Nimi: Ennen aamuyön syvien unien kuiskintaa
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Regulus
Tyylilaji: Kaiho (angstisöpöys)
Varoitukset: Insesti // Herkku lisäsi puuttuneen varoituksen ja nosti ikärajaa
Vastuuvapautus: En omista hahmoja. En saa rahaa. Teksti on minun.
Yhteenveto: Jouluyö. Regulus tietää, Sirius tietää. Ulkona sataa lunta.
Alkusanat: FF100, aiheella Sirius/Regulus; sanalla lumi.
-
Sirius. Yö. Ikkuna.
Kostea brittiläinen lumisade valuu lasia vasten. Hän on nostanut polvet rintaansa vasten ja kietonut kädet tiukasti jalkojen ympärille. Jouluyö, juhlayö.
”Sirius? Mitä sinä katsot?”
”Tähtiä”, hän toteaa keskittyneenä. Lysähdän lattialle ikkunalaudan alle. Hän ei jatka, mutta voin kuvitella kuinka hän laskee tähtiä: rakastaa, ei rakasta.
”Oli vähän hankalaa”, totean lopulta, ja voin kuvitella kuivan hymyn joka kohoaa hänen huulilleen ennen sanoa.
”Vähän, niin.” Hän kuulostaa yllättävän vakavalta.
Kai minäkin kuulostaisin jos päälleni olisi heitetty viiniä.
”Muistatko, kuinka lapsena tehtiin lumienkeleitä?”
”Muistan.”
”Tule sitten”, hän sanoo, ja johdattaa minut ulos läpi nukkuvan talon. Pihalla hän kaatuu lumeen. Minä kaadun perässä. Hän tekee enkelinkuvia. Minä toistan perässä senkin.
”Lumi on märkää”, huomautan. Hän ei vastaa.
Enkeleiden jälkeen suuntaamme terassin jäisille penkeille. Hän hieroo käsiään yhteen, ja minä ojennan omat lapaseni sanaakaan sanomatta.
Teemme lumiukon. Se on suuri, ja rakennamme sille vihaisen ilmeen. Sirius kyllästyy nopeasti.
Kun palaamme sisään, kuljemme keittiön kautta. Hän kaataa viiniä kahteen lasiin. Vaikka hän ojentaa toisen minulle jo rapuissa, seuraan häntä takaisin hänen huoneeseensa.
”Luuletko, että asiat voivat jatkua näin?” kysyn, ja vastaus pelottaa. Koulu alkaa muutaman viikon päästä.
Hän miettii vastausta.
”En ole varma.”
Juotuamme viinin jätämme punertavat lasit lattialle ja asetumme märissä vaatteissamme makuulle hänen vuoteelleen.
”Olisiko epähienoa riisua sinut? Sinulla mahtaa olla kylmä.”
”Ei, ei kai se olisi.” Ääneni on käheytynyt, ulkoilusta.
Hän riisuu minut. Minä riisun hänet. Alaston vartalo vasten minua on viileä. Hänen silmänsä ovat surulliset.
”Sinä olet minun paras veljeni.” Hänen äänensä on sydäntäsärkevän vakava. Naurahdan tunnelmaa keventääkseni.
”Ja ainoa.”
Hänen hymynsä pehmenee, ja hän pörröttää hiuksiani.
”Sirius”, sanon. ”Minua pelottaa.”
Hän kietoo kätensä harteilleni.
”Olit missä vain, tiedä, että minä välitän sinusta.”
”Niin. Aina tiedän”, myöntelen vaikken varma olisikaan. Kiedon itseni tiukasti hänen ympärilleen, ja hän henkäisee. Lämmöstä. Hän työntää kätensä niskahiuksiini, ja minua väsyttää. Hetken kuluttua hän nousee vuoteesta ja vetää suuren paitapuseron ylleen.
Katselee minua hetken. Katselen häntä puoliavonaisin silmin.
”Nuku sinä vain”, hän sanoo ja asettuu takaisin ikkunalaudalle. ”Minä valvon untasi.”
Kun aamulla herään, jäljet ikkunalaudalla ovat peittyneet lumeen.
