supersaana: Et taida enää olla lukemassa tätä, mutta kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitos näin kymmenen vuotta myöhässä ihanasta kommentistasi. <333 Muistan, että tää ficci tuntui jostain syystä ihan kauhean nololta, ja varmaan siksi olen vain halunnut hautautuvan jonnekin sivulle 20845.
A/N: Tämä on mun ihan eka ficci, melkein 10 vuotta vanha, ja monen vuoden ajan vähän naurettavassakin itsekritiikin lätäkössä velloessani mua on hävettänyt liikaa edes avata koko tekstiä. (Ja nyt mua hävettää, kun en ole vastannut noin ihanaan kommenttiin.) Nyt mietin, että kehtaako tätä edes liittää listaukseeni "jouluficcien" kokoelmaan, ja kävin sillä ajatuksella lukemassa. Yllätyin, koska vaikka olenkin kirjoittajana (toivottavasti) kehittynyt ja tässä on joitakin mua nykyisellään ärsyttäviä maneereita (kuten helevetin pitkät virkkeet), pidin tätä hauskana, söpönä ja virkistävänä edelleen!
Ja huomasin kauhukseni, että en oo missään vaiheessa julkaissut sitä kolmatta osaa! Onneksi se kuitenkin vielä koneelta löytyi, ja nyt päätin ihan vaan omaksi ilokseni julkaista senkin. En antanut vuoden 2017 itseni puuttua vuoden 2008 itseni tekemiin valintoihin, eli tätä ei ole siis ollenkaan editoitu. Ja koska vuonna 2008 en näköjään vielä ollut tajunnut center-tagin hienoutta, on muotoilukin nostalginen!
Tässä siis vielä yksi luku jouluista fluffya sugaredin kynästä vuodelta 2008!
Kolmas lukuOli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun minut oli jätetty lumihankeen itkemään seuranani vain pakkasherra ja Rääkyvän röttelön aaveet. Lähestyvää joulua ei voinut olla huomaamatta, sen verran kovaäänisinä perinteiset joululaulut käytävillä kaikuivat ja sen verran voimakkaina tuntuivat Tylypahkan keittiöstä pelmahtelevat herkulliset jouluruoan tuoksut. Niin oppilaiden kuin opettajienkin kasvot loistivat kilpaa kultaisten joulupallojen kanssa, ja yleinen mieliala oli korkealla Päivän Profeetan aina vain masentavemmiksi käyvistä otsikoista huolimatta.
Istuimme Marjorien kanssa sinisen, vakosamettisen sohvan upottavissa syvyyksissä ja tuijotimme takkatulta. Oloni oli pitkästä aikaa raukea ja huoleton. Oleskeluhuoneen nurkasta kuului vaimeita huudahduksia ja parahduksia, kun ensiluokkalaiset pelasivat räjähtävää näpäytystä. Cho Chang ja häntä uskollisen koiranpennun lailla seuraava Marietta Edgecombe selailivat MeNoitia, ja tasaisin väliajoin heidän suunnaltaan kuului hillittömiä naurunpuuskia.
"Olet jo unohtanut hänet, vai?" Marjorien vaimea ääni rikkoi välillämme vallinneen uneliaan hiljaisuuden, ja hän käänsi tarkentuneen katseensa tulenliekkien leikistä minuun.
Olimme tunteneet toisemme jo niin pitkään, ettei minun tarvinnut kauaakaan miettiä otsa rypyssä, ennen kuin tajusin, mitä hän ajoi takaa. Hän oli oikeassa, kuinkas muutenkaan. En ollut enää yksi niistä epätoivoisista tytöistä, jotka kerääntyivät huulet törröllään toisiaan tuuppivaksi rykelmäksi Lipetitin oviaukkoihin ripustamien mistelien alle joka ikinen kerta, kun Malfoy saapasteli nokka pystyssä ohitse. Odotin suukkoa ihan toiselta luihuiselta, mutta sitähän ei Marjoriekaan tiennyt.
"Niin kai", mutisin välttelevästi tarkistettuani, että viereisessä nojatuolissa istuskelevalla Padma Patililla oli parempaa tekemistä, kuin kuunnella meidän keskusteluamme.
"Olen saanut miehistä tarpeekseni", jatkoin yrittäen kuulostaa kaksilahkeisten suhteen kokeneemmalta kuin olinkaan.
"Niinhän sinä aina sanot", Marjorie kiusasi ja tuikkasi minua kipeästi kylkeen. "Haikailet kuitenkin jo nyt jonkun perään, et vain kehtaa myöntää, että olet yksinkertaisesti hulluna poikiin."
Marjorie oli sitten aina oikeassa.
******
Opettajat olivat päättäneet antaa meille aikaisen joululahjan, eivätkä olleet enää muutamaan päivään rasittaneet välkkyvien jouluvalojen sekoittamia aivojamme läksyillä. Kalkaros oli poikkeus säännöstä, oikea vastarannankiiski, joka ei välittänyt, vaikka saikin oppilaiden vihat niskoilleen. Olin tuudittautunut väärään turvallisuudentunteeseen ja unohtanut kirjoittaa kolmen jalan esseen anteeksiantamattomista kirouksista, mistä entinen juomamestari sai syyn jättää minut jälki-istuntoon syyslukauden viimeisenä iltana. Olin joka tapauksessa ilmoittautunut viettämään joululoman koululla ministeriön leivissä töitä paiskivan isäni kiireiden vuoksi, mutta olisin kuitenkin halunnut viettää illan jossain muualla kuin pimeässä loukossa, jota Kalkaros kutsui työhuoneekseen.
Taivas oli jo sysimusta, kun raahustin kynttilöin valaistua käytävää pitkin alas, aina vain alemmas, kohti Kalkaroksen valtakuntaa. Koputin paksuun tammioveen tasan kahdeksalta. Mustaan verhoutuneen professorin koukkunokka ilmaantui ovenrakoon ja pujahdin sisään miestä katsomatta.
"Iltaa, professori Kalkaros", tervehdin. Onnistuin kaikesta Kalkarosta kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta kuulostamaan siltä, etten olisi keksinyt mitään verrattomampaa talvi-illan ratoksi kuin jälki-istunnon hänen valvonnassaan. Kohotin katseeni tummuneista lattialaudoista ja jähmetyin sekunnin murto-osaksi paikalleni. Ovea vastapäisellä seinällä, Kalkaroksen työpöydän edessä kyyristeli Gregory Goyle. Punastuin hiusmartoa myöten ja laskin taas katseeni. Kalkaros, joka ei ilmeisestikään ollut mikään loistava ihmistuntija, ei huomannut mitään, komensi vain minut istumaan Goylen viereen.
"Ikävä kyllä minä en itse voi tänä iltana olla paikalla valvomassa jälki-istuntoanne", vahakasvoinen opettaja aloitti. Tuskaisesta irvistyksestä päättelin hänen olevan aidosti pahoillaan, mutta tulkitsin sen johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän päässyt hengittelemään valkosipulia niskaamme ja tuijottelemaan meitä murhanhimoisesti.
"Olen saanut kutsun professori Kuhnusarvion jouluillallisille", hän tarkensi. Mietin, yrittikö hän kenties kalastella myötätuntoa uskoutumisellaan, mutta minä en ollut lainkaan pahoillani siitä, että pääsisin katselemasta Kalkaroksen naamataulua.
"Toivottavasti teillä on oikein hauskaa, professori", toivotin hunajaisella äänellä. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Kalkaros olisi huomannut pilkkaani, sen verran pahasti hän minua katsoi käännähtäessään musta kaapu hulmuten kohti ovea.
"Teidän tehtävänänne on puhdistaa nuo", hän nyökäytti päätään lasipullojen ja -purkkien peittämän ruosteisen tiskialtaan suuntaan, "ja järjestää ne sitten tuohon kaappiin käyttötarkoituksen mukaan." Tuhahdin harmistuneena, sillä Kalkaroksen osoittama kaappi oli typötyhjä ja vailla nimilappuja. Joutuisimme siis kaiketi samoilemaan professorin liejuisissa sielunmaisemissa yrittäessämme arvailla, mille paikalle mikin purnukka kuului.
"Tulen takaisin kahden tunnin päästä. Jos ette ole silloin valmiita, tulette takaisin jouluaattona ja saatatte työn päätökseen", hän ärähti, astui käytävään ja pamautti oven takanaan kiinni niin, että sammakonkutu- ja liskonsilmäpurkit kilisivät hyllyillään. En voinut olla toivomatta, että Kalkaroksella olisi oikein,
oikein hauskaa Kuhnusarvion kesteillä.
Vilkaisin ujosti Goylea, ja hän vastasi katseeseeni ilmeettömänä. Astuimme lähes tasajalkaa seniltaisen projektimme eteen ja kuten kuukausia sitten yrttitiedon tunneilla, jaoimme nytkin hommat sanaakaan sanomatta. Tuijotin hetken oksennus kurkussa tiskiläjää. Yhden pullon pohjalta kohosi ohut, rikinkatkuinen savuvana, erään kookkaan purkin reunat taas olivat jonkin samean, kokkareisen tahnan peitossa. Goyle tarttui ensimmäiseen käteen osuneeseen astiaan ja alkoi kaapia vihreän hyytelön jäänteitä altaaseen. Tiukasti yhteenpuristetuista huulista päätellen hänkin pelkäsi ruoansulatuselimistönsä reaktiota.
Väänsin kirskuvan hanan auki (putkiston vastalauseet kielivät, ettei Kalkaros ollut juurikaan viettänyt aikaansa tiskin parissa) ja juoksutin likaisenkeltaista vettä altaan pohjalle. Tartuin tunnollisesti juuriharjaan ja aloin jynssätä pinttynyttä sotkua astioista sitä mukaa, kun Goyle niitä minulle ojensi. Syvässä hiljaisuudessa vietetyn puolen tunnin kuluttua oikealla puolellani kuivui kymmenittäin ruostehiutaleiden täplittämiä liemipulloja. Vasta, kun tartuimme karheisiin puuvillapyyhkeisiin, jotka Kalkaros oli huomaavaisesti viikannut tiskialtaan reunalle, ja aloitimme operaation toisen osan, Goyle avasi suunsa.
"Et sinä ole säälittävä, McEvoy."
En sanonut mitään. Tuijotin vain käsiäni, jotka kiillottivat säröreunaista taikajuomapulloa entistäkin kiihkeämmin. Olin jo melkein antanut hänelle anteeksi, olin jo melkein unohtanut. Miksi hän ei voinut vain pitää suutaan kiinni, sadattelin mielessäni, mutta ääneen en lausunut tavuakaan.
"Ehkä minä olin vähän mustasukkainen", hän jatkoi tyynesti, ihan kuin olisi puhunut epäonnistuneesta kokkausyrityksestä tai vähän ikävänlaisesta säästä.
"Mutta Malfoy sanoi oikeasti sinusta niin. Hänestä olet ruma ja tylsä."
Goyle ärsytti minua hetki hetkeltä enemmän. Olin jo päässyt ah-niin-ihanasta Draco Malfoysta yli, mutta se, että joku tosiaan piti minua rumana, tyhmänä ja sinisilmäisenä idioottina, ei ollut mitenkään itsetuntoa hivelevää. Aivan kuin olisin tarvinnut muistutusta noista nöyryyttävistä sanoista.
"Mutta minusta sinä et ole ruma ja tyhmä."
Nuorukaisen syvältä kumpuava ääni jäi kuitenkin minun kauniin "turpa kiinni"-kehotukseni alle, ja hänen sanansa menivät minulta täysin ohi. Yllättäen poika ei laukonutkaan lisää karkeita julmuuksia vaan jäi ilmeisesti odottamaan jonkinlaista reaktiota. Kelasin nopeasti nauhaa taaksepäin, ja kun tajusin, mitä hänen suustaan oli juuri äsken päässyt, tunsin punastuvani kynsinauhojani myöten. Änkytin jotain typerää, joka kuulosti jopa omissa korvissani enemmän peikon ähinältä kuin romanttiselta runonlaulannalta, mutta Goyle vaiensi minut. Hän laski suuret kouransa vyötärölleni ja kumartui suudellakseen minua. Minä nousin vastaavasti varpailleni ja yritin näyttää sirolta ja suloiselta. Huulemme olivat enää parin senttimetrin päässä toisistaan. Vihdoin Goyle suostui noudattamaan käsikirjoitusta!
Sen sijaan se, mitä seuraavaksi tapahtui, ei sopinut minun alkuperäiseen käsikirjoitukseeni alkuunkaan. Tuskin kukaan täysijärkinen kirjoittaisi kohtausta, jossa tonttulakkiin ja puurotahraiseen joulupukin partaan sonnustautunut Severus Kalkaros astuu huoneeseen kesken filmin kliimaksin!
Kun arvoisa professori näki minut ja Gregory Goylen toisiimme takertuneina (olkoonkin, että tiskit hohtivat puhtauttaan), hänen kelmeän vahamainen ihonsa sai ikävän ruosteenpunaisen sävyn. Näin hänen vetävän henkeä ja valmistautuvan raivonpurkaukseen, joten koin parhaaksi häipyä mitä pikimmin paikalta. Ensimmäiset sylkipisarat ja vihaa kuhertelevia oppilaita kohtaan tihkuvat sanat sinkoilivat jo polttavina ilmaan, kun livahdin Goyle kintereilläni ulos ovesta.
Askeleeni ja Kalkaroksen etääntyvä raivoaminen sulautuivat kuuloaistia rääkkääväksi sinfoniaksi, kun pingoin eteenpäin ja ylös kohti aulaa, sitten käytäviä ja edestakaisin siirtyileviä portaita pitkin länsitorniin. Viimein pysähdyin henkeäni haukkoen tupaa vartioivan haarniskan eteen. Pihisevää hengitystäni säesti toinen, raskaampi huohotus, ja käännyin ympäri ihmeissäni. Ei kai Kalkaros sentään minua ollut tänne asti jaksanut seurata? Sitäpaitsi, hän olisi nirhannut minut ensin ja tasannut hengitystään vasta sitten.
"Goyle?" älähdin yllättyneenä. "Mitä sinä täällä teet?"
Goyle virnisti ja kohotti tuuheita kulmiaan.
"No, ajattelin, että on ehkä parempi pysyä vähän aikaa poissa maisemista. Kalkaroksen joulumieli ei taida olla kovin vahvaa laatua."
En voinut väittää vastaakaan, joten tyydyin vain kohauttamaan olkiani. Mietin, oliko tulistunut tuvanjohtaja ainoa syy siihen, että hän oli seurannut minua, mutta en kehdannut kysyä.
Koska kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään, ja aloin tuntea oloni
hieman typeräksi siinä seisoskellakseni, aloin tökkiä haarniskaa teräksen peittämään rintaan herättääkseni sen huomion. Metallinen kolina ja ruosteinen kitinä ilmoitti tuvanvartijamme heränneen, mutta ennen kuin ehdin lausua tunnussanaa, Goyle tarttui käteeni. Käännähdin samantien ympäri ja punastuin. Käyttäydyin melko innokkaasti, kun ottaa huomioon, miten olin poikaa muutama viikko sitten kohdellut.
"Lähdetkö huomenna?" luihuinen kysyi ja hymyili tavalla, joka sai sekä sydämeni että mieleni ylikierroksille.
"Vietän loman koululla", vastasin hieman haikeana. Kalkaros ei oikein ollut vaikuttanut tyytyväiseltä työmme laatuun, joten luultavasti joutuisin jouluaattona raaputtamaan kovakuoriaisensilmiä irti lasipulloista sen sijaan, että olisin innosta kikatellen yrittänyt selvittää, mitä lahjapaketteihin oli kääritty. Joulusta oli tulossa kurja ilman ylimääräistä jälki-istuntoakin: Marjorie kun lähtisi aamulla takaisin Lontooseen.
"Minäkin", Goyle sanoi. Hänen hymynsä levisi hölmöksi virnistykseksi, johon en voinut olla vastaamatta vähintään yhtä hölmösti.
"Tavataan siis kahdeksalta jouluaattoiltana tyrmissä. Vain sinä, minä ja Severus Kalkaros."
******
Katselin haikeana sivusta, kun Marjorie pakkaili tavaroitaan. Tiesin, ettei hän halunnut kääntää veistä haavassa, vaan yritti näyttää mahdollisimman innottomalta. Minun kävi häntä hieman sääliksi, hänen olisi pitänyt hyppiä ja kiljua posket punaisina ja kasvot loistaen. Kerroin hänelle edellisen illan välikohtauksesta – jättäen tosin mainitsematta kaiken, mihin liittyi minun ja Goylen välinen elektrisiteetti, ja nyt hän tietenkin uskoi, että olin viettävä koko lomani Kalkaroksen valvovan silmän alla synkissä tyrmissä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että tosiasiassa odotin joulukuun 24. päivää, enkä yksinomaan siitä syystä, että Tylypahka näyttäisi upeammalta kuin koskaan ja keittiön tontut panisivat parastaan.
Korpinkynnen oleskeluhuone alkoi tyhjentyä, kun oppilaat valuivat aulaan lähtövalmiina. Marjorie loikkasi sohvan yli luokseni, ja syyllisyys pisti rinnassani: hänen vihreät silmänsä kimaltelivat kyynelistä.
"Älä nyt, ihan hauskaa minulla varmaan on. Enhän minä nyt sentään yksin jää", totesin vaivaantuneena ja taputin ystävääni selkään. Jotenkin kummasti roolit olivat vaihtuneet: hänenhän olisi pitänyt lohduttaa minua eikä toisinpäin!
Marjorie vain nyyhkytti ja valutti räkää kaapuni olkapäälle.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoin eteishallissa ja näytin eksyneeltä. Marjorie oli ollut viimeisten McGarmiwan takkatulen liekeissä hormiverkkoon humahtaneiden joukossa, mutta nyt olin aivan yksin. Tai no, en
aivan yksin, sivummalla joku kolmasluokkalainen puuskupuh vaihtoi kiusaantuneena jalkaa ja rappusten juurella istui pari viimeisen luokan rohkelikkoa. Vihreää ja hopeaa ei näkynyt missään.
Koska parivaljakkomme dominoiva osapuoli ei ollut kertomassa minulle, mitä tehdä, aloitin päämäärättömän vaelluksen pitkin linnan käytäviä. Pelko Kalkaroksen kohtaamisesta esti minua astumasta jalallanikaan alakerroksiin, vaikka oikeasti olisin halunnut päivystää Luihuisen tuvan ovella ja odottaa, että Goyle pistäisi nokkansa ulos. Poika ei ollut ollut hyvästelemässä ystäviään, mitä en toisaalta ihmetellyt lainkaan. Mahdoimme molemmat toivoa Draco Malfoylle kylmää ja kurjaa joulua.
Kuljeskelin ristiin rastiin rappusissa. Ohikulkiessani loitsin parille patsaalle uuden ilmeen, jonka jouluisuudesta olisi Kalkaroskin ollut kateellinen pukinparrassaan ja tonttulakissaan. Minun joulumieleni oli kuitenkin pohjalukemissa. Tylypahka oli jännitystä ja salaisuuksia täynnä, mutta nyt kun siihen olisi ollut tilaisuus, ei minua huvittanut niitä tutkia. Ehkä minun olisikin pitänyt vaatia Marjorieta jäämään räkä valuen ja silmät kyynelissä.
Seisoskelin parhaillaan erään mahdottoman ruman, kyttyräselkäistä noitaa esittävän patsaan edessä miettimässä, miten se parhaiten kuvastaisi joulun henkeä, kun kuulin matalan yskäisyn selkäni takaa.
"Terve, McEvoy."
Minun ei tarvinnut arvuutella, kuka taakseni oli hiippaillut, joten käännyin suu hymyssä ympäri. Goylehan se siinä, kädet syvällä tummien farkkujen taskuissa ja höpsö virnistys naamalla.
"Terve", vastasin ja huiskautin kättäni. Ele oli vähän turha, poika kun seisoi kahden metrin päässä.
"Näytät vähän eksyneeltä", hän totesi. Kohotin kulmiani. Mahtoikohan hän tietää, miten orvolta itse näytti ilman Malfoyta ja Crabbea rinnallaan?
"Pakko myöntää, että en arvannut täällä olevan ihan näin tylsää", tuhahdin. Goylen virnistys leveni entisestään ja paljasti hampaat, joiden valkoisuus oli ristiriidassa karkeiden piirteiden kanssa.
"Olen seurannut sinua jo jonkin aikaa, mutta et ole huomannut", hän aloitti ja kääntyi tunnustelemaan noitapatsaan kömpelösti veistettyä pintaa. Hän kaivoi taikasauvansa takataskustaan ja sinisten kipinöiden säestämänä patsas sai enkelin sädekehän pään päälle keikkumaan ja kimaltelevat siivet kyttyrän laelle.
"Aika kiva", sain sanottua hihitykseni lomasta. Goyle työnsi sauvansa takaisin taskuun ja tarttui minua kädestä. Hän ei sanonut mitään, yritti vain saada kiinni katseeni, joka oli samantien painunut kivilattiaan. Poika nosti vapaan kätensä leukani ja alle ja kohotti päätäni niin, että saattoi katsoa minua silmiin. Nostin katseeni, raotin huuliani ja nousin päkiöilleni yltääkseni suukottamaan häntä, mutta ennen kuin ehdimme haparoivaa tunnustelua pidemmälle, meidät keskeytettiin jälleen julkeasti. Kun yläpuoleltamme alkoi kuulua rohisevaa hengitystä ja mutinaa, ensimmäinen ajatukseni oli, oliko Kalkaros hankkinut imukuppijalat ja opetellut kävelemään katossa, jotta voisi paremmin häiritä oppilaidensa elämää. Katonrajassa leijui kuitenkin Riesu, joka oli näemmä sekin joulun taian lumoissa: sillä oli päässään välkkyvät poronsarvet, ja meidän katsellessamme se alkoi hoilottaa omaa rivoa versiotaan eräästä tunnetusta joululaulusta.
"Gorilla-Goyle ja Mätäpää-McEvoy!" se rääkyi aarioidensa lomasta. "Loistava pariskunta! Rauhaa ja rakkautta!"
Kun rauhan ja rakkauden sijaan aloimmekin saada päällemme sontapommeja, päätimme yhteistuumin vetäytyä hyvässä järjestyksessä, kädet niskaa suojaamassa ja Riesun pilkkahuudot perässämme kaikuen.
Jo toista kertaa herkkä hetkemme päätyi päättömään juoksenteluun ympäri linnaa ja pistävään hengitykseen.
"Taas kerran meillä kävi huono mäihä", Goyle totesi kun istahdimme keskelle rappusia puuskuttamaan.
"Ehkä joulupukki on laittanut sinut mustalle listalle tai jotain. Ensin sinut keskeyttää harvinaisen ruma joulutonttu, seuraavalla kerralla Petteri Punakuono. Varo vaan, et taida saada lahjoja tänä vuonna", veikkasin hieman vaisusti. Olisi ollut mukavaa, jos olisin päässyt edes kerran tuntemaan Goylen huulet omiani vasten muutamaa sekuntia pidempään.
"No, toivottavasti parempi onni ensi kerralla", poika totesi huolettomasti ja nousi seisomaan. "Nähdään, Hazel", hän huikkasi ja juoksi rappuset ylös. Ennen kuin ehdin lähteä perään, tai edes heilauttamaan kättäni, portaat alkoivat täristä ja siirtyivät matalasti jyrähdellen uuteen suuntaan.
******
Kukapa olisi uskonut, että tulisin joskus odottamaan Severus Kalkaroksen jälki-istuntokutsua kuin kuuta nousevaa. Olin varma, että jouluaattoiltana itse professori olisi juhlimassa Jeesuksen syntymää tuliviskin ja joulutorttujen äärellä, ja hämärä tyrmä muuttuisi romanttiseksi kutupaikaksi. Kutsua ei kuitenkaan kuulunut, ja kun punaisena loimottava kylmä aurinko aattoaamuna nousi, aloin olla jo huolissani.
Laahustin Suureen saliin aamiaiselle kiinnittämättä huomiota yön aikana ilmaantuneisiin mahtipontisiin joulukoristeisiin. Ensiluokkalaiset ihastelivat tuuheita, valtavia kuusia, jotka Hagrid oli jo muutama päivä sitten raahannut yksi kerrallaan salin seinustalle, ja joiden oksilla nyt kimmelsivät antiikkiset, taidokkailla ornamenteilla koristellut lasipallot. Minä vain pureksin aamiaistani happamana.
Aamiaisen jälkeen sulkeuduin jälleen Korpinkynnen tornin ylhäiseen yksinäisyyteen. Istuin nojatuolissa katse hiipuvaan hiillokseen iskostettuna ja pohdin kissa-ja-hiiri-leikkiä, jota Goyle kanssani leikki. Toivoin entistä enemmän, että Marjorie olisi ollut kanssani eikä shoppailemassa Selfridgesilla tai kahvilla Starbucksissa: hän olisi varmasti tiennyt, mitä tehdä. Minua ärsytti tanssia Goylen pillin mukaan, en koskaan tiennyt, mitä hän ajatteli tai halusi. Hän meni ja tuli niin kuin tykkäsi ja jätti minut aina loppujen lopuksi yksin rannalle (tai rappusille) ruikuttamaan. Vähemmästäkin kimpaantuu.
Illalla möngersin vastentahtoisesti alas päivälliselle. Nyt minäkin haukoin henkeäni ihastuksesta: pienet tuikut loistivat kuusten oksilla, kaikki kimalsi kullalta, katosta laskeutui hiljakseen raskaita lumihiutaleita ja ylhäällä avautuva taivas oli sysimusta ja tähtien kirjoma. Pitkät tupapöydät oli lounaan jälkeen siirretty sivuun ja keskelle salia tuotu kahdeksankulmainen pöytä, jonka ääreen oli jotenkin mahdutettu kiikkerät ja eripariset tuolit niille kaikille kahdellekymmenelleyhdelle tylypahkalaiselle, jotka olivat jääneet koululle. En voinut olla miettämättä, oliko näin moni oppilas jäänyt sen vuoksi, että vanhemmat kokivat lastensa olevan paremmassa turvassa Tylypahkassa kuin kotonaan.
Joulupäivällinen oli herkullinen, ja viidennen lammasannoksen ja kaakaokupillisen jälkeen tunsin lämmön leviävän pitkin ruumistani ja vatsani pullottavan kaavun alla. Kohotin katseeni lautasestani, joka tarkan kaapimisen jälkeen oli lähes putipuhdas, ja kohtasin pöydän toisella puolen istuvan Goylen katseen. Hymyilin raukeasti ja näytin varmasti ähkyiseltä puhpallerolta, mutta poika hymyili kaikesta huolimatta takaisin. Kun hän sitten vähän ajan päästä nousi ylös ja toivotettuaan kermakaljaa urakalla nautiskelleille professoreille hyvää joulua, tuntui itsestäänselvältä lähteä hänen peräänsä.
"Jälki-istuntoa ei ole peruttu", äyskähti Kalkaros pöydästä noustessani. Väläytin professorille siirappisen hymyn ja kipitin ulos salista.
Tavoitin Goylen eteishallissa. Tartuin käteen, joka oli melkein kaksi kertaa omaani isompi, ja vedin pojan päättäväisesti perässäni suurten portaiden varjoon.
"Hyvää joulua", sanoin, ja vaikka punastelin ujona, en sentään tuijotellut lattialautoja vaan katsoin Goylea rohkeasti silmiin.
"Kiitos", nuorukainen hymähti ja alkoi kaivella taskunpohjiaan. "Tässä", hän sanoi ja veti esiin kuivuneen, murentuneen mistelin, joka oli kultaisesta narusta päätellen roikkunut jonkin luokkahuoneen ovenkarmissa. "Hyvää joulua sinullekin", hän kuiskasi, nosti mistelin päittemme päälle, veti minut lähemmäs – ja suuteli minua.
"Eiköhän mennä sitten kiillottamaan Kalkaroksen pöytähopeita."
