Title: Captive
Genre: angst, romance, songfic
Rating: K-11
Pairing: Sirius/James
Disclaimer: J.K.Rowlingin hahmot, eiks nee? En saa palkkaa. Laulu on Queenin, Who wants to live forever
Summary: "Elä minunkin puolestani, Sirius."
A/N: Jotain oli pakko saada väkerrettyä, kun pitkien ficcien kirjoitus ei nyt jaksa innostaa. Laulu ei ole kuunneltuna kovinkaan hyvä, mutta ihastuin sanoihin. ^^ En ollut ihan varma, meneekö liiaksi angstin puolelle. Olisiko pitänyt laittaa pimeyden voimiin?
CAPTIVE
There´s no time for us
There´s no place for us
What is this thing that builds our dreams yet slips away
from us
Pakkanen oli palannut.
Sirius vapisi hiljaa paikoillaan, kääriytyneenä kaikkiin sellistään löytämiinsä riepuihin. Hänen hengityksensä huurustui hänen kasvojensa edessä ja hän tärisi jokaisella uloshengityksellä. Seinät hohkasivat talven kipeästi purevaa kylmyyttä ja ilma tuntui jäätyneen aloilleen.
Joka ikinen kerta, kun mustiin pukeutunut ankeuttaja lipui hänen hämärän sellinsä ohi, Sirius hautasi kasvonsa riepujen sisään, tunki sormet korviin ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän hymisi hiljaa itsekseen, yrittäen saada itsensä unohtamaan päänsä sisällä kirkuvat syytöksen äänet. Sirius vihasi ankeuttajia, koska ne eivät antaneet hänen unohtaa.
Sirius keinutti itseään hiljalleen edestakaisin, kuin pieni poika painajaisen jälkeen. Sormet olivat kohmettuneet puristamaan riepujen reunoja ja tunto jalkoihin oli kadonnut aikoja sitten. Kaikki muut ruumiinosat olivat kohmettuneet aloilleen, paitsi hänen kuumuutta hohkaava otsansa. Kylmä hiki valui pitkin Siriuksen ohimoa.
"Tässä minä istun", Sirius mutisi ja sai vaivoin liikuteltua sinertäviä, rosoisia huuliaan.
"Sinä... valehtelit minulle... James..." Siriuksen ääni oli heiveröinen ja hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa. Oli niin kylmä, että Siriuksen hegityksen mukana tullut vesihöyry oli jäätynyt huurteeksi yhden rievun nurkkaan, joka oli suhteellisen lähellä Siriuksen kasvoja.
"Sinä lupasit... että ollaan aina yhdessä." Siriuksen kuumeinen mieli etsi Jamesin tuttua hahmoa sellin pimeistäkin nurkista. Sirius käänsi päätään vastapäiseen selliin ja huomasi, ettei eräs vangeista ollut muuttanut asentoaan viimeiseen viiteen tuntiin. Ainoa ihminen Siriuksen lähellä oli jäätynyt paikoilleen.
Hän etsi Jamesia kaikkialta, mutta hänen katseensa sumeni vähän väliä. James ei ollut täällä, vapisemassa hänen kanssaan kylmässä kivisellissä, vaikka oli luvannut.
"Valehtelija."
Who wants to live forever
Who wants to live forever...?
"Sirius! Miksi sinun täytyy olla noin lapsellinen?!", James huusi silmät salamoiden. Hänen kätensä olivat tiukasti puuskassa ja kasvoilla oli myrtynyt ilme.
"Minä en ole lapsellinen!", Sirius huusi takaisin, vähintäänkin yhtä vihaisena. Kiukku tuntui polttavan hänen sielunsa karrelle.
"Minä vain en halua olla aikuinen! Miksi sinun täytyy leikkiä niin aikuista?!"
"Koska me emme ole enää mitään kakaroita! Sinä et ole enää kakara, Sirius! Sä et voi vaan vaihtaa aina tytöstä toiseen. Ne ei oo mitään esineitä!"
"No ei niillä kyllä aivojakaan ole!", Sirius karjui kasvot vihasta punoittaen. Hänen hiuksensakin olivat yllättäen muuttuneet todella sähköisiksi, sillä ne leijailivat hänen päänsä ympärillä. Siriuksen taikuus oli päässyt kuohumaan yli laitojen.
"Niitten pitäis tajuta, etten oo koskaan tosissani!"
"Sä vaan et halua sitoutua! Voisitko sä ottaa ees jotain tosissas?! Mä alan huolestua, ettet sä oo tosissas mun kaveri!"
Sirius jäätyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan vihanpurkauksensa jälkeen huohottavaa Jamesia. Sirius tunsi suunsa jääneen raolleen.
"Mitä sä puhut James?", Sirius kysyi kauhistuneena. Jokin ilkeä tunne kylmäsi hänen rintaansa, juuri siitä kohdasta, jossa hänen sydämmensä tykytti villisti.
"Jos sä et ota mitään tosissa, niin mä en voi olla sun veli", Jamesin ääni oli kova ja vihasta poltteleva.
"Miten mä voin luottaa suhun, jos mä en tiedä otatko sä sun lupauksia tosissas? Mä en halua olla sun veli, jos et oo tosissas."
Sirius tunsi silmiensä kirvelevän. Polttavat kyyneleet yrittivät väkisin tunkeutua ulos hänen silmäkulmistaan, mutta Sirius niiskaisi ja tuijotti Jamesia päättäväisesti. Hän ei aikonut välittää, hän halusi saada Jamesin ymmärtämään, että oli erittäin aikuismaisen vakavasti tosissaan.
Sirius huomasi Jamesin vetävän hämmästyneenä henkeä ja tuijottavan häntä tiiviisti silmiin. Sirius tunsi punan kohoavan poskilleen ja käänsi katseensa vihaisesti muualle. Hän pyyhki silmäkulmansa kaavun hihaan.
"Mä olen tosissani", Sirius kuiskasi ja kauhistui kuullessaan äänensä värähtelevän.
"Mä en ole koskaan ollut enemmän tosissani."
Tämä sai huojentuneen hymyn nousemaan Jamesin huulille. Sirius niiskaisi ja käänsi sitten katseensa takaisin Jamesin silmiin, jotka näyttivät nyt vihaisen ilmeen kadottua sulalta suklaalta.
"Kavereita?", James kysyi ja ojensi Siriukselle pikkurillinsä. Sirius hymyili ja tarttui siihen omalla pikkusormellaan.
"Kavereita. Aina?"
James ja Sirius virnistivät toisilleen leveästi.
"Aina", he sanoivat yhteen ääneen.
There´s no chance for us
It´s all decided for us
This world has only one sweet moment set aside for us
Sirius tuijotti ilmeettömästi vastapäiseen seinään. Aivan kuten joka ikinen päivä sitä ennen.
Ja sen jälkeen.
Sirius olisi kovasti halunnut itkeä, mutta kyyneleet tuntuivat kuivuneen olemattomiin. Hänen sisimpänsä kuitenkin itki jatkuvasti ulos katkeruutta, joka oli sumentanut hänen todellisuuden tajunsa.
Usein silloin, kun ankeuttajat olivat päättäneet mennä kiusaamaan muita vankeja, Sirius uppoutui lämpimiin, hyviin muistoihinsa. Hän muisteli Kelmejä, ihania pikku kepposia, jotka olivat lämmittäneet kaikkien mieliä synkkinäkin aikoina. Hän muisteli Tylypahkan lämpimiä makuusaleja, Suuren Salin lumottua tähtitaivas kattoa, Tylyahon pitkiä kujia, hiipparointia Kielletyssä Metässä ja ennen kaikkea Remusta ja Jamesia. Peteriä hän halusi ajatella mahdollisimman vähän, sillä se sai hänet aina potkimaan vihoissaan kiviseiniä. Hänen jalkansa olivat jo valmiiksi mustelmilla.
Hänellä oli hirvittävä ikävä heitä kumpaakin. Hän kaipasi Remuksen ymmärtäväisiä katseita, lohduttavia sanoja ja sitä luottamusta, jonka hän oli heille tarjonnut. Hän kaipasi jopa Remuksen hehkutusta uusimmista sulkakynämalleista ja kotiläksyjen tärkeydestä.
Jos hän kaipasi Remusta paljon, hän ei voinut edes kuvailla, kuinka paljon hän kaipasi Jamesia. Hän kaipasi Jamesin käsivarsia ympärilleen, hänen pehmeitä, merkityksettömiä sanoja, joita hänellä oli ollut tapana kuiskia hänen korvaansa, kun Sirius oli allapäin. Hän kaipasi eläimellistä, tunteita purkavaa tappelua, joka ei koskaan yltänyt vihanpitoon saakka. Hän kaipasi yöllisiä hiippailuja, hurjia Huispaus harjoituksia ja ennen kaikkea Jamesin pehmeitä suudelmia.
Vaikka James olikin ollut aika lailla ihastunut Lilyyn, hänellä oli ollut myös sellaisia tunteita Siriusta kohtaan, joita hän ei voisi koskaan Lilyyn suunnata. He ymmärsivät toisiaan kuin kaksoset ja täydensivät välillä toistensa lauseita ihan vahingossa.
Siriuksella oli ollut tapana juottaa James humalaan ja suudella häneltä tajun kankaalle tietäen, ettei tämä muistaisi mitään aamulla. Aluksi se oli tuntunut väärältä, mutta hän lohduttautui sillä, että James vastasi aina hänen suudelmiinsa yhtä halukkaasti. Nälkäisesti, rakastavasti. Hän oli aina ujuttautunut koskettamaan Jamesia tämän huomaamatta, haluamatta satuttaa tätä. James ei halunnut häntä selvin päin, sillä järki kävi haluja vastaan. Sirius kuitenkin tunsi Jamesin paremmin, kuin tämä itse.
Who wants to live forever?
Who wants to live forever?
Who dares to love forever?
When love must die
Nyt James oli poissa. Lopullisesti, auttamattomasti poissa, eikä Sirius kestänyt sitä.
Poissa. Poissa. Poissa.
Sirius huusi, potki ja raapi itseään. Hän vihasi kaikkea ja kaikkia sillä hetkellä. Hän vihasi Jamesia, joka oli jättänyt hänet yksin kärsimään. Hän vihasi Lilyä, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan katoavaisen onnen, jonka hän oli löytänyt. Hän vihasi Remusta ja Peteriä. Hän vihasi tätä helvetillistä paikkaa, jossa ankeuttajat imivät hänestä kaikki ne pienet onnelliset muistot, jotka hänellä oli jäljellä.
Mutta eniten hän vihasi itseään, koska ei ollut koskaan uskaltanut avata suutaan. Ylitsevuotava katumus tuntui kamalalta, puristavalta tunteelta hänen rintakehänsä ympärillä. Miksei hän ollut sanonut mitään? Miksei hän ollut kertonut totuuksia, kiertelyjen ja pienten valkoisten valheiden sijaan? Miksi hänen täytyi olla tällainen pelkuri?
Sirius karjui ja viskasi ohuen lian tahriman rättinsä, joka oli joskus etäisesti muistuttanut peittoa, voimiensa takaa päin kiviseinää. Turhautuminen ei ollut mukava tunne. Ei ollenkaan. Sirius ei ollut sellainen ihminen, joka pystyi viettämään tuntikausia, päiväkausia, tai vuosia tietämättä mitä tehdä. Sirius tyytyi kiertämään sellinsä seinänviertä ympäri... ympäri... ympäri...
Hän oli häkkilintu, joka halusi päästä takaisin lentoon.
But touch my tears with your lips
Touch my world with your fingertips
And we can have forever
And we can love forever
"Kuule Sirius?", James sanoi hiljaa, kun he makasivat eräällä kukkulalla lämpimänä, syksyisenä iltana katsomassa tähtitaivasta.
"Hmm?", Sirius kysyi ja nautti silmät ummessa Jamesin kyljen lämmöstä omansa vierellä.
"Tuota... tapahtuiko eilen... jotain?"
Sirius kuuli Jamesin äänessä epäröintiä ja tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin. Eilen, kun hän ja James olivat juhlineet Englannin Huispausjoukkueen voittoa, he olivat taas sortuneet muutamaan kermakaljaan, joka johti muutamaan lasilliseen tuliviskiä. Ja Sirius oli jälleen käyttänyt tilaisuuden hyväkseen, eikä James ollut pannut pahakseen.
Muistiko James jotain?
"Mitä tarkoitat?", SIrius kysyi muka ymmällään. James rypisti kulmiaan ja tuijotti pimenevälle taivaalle samalla, kun Sirius katseli lumoutuneena mustien hiusten leikkiä hiljaisessa tuulessa.
"En muista tarkalleen...", James sanoi ja huokaisi väsyneesti.
"Muistan vain, että... Olin tosi onnellinen jostakin." James naurahti hieman hermostuneesti.
"Ihan kuin joku... olisi suudellut minua. Äh, hankalia nämä muistot." Sirius jäykistyi aloilleen ja James käänsi katseensa häneen.
"Sirius?"
Poika pudisti päätään.
"Olet nähnyt unta", hän sanoi, mutta ei voinut peittää äänensä värinää.
´Olin tosi onnellinen jostakin.´
Sirius tunsi vatsansa kääntyvän ympärilä ja kietoutuvan tiukalle solmulle. Hän virnisteli kuin hullu, siitä ei ollut epäilystäkään.
Forever is our today
Who wants to live forever?
"Selvitäänköhän me sodasta...?", Sirius kysyi hiljaa väistäen taitavasti Jamesin herpaantumattoman tuijotuksen. James käänsi kasvonsa uudelleen kohti taivasta.
"Ehkä."
Sirius nielaisi. Ehkä ei kuulostanut hyvältä.
"Kuule...", Jamesin äänessä oli epäröintiä, "Jos mä kuolen..."
"Mitä?!" Sirius ponnahti istumaan ja tuijotti Jamesia laajentunein silmin.
"Etkä muuten varmasti mene kuolemaan!", hän huudahti ja James pyöräytti silmiään turhautuneena.
"Niin voi käydä. Kaikki on mahdollista."
Sirius nieli suuren liudan vastaväitteitä ja keskittyi kuuntelemaan Jamesin hiljaista ääntä.
"Jos mä... kuolen... Niin pidätkö Lilystä ja meidän lapsesta huolta?"
Sirius tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hän oli unohtanut, että Lily oli neljännellä kuulla raskaana.
"Sirius? Luupaatko?", Jamesin katsen harhaili hänen kasvoissaan ja Sirius kuuli tämän äänestä selvän pelon. Hän pelkäsi Lilyn ja heidän syntymättömän lapsensa takia. Ei Siriuksen, vaan Lilyn.
"S-sirius?", James ääni särähti hänen korvaansa.
"Lupaan, lupaan. Tietysti. Tottakai." Siriuksen ääni kuulosti robottimaiselta jopa hänen omiin korviinsa. Jamesin kasvot rentoutuivat ja hän veti sisäänsä syksyn kirpeää tuoksua.
"Elä minunkin puolestani, Sirius"
Jamesin ääni oli pelkkä kuiskaus tuulessa.
Who wants to live forever?
Forever is our today
Ehkä James oli tiennyt kuolevansa, Sirius ajatteli vihaisesti. James oli tiennyt sen ja käskenyt Siriusta elämään puolestaan. Suojelemaan perhettään. Eikä Sirius ollut pystynyt siihen.
Ainakaan tähän mennessä.
Lilyä hän ei voisi enää auttaa, mutta Harry oli vielä elossa. Jossain tuolla, luultavasti Tylypahkassa opettelemassa vastuulliseksi velhoksi. Siriuksen aivoissa alkoi muokkautua suunnitelma. Ainahan kannatti yrittää, niin Jameskin olisi sanonut, jos olisi ollut siinä, hänen vierellään.
Hän kostaisi Jamesin ja itsensä takia. Peter saisi maksaa teostaan, hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi hän aikoi suojella Harryä. Hän oli varmasti Voldemortin "Murhaa"-listan kärkisijalla ja hyvästä syystä. Pojasta tulisi varmasti yhtä taitava kuin isästään.
Sirius nousi päättäväisesti seisomaan ja hoippui pienelle, kalteroidulle ikkunalleen ja katsoi taivaalla hohtavaa kuunsirppiä ja tähtitaivasta.
"James, kuuletko sinä?", Sirius huudahti ja kohotti kätensä kohti taivasta.
"Minä aion täyttää lupaukseni. Oletko ylpeä minusta?", hän kysyi kovalla äänellä hymyillen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Hän aikoisi tehdä juuri niinkuin oli Jamesille luvannut. Ja kun hän kuolisi, hän olisi täyttänyt Jamesille antamansa lupauksen. Ja kun James olisi onnellinen, Siriuskin olisi onnellinen.
"James, minä elän taas."
Who waits forever anyway?
--------------------------------------
A/N: Kerjään kommenttejanne.
