Nimi: Lohduttaja
Kirjoittaja: Sleepless
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Disclaimer: Rowlingin omaa kaikki mistä kirjoitan.
Summary: Suden varjo välkehti yössä eikä kukaan häivyttänyt hänen pelkoaan. Se kasvoi päivä päivältä suuremmaksi.
A/N: Kommentteja tännepäin, kiitos. ^^
***
Kun tarpeeksi kauan kantaa huolia ja murheita, siihen tottuu. Niistä tulee osa jokapäiväistä elämää, ne eivät enää katoa mihinkään vaan painavat kivisenä taakkana rinnassa. Jotkut oppivat ohittamaan murheet, syrjäyttämään surun, elämään kaikesta kivusta huolimatta. Remus ei oppinut.
Vähitellen Remuksesta tuli se, joka kantoi oman taakkansa lisäksi myös muiden ongelmat. Vaikka täysikuu tappoi häntä sisältäpäin joka kuukausi, hän halusi silti auttaa ystäviään. Vaikka arvet hänen kehossaan syvenivät kerta kerralta, hän tahtoi silti kuivata toisten kyyneleitä. Sillä tavalla hän tunsi olevansa joku. Muutakin kuin likainen, epäinhimillinen peto, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Itseään. Tekojaan. Sitä, ettei voinut hallita niitä saastaisia ajatuksia, jotka eivät kuuluneet hänelle mutta jotka silti olivat hänen. Susi ei osannut rakastaa, eikä sitä voinut kukaan rakastaa. Mutta Remus halusi rakastaa ja auttaa ystäviään, tehdä tekoja, joita peto hänen sisällään vihasi ja halveksi. Hyviä tekoja.
Kun Sirius eräänä iltana tuli humalassa hänen luokseen, kuiskaili katkonaisesti surujaan hänen korvaansa ja vuodatti muutaman salaisen kyyneleen, oli Remus valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan. Siriuksen mustat hiukset peittivät hänen kasvojaan kun hän kertoi äidistä, jota ei ollut koskaan tuntenut. Isästä, joka oli vain vieras ja etäinen mies. Veljestä, jonka silmistä Sirius ei ollut koskaan löytänyt muuta kuin vihaa ja halveksuntaa. Siitä rakastavasta perheestä, jota Siriuksella ei koskaan tulisi olemaan. Lopulta Sirius purskahti itkuun ja hautasi kasvonsa Remuksen olkapäähän. He istuivat kauan siinä, takkatulen loimussa, Remuksen halatessa ystäväänsä niin lujasti kuin kykeni. Ja kun Sirius viimein nukahti, Remus otti häneltä viinipullon pois, pyyhki hellästi hiukset silmiltä ja peitteli sänkyyn nukkumaan.
Kun hän itse yritti saada unen päästä kiinni, susi alkoi ulvoa ja raadella hänen sisuksiaan tavalla, joka tuntui repivän hänet kappaleiksi.
Seuraavana aamuna Sirius oli jälleen oma nauravainen itsensä, mutta Remuksen silmissä ei ollut iloa. Vain huolta. Mutta kukaan ei huomannut. Kukaan ei välitä, susi toisteli kunnes Remus viimein turtui kipuun, joka ei hellittänyt.
James istui sykkyrässä ikkunalaudalla, piteli tupakkaa tärisevien sormiensa välissä ja tuijotti pimentyneeseen iltaan lasittunut katse silmissään. Remus tiesi, että hänellä ja Lilyllä oli ollut paha riita. Niin paha, etteivät he olleet puhuneet toisilleen päiväkausiin. Remus näki kuinka Jamesiin sattui; hän rakasti Lilyä.
”Kyllä kaikki järjestyy”, Remus sanoi ja halasi Jamesia lohduttavasti. James hymyili ensimmäistä kertaa moneen päivään. Tämän lähdettyä etsimään Lilyä, Remus jäi yksin ikkunan ääreen. Suden varjo välkehti yössä eikä kukaan häivyttänyt hänen pelkoaan. Se kasvoi päivä päivältä suuremmaksi.
Ja kun James ja Lily taas kävelivät käsi kädessä, ei Remuksen hymy ulottunut silmiin asti.
Peter oli yksinäinen. Pieni poika, joka etsi paikkaansa maailmassa eikä tuntenut itseään. Ei tuntenut eikä arvostanut. Kerran, kun Remus luuli muiden jo nukkuvan ja raotti pylvässänkynsä verhoa mennäkseen kylpyhuoneeseen, hän huomasi Peterin, joka istui lattialla suuren kokovartalopeilin edessä. Peilistä katselivat haalean siniset silmät. Kasvot olivat kaikessa epätäydellisyydessään hellyttävät, tummat hiukset lainehtivat kevyesti. Pyjamassa poika näytti aivan pieneltä, pullealta enkeliltä, jolla oli surumielinen mutta kaunis hymy. Peter vihasi itseään, vihasi kuvaansa. Pilkkasanat olivat osuneet liian syvälle, sydäntä oli viilletty liian kipeästi, eikä se enää nähnyt omaa kauneuttaan. Ja Remus huomasi, mitä Peter puristi oikeassa kädessään; pientä ja lyhyttä veistä, jolla hän kanavoi tuskaansa omalle, inhoamalleen iholle. Eikä Remus tiennyt, kuinka kauan Peter oli sitä tehnyt. Satuttanut itseään vain koska muutkin tekivät hänelle niin.
Remus otti Peteriltä veitsen pois, valvoi hänen kanssaan koko yön. He puhuivat kauan ja Remus kertoi Peterille kaiken sen, mitä tämä ei ollut koskaan ennen kuullut. Sinä olet suloinen ja arvokas ihminen, et saa satuttaa itseäsi. Enää ikinä.
Peter oli pelastunut, mutta Remus painoi veitsen kärkeä kämmeneensä, kunnes veri valui aamuyöstä nihkeille lakanoille. Eikä kukaan tullut hänen luokseen, kun hän lopulta teki sen, miltä oli niin kauan varjellut ystäviään; antoi periksi.
