Title: Lohduttaja
Author: pikkuinen
Rating: Sallittu
Pairing: George/Angelina, tosin tapahtumat voi helposti ajatella ystävyytenäkin
Genre: H/C, deathfic, one-shot
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmonsa.
Summary: Hetken, jona koko elämä vilisti hänen silmiensä ohi, monta punatukkaista välähdystä - eikä mikään enää koskaan ollut samanlaista.
A/N: Katsoin Fredin kuolemasta tehtyä videota youtubessa ja nyyhkytin siinä itsekseni, ja tuli äärettömän suuri tarve kirjoittaa jotain lohduttavaa. Toki tässä on toivottomuutta, jota George kokee Fredin kuoleman jälkeen, mutta silti... Jotenkin voisin sanoa, koska en millään voi lohduttaa kirjan fiktiivistä henkilöä, tämä oli tapani lähettää hänelle auttaja. :''D No, sainpahan mielenrauhan.
Genrenä on Hurt/Comfort, vaikken nyt oikein tiedä onko se kovin sopiva. Jotenkin en voinut laittaa angstia siihen, koska se kuulosti turhan vahvalta. Valittakaa toki. Tungin tämän kuitenkin Pimeyden voimiin, koska se sopii sinne parhaiten. Ja tuskinpa se niin tarkkaakaan on.
***
George ei muistanut siitä illasta kuin sekasortoa, ääniä ja pakenevia ihmisiä. Ja poskilla juoksevat kyyneleet, sisällä painavan epätoivon, surun, sekä elottomat, hymyilevät kasvot.
Hetken, jona koko elämä vilisti hänen silmiensä ohi, monta punatukkaista välähdystä - eikä mikään enää koskaan ollut samanlaista.
***
Fredin hautakivi oli harmaa, jykevä ja sileä, ja sen päällä istui pieni kivinen enkeli. George oli risti-istunnassa nurmikolla sen edessä ja tuijotti nimeä, joka toi hänen sisälleen kumman tyhjyydentunteen. Fred Weasley. George ei ollut vieläkään tottunut siihen, että saattoi nähdä kasvonsa vain peilistä. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, miten yksinäisiä ne ihmiset olivat, joilla ei koskaan ollut toista puoliskoa. Ron oli Ron. Ginny oli Ginny. George ei ollut juuri koskaan ollut vain George.
Paitsi nyt.
George kuuli pehmeitä askelia läheltä, muttei jaksanut kääntää katsettaan. Luultavasti tulija kulkisi ohi ja jättäisi hänet taas yksin. George inhosi sitä sanaa. Yksin, yksin, yksin. Se oli aina ollut hänen mörkönsä, ja siitä oli tullut kipeän totta.
Hän hätkähti, kun askeleet pysähtyivät hänen viereensä ja joku laskeutui polvilleen hänen kylkeään vasten. George vilkaisi sivulle ja näki tumman tytön, jonka mustat hiukset valuivat paksuna lettinä selkään. Angelina.
George ei ollut nähnyt tyttöä sodan jälkeen kuin vilaukselta, mutta jotenkin toisen saapuminen tuntui silti täysin luonnolliselta. Ehkä siksi, että Angelinassa oli jonkinlaista vahvuutta ja lämpöä, joka hyökyi hänen ulkopuolelleen - Angelina ei koskaan kysellyt turhia tai selitellyt olemassaoloaan. Entinen jahtaaja ja huispauskapteeni ei kuulunut niihin typeriin kikatteleviin tyttöihin, jotka liikkuivat aina ryhmässä ja arvostelivat muita kärkkäästi.
Angelinan silmissä oli kyyneliä, mutta hänen kätensä ei tärissyt, kun hän laski sen lohduttavasti vasten punatukkaisen selkää. George ei osannut edes sanoin kuvailla, miten oli kaivannut sellaista hiljaista läheisyyttä. Kun toinen tiesi sanomattakin, mitä hän tunsi, eikä udellut ja kysellyt ja esittänyt tyhjiä pahoitteluja.
He istuivat siinä pitkään. Vain istuivat. George tuijotti Fredin hautakiveä ja nosti välillä katseensa taivaaseen estääkseen kyyneleet. Angelinan katse näytti liimaantuneen E-kirjaimeen Fredin sukunimessä.
Sitten Angelina avasi suunsa ja yhden kamalan, pettyneen hetken George uskoi, että toinen sanoisi jotain lohduttavaa.
"Tiedätkö, nyt olisi hirveän hyvä ilma pelata huispausta", jahtaaja sen sijaan totesi ja vilkaisi Georgea totisena. He tuijottivat hetken Fredin hautakiveä, kunnes Angelina nousi seisomaan.
"Minulla on uusi luuta."
Muuta ei tarvittu. Angelina auttoi Georgen ylös ja he lähtivät pitkin nurmen sekä hautakivien reunustamaa polkua leikkisän tuulenvireen seikkaillessa Georgen hiuksissa.