Eeyore: Rakastan kommentteja. Varsinkin sinun kommenttiasi. Itselläkin on ollut takana nuo ihastuttavat pentuajat, sen lisäksi että pissoja sain korjailla, piti koira viedä kainalossa ulos, kun ei portaita osannut kiivetä. Hyvä, että se on nyt oppinut, 50-kiloista lansua ei olisi kiva kantaa portaita
Jatkoa luvattiin, tässä se nyt tulee. Pahaenteinen tiistai, ladys and gentleman!
Tiistai 2. syyskuutaAamu alkaa järkyttävällä päänsäryllä. Haluaisin taikoa sen pois.
Harry heräsi oudon pirteänä, heti aamusta (noin puoli seitsemän aikaan) hän lähti vihmovaan sateeseen ulkoiluttamaan Cheeseä. Alan pikkuhiljaa inhota sitä nimeä. Kuka täysjärkinen muka antaa koiralleen nimen Cheese? Siis ihan oikeasti. Meinasin tulla hulluksi, kun Harry lähes hyppeli portaat alas keittiöön tekemään koiralleen ruokaa. Taidan olla krapulaisen olotilani lisäksi mustasukkainen valkoiselle pölypallolle. Jonka itse ostin. Myöntäkää, kohtalolla on likaiset näppinsä pelissä.
Sain raahattua itseni alakertaan kahdeksan maissa. Harry oli jo kerinnyt ruokkimaan ja käyttämään Cheesen ulkona. Hän oli tehnyt itselleen ja minulle aamiaista, laittanut pyykit koneeseen (itse en älyä, mitä virkaa on varmaan tonnin painavalla kuutiolla, kun voisi omistaa kotitontun) ja kirmannut opettamaan räkänokkaisia ensiluokkalaisia putoamaan luudilta oikeaoppisesti. Omia töitäni en haluaisi edes ajatella. Paperihommia, timantinpuntarointia, maahisten kärkkymistä, vaunukyytejä, lisää vaunukyytejä, ja vielä vähän paperihommia. Kahdeksan tuntia rääkkiä. Aion kyllä hankkia jonkun paljon paremman työn niin pian kuin mahdollista, mennä vaikka Borgin & Burkesille apulaiseksi. Sekin voittaisi kävelevien perunasäkkien kanssa puuhaamisen.
Näissä synkissä tunnelmissa aloitin päiväni, samalla kun Cheese pomppi vieressäni ja yritti kusta pöydän jalalle. Kello lähestyi uhkaavasti yhdeksää. Jos en olisi Irvetassa siihen mennessä, saisin varmasti potkut, Harry alkaisi huutaa minulle ja sitten tulisi yksi vuosisadan järisyttävimmistä riidoista, jonka koko maailma kuulisi. Sitten en ikinä saisi sitä lahjaa, jonka Harry minulle lupasi eilen. Joten minun oli pakko vuorata lattia sanomalehdillä, pukea päälleni ja ilmiintyä kidutuskammioon, alias Irvetaan. Päätin ottaa tämän päiväkirjan mukaan, tyypit luulevat että olen töissä mutta oikeasti kirjoittelen sivuja täyteen Hoo sydän Deetä. Ja mietin mitä romanttista Harry voisi minulle ostaa. Aaw, jos hän ostaa vaikka limusiinin, tai uima-altaan, tai irtisanoo minut täältä ja ottaa avustamaan lento-opetuksessa. Tai antaa minulle elinikäisen eläkkeen, joka olisi triljoona kaljuunaa päivässä. No, ehkei sentään. Mutta ainahan voi haaveilla. Vaaleanpunaisten unelmien avulla voin ehkä jopa jaksaa työpäiväni. Onneksi pääsen jo viideltä kotiin, en kestäisi jos joutuisin olemaan siellä yhtään pidempään.
Et ikinä arvaa, keitä jouduin heti ensimmäisinä työpäiväni minuutteina palvelemaan. Grangeria ja Weasleyta ja heidän ruskeapehkoista pientä kakaraansa! Ihana alku päivälle, voin sanoa. Tokihan he ovat käyneet vierailemassa Harryn ja minun luona, mutta se, että heidän imeliä puheitaan joutuu sietämään ennestäänkin lähes sietämättömissä olosuhteissa, on hirvittävää. Jotenkin onnistuin hammasta purren (typerä sanonta, hampailla purraan, eihän hampaan pureminen ole mahdollista!) jopa hymyilemään heille. Granger, alias Hermione, rupesi iloisena kyselemään minun ja Harryn kuulumisia, oliko työni mukava, ja oliko niissä kauhunkärryissä tilaa heidän lapselleen. Weasley, se luuseri jonka etunimeä en muista, murahti vain ”hyvää huomenta” ja yritti kiskoa Hermionea pois tiskiltä. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tyydyin murahtamaan Grangerille, että meillä meni hyvin, työ oli perseestä ja että ihastuttavan lapsukaisen voisi mielellään jättää tänne. Minusta kyllä tuntui, että se kakara ei todellakaan jäisi tänne.
Eikä se jäänytkään.
Luojan kiitos he lähtivät pian, hakivat kuulemma kultaa jotakin lomamatkaa varten. Hyvä. Nyt tiedän, että voin ainakin viikon päivät pussailla Harrya kaikessa rauhassa. Ja lenkkeilyttää Cheeseä. Jeesus siitä koirasta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Olisi pitänyt ostaa ne pörrökäsiraudat sen jästikaupan ikkunasta. Niistä olisi ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Onkohan tuon koiran palautuspäivä vielä voimassa? Luulen että jos yrittäisin palauttaa sitä takaisin eläinkauppaan, saisin huudot ja porttikiellon sekä kyseiseen kauppaan että omaan kotiini. Joten minun on kai pakko kärsiä ja alistua teeskentelemään pitäväni Cheesestä. Alan kutsua sitä Pikkupiruksi. Se varmasti sotkee parhaillaan hienoimpia tyynyjäni. Niitä, jotka sain äidiltä kun muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa. Niitä, joissa on vihreällä taustalla hopeinen L-kirjain. En ole nähnyt edes Harrya sitten aamun. Viime näkemisestämme on jo kaksi tuntia. Kuolen kohta, tulkaa auttamaan!
Kyllä elämä on mukavaa. Lajiteltuani kolme tuntia putkeen feikkitimantteja oikeista minua alkoi yhtäkkiä heikottaa, ja pökerryin hyvin sulokkaasti keskelle miljoonan arvoisia jalokiviä. Kukaan ei huomannut mitään, maahiset eivät välittäneet ja muut luulivat, että vain nukun. Vietin lähes koko loppupäivän unten mailla. Kun heräsin, huomasin Harryn tulleen tiedustelemaan minua. Romanttisen jälleennäkemisemme pilasi lasinen timantin jäljennös, johon lähes liukastuin. Inhoan timantteja! Toivottavaksi Harry ei ole hankkinut semmoista minulle. Jos on, itkeä tirautan pari ”onnenkyyneltä” ja heitän mokoman roskakoriin kun hän ei näe.
Harry oli tullut hakemaan minua sillä motskarilla, jota hän rakasti ja jota minä pelkäsin. Harry tietää sen varmasti, muttei silti voinut jättää sitä kotiin. Olikohan hän edes käynyt kotona katsomassa Pikkupirua vai oliko hän tullut suoraan töistä minua katsomaan? Itkiköhän se karvapallo kotona ikäväänsä? Aivan sama minulle. Minusta oli ihanaa saada tekosyy painautua Harryn selkään kiinni ja nuuhkia hänen niskaansa (Tiedän, miten voin nauttia niinkin pienistä asioista vuoden avioliiton ja ainakin kolmen vuoden seurustelun jälkeen? Vastaus on kai se, että rakastan sitä idioottia). Tosin nuuhkiminen oli hieman hankalaa avaruuskypärä päässä. Mutta mitä pienistä, sain tuntea rakkaani ruumiinlämmön hänen jättimäisen hupparinsa läpi. En kyllä ymmärrä, mitä hän näkee niissä huppareissa. Ja sitten hän pitää niiden kanssa niitä minilahkeisia farkkuja, niitä joita sanotaan pilleiksi. Menen aina ihan sekaisin nimien kanssa, jästit ovat kauhean hankalia.
En paljon kiinnittänyt huomiota maisemiin, joten ihmettelin kovasti, ettemme olleetkaan kotona. Edessäni kohosi Iso-Britannian suurin huispausstadion, jonka valmistumiseen Harryn koiranpentuilme oli kovasti vaikuttanut. Ministerikään ei voinut vastustaa niitä. Olemme sielunveljiä hänen kanssaan. Tiedän taatusti, miltä tuntuu yrittää vastustaa sitä tuijotusta. Se on anova ja uhkaava yhtä aikaa, ja sen edessä Voldemortkin taipuisi varmasti maahan, jos olisi vielä elossa. Ne silmät tosiaankin saavat mitä tahtoivat! Voisin tehdä Harryn silmistä vaikka menestyskirjan, oodikokoelman, taidegallerian, monumentin, iltasadun… Poikkesin aiheesta, anteeksi. Mutta oikeasti, oletko muka itse katsonut kunnolla niihin silmiin? Jos et, olet menettänyt paljon.
Joka tapauksessa, olin hyvin hämmentynyt. Tai sitten en. Kyllähän minä tiesin että Harry hankkii minulle lahjan juuri tänään. Mutta en minä ihan kiertoajelua odottanut. En todellakaan. Kohtapuoliin kuitenkin tajusin, että tarkoituksemme oli mennä sisälle. Harry suorastaan kehräsi. Hän kiemurteli ja hyppi kuin viisivuotias, joka on tehnyt maalauksen ja odottaa, että isi tulee katsomaan sitä. Hän raahasi minua kädestä pitäen stadionille. Kuvitteelliset rummut pärisivät odottavasti päässäni. Harryn jännitys tarttui minuunkin, ja oli vähällä etten ruvennut hyppelehtimään niin kuin hän. Sisälle päästyämme totesin koko paikan olevan tyhjä. Valonheittimet kahta lukuun ottamatta olivat pois päältä. Ne kaksi, jotka olivat päällä, osoittivat stadionin keskelle. Yritin siristellä silmiäni nähdäkseni, mitä siellä oli, Harryn edelleen taluttaessa minua eteenpäin. Lopulta saavuimme valokeilaan. Siinä, aivan edessäni, oli nopein luuta mitä velhoyhdyskunta oli koskaan nähnyt. Tulisalama 007.
En muista näin jälkeenpäin, mitä tarkalleen tapahtui, mutta minusta tuntui että kiljuin ilosta. Olen aina rakastanut huispausta lähes yhtä paljon kuin Harry, ja tiedän, että tuo luuta on luultavasti maksanut hänen kuukauden palkkansa verran. Tietenkin kiittelin Harrya suunnattomasti, ja sen jälkeen aloitin hurjan kiidon stadionin läpi. Kiisin ja tunsin olevani yhtä tuulen kanssa. Rakastin Harrya enemmän kuin koskaan. Ehkä, en ole varma. Joka tapauksessa olin suunnattoman onnellinen. Heitin hyvästit käveleville perunasäkeille ja Pikkupirulle, vanhemmilleni ja Grangerille ja Weasleylle. Olin yksinkertaisesti elossa.
Illalla ei tapahtunut kummempia, paitsi että Cheese lähes karkasi kun tulimme kotiin. Se oli ikävöinyt meitä hurjasti. Haluaisin nauraa sille, mutten nyt jaksa. Huomennakin on töitä. Inhoan töitä.
A/N: Juoni näyttää aivan kuin loppuvan kesken, mutta voin syyttää siitä noin vuoden univajetta (en ole oikeasti nukkunut kunnolla ainakaan vuoteen) ja alkavaa flunssaa. Kyllä te tiedätte että kommentit ovat sallittuja.