// Alaotsikko: Seita Parkkolan & Nina Revon sarja
Title: Ja hiljaisuuden tultua
Author: nighteyes.
Fandom: Seita Parkkola & Nina Repo: Kusti & Mikael- sarja
Pairing: Kusti Harju/Mikael Holm (Kristiina Holm/Juha Harju)
Rating: K-11
Genre: Angst! Deathfic; romance.
Chapters: One-shot.
Warnings: Homoseksuaalisuutta, kiroilua, angstia, itsetuhoisia ajatuksia, saattaa aiheuttaa lukijalleen yllättävää halua hakata päätään seinään, tai yleistä pahaa mieltä ja surullisuutta.
A/N: Songfic. Biisinä käytetty Nightwishin upean Last of the Wildsin suomenkielistä versiota, yhtä lailla upeaa Erämaan viimeistä. Eli lyriikat on neron nimeltään Tuomas Holopainen käsialaa ja mielikuvitusta. Kaikki kreditit sinne. Tämä on jonkinasteista taidetta tämäkin, ja Tuomas on mun sankari, joten en yrittäiskään ryöstää sitä copyrighteistaan. Oon jälleen ottanut vapauksia ja antanut Kustin vanhemmille nimet, mutta pitäähän taitelijoilla vapauksia olla, hei.
Omistan tämän saman tien muutamalle henkilökohtaiselle kotimaiselle sankarilleni, kolmelle sellaiselle, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän ficciin (vain ficciin liittyville sankareille ainoastaan siitä syystä, että muuten lista olisi liian pitkä), ja yhdelle sellaiselle, joka ei ole kuuluisa mutta ansaitsisi olla, ja on yhtä kaikki yksi suurimmista sankareistani. Olkoon tämä ficci
Seita Parkkolan,
Niina Revon,
Tuomas Holopaisen
ja Laura L:n.
Ja hiljaisuuden tultua
Parkkola & Repo -fanfic
by nighteyes.
~ * ~ * ~
Unta onko tää, vai
Oli ehkä kulunut liian kauan aikaa, tapahtunut liikaa. Kusti ei tiennyt, oliko se, mitä hän siinä parhaillaan typeryyksissään aikoi tehdä, erityisen järkevää. Mitä hän sanoisi, kun hilseilevä punaiseksi maalattu ovi aukeaisi kitisevillä saranoillaan ulospäin ja työntäisi lunta tieltään, ja – Kusti ei oikein rohjennut ajatella sitä.
Kuolema jossa palata sinne saan missä
Hiidenmaassa ei oikeastaan ollut mitään hänelle. Paikka ahdisti häntä, rintaa puristi ja maa poltti jalkojen alla, vaikka se oli roudassa. Kustille järvenrannan muta oli edelleen punaista Mikaelin verestä, eikä Mikaelin veri ollut top viidessä niistä aiheista, joita Kusti mielellään ajatteli.
Hiillos jo luovuttaa lumen alla
Varsinkaan tätä nykyä.
Tuulilasinpyyhkijät taistelivat urheasti nuoskaluonta vastaan, kun Kioto käänsi rattia ja ohjasi heidän upouuden puhkikäytetyn kaksiovisensa päätieltä pikkutielle, joka oli Kustille ihan vähän liian tuttu. Tien yli juoksi rusakko, Kioto painoi kaasua, mutta elukka oli nopeampi.
”Ootsä nyt ihan varma tästä.” Viidennentoista kerran. Viimeisen kymmenen minuutin aikana. Kusti piirsi sormella huuruiseen ikkunaan. Siinä oli jo SH. Uu, tee, uu ja pee.
”En tosiaankaan”, hän murahti. ”Mut älä huoli siitä. Tuu vaan hakeen mut illalla. Mä oon kuitenkin niiden poika. Ei ne multa päätä pure. Isän kirveskin on sitä terävä ettei se uppoa mihinkään.”
Kioto kohautti kulmaansa ja vilkaisi taustapeiliin. Hetken he istuivat täysin hiljaa, eikä autokaan pitänyt ääntä madellessaan lumen peittämää pikkutietä eteenpäin.
”Sanotaankin, että tylpällä terällä se sattuu enemmän”, Kioto totesi, kun veti käsijarrun päälle.
Kun astun maailmaan
”Kyllä mä selviän.”
Erämaan aikaan
Tuolla he olivat Mikaelin kanssa luistelleet talvella. Mikael oli aina parempi, osasi piruetin jos toisenkin. Kolmoisslutz, kaksoisakseli. Kusti teki takaperin makkaroita, kolmosia, sirklasi, katsoi ihaillen Mikaelin kiitoa jäällä. Nopeaa ja joustavaa. Seuraavissa EM:ssa Suomea edustaisi Mikael Holm.
Tai ehkä vasta muutaman vuoden päästä, Kusti totesi, kun yhtyi Mikaelin nauruun. He olivat vasta niin nuoria. Nuoria, ilman huolia ja mitään. Parhaita ystäviä. Parhaita ystäviä, ja sen vuoksi Mikael Holm joutui muutaman vuoden kuluttua perumaan osallistumisensa Euroopan mestaruuskisoihin murtuneen nenän vuoksi. Diagnoosi: potilaan nenä saanut uuden muodon nyrkkiraudan sitä hiukan muokattua. Se oli sori, ehkä ensi vuonna sitten.
Tää jylhä kauneus ja ääretön yksinäisyys
Kusti puri hammasta, kun ohitti jäisen järven.
Lapsuuteni metsän, taivaan
Isä oli kolannut etupihan niin kuin aina ennenkin. Vajan seinää vasten nousseesta lumikasasta oli jäädytetty liukumäki. Jossakin lojui iloisenkeltainen liukuri, samanlainen, jollaisella Kusti oli laskenut pienenä Juhan kanssa. Paitsi että Juhan ja Kustin liukurit olivat olleet sinisiä, totta kai, sininenhän oli poikien väri, oikeiden poikien, niiden, joista tuli oikeita miehiä.
Mikaelin liukuri oli ollut keltainen, niin kuin se, joka lepäsi unohdettuna liukumäen juurella, Kusti muisti äkkiä.
Ensilumi satoi kahdesti, maalasi sieluni taulun
Kustin kämmenet hikosivat villalapasissa, kun hän kiipesi kuistin portaat, yksi, kaksi, kolme. Ikkunassa oli serlasta leikattuja lumihiutaleita ja yksikorvainen jänis, jonka ylisuureen pyöreään tupsuhäntään oli joku kirjoittanut haparoivilla, polveilevilla kirjaimilla MIKAEL HAЯJU.
Kusti koputti oveen. Ovikello olisi kuitenkin rikki, niin kuin se oli ollut viimeiset sata, parisataa vuotta.
Kaikuu se haikeus halki tän matkan
Oven avasi Krisse.
Aamun tullen yö tarinansa kertoo
”Harvinaisia vieraita.”
”Veikka! Perhana!”
”Kusti, miten sinä… et ilmoittanut mitään”, äiti sanoi. Isä ei puhua pukahtanut, katsoi vain. Ennen kuin Kusti sai sanaa suustaan, oli joku kuitenkin taklannut hänet jostain vyötäisten seudulta, ja lyhyet kädet puristivat häntä yllättävän lujaa.
”Kusti!”
”Mikael”, Kusti kähähti.
Jylhä on kauneus ja ääretön yksinäisyyteni
Ensijärkytyksestä selvittyään äiti tuli halaamaan Kustia, ja pitihän sen pari kyyneltäkin tirauttaa. Onnesta tai mistä lie. Isäkin ojensi kättä, ja Kusti tarttui siihen, puristi, yksi ja puolikas ravistus, ja päästi irti.
”Et ole tiheään käynyt”, isä sanoi.
”Ollaan asuttu Kioton kanssa Ranskassa. Oonhan mä soittanut. Ja laitoin postikortin.”
”Vaan onhan tässä neljä vuotta mennyt, ettet ole käynyt.” Tapani Harju ei rohjennut katsoa kuopustaan silmiin, vaan silmäili mieluummin pojanpoikaansa. Pikku Miku. Niin suloinen, ja yhtä säyseä ja reipas kuin hänen muutkin pienet poikansa olivat olleet.
Sitä henkeensä halajaa
Kun se ajatus tuli hänen mieleensä, Tapani kääntyi vihdoin poikansa puoleen. Kusti oli kasvanut aikuiseksi, se oli vähintään satakahdeksankymmentäviisisenttinen, tukka samanvärinen kuin hänellä, ja Juhalla, ja pikku Mikaelilla, ja parransänkikin.
Kehtoni hauta, hautani paikka
”Kauanko sinä nyt sitten viivyt.”
”Käskin Kioton hakea mut kahdeksan maissa.”
Tapanin leukaperät kiristyivät. He katsoivat vähän aikaa hiljaa Juhaa ja Mikaelia, jotka rakensivat junarataa. Tapani Harju näki siinä vanhimman poikansa, sen, josta oli aina saanut olla vain ja ainoastaan ylpeä, ja pienen rakkaan lapsenlapsensa, ainoansa, jonka vuoksi olisi myynyt kotinsa ja antanut elämänsä.
Ja joka oli nimetty sen pojan mukaan. Tapani Harju vilkaisi syrjäkarein aikuiseksi hurahtanutta pientä poikaansa, Kustia, sitä, joka oli osannut ampua jousipyssyllä ja veistänyt puu-ukkoja ja luistellut ja larpannut ja mitä vielä, ja yhtäkkiä jossakin loksahti jotakin kohdalleen ja Tapani vilkaisi vaimoonsa.
”Helena, onko meillä vielä sitä hirvenpaistia. Laitetaan kunnolla ruokaa nyt kun on tuo poikakin käymässä.”
He söivät paljon ja puhelivat vähän. Ruoan jälkeen, kun ikitehokas Helena Harju pesi astioita keittiössä – käsin niin kuin aina – ja perheen neljä miestä ja Krisse istuivat televisiohuoneessa, istui pikku Mikael yhtäkkiä Kustin polvelle ja painoi pään Kustin kainaloon.
”Onks Mikael-eno taivaassa?” Se kysyi, isot silmät ymmyrkäisinä ja ihan hiljaa, niin etteivät isä ja ukki kuulisi, vaikka kuulivat ne silti.
Erämaan viimeinen on
Kusti nielaisi tyhjää ja puristi pikkupoikaa lujasti rintaansa vasten.
Kielon istutin ikihankeen
Juha pelasti Kustin nytkin, niin kuin aina, koska Juha suojelisi Kustia ikuisesti, ihan kaikelta.
”Ihan varmasti on, Miku”, se vannoi, ääni vähän karheana. Kusti näki, kuinka Juha laski käden Krissen reidelle ja puristi pehmeästi, ja kateuden käsittämätön liekki leimahti hetkeksi.
Ja hiljaisuuden tultua luotin tulevaan
”Meenks mäkin taivaaseen kun mä kuolen?”
”Menet”, Krisse vastasi. ”Ja sä näet sitten Mikaelin ja äiti on varma, että teistä tulee parhaat kaverit.” Krisse kohtasi hetkeksi Kustin silmät. ”Susta ja Mikaelista ja Kustista.”
Ensilumi satoi kahdesti
He seisoivat pihalla, ja lumihiutaleita putoili sattumanvaraisesti tummalta taivaalta. Helena oli sytyttänyt ulkolyhdyt.
”Tuutsä käymään taas”, pikku Miku tahtoi tietää.
Maalasi sieluni taulun
Ja Kusti lupasi auliisti, koska kun hän oli lähtenyt sisältä, isä oli halannut häntä ja taputtanut selälle kolmesti. Oli ehkä vielä matkaa, ennen kuin se olisi sujut kaiken kanssa, mutta se oli antanut anteeksi sen että Kusti oli rakastanut, se oli antanut anteeksi Mikaelin, ja se riitti nyt.
Kaikuu se haikeus halki tän matkan
Kioto kaarsi pihaan Fiatilla jättäen jäljet koskemattomaan lumeen. Juha rutisti Kustin karhumaiseen halaukseen ja pörrötti tukkaakin, ja jo melkein ennen kuin se oli päästänyt irti, oli Kustilla sylintäydeltä kälyä, joka suukotti häntä poskelle.
Aamun tullen yö tarinansa kertoo
”Me rakastetaan sua”, Krisse henkäisi. Kusti puristi sitä lujasti itseään vasten, sulki silmänsä ja kuvitteli, ihan vain silmänräpäyksen verran, pitelevänsä Mikaelia. Sitten Krisse päästi irti, nappasi poikansa syliin ja yhdessä ne vilkuttivat Kustille.
”Miten meni?” Kioto kysyi, kun Kusti rojahti pelkääjän paikalle ja sulki oven.
Hiidenmaan katulamput jäivät taakse, kun he kääntyivät valaisemattomalle pikkutielle, ja maaseudun hiljaisuudessa saattoi kuulla renkaiden narskeen niiden kyntäessä lumea. Kusti katsoi tuulilasin läpi taivaalle, etsi Otavan, mietti Mikaeleja.
Hän vastasi vasta, kun he olivat ehtineet päätielle ja Kioto oli ottanut suunnan kaupunkia kohti.
”No, mä olin niin kuin kotona käymässä.”
Jylhä on kauneus ja ääretön yksinäisyyteni.
~ FIN.
A/N: Joten... mitä tykkäsitte?
~ nights.
