Title: Pala rauhaa
Author: FractaAnima
Genre: fluffy, draama
Rating: K11 (kaiken varalta, kiroilun takia lähinnä)
One-shot
Osallistuu haasteeseen ‘Paritukset nimettömillä henkilöillä’.
A/N: Jos jää vaivaamaan millä parituksella itse tämän ajattelin, heitä yksärillä =)
Pala rauhaa
Hän istui suoraan edessäni. En uskonut itseäni, en silmiäni, enkä mitään muitakaan aistejani. Eihän hän voinut istua edessäni. En tosin laittanut millään tavoin pahakseni sitä, että hän oli siinä, mutta miksi? Ei hän oikeasti kaiken jälkeen voinut istua vain hiljaa. Miksi olisi istunut? Hän katseli hiljakseen ympärilleen ja oli kuin ei huomaisikaan minua. Hän vihasi minua, mitä helvettiä hän nyt teki minun edessäni?
Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Hetken oloni oli rauhaton, mutta päätin pysyä hiljaisena ja katsella, miten hän aikoi jatkaa tilannetta.
Vartin istuttuani aivan hiljaa, vain muutaman metrin pojan edessä, en ollut saanut yhtään ainutta vilkaisuakaan kohtaani. Aloin todella miettiä jo, oliko päässäni jotain vikaa? Ei kukaan vihamies olisi samassa huoneessa omansa kanssa, eikä edes katsoisi tätä. Ei minkäänlaista vihaista mulkaisua edes.
Hän kaiveli laukkuaan ja levitteli papereitaan lattialle hymyillen pienesti. Hän ihan oikeasti hymyili. Se oli jotenkin erikoista. Sai minutkin hymyilemään. Yritin silti pitää naamani peruslukemilla. Eihän sitä hetken hiljaisuuden jälkeen voi kaikkia esirippuja laskea, eihän? Katselin salaa hänen papereitaan sivusilmällä. Ne olivat täynnä hänen koukeroisen kaunista käsialaansa.
Yhdessä keskikokoisessa lappusessa oli paljon sydämiä ja jokin teksti keskellä, mutten nähnyt sinne asti. Panisikohan hän pahakseen jos menisin hieman lähemmäksi, vai rikkoisinko silloin tämän hiljaisen yhteisymmärryksen. En tiennyt, enkä uskaltanut kysyä, rikkoa hiljaisuutta, mutta tuon nimen tahdoin silti nähdä. Paloin halusta. Ei sillä, että olisin mustasukkaiseksi alkanut, ei, mutta olisihan se kiva tietää. Olin vain utelias.
Lopulta nousin ylös. Olin liian kärsimätön. Sen oli varmasti aiheuttanut tilanteen kummallisuus. Ei tällaista oikeasti voinut tapahtua. Ei edes Tylypahkassa ja vielä kirjastossa. Nousin lattialta verkkaisesti ja hiivin askel kerrallaan lähemmäksi. Yksi muistiinpano papereista liikahti kosketuksestani.
“Ku-kuka siellä?” hän katseli ympärilleen vimmatusti. Mitä helvettiä? Nyt menee liian pitkälle.
“Krhm” minä ryin ja tajusin, ettei hän todella nähnyt minua. Katsoin alas hämmentyneenä. En muuten nähnyt minäkään. Niin tietysti, olin unohtanut näkymättömyysviitan ylleni. Saamari.
Mutta silloin tajusin, että nyt voin vapaasti astella katsomaan tuota sydämin kehystettyä paperia. Kunhan vain onnistuisin liikkumaan ääneti ja liikuttelematta enää yhtäkään paperia. Hän oli nimittäin rauhoittunut jo. Mutisi jotain väsymyksestään, poika raukka.
Astelin vakain askelin hänen taakseen ja kurkotin katsomaan paperin palaa vain nähdäkseni oman nimeni. Mitä, siis oman nimeni? Okei, nyt olin jo varma mieleni järkkymisestä. Sekavuudessani potkaisin vahingossa poikaa selkään. Hän huudahti pienesti ja käännähti ympäri. Pojan katse oli polvieni kohdalla. Hän todella istui lattialla, kahden kirjahyllyn välissä. Juuri niiden hyllyjen välissä, joiden väliin minä olin paennut maailmaa, omaan hiljaisuuteeni, hakemaan palan rauhaa.
Yhtäkkiä huomasin jo istuvani pojan vieressä ja tarttuvani hänen sulkakynään. Poika seurasi silmät selällään ilmassa leijuvaa sulkaansa. Tarrasin pieneen pergamentin palaan ja aloin raapustaa siihen hätäisesti muutamaa sanaa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä olin tekemässä.
‘Jäätkö seuraani jos näytän itseni?’ poika luki tekstin ainakin kolme kertaa, ennen kuin katsoi suurin piirtein suuntaani.
“Kuka oikein - olet?” Jatkoin vain kirjoittamista. ‘Lupaa tai lähden, etkä saa tietää’ Aioinko tosiaan näyttäytyä? En tiennyt sitä itsekään.
“Mitä - “ käteni värähti jo lapulle ja poika säikähti sulkansa hytkähdystä.
“Minä - lupaan” poika huokaisi, mutta ei näyttänyt piiruakaan helpottuneemmalta.
“Hyvä” kuiskasin hiljaa hänen korvaansa, tarrasin häntä leuasta, nostaen samalla viitan pois yltäni.
Poika oli sulkenut silmänsä, hän oli niin peloissaan. Nyt en voinut enää perääntyä, vaan painoin huuleni hänen viileille huulille. Hän hätkähti hieman, mutta rentoutui piakkoin. Suudelma jatkui ja syventyi, mutta hän ei avannut silmiään. Niin minäkin uskalsin sitten sulkea silmäni ja nauttia hetkestä, siitä täydellisestä suudelmasta.
Yhtäkkiä suudelma lakkasi. Avasin silmäni ja törmäsin hänen hölmistyneeseen katseeseensa. Hän ei ollut järkyttynyt, hän ei näyttänyt siltä, että aikoisi pinkoa karkuun hetkellä millä hyvänsä. Hän oli vain yllättynyt ja pahasti. Minä hymyilin hänelle pienesti, kunnes hän vastasi hymyyni.
Otin hänet syleilyyni ja heitin viitan yllemme.
“Annathan minulle vielä palan rauhaa?” kysyin ja hän suuteli minua.