylilaji: adventure, drama
Paritukset: ei ole
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Vastuunvapaus: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvaksi Rowlingille, on hänen. Minä en saa tästä mitään rahallista korvausta.
Yhteenveto: Tiedämme luonnon olemassaolon ja näemme sen, mutta olemmeko koskaan tulleet oikeasti ajatelleeksi, millaisia voimia se kätkee taakseen ja miten kaunis se voi olla?
Oma sana: Herkkinä hetkinä raapustettu ficci, joka osallistuu FF10 sanalla Sininen, sekä Synkät vuodenajat-haasteeseen että Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaan ja tässä on kuva. Kuvailua ja tunteita halusin tähän paljon. Nauttikaa ^^ ja niin, biisi on Spirit-leffasta, Bryan Adamsia - This Is Where I Belong


Lucius tunsi jäätävän pisteliään ilman keuhkoissaan ja yritti saada henkeä. Hän olisi tahtonut pysähtyä, mutta siihen ei ollut varaa, ja matkaa oli vain jatkettava. Lucius tunsi veren rautaisen maun suussaan ja poltteen keuhkoissaan, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa.
Metsä oli sakea, lunta oli joka puolella eikä maata ollut näkyvissä, jonka takia Lucius ei nähnyt maassa olevaa juurakkoa, ja kompastui siihen. Hän iski polvensa kiveen ja reväytti pohkeensa, mutta hän ei luovuttanut vaan nousi pystyyn ja jatkoi juoksemistaan. Oksat raapivat hänen kasvojaan saaden aikaan verisiä naarmuja sekä yhden syvemmän haavan, vaikka hän kuinka olisi huitonut niitä pois tieltä. Polvi ja pohje vihoittelivat eikä juokseminen oikein enää ottanut sujuakseen.
Pian Lucius tunsi, kun polvi ei enää jaksanut painetta ja hän menetti tasapainonsa kaatuen rähmälleen lumeen. Lucius ei kuitenkaan voinut pysähtyä vaan hän jatkoi osittain konttaamalla ja osittain raahautumalla ja ryömimällä eteenpäin. Uupuneena mies ei kuitenkaan jaksanut pitkälle ja jäi lumeen makaamaan.

Lucius tunsi kylmän lumen ja jään vasten kasvojaan, pistävän tunteen keuhkoissaan ja polttavan kivun polvessaan ja pohkeessaan. Hentoinen tuuli pyyhkäisi miehen yli ja sai tämän hiukset heilahtamaan hienoisesti. Puuterilunta pöllähti Luciuksen kasvoille. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
   Lucius ei ensin tajunnut, että metsä oli hiljainen. Kuitenkin hetken maattuaan ja odottaen noutajaa hän heräsi siihen todellisuuteen, että oli karistanut jahtaajat kannoiltaan. Hän oli joutunut vahingossa hänelle kuulumattoman taistelun keskelle ja saanut suuren joukon velhoja peräänsä. Maailma ei ollut enää sama kuin ennen Voldemortin kuolemista, se oli muuttunut melkein pahemmaksi. Velhoista ja noidista oli tullut epäluuloisempia ja aina välillä jostain putkahti uusia Voldemortin "seuraajia", jotka halusivat olla yhtä voimakkaita kuin Lordi itse. Tällaiset hahmot katosivat vähitellen maan päältä eikä kukaan kuullut heistä enää sen jälkeen, mutta se ei estänyt uusien vallanhaluisten nousemista kuuluisuuteen. Juuri tällaisen valtataistelun keskelle Lucius oli eksynyt ja joutunut omaksi yllätyksekseen pakenemaan; hän oli nähnyt liikaa ja vaikka kuuluikin vielä pahan puolelle, joutui hän silti väistymään tieltä. Entinen paha oli uuden pahan vihollinen.

Lucius nosti hieman päätään, tunnusteli miten jalka kestäisi ja huomatessaan sen kestävän istualleen nousun, kohottautui hän hieman. Vasta nyt hän huomasi, ettei ollut enää metsässä.

Ennen kaatumistaan Lucius oli saapunut melkein metsän reunalle ja kaaduttuaan kontannut sieltä pois kuitenkaan sitä itse huomaamatta. Nyt hän istui lumisen ja kivikkoisen lammen rannalla ja katseli horisonttiin. Taivaalla näkyi himmeä kuunsirppi korkeiden, lumisten vuorien ja kukkuloiden yllä, jotka toivat mahtipontisuutta maisemaan. Lisäksi horisontissa leijaili joitakin pilviä, osa niistä oli tummia kuin Luciuksen sielu oli joskus ollut. Lammen pinta oli peilityyni pienestä tuulenvireestä huolimatta, ja vaikka pakkanen oli todella kova ja jäädytti keuhkosi, pinta ei ollut jäässä. Lähellä rantaa oli kivikkoinen luoto, joka teki ainoan särön niin peilinsileään vedenpintaan.
Eniten Lucius kuitenkin kiinnitti huomiota maiseman sinisyyteen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään, mikä olisi ollut kauttaaltaan eri sinisten sävyjen värittämä ja yhtä kaunis kuin Luciuksen nyt näkemä maisema. Mies pyyhkäisi jäistä, äsken lunta vasten maannutta poskeaan ja oli kokonaan unohtanut jalkansa kivun ja äskeisen pakokauhun. Poskessaan olevaa syvempää haavaa hän ei ollut edes huomannut, koska verenvuoto oli loppunut.

Lucius istahti lumeen ja katsoi näkymää. Kylmä, äsken häntä jahdanneet henkilöt tai vahingoittunut jalka eivät enää vaivanneet häntä. Mies vain halusi istua hiljaisuudessa ja katsella kauneutta.

I hear the wind across the plain
A sound so strong - that calls my name


Lucius tunsi pienen tuulenvireen ja sulki nauttien silmänsä; tuulahdus ei ollut kylmä vaan tuntui pikemminkin lämpöiseltä ja sai hänen sydämensä viimeisen laukkayrityksen laantumaan ja sykkeen tasaantumaan. Hän hengitti rauhallisesti raikasta talvi-ilmaa, vetäisi kerran syvään henkeä ja aukaisi silmänsä puhaltaen samalla keuhkonsa tyhjiksi. Hiljaisuuden rikkoi kotkan ääni ja Lucius käänsi katseensa taivaalle. Kotka liiteli ottaen välillä nopeita syöksyjä kohti lampea, kiisi pitkin sen vettä ja nousi taas ilmaan, kaarteli ympyrässä ja kohosi kohti taivasta.

Se lauloi ja tanssi.

Lucius katsoi kotkan tyylipuhdasta kaartoa vasemmalle ja huomasi muutaman metrin päässä paikoillaan seisovan suden. Hän säikähti pahanpäiväisesti ja oli pompata siltä istumalta seisomaan ja juosta karkuun, mutta suden olemus sai hänet pysymään paikoillaan.
Susi oli saapunut rannalle äänettömästi eikä Lucius tiennyt, kuinka kauan eläin oli siinä ollut. Sen turkki näytti hehkuvan maiseman kanssa samaa sinisyyttä vaikka eläin olikin oikeasti harmaa ja muutenkin susi näytti kuuluvan yhteen lumen kanssa. Yhtäkkiä näytti siltä, että susi vaistosi Luciuksen intensiivisen katseen ja kääntyi kohti miestä. Lucius säpsähti hieman suden äkkinäistä liikettä, mutta ei kuitenkaan liikkunut mihinkään. Suden silmät olivat syvänmustat ja yhtä intensiiviset kuin Luciuksen katse äsken kohti eläintä. Eläimen katse upposi miehen silmiin eikä Lucius voinut kääntyä katsomaan muualle. Hän ei tiennyt kuinka kauan he suden kanssa tuijottivat tosiaan, mutta juuri ennen tuon kauniin sinertävänharmaan eläimen kääntyessä kävelemään poispäin Luciuksesta rantaa pitkin, Lucius tunsi sisällään, että susi pyysi häntä mukaansa. Samassa hän kuuli miehen äänen huutavan jotain kaukana olinpaikastaan, eikä halunnut jäädä odottelemaan, että tämä ja hänen mahdolliset joukkonsa tulisivat lähemmäs.

Lucius kömpi seisomaan vaivalloisesti ja lähti ontumaan suden perään. Hän ei päässyt kulkemaan kovin kovaa vauhtia vahingoittuneen jalkansa takia, mutta sudella ei näyttänyt olevan kiire mihinkään; se käveli hitaasti ja rennosti ja välillä vilkaisi taakseen, että mies seurasi sitä. Lucius oli melkein kiitollinen sille sen hitaasta vauhdista, mutta kohti susi kaartoi metsän puolelle ja lähti pieneen hölkkään. Lucius ei tiennyt miksi hän seurasi sutta, olisihan hän voinut jäädä rannalle olemaan, mutta joku hänen sisällään sanoi, että susi melkein rukoili häntä mukaansa. Hän kaartoi itsekin puiden sekaan ja nopeutti vauhtiaan.
Tämä puoli metsästä ei ollut niin sakea kuin se, missä Lucius oli juossut pakoon häntä jahdanneita henkilöitä. Muutamia harvoja puita ja pensaita oli havaittavissa siellä täällä, mutta muuten paikka oli avonainen. Se näytti siltä kuin olisi ollut hakkuutöiden jäljiltä, mutta ilman kantoja ja kaatuneita puita. Lucius ontui suden perässä niin kovaa kuin pystyi kipeällä jalallaan ja koetti pitää eläimen näköpiirissään. Kuu loisti taivaalla ja susi ravasi miehen edellä kimmeltävällä pakkaslumella tasaista vauhtia. Lucius ei olisi erottanut sitä sinertävästä lumesta ellei olisi nähnyt mihin suuntaan susi oli lähtenyt, ja nytkin sen jälkiä oli välillä vaikea seurata. Aivan kuin niitä ei olisi edes ollut pakkasen kovettamassa lumessa.

Luciuksen helpotukseksi susi hiljensi vauhtiaan heidän tultuaan hieman tiheämpään kuusikkoon, mutta katosi hetkeksi näkyvistä. Lucius pysähtyi kokonaan ja tunsi kuumuuden valtaavan hänet voimia vaatineen juoksemisen jälkeen. Hän hengitti raskaasi ja koetti etsiä sutta katseellaan. Paniikki kasvoi hieman hänen jäätyään nyt yksin, vaikka eihän susi tietenkään ollut vaikuttanut mitenkään seuralliselta; se vain jostain syystä oli tuonut turvaa.
Lucius säikähti viereltään kuuluvaa kahahdusta ja huomasi suden pään pilkottavan erään kuusen takaa. Susi näytti jopa hieman ärtyneeltä Luciuksen kadotettua hänet, mutta odotti kuitenkin miehen tulevan hänen luokseen ja johdatti tämän pienestä luolan suuaukosta sisään. Luolan katto kohosi hieman suuaukosta niin, että Lucius pystyi seisomaan siellä suorassa eikä hänen tarvinnut varoa päätään. Paikka oli lämmin ja jokseenkin kotoisa, vaikka se ei koostunut mistään muusta kuin kivistä eikä ollut kovin suuri. Se kuitenkin kelpasi hetkelliseksi lepo- ja piilopaikaksi.

It's wild like the river - it's warm like the sun
Ya it's here - this is where I belong


Lucius nojautui vasten seinää ja laskeutui istumaan kivelle. Hän hengitti rauhallisesti ja kuunteli; ulkoa ei kantautunut ääniä, mutta piilossa kannatti pysyä niinkin kauan, että häntä jahdanneet unohtaisivat jopa hänen olemassaolon. Eikä hänellä kyllä ollut mihinkään kiire.
Susi istui värähtämättä toisella puolella luolaa ja tuijotti Luciusta. Tämän katse oli melkein häiritsevä, mutta jollain tapaa myös rauhoittava ja erittäin intensiivinen. Se viestitti jotain, Lucius ei vain ollut oikein varma, mitä. Silmät kuitenkin liikkuivat aina hetkellisesti ja mies tuli siihen tulokseen, että susi silmäili häntä päästä varpaisiin jonkin erityisen syyn vuoksi.
Lucius alkoi hieman huvittua suden erikoisesta olemuksesta ja kallisti päätään.
– Jos sinulla, hyvä ystävä, on jotain mielen päällä, niin kerro vain.
Susi kuitenkin pysyi hiljaa, mutta silmät liikkuivat edelleen. Lucius naurahti. – Kuule, jos raahasit minut tänne siksi, että ajattelit syödä minut, niin voin sanoa, että olen aika sitkeä tapaus. Pistän kampoihin niin kauan kuin pystyn, en minä sentään ihan kokonaan ole menettänyt liikuntakykyäni.

Susi nousi seisomaan ja sen häntä heilui pienesti puolelta toiselle. Luciusta alkoi mietityttää, että oliko eläin todellakin tajunnut hänen sanansa ja niistä huolimatta päättänyt kuitenkin yrittää pistää hänet poskeensa. Susi ei kuitenkaan näyttänyt hyökkäävältä ja se otti muutaman epäröivän askeleen kohti Luciusta pää alhaalla. Mies hieman laantui ja ojensi kätensä sutta kohden. Liike sai eläimen perääntymään.
– Ei, en minä sinua ajatellut lyödä, Lucius sanoi melkein epätoivoisesti. – Ajattelin vain rapsuttaa korvan takaa, jos se sopisi. Olet... hmm...

Susi otti taas muutamia askeleita kohti miestä, kunnes lopulta rohkaistui ja tuli tämän luokse kokonaan, ja istahti. Lucius laski kätensä eläimen selälle ja henkäisi; tämän turkki tuntui silkkiäkin pehmeämmältä ja vaikutti melkein nestemäiseltä. Oli kuin olisi laskenut kätensä pehmeään veteen. Luolan hämäryys ei ollut haalistanut sen turkin sinistä häivähdystä, vaikka harmaammalta eläin nyt näyttikin.
– Olet ihmeellinen, tiesitkös, Lucius sanoi silittäen sutta. – Olet ihmeellinen.
Susi katsoi miestä silmiin ja Lucius tunsi erikoista lämpöä eläintä kohtaan. Se tuntui ymmärtävän häntä ja pitävän hänestä huolta, vaikka sitten oman henkensä uhalla.
Susi nousi seisomaan ja haisteli Luciuksen vasenta poskea, johon haava oli ilmestynyt. Lucius kokeili poskeaan.
– Aah, se on vain haava, siitä on turha välittää. Eihän se enää vuodakaan. Arpi siihen kuitenkin jää, mutta jääköön.

Susi kuitenkin nuuhki haavaa ja yhtäkkiä nuolaisi sitä. Sekunti tuntui venyvän erittäin pitkäksi Luciuksen hämmentyneisyyden takia, mutta se tunne hävisi pian kokonaan. Miehestä tuntui kuin hänen koko poskensa olisi leimahtanut tuleen, kuin siihen olisi heitetty suolaa tai kuin se olisi poltettu kiinni ruudin avulla. Kipu repi häntä sisältäpäin moneen osaan ja haava tuntui syvenevän läpi lihaksen.
Lucius heittäytyi kivun voimasta luolan lattialle ja sätki ja pyöri hurjasti. Hän oli liian järkyttynyt huutaakseen tai yrittääkseen pysyä paikoillaan. Kipu sai hänet kouristelemaan ja pidättämään hengitystään eikä hän osannut tehdä muuta kuin pitää kättä poskellaan. Jopa jalan kipu tuntui hävinneen kokonaan poskessa ja sen vuoksi koko päässä vihlovan ja raastavan kivun takia.
Lopulta Lucius sai karjaistua tuskaansa ulos ja koko luola kaikui. Se sai ulkopuolella olevan jäniksen loikkimaan karkuun ja puussa istuvan korpin lehahtamaan lentoon. Mutta luolassa, hänen seuranaan oleva susi seisoi vain paikoillaan ja tuijotti maassa kouristelevaa miestä.
Lucius oli varma, että hän kuolisi siihen paikkaan. Mikään ei ollut koskaan tuntunut niin julmalta, ei edes kidutu-kirous silloin, kun Pimeyden Lordi oli ollut vihainen ja tähdännyt sen yhteen hänen alamaisistaan, toisin sanoen häneen. Tällaiselta sen olisi pitänyt tuntua, mutta nyt hän voisi ainakin sanoa, ettei se ole mitään verrattuna -

Kipu katosi. Luciuksen sätkintä pysähtyi kuin seinään ja hän sai lopulta vedettyä nopeita katkonaisia henkäyksiä. Hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan ja värinä alkoi vähitellen laantua. Kipu oli poissa.
Lucius nousi varovaisesti, edelleen poskeaan pidellen istumaan ja katsoi suteen päin. Tämä seisoi hieman kauempana luolan perällä ja heilutti häntäänsä. Lucius tuhahti.
– Mikähän idea tuossakin oli? hän murahti. – Aiheuttaa nyt vain lisää kipua...
Hän hieroi poskeaan ja joutui tekemään sen useampaan kertaan ennen kuin tajusi, että siinä ollut haava oli poissa. Suden nuolaisu oli poistanut sen. Lucius kääntyi nopeasti suden puoleen ja oli kysyä, miten tämä oli sen tehnyt, mutta tajusi varsin pian, että puhui eläimelle, joka ei vastaisi. Hän siirtyi takaisin istumaan seinää vasten ja huokaisi. Oli helpottavaa olla jossain turvallisessa paikassa jonkun, tai jonkin kanssa, joka pitäisi hänestä huolta. Lucius ei tiennyt miten susi oli saanut vain pelkällä nuolaisulla haavan katoamaan, mutta luonnonvoimat ja luontoon liittyvät asiat olivat sellaisia, joihin Lucius ei halunnut koskaan sekaantua. Ne olivat sen oma asia.

Under the starry skies - where eagles have flown
This place is paradise - it's the place I call home


Lucius ei tiennyt oliko nukahtanut, mutta hätkähti kuitenkin pian hetkellisestä tiedottomuudesta. Susi makasi hänen vierellään ja nukkui rauhallisesti; se ei ollut reagoinut mitenkään näyttävästi Luciuksen hätkähtämiseen. Lucius kokeili poskeaan melkein vaistomaisesti varmistaakseen, että ei ollut nähnyt unta arven häviämisestä. Tuntiessaan sileän poskensa hän siirsi katseensa suteen ja mietti tapahtunutta. Eläin ei voinut olla mitenkään tavallinen, siihen tulokseen hän oli tullut jo silloin, kun tapasi tämän ensimmäisen kerran. Jo pelkällä olemuksellaan susi hohkasi erikoisuutta ja ainutlaatuisuutta, vaikka sitä olisi voinutkin luulla tavalliseksi. Lucius kuitenkin oli saanut epäilyksilleen ja ajatuksilleen todisteen suden parantaessa hänen poskensa ja kadottaessa koko haavan olemattomiin.

Susi nosti päätään kuin lukien Luciuksen ajatukset hänestä. Mies rapsutti eläintä korvan takaa ja tämä kallisti päätään sulkien samalla silmänsä nautinnosta. Luciusta hymyilytti.
– Sinua ei mahdeta rapsutella pahemmin korvan takaa, hän sanoi. Kuin vastauksena susi käänsi päätään ja Lucius rapsutti sitä toisen korvan takaa. Ei susi vaikuttanut siltä petoeläimeltä, miksi sitä aina sanottiin ja luultiin; ei se ollut sen erikoisempi kuin naapurin koira, joka halusi puolustaa pentuettaan. Sudet vain sattuivat elämään luonnossa ja olemaan villipetoja. Lucius kuitenkin mietti, mistä ison pahan suden maine oli kuitenkin tullut.
Lucius kuitenkin heräsi siihen todellisuuteen, että oli edelleenkin keskellä korpea pienessä luolassa suden kanssa ja alkoi miettiä, joko ulos uskaltautuisi lähteä. Hän yritti kohota seisomaan, mutta jalka ei vieläkään kantanut häntä ja niin mies vajosi ähkäisten kiviselle luolan lattialle. Susi nousi melkein hätääntyneenä seisomaan ja katsoi Luciusta, joka hengitti hiukan raskaasti.
– Ei tässä mitään, tuo polvi ja pohje vain vihoittelevat hieman, Lucius mutisi. Susi siristi silmiään ja astui Luciuksen jalan yli. Mies ei reagoinut ennen kuin tajusi eläimen laskeutuvan kipeän jalkansa päälle. Kipu iskeytyi hänen aivoihinsa ja Luciuksesta tuntui, että hän pyörtyisi kivun takia, mutta muisti vielä poskensa, ja puristi hampaansa yhteen. Susi makasi jalan päällä pidempään kuin poskessa ollut kipu oli kestänyt, mutta Lucius turtui siihen yllättävän pian. Hän oli joutunut kärsimään monissakin tilanteissa ja niiden kautta oppinut säätelemään kipuaan tai siihen reagoimista monellakin eri tavalla. Nyt Lucius sulki silmänsä ja ajatteli ulkona näkemäänsä maisemaa, sen sinisyyttä ja rauhallisuutta, pientä tuulenvirettä ilmassa, paikoittain peilityyntä lampea ja sen yläpuolella lentävää kotkaa. Vuoret kohosivat hänen silmiensä edessä mahtavina ja niiden takana paistava kuu lumosi hänet täysin.

The moon on the mountains
The whisper through the trees
The waves on the water
Let nothing come between this and me


Lucius ei vannonut varmasti, kuinka kauan susi oli maannut hänen jalkansa päällä, mutta kohta se nousi seisomaan ja heilutti häntäänsä. Lucius aukaisi silmänsä ja palasi takaisin tilanteeseen muistaen jalkansa. Varovasti hän koukisti polveaan ja yllätyksekseen huomasi, että siihen ei koskenut, mutta mies ei siltikään ollut vielä varma. Hän kohottautui seisomaan ja laski painoaan jalalle; pohje kesti myös.
Lucius naurahti epäuskoisena hyppien yhdellä jalalla ja haroi hiuksiaan katsoen samalla suteen.
– Kuule, sinusta olisi ollut monessakin tilanteessa hyötyä. Tuo taito, mikä sinulla on, olisi kätevä.

Susi heilautti häntäänsä, kunnes kohotti äkisti päätään ja höristi korviaan. Lucius katsoi eläintä, sen jokaista jännittynyttä lihasta ja liikkumatonta olemusta. Kului hetki ja susi pinkaisi luolasta nopeammin kuin Lucius ehti nähdä.
– Hei! hän huudahti ja syöksyi itsekin suden perään, mutta ei voinut seurata tätä; eläin sulautui loistavasti lumeen ja oli niin yhtä sen kanssa, että edes tassunjälkiä ei näkynyt. Lucius hieman panikoitui, mutta tasautti hengityksensä ja lähti kävelemään siihen suuntaan, mistä he olivat aikaisemmin tulleet. Metsä ei näyttänyt tutulta, mutta hän jatkoi päättäväisesti kävelyään ajatellen, että päätyisi ennemmin tai myöhemmin rantaan.

Käveltyään jonkin aikaa Lucius turhautui ja ähkäisi, muttei pysähtynyt. Miksi ihmeessä hänen oli pitänyt lähteä luolasta? Siellä sentään oli suojassa metsän eläimiltä, mahdolliselta lumisateelta ja niiltä häntä jahdanneilta henkilöiltä. Susihan olisi varmasti palannut takaisin... Ja nyt hän eksyisi taas! Kuinka typerää oli -
Lucius kuuli ääniä edestään ja seisahtui. Hän ei ollut varma, mitä oli kuullut ja liiallisuuden uteliaisuutensa takia hän jatkoi matkaansa hiipien kohti äänen suuntaa. Pensaiden takaa paljastui ranta ja Lucius lumoutui hetkeksi aikaa sen takia.

Se oli virhe. Lucius tunsi jonkun saapuvan taakseen juuri ennen kuin kolautti häntä päähän tylpällä esineellä ja sai Luciuksen näön mustenemaan ja hänen vaipumaan polvilleen iskun voimakkuudesta. Kipu hävisi kyllä pian ja näkökin palasi, mutta siihen mennessä Lucius oli köytetty ranteista taikakeinoin. Nostaessaan katseensa Lucius huomasi olevansa piiritettynä viiden miehen keskellä, joista jokainen oli hintelän näköinen ja pukeutunut mustaan kaapuun. Kaikilla oli taikasauvat näkyvillä ja yhdellä ruskea pussi kädessään, jonka pohjalla näytti olevan kivi; tämä oli varmasti kolkannut Luciuksen.

Lucius tunnisti miehet niiksi, joita oli paennut aikaisemmin ja jossa hän mahdollisesti olisi onnistunut, jos ei olisi suin päin lähtenyt ryntäilemään luolasta.
Yksi miehistä astui lähemmäs ja kyykistyi Luciuksen eteen ja nosti tämän päätä ylemmäs leuasta. – Kas vain, emme odottaneetkaan, että sinä syliimme juoksisit.
- En minä syliinne juossut, Lucius murahti. - Koetin välttää sitä viimeiseen hetkeen asti.
- Hah! mies naurahti päästäen Luciuksen leuan otteestaan hieman tönäisemällä samalla. - Koetit, mutta et onnistunut. Ehkä olisi kannattanut katsella enemmän ympärilleen, olisit nimittäin saattanut yllättää meidät ennen kuin olisimme edes nähneet sinua.
Lucius painoi katseensa maahan ja hengitti kylmää ilmaa raskaasti. Oli ollut typerää edes lähteä suden perään, joka todennäköisimmin oli pinkonut jonkun saalistettavan eläimen kannoille. Mitä hän oli tullut edes ajatelleeksi tuntiessaan jotain yhteyttä suden ja itsensä välillä? Typerää, ja niin helvetin inhimillistä!

Tuuli pyyhkäisi Luciusta ja hänestä tuntui kuin jokin olisi koskettanut hänen poskeaan, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Etelästä päin vain tuuli ja se sai tuntumaan tuulen pehmeämmältä.
- Mitä teemme hänelle? yksi miehistä kysyi Luciuksen edessä kyyköttävältä mieheltä. Tämä nousi seisomaan ja käveli hiljaa edestakaisin miettien samalla Luciuksen kohtaloa. Pian mies pysähtyi ja loi viileän, mutta sitäkin inhottavamman katseen alhaalla polvillaan olevaan mieheen. - Ehkä parasta olisi tappaa hänet.
- Mitä? Lucius karjaisi ja yritti nousta seisomaan, mutta hänen takanaan oleva velho piti hänet alhaalla. - Millä helvetin perusteella?!
- Koska satuit tulemaan vain tiellemme, mies sanoi kohauttaen samalla olkiaan. - Ja sitä paitsi ilmestyit taistelumme keskelle varsin pahaan aikaan ja vastustajamme pääsi karkuun. Olkoon tappamisesi siis maksu siitä.
- Ei! Lucius huusi ja yritti rimpuilla irti, mutta pysyi takanaan olevan velhon lujassa otteessa. Kaikki tähtäsivät sauvansa Luciukseen ja hänet kolkannut velho sanoa avada kedavra, muttei ehtinyt. Jostain kummallisesta syystä voimakas tuulenpuusta puhalsi heidän lävitseen ja Luciusta ympäröivät velhot pitelivät kaapujaan tai laittoivat huput päähänsä lumen pöllyämisen vuoksi. Jostain kaukaa kuului matalaa murinaa lyhyen aikaa.

Lucius arvasi, että murina oli peräisin hänen susiystävästään ja hän koetti etsiä tätä, muttei oikein pystynyt pitämään silmiään auki viiman ja lumen takia. Murina kuului uudestaan voimakkaampana eikä tällä kertaa vaientunut. Ja silloin se tapahtui.

Lucius ei ollut varma näkemästään, koska kaikki kävi niin nopeasti, mutta ei osannut sanoa muutakaan selitystä asialle. Voimakkaan lumipyörteen keskeltä näytti juoksevan normaalia kokoa suurempi susi, mutta tämä ei ollut oikea sellainen; se oli lumesta. Lumisusi ärisi ja murisi äänekkäästi ja lävisti jokaisen Luciusta ympäröivän velhon, jotka lakosivat maahan ja jäivät makaamaan liikkumattomina. Viimeisimpänä seisomaan jäi Luciuksen kolkannut velho, joka katsoi toveriensa kaatumista lumeen kauhistunut ja hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida mihinkään millään lailla ennen kuin lumisusi lävisti hänet.

Kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tuuli laantui ja lumen pöllyäminen lakkasi. Kaikkialla laskeutui hiljaisuus. Lucius ei ollut oikein varma, oliko nähnyt oikein; hän istui polvillaan hievahtamatta ja vilkuili nopeasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään ja häntä ympäröineet velhot olivat kaatuneet tainnutettuina tai jopa kuolleina maahan.
Lucius koetti nielaista, mutta hänen suunsa oli kuivaakin kuivempi. Hän vilkuili edelleen ympärilleen ja yhtäkkiä säpsähti, kun näki rannalta päin jolkottavan tutunnäköisen suden. Se pysähtyi vähän matkan päähän Luciuksesta ja heilutti tuttavallisesti häntäänsä miehen tuijottaen sitä huojentuneena.
– Et sitten kadonnutkaan minnekään, Lucius sanoi. – Ettet vain sinä...

Susi kallisti päätään, mutta Lucius ei jatkanut lausettaan, koska nyt hän tiesi, että oli nähnyt oikein ja osasi myös sanoa, mistä yhtäkkinen lumipyörre johtui. Häntä hymyilytti suden tepastellessa hänen luokseen ja purressaan ranteiden ympärillä olevat köydet poikki. Lucius hieraisi ranteitaan suden lähtiessä kulkemaan kohti rantaa ja hän lähti tämän perään.
Rannalla oli yhtä tyyntä kuin viimeksikin Luciuksen viimein tullessa sinne ja hän käveli suden viereen ja istui lumeen.

Cuz everything I want - is everything that's here
And when when we're all together - there's nothing to fear


Kaikki tuntui pitkästä aikaa taas rauhalliselta; Luciuksella ei ollut mitään mielen päällä, kukaan ei jahdannut häntä ja hän oli paikassa, missä saisi olla rauhassa. Huolta huomisesta ei ollut eikä hän halunnut miettiä mitään muuta kuin sitä hetkeä, koska se oli se, missä hänen kuului ja oli hyvä olla.

And wherever I wander - the one thing I've learned
It's to here - I will always.... always return



A/N: Puumerkin jättäminen ilahduttaa aina ficcaria, jos on jaksanut lukea ja ficci on herättänyt ajatuksia :)
« Viimeksi muokattu: 28.11.2014 18:44:42 kirjoittanut zougati »


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Vs: Kuinka kaunis ja arvaamaton luonto voikaan olla
« Vastaus #1 : 20.08.2009 23:23:45 »
Huu. On sitä kiva yrittää kommentoida sillon kun käy aivoineen ihan hitaalla. Yritetään nyt kuitenkin, kun kerran luinkin.

En nyt sanoisi tätä tylsäksi, vaikka niin yritit minulle kovasti väittää, mutta sanotaanko nyt myönnytykseksi, että kohtuullisen hidastempoinen ja draamallinen tarina, joka nyt ei välttämättä kaikkia kiehdo. Tuo susi oli niin sympaattinen, ottaisin sellaisen heti itselleni lemmikiksi, ellen tietäisi, ettei todellisuudessa sudet ole niin mukavia kuin koirat. Toisaalta, en ole kyllä oikein koiraihmisiäkään, joten on jo siinä mielessä ihmeellistä, että tykästyin tuohon suteen aika paljon. Ois aika kivaa jos ois hukka, jolla sais haavat nuoltua mäkeen^^

Nyt kyllä tämän kommentin taso on liian alhainen, joten yritän paikata kertomalla jotain olennaisia mielipiteitä tekstistäsi:
Ensinnäkin olin hiukan hämmentynyt juuri Luciuksen käytöstä tässä ficissä. Tietysti kun Voldemort on tässä ensimmäisen kerran kukistunut, niin on oletettavaa, ettei kaikki ole ihan ennallaan ja että Luciuksella on erilaiset persoonallisuuden piirteet esillä, mutta silti minusta tuntui vähän epämalfoymaiselta. En tiedä mistä se johtuu, mutta johtuupa kumminkin. Ei tämä kuitenkaan liikaa häirinnyt, vaati vain pientä uudelleen asennoitumista, ja on varmaan oman kaavoihini kangistumiseni tulosta.

Taustatarina oli äärimmäisen uskottava, mietinkin toisinaan Pottereita lukiessa, että miten se maailma muka yhdessä päivässä paratiisiksi palasi vuosien kauhun jälkeen. Lisäksi on äärimmäisen oletetavaa, ettei entisillä kuolonsyöjillä ollut moneen vuoteen kauhean helppoa. Jotenkin oli vain ihana lukea miten Lucius rämpi vammoineen lumessa ;D Joko olen sairas tai muuten vain vinksallani, mutta minusta on jollain tapaa nautittavaa lukea kivusta, särystä ja tuskasta, ja mitä realistisempana, sen parempi. Ja minusta tuo lumessa rämpiminen oli virkistävällä tavalla mukavan yksityskohtainen.

En nyt oikeasti keksi mitään järkevää sanottavaa. Aika hieno ficci, olisi tämä nyt useammankin kommentin ansainnut. En ole tuota kappaletta kuullut, niin en osaa sanoa miten melodia sopisi fiilikseen, mutta sanat täydensivät tekstiä oikein hyvin. Kuvan tunnelma tuli taas hyvin esille, tuntui lukiessa elävästi siltä, että tiesin millaisessa ympäristössä seikkailtiin.


Kiittäen: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Vs: Kuinka kaunis ja arvaamaton luonto voikaan olla
« Vastaus #2 : 10.03.2010 15:54:25 »
jossujb, ihanaa, kun kommentoit :D Noh, moni mieltää hidastempoisen draaman tylsäksi ja sellaisen minä tämä oletin olevan, mutta hyvä, jos tämä ei ihan tylsä ollut ^^ Lucius mielletään yleensä hyvin, noh, mitenkä sen nyt sanoisi, kolkoksi, jäykäksi ja hyvin... malfoymaiseksi : 'D mutta rakastan kirjoittaa miehestä monista eri näkökulmista ja varmaan tarinan taustan takia hänestä juuri tulikin tuollainen kuin tässä oli.
Olen samaa mieltä sinun kanssasi, tykkään lukea tuskasta :D Se on realistinen asia ja hyvin usein se unohdetaan kuvata, kun olisi tarvis. Ja ihana kuulla muutenkin, että taustatarina ja kuvailu toimivat. Mietin itsekseni tuota maiseman kuvailua, kun halusin siitä tarkan, ettei se mene liiallisuuksiin... Ja velhomaailma ei taatusti selvinnyt ihan silmänräpäyksessä tapahtuneesta. Itse tykkään vielä lukea/kirjoittaa vähän ränsistyneestä ja kaaoksellisesta maailmasta, joka ei ehkä edes palaa ennalleen. Kiitoksia ^^


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100