// Alaotsikko: one-shot
Author: maisamiisa
Title: Mä ikään kuin tykkään susta
Pairing: Kiira/Nicole
Rating: K-11
Beta: none.
Genre: vaikeaa, vaikeaa. Femme. Fluffy? one-shot
Disclaimer: ikiomat hahmot.
A/N: hetken mielijohteesta lähdin kirjoittamaan, osallistuu Elokuvarepliikkihaasteeseen (repla muuten on “kivat sääret”). joo.
”Kivat sääret”, sä kivahdat. Mä vilkaisen sua, enkä kuitenkaan kommentoi mitenkään lausahdustasi. Ei mun tarvitse, mä en aio näyttää sulle, että mä edes kuulin sun sanat.
Mä olen saanut kuulla sääristäni sulta viimeiset kahdeksan vuotta, joka ikinen keskiviikko joka helvetin viikko. Mä näen sut aina keskiviikkoisin treeneissä, ja aina sä huomautat niistä jotain. Arvaa jaksanko mä kuunnella? Loistava arvaus. En todellakaan.
Miksi mä sitten en sano sulle jotain vastaan? Siksi että mä olen niin vitun kusessa suhun. Et sä sitä tietenkään voi tajuta, vaikka jotain ehkä aavisteletkin, mutta miksi sä sen nyt huomaisit, kun elät vaan omassa maailmassas, johon kuuluu sä, Henri ja tietenkin mun sääret.
Onko se mun vikani, että mun sääreni ovat sinivalkokirjavat, pysyvästi. Se on synnynnäistä, eikä siihen voi vaikuttaa. Sä huomautat joka ikinen kerta, kun mut näet, eli joka saatanan keskiviikko. Ja mä olen päättänyt, että mä en aio huomioida sitä enää mitenkään. Vielä kahdeksanvuotiaaksi mä sanoin jotain vastaan, huomautin jotain ivallista sun korkeasta otsastas tai jostain muusta, ja sitten kotona pillahdin itkuun. Sitten mä päätin, että nyt mä en enää aio huomata sun idioottia huomautteluasi.
Sä heilautat pitkän ponnarisi selän puolelle ja kiristät sitä vielä. Sä vilkaiset mua niin vittumaisesti kuin osaat, mä kyyhötän edelleen penkillä. Mä en jaksaisi nousta ylös, en jaksaisi lähteä kuuntelemaan Ninan tsemppausta, en kuuntelemaan sen sille kerralle valitsemaa musiikkia, en mitään. Mä en jaksaisi hengästyä siellä, ja tietää, että mun lahkeeni saattaa nousta sen verran ylös, että sä näet mun sääret, ja tulet sitten jossain vaiheessa mun viereeni huomauttamaan jotain, alkaen isänmaallisuudesta. Kuitenkin mä nousen, otan kassini päältä valkoisen juomapullon ja lähden saliin. Muut on jo lämmittelemässä, kun mä saavun paikalle. Sä tietenkin olet eturivissä, toistat Ninan näyttämiä liikkeitä. Mä heitän pulloni siniselle patjalle seinän viereen ja menen sitten takariviin.
Mä huokaan helpotuksesta, kun treenit on ohi. Mun otsalta valuu hikeä silmiin, se kutittaa. Mä en taaskaan mene suihkuun, vaan käyn kotona. Suihkussa sä saisit loistavan tilaisuuden huomauttaa jotain. Mä vaihdan nopeasti vaatteet, kun sä olet suihkussa, ja vedän kengät jalkaan. Mä juoksen portaat ylös pukuhuoneista aulaan ja astun ulos. Kylmyys alkaa pistellä mun käsivarsiani, mun hupparin hihat on ylhäällä, enkä mä vedä niitä alas. Mua ei kiinnosta.
Mä odotan bussia yli vartin, keskustaan menee tästä ohi tasan kerran tunnissa bussi. Mulla on kylmä, mutta mä en siltikään kaiva laukusta takkia ja pistä sitä päälle. En mä tiedä miksi.
Sitten sä tuut siihen pysäkille. Mä käännän katseeni tiukasti vastapäisen talon ikkunoihin, jotka näyttää pimeydessä kahdelta keltaiselta silmältä. Sä tulet seisomaan mun eteeni ja peität näkymän. Hyvä niin, koska mä en ole koskaan pitänyt kahdesta keltaisesta laatikosta pimeydessä. Mutta toisaalta, en mä sua sitä näkymää halua peittämään. Kenet tahansa muun, vaikka mun luokalla olevan Nikon, joka on ilmeisesti päättänyt puristaa jokaisen meidän koulun tytön persettä ennen ysiluokan loppua.
”Onko sulla jotain asiaakin”, mä kysyn neutraalilla äänensävyllä ja välttelen sun pistävänsinisten silmien katsetta. Mä olen vaikka miten pitkään miettinyt, voiko kenelläkään olla niin kirkkaan siniset silmät luonnollisesti.
”Eipä mulla oikeastaan mitään”, sä sanot ja hymyilet. Mä en tykkää sun ilmeestäsi, se on pelottava bussipysäkin valossa.
Sä seisot edelleen mun edessäni. Mä kohotan katseen sun silmiin. Niiden ilme ei enää näytä niin kovalta, ja mä löydän uusia ulottuvuuksia sun silmien sinestä. Mä ymmärrän taas, miksi mä suhun joskus kauan sitten ihastuin.
”Ootko sä menossa keskustaan?” sä kysyt.
”Joo”, vastaan tylymmin kuin aioin. Ehkä se on kuitenkin ihan hyvä, palasin sentään takaisin maan pinnalle.
”Tuutko mun kanssa kahville?”
”En mä. Pitää mennä kotiin.”
”Joku toinen päivä?”
”Mitä vittua sä musta haluat?” mä kysyn. Aiemmin samana iltana sä olet ollut tavallinen, inhottava ja silti niin rakastettava omalla tavallasi, ja nyt sitten sä alat leikkimään mun kaveriani. Mikä suhun on mennyt?
”En mä susta mitään halua. Mä haluan tutustua suhun.”
”Ja mun pitäisi yhtäkkiä vaan päättää, että joo, lähdenpä kahville sun kanssa, sen jälkeen kun sä olet joka vitun kerta kun nähdään, sanonut jotain mun sääristäni?!”
Sä painat pääsi alemmas. Mä en enää pysty näkemään sun silmiäsi, kun varjot nielaisevat ne.
”Mitä vittua sä musta haluat?!” mä toistan kysymykseni. Mä en osaa yhtään reagoida siihen, miten sä toimit. Sä nostat katseesi, sun silmäkulmassa kimmeltää kyynel. Mä ehdin huomata epäröivän ilmeen sun silmissä, ja sitten sä tulet lähemmäs. Mä peräännyn, mun selkä osuu lasiseen seinään, jonka kylmyys hohkaa hupparin kankaasta läpi. Mä yritän sanoa, että pysyisit kaukana, mutta sanat kuolee mun huulilleni ennen kuin mä saan ne edes kunnolla valmiiksi. Sä tulet vain lähemmäs ja lähemmäs, lopulta sä olet niin lähellä, että mä tunnen sun hengityksen kasvoillani. Se tuoksuu muumilimulta, mä tiedän, että sä juot sitä vähintään pullon päivässä. Ei sulla ole mitään, mikä estäisi; sulla on varaa, sulla on varaa juoda sitä vaikka kellon ympäri, ja samalla tavalla sun kropasta ei näe mitenkään sun kiintymyystä siihen liilaan limppariin. Sä kuulut niihin ihmisiin, jotka voivat syödä pikaruokaa ja juoda limpparia niin paljon kuin sielu sietää, eikä se silti näy missään.
Mitä helvettiä sä teet? Mitä sä edes kuvittelet tekeväsi? Voi luoja, voi luojaluojaluoja. Älä tee sitä. Älä harkitsekaan.
Sä et kuule mun ajatuksieni käskyjä, vaan painat otsasi omaani kiinni. Hälytyskellot alkavat soittaa iloista dlingdlingdlingiään mun päässäni, kun sun kasvot ovat niin lähellä, että jos sun silmiä yrittää katsoa, menee omat kieroon. Sun katseesi on pehmeä.
Mä aistin pelkästään sun silmäsi. Ja sitten pian mun huomioni kiinnittyy muualle, kun sä hipaiset huulillasi nopeasti mun omiani. Iloinen dlingdling vaihtuu mun päässäni nopeaan kilinään, joka yrittää morsettaa mulle, että mun pitäisi nopeasti työntää sut pois ja lähteä vetämään. Sun kehosi mun omaani vasten häiritsee mua, mä en tiedä, miten pääsisin pois tästä tilanteesta.
Sä painat huulesi tiukasti mun omilleni. Mun suuhun maistuu sun mansikkahuulikiilto, liian makea. Mun tekee mieli työntää sut kauemmaksi, päästä pois ahdistavasta tilanteesta, kun toisaalla on kylma lasi, toisaalla sun lämmin vartalosi. Mä haluan pois tästä tilanteesta.
Mikä mulle tuli? Mä en jaksa enää yrittää, vaan annan silmieni painua kiinni ja huulieni päästää sun kielesi livahtamaan mun suuhuni. Ajatuksissani mä vaimennan kilinän ja keskityn suhun.
Kuitenkaan kaikki ei voi kestää ikuisesti, kuten ei myöskään tämä. Mä työnnän sut kauemmas.
”Mikä sulla on?” kysyn sulta.
”Miten niin?”
”Eka sä oot sellainen... sellainen kun aina. Ja sitten...” mun ääneni hiipuu olemattomiin. Sä pudistat päätäsi.
”Tiätsä, Kiira”, sä aloitat, muttet jatka.
”Mitä?”
”No että mä ikään kuin tykkään susta.” Mä katson sua. Sun silmäsi tuijottaa mua, niiden katse pistelee mun ihoani niin kuin pienet neulat mun kasvoillani.
”Älä sano tota.”
”Sanoin jo.”
”Voi vittu tajuatko sä, miltä musta on tuntunut aina, kun sä olet sanonut jotain mun sääristäni?”
”Tiedän”, sä nyökkäät. ”Mä tiedän ihan täydellisen hyvin, miltä tuntuu, kun joka kerta kun joku näkee sut, se puhuu jotain paskaa susta.” Mä jään tuijottamaan sua, sun äänestä tihkuva katkeruus hämmästyttää.
”Mitä sä selität?”
”No sitä, että mä tiedän, miltä susta on tuntunut nää kaikki vuodet.”
”Mistä?”
”Kato mun hiuksia”, sanot. ”Ne on vaaleat. Kato mun kasvoja. Mulla on siniset silmät ja valkoiset hampaat. Kuuntele mun puhetta. Mä puhun suomea brittiaksentilla. Jotkut on päättäneet, että mä olen liian täydellinen tänne.” Sanat tipahtelevat sun suustasi. Jonkun toisen sanomana ne olisivat kuulostaneet omahyväisiltä, mutta ei sun sanomana. Sun äänesi painotukset kertovat, että sä vihaat jokaista lauseesi sanaa, mutta tiedät niiden olevan totta, etkä pääse niistä eroon. ”Mä tiedän hyvin, miltä susta on tuntunut kun mä olen huomauttanut sulle sun sääristä.”
Mä nielen tyhjää, kun näen sun täydellisille poskillesi valuvan kyyneleitä. Mä en ole koskaan ennen nähnyt sun itkevän, ja nyt sä itket.
”Mä olen pahoillani, Kiira”, sä sanot. Muakin alkaa itkettää kun mä katson sua.
”Älä ole.”
”Olenpa. Mä olen ollut aina tällainen paska, ja ihan oikeasti mä vihaan sitä.”
”Ei sulla ole mitään syytä.”
”Onpa. Annatko sä mulle anteeksi?”
”Annan mä.” Mä astun lähemmäksi sua, ja mä mietin, mitä helvettiä mä olen tekemässä. Mä kiedon käteni sun ympärillesi ja painan pääni sun olkapäälle.
”Nicole, kaikki on hyvin”, mä kuiskaan. Sä värähdät etkä sano mitään. Mä suutelen sua poskelle. ”Kaikki on hyvin.”
A/N2: Mä ikään kuin rakastaisin sitä, että joku uskomattoman kultainen ihminen viitsisi kommentoida edes jotain.
