Viisi vuotta (angst, K-11)

[Ashtray]

Title: Viisi vuotta
Author: Ashtray
Beta: Socker Smulan lukaisi tämän läpi, muttei varsinaisesti betannut
Pairing: Ei varsinaista paritusta, tosin sivulla minä-henkilö/hänen poikaystävänsä
Raiting: K-11
Genre: angst (slash siinä mielessä, että ajattelen itse molempien henkilöiden olevan miehiä)
Summary: We've got five years, stuck on my eyes
We've got five years, what a surprise
We've got five years, my brain hurts a lot
We've got five years, that's all we got
A/N: Kun kuulin joskus muutama kuukausi sitten ensimmäisen kerran David Bowien sekä Brian Molkon versiot Five Yearsista, inspiroiduin heti kirjoittamaan tämän. Novelli liene helpompi ymmärtää, jos on kuullut sen, joten tässä linkki videoon, josta voi kuunnella Molkon version, jota kuuntelin enemmän kirjoittaessa.
Ideasta sen verran, että nuo jäljellä olevat viisi vuotta kuvaa aikaa ennen maailmanloppua. Socker käski miun mainita sen tässä, ettei keneltäkään mene ohi.
Ja kommenttia rakastan.

Viisi vuotta[/b]

Silloin satoi. Kaduilla ajelehti vettä, ihmiset kiirehtivät eteenpäin sateenvarjoineen. Minä vedin hupparini huppua suojaamaan paremmin hiuksiani. Kädet työntyivät syvälle etutaskuun. Eikä se auttanut mitään. Hiukseni olivat jo märät, käteni olivat jo jäässä.

Kasvoillani oli kai kyyneleitä, en tiedä. Jos olikin, ne sekoittuivat vesipisaroihin, jotka itsepintaisesti pujottelivat kasvoilleni ylisuuren huppunikin ohitse. Viisi vuotta. Viisi pitkää ja loppujenlopuksi niin lyhyttä vuotta, ja kaikki olisi ohi. Kaikki. Ei enää iloisia kasvoja, ei edes surullisia. Ei kauniin aurinkoisia päiviä, ei sadepäiviä. Ei mitään, ei yhtään mitään. Viisi vuotta.

En ottanut huppua pois päästäni, kun pääsin sisään ostarille. Katselin ympärilleni sen alta, kädet edelleen taskussa. Se sama porukka roikkui edelleen heti sisääntulon luona olevalla penkillä. Niin kuin aina. Katsoin heitä nyt ihan uudella tavalla. He olivat aina pelkästään ärsyttäneet minua, mutta nyt... Viisi vuotta, eikä heitäkään enää olisi. He eivät olisi enää sillä penkillä ärsyttämässä minua, olemassa osa jokapäiväistä elämääni. Tarkemmin ajateltuna, sitä penkkiäkään ei olisi, eikä minun jokapäiväistä elämääni.

Kun kuljin ostarin läpi, näin kasvoja. Tutumpia, tuntemattomampia. Kaikki merkityksettömiä ja silti jotenkin merkityksellisiä. Uudella tavalla merkityksellisiä. Kaipasin ihmisiä ympärilläni, tuttuja, tuntemattomia. En ollut koskaan ennen tajunnut, miten suuri merkitys niillä kaikilla ihmisillä oli, vaikken edes tuntenut suurinta osaa heistä. He olivat osa elämääni, osa jotain suurempaa. Kaikki itkevät lapset, turhautuneet äiti, salkkujaan kantavat miehet, väärille teille ajautuneet nuoret. Kaikki.

Se pieni hetki, kun kävelin ostarin läpi, kesti pidempään kuin koskaan ennen. Tajusin sinä pienenä hetkenä niin paljon... Ja kaikki vain siksi, että tiesin. Tiesin, että aikaa olisi vain viisi vuotta.

Sitten olinkin jo takaisin sateessa, ostarin toisella puolella. Työnsin taas kuin refleksinä käsiäni syvemmälle taskuun. Sade oli hiukan laantumaan päin. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Olin aivan märkä ja kylmissäni. Mutta toisaalta, sade oli yksi niistä asioista, joita rakastin maailmassa eniten. Se puhdisti, sai minut tuntemaan, että olen elossa. Ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Vesipisaroiden ääni vasten katua, kattoja. Vaatteittensa suojaan melkein kokonaan piiloutuneet ihmiset. Puhdistavan raikas tuoksu ja tunnelma kaikkialla. Kaunista.               

Lähestyin leikkikenttää. Siellä meillä oli tapana tavata. En tiedä, mistä se tapa lähti liikkeelle, tai sitten en vain muista. Mutta siellä me aina tapasimme, aina. Riippumatta siitä, mistä olimme tulossa ja minne menossa.

Nostin katseeni märästä kadusta, kun tiesin olevani niin lähellä, että näkisin leikkipuiston. Ja siellä sinä jo olit. Istuit keinussa, lyhyet mustat hiuksesi märkinä, sadetakki päälläsi, hymy huulillasi. Niin kaunis... Hymy hiipi minunkin kasvoilleni, olit selvästi onnellinen. Et tiennyt vielä.

Kun huomasit minut, nousit ylös keinusta ja lähdit kävelemään minua kohti. Hiekka narisi tennareidesi alla, hymy huulillasi syveni. Kiedoit kätesi minun ympärilleni, sadetakkisi kasteli huppariani entisestään. En minä välittänyt. Painoit huulesi huulilleni, tartutit onnellisuutesi minuunkin. Unohdin hetkeksi ja en kuitenkaan unohtanut. Sait kaiken joka tapauksessa näyttämään hiukan valoisammalta. Meillä olisi viisi vuotta edessä, viisi onnellista vuotta. Ne viimeiset viisi vuotta olisivat kaikkein kauneimmat, kaikkein onnellisimmat. Minä tiesin sen, tiesin hymystäsi.

Kun irrottauduit minusta, päätin, etten kertoisi ihan vielä. Saisit olla vielä hetken täysin oma iloinen itsesi.

[hiamiza]

Oi, ihanaa, että kirjoitit tästä biisistä. Five Years on nerokas, siitä ei pääse mihinkään.

Ja tässä novellissä kiteytyy tuo biisi ihan loistavasti. Vaikka tämä oli lyhyt, sen tunnelma, sellainen haikeansurullinen, on saatu tässä esiin tosi hyvin. Ihanan tulkinnanvaraisesti olit jättänyt jotain kohtia ihan avoimiksi (tyyliin kertojan ja sen poikaystävän suhteen, siitähän voi kuvitella aivan millaisen haluaa. Ja tietysti olivat molemmat miehiä, jotenkin ajattelin heti niin. )

Sade oli hiukan laantumaan päin. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Olin aivan märkä ja kylmissäni. Mutta toisaalta, sade oli yksi niistä asioista, joita rakastin maailmassa eniten. Se puhdisti, sai minut tuntemaan, että olen elossa. Ja siinä oli aivan oma tunnelmansa. Vesipisaroiden ääni vasten katua, kattoja. Vaatteittensa suojaan melkein kokonaan piiloutuneet ihmiset. Puhdistavan raikas tuoksu ja tunnelma kaikkialla. Kaunista.

Ihana. Tämän novellin helmi ihan selvästi, mie ainakin pystyn samaistumaan tuohon kohtaan ihan täydellisesti.

Ja lopetus oli oikein hieno, päätti tämän novellin tosi hyvin.

[size=67]Anteeksi kun sen saa mitään fiksua kommenttia aikaan, palaan muoksimaan aamulla. [/size]

[Ashtray]

hiamiza: Five Years on nerokas, kyllä. Bowie on nero. (Enalaihkuttaaenalaihkuttaaenalaihkuttaaenalaihkuttaa...... *reps*) Ja hienoa, että onnistuin saamaan sen biisin tunnelman siihen koska... no se oli yllättäen tarkoituskin. *reps* (Ja tietenkin ne oli molemmat miehiä, mitään heterosuhteita!) Kiitoff hani. <2 (...miksi miun kommenttivastauksista tulee aina tällaisia, kun vastaan siulle? *reps*)

[poiu]

Oioi, tykkäsin tästä paljon. Oon samaa mieltä Anckan kanssa siitä, että tämä on jollain lailla ahdistava, kun ajattelee, mitä jos oikeesti tietäisi, että on vaan jokin tietty aika jäljellä.
Tykkäsin tuosta kertojahahmon pohdinnasta. Muutenkin koko teksti oli melko surullinen ja tuo biisi kiteytyy kyllä aivan loistavasti tässä.
Ja kuten itsekkin tuossa jossain viestissä sanoit, Bowie on nero.

[Bujaka]

Laulajan ääni oli karmeeta paskaa.
mutta tämä tarina on huomattavasti hienompi. upeasti käytettyjä kuvauksia.
yksinkertaisesti, vau.

kommentin pituus jäi samaksi kuin omanikin.