Nimi: Hienovaraisia vihjauksia
Kirjoittaja: Kaitz
Ikäraja: Sallittu
Genre: Romance, one-shot
Paritus: Jacoby Blunt/Connor Tempest
Disclaimer: Vampiraatit -kirjasarja kuuluu Justin Somperille. En väitä omistavani hahmoja, paikkoja tai mitään muutakaan kyseisessä kirjassa. Kirjoitan tätä vain omaksi huvikseni, enkä saa tästä rahaa. Kiitos.
Yhteenveto: Jacoby tulee siihen loppupäätelmään, että hienovaraisuus on yliarvostettua. Samoin on ylpeys.
A/N: Luin vähän aikaa sitten Verisen vuoksen, ja jostain syystä mieleeni iskostui se, että minun on pakko päästä kirjoittamaan hieman Jacoby/Connor -slashia. En tiedä, kuinka tunnettu kyseinen kirjasarja on täällä Suomessa, mutta toivon, että edes joku lukisi tämän ja vielä viitsisi kommentoidakin. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mistään erityisestä fandomista; Harry Potter ei vain enää ole minun juttuni, mutta ehkäpä minä vielä jonakin päivänä palaan senkin pariin.
Armahtakaa, en ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään näin haastavaa.
Omistettu rakkaalle Leppikselle (aka Lady-bugille), joka jaksaa minua ja minun tylsiä juttujani päivästä toiseen. Vaikka hän ei tunnekaan hahmoja, niin toivon, että tästä on hänelle jonkinlaista iloa.
”Ei eiliseen saa jäädä pidempään
On aika viimein kaikki taakse jättää
Mä silti jään jäiseen ikävään
Kai aika muistot viimeinkin hävittää”
Indica - Aaltojen takaa
Hienovaraisia vihjauksia
Jacoby omasi eräitä ominaisuuksia, uskomattoman hyvän ulkonäön lisäksi tietenkin, joita vaali ylpeydellä. Useimmat ihmiset, jotka katsoivat häneen, tapasivat ajatella, ettei hänestä ollut mihinkään, mutta se toikin esiin ensimmäisen ominaisuuden, jonka Jacoby oli huomannut olevan hyvin käytännöllinen; hän oli hemmetin hyvä näyttelijä. Hyvä valehtelija myös, mutta siitä hän ei ollut erityisen ylpeä. Varsinkaan sen jälkeen, kun oli oppinut valehtelemaan niin hyvin itselleen.
Hän oli myös kärsivällinen. Hän ajatteli loogisesti. Hän oli hyvä miekkailija, yksi koulunsa parhaista. Hän osasi myös olla hienovarainen. Sitä tarvittiin joskus niiden ihmisten kanssa, jotka eivät pystyneet käsittelemään totuutta tai olivat vain liian hidasjärkisiä tajuamaan sitä. Hän ei pitänyt siitä, että näki onnettomia ihmisiä, varsinkaan onnettomia kauniita neitoja.
Oli kuitenkin aikoja, jolloin Jacoby oli valmis heittämään koko hyvin varjellun ylpeytensä suoraan ulos ikkunasta, tai ikkunaan, kuten asia taisi olla juuri sillä hetkellä.
Hän nosti maasta uuden pikkukiven ja heitti sen toisen kerroksen ikkunaan, jonka alla seisoi, saamatta vieläkään sen ihmisen huomiota, joka oli huoneessa. Hän tunsi näyttelevänsä osaa kuvottavimmassa kliseisessä kohtauksessa, jonka tiesi. Vielä pahempaa oli, että hän heitteli kiviä koulun ikkunaan kuin rakkaudensairas typerys. Jos yksikään oppilaista tai opettajista sattuisi kävelevään ohitse, hän tiesi jo tarkalleen minkä pensaan taakse piiloutuisi, sillä hän oli varma, että tämä oli taatusti hänen elämänsä säälittävin hetki.
Hän heitti uuden pikkukiven, tällä kertaa isomman, ja kuuli tyytyväisenä äänekkään tömähdyksen, kun se osui ikkunaan. Hän odotti hetken ja käytännöllisesti katsoen hypähti riemuissaan, kun näki valojen syttyvän huoneessa ja ikkunan heilahtavan auki muutama sekunti sen jälkeen.
”Öh… onko siellä ulkona joku?” Poika kurkisti ulos ikkunasta pyyhkien unta silmistään.
”Connor! Täällä alhaalla!”
”…Jacoby? Mitä sinä siellä teet?”
”No, minä yritin kyllä koputtaa oveesi, mutta et vastannut… ja se oli lukossa, joten…”
”Oliko?” Connor hämmästyi ja kääntyi katsomaan huoneeseen arvatenkin tarkistaakseen, oliko ovi todellakin lukossa. ”Siltä tosiaan näyttää. Isäni ei koskaan lukinnut ovia.” Jacoby räpäytti silmiään muutaman kerran ennen kuin pudisti huvittuneena päätään, muistuttaen itseään siitä, että Connor oli tavannut asua majakassa ja kysyen itseltään kymmenettä kertaa, miksi edes välitti.
”Meidän täytyy puhua.”
”Ai? Mistä?”
”No… asia on niin…” Jacoby mietti kuumeisesti, kuinka voisi tiivistää asiansa lyhyesti, jotta Connor itse asiassa ymmärtäisi. Jo usean päivän ajan hän oli leikkinyt tätä tuloksetonta peliä antaen satunnaisten kosketuksien viipyä pojan iholla muutaman sekunnin kauemmin kuin tarpeellista, ja ladellen sukkelia huomautuksia, jotka olivat täynnä vihjailua, jos asian ajattelemiseen käytti hetken aikaa. Oliko Connor huomannut yhtäkään? Ei Jacobyn tietojen mukaan, ja hän oli alkanut ihmetellä, kuinka kukaan saattoi olla niin naiivi vai oliko Connor ehkä jopa parempi näyttelijä kuin hän.
Jacoby oli tuntenut keinojensa loppuvan, ja päättänyt, että oli tullut aika ottaa suorempi lähestyminen käyttöön, mikä oli johtanut hänet tähän ihanaan tilanteeseen, joka oli juuri tällä hetkellä meneillään. Se ei vain oikein tuntunut toimivan, jos se, että Connor katsoi alas häneen kuin hänelle olisi yhtäkkiä kasvanut kolme päätä, oli merkki jostakin.
”Ehkä sinun pitäisi… tulla yläkertaan?” Connor kysyi hitaasti, melkein varovaisesti, samalla tavalla kuin ihmiset puhuvat hullulle, jonka eivät halua saavan raivokohtausta. Hemmetti, Jacoby alkoi epäillä omaa henkistä hyvinvointiaan itsekin, joten hän ei kai voinut oikeastaan syyttää poikaa.
”Joo, tulen ihan kohta.”
”Okei, minä avaan oven.” Connor sulki ikkunan ja Jacoby tuijotti siihen hetken ihmetellen yhtäkkiä, mihin oikein oli saattanut itsensä. Hän huomasi myös miettivänsä kaikkia asioita, joita voisi tehdä viattoman ja pahaa-aavistamattoman Connorin kanssa lukitun oven takana. Jacoby läimäytti itseään henkisesti ja meni takaisin sisälle kouluun kiiveten portaat toiseen kerrokseen hieman hätäisesti. Hän koputti lempeästi Connorin huoneen oveen haluamatta herättää muita ihmettelemään, mitä oli meneillään.
”Hei”, Connor vastasi hieman unisesti avatessaan oven, ja Jacoby tunsi olevansa ohikiitävän hetken ajan pahoillaan siitä, että oli häirinnyt tätä niin myöhään. Hän tiesi, kuinka paljon Connor tarvitsi unta. Mutta oli Connorin syy, ettei Jacoby itse ollut pystynyt nukkumaan viime aikoina, joten silmä silmästä. Jos hän ei kuitenkaan sanoisi tätä nyt, hänen turhautumisensa saattaisi kasvaa liian suureksi, ja hänen mielestään oli reilua, että Connor sai jonkinlaisen varoituksen ennen kuin Jacoby ei enää pystyisi kontrolloimaan itseään.
”Anteeksi, että häiritsen sinua, mutta minun täytyy sanoa tämä.” Jacoby juoksutti kättään hiustensa lävitse, kun Connor avasi ovea tarpeeksi että hän pääsisi sisään. Nuorempi poika käveli takaisin sotkuiselle sängylleen ja istui sille katsoen ylös Jacobyyn odottavasti.
”Oletko kunnossa?” Connor kysyi ja vasta sitten Jacoby tajusi, että oli astellut edestakaisin yrittäessään keksiä, mitä tehdä seuraavaksi. Mikä hemmetti häntä vaivasi? Hän oli vikitellyt tuhansia naisia ja tyttöjä hikoilematta lainkaan, se oli aina ollut niin helppoa. Joten miten tällainen lapsi sai hänet änkyttämään ja punastumaan kuin typerys? ’Voi kuinka suuri tähtioppilas onkaan vajonnut’, Jacoby ajatteli itsekseen ja voihkaisi ajatukselle.
”Olen”, Jacoby vastasi hieman liian nopeasti ja lopetti edestakaisin kävelyn katsoen poikaan, joka istui sängyllä, kohdatakseen tämän silmät tasaisesti. Connor vaikutti hieman hämmentyneeltä Jacobyn vakavan ilmeen takia ja se on hyvä, koska Jacoby halusi heidän olevan samalla tasolla, sillä hän pelkäsi hemmetisti mieltään juuri nyt. ”Minä pidän sinusta”, Jacoby lausui yksinkertaisesti ja Connorin kasvot pysyivät ilmeettöminä. Siinä, hän sanoi sen, ja hän tunsi olonsa helpottuneeksi. Jacoby vannoi, että jos Connor nyt vastaisi jotakin kuten ’minäkin pidän sinusta, sinä olet paras ystäväni’ tai jotakin muuta klassista Connoria, hän heittäisi tämän ulos tuosta ikkunasta.
Juuri kun Jacoby ajatteli, että vaivaantunut hiljaisuus ei koskaan loppuisi, että he tuijottaisivat vain toisiinsa koko yön, Connor alkoi nauraa pehmeästi. ”Minä tiedän sen”, hän pudisti päätään ikään kuin Jacoby olisi ollut pieni lapsi, ja Jacoby tuijotti poikaan suu auki.
”Mi… mitä?” oli hänen vaikuttava vastauksensa. Jacoby oli vielä enemmän hämmentynyt kuin hetki sitten.
”Sinä pidät kaikista. Tai siis, sinä puhut jokaiselle tytölle, jonka tapaamme, ja olet yrittänyt iskeä jokaista ystäväpiiristämme ainakin kerran”, Connor selitti ikään kuin se olisi pelkkää maalaisjärkeä, ja kai se olikin, mutta Jacoby pettyi hiukan, sillä Connorkin näki hänet sellaisena, ja Jacoby oli itse asiassa ajatellut, että tämä ymmärsi häntä paremmin kuin useimmat.
”Kuule, minä pidän ihmisistä, tykkään flirttailla, se on hauskaa. Tämä on erilaista”, Jacoby sanoi ja laski silmänsä tuijottaakseen ristittyihin käsiinsä.
”Ai”, Connor sanoi pehmeästi ja Jacoby oli iloinen, että asia viimeinkin tuntui uppoavan. Juuri kun hän oli ajatellut, että joutuisi itse asiassa juoksemaan Connorin huoneeseen punainen iso jousi mukanaan ja sanat ’minä haluan sinut’ maalattuna rintaansa. Jacoby arveli, että hänen täytyisi antaa pojalle enemmän kunniaa. Connor ei vieläkään katsonut ylös häneen ja oli hienoa nähdä, että nyt hän oli hermostunut ja epävarma, sillä oikeasti, Connor näytteli sitä roolia paljon paremmin kuin Jacoby.
”Minä vain ajattelin, että sinun pitäisi tietää tunteistani”, Jacoby puhui pehmeästi ja istui Connorin viereen sängylle yrittäen nähdä pojan kasvot saadakseen vastauksen, mutta tämän pörröiset hiukset peittivät tämän silmät. ”Koska minun täytyi saada se ulos rinnastani.”
”No… minä… öh… kai minäkin pidän sinusta”, Connor aloitti vaivaantuneena, ja Jacoby yritti olla nauramatta, kun poika alkoi naputtaa jalallaan lattiaan hermostuneena. Connor vilkaisi ylös vanhempaan poikaan ennen kuin antoi katseensa vaeltaa jälleen lattiaan. ”Sinä olet… tosi mukava”, hän jatkoi, ja Jacoby kohotti kulmiaan.
”Kiitos, minun mielestäni sinäkin olet mukava”, Jacoby sanoi takaisin vaikka hänestä alkoikin tuntua, että hän oli jälleen viidennellä luokalla ja keskusteli ensimmäisen ihastuksensa kanssa. Hänen täytyi kuitenkin pitää samaa tahtia yllä Connorin kanssa tai tämä saattaisi pelästyä ja juosta pakoon millä hetkellä hyvänsä.
”Sitä vain, etten minä koskaan… tiedäthän, tällaista, etenkään…” Jacoby katsoi, kuinka Connor änkytti ja punastui kuin idiootti, eikä voinut muuta kuin virnistää. Connor ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, sillä hän tutkiskeli vieläkin käsiään hämmästyneenä, ikään kuin olisi vasta huomannut niiden olevan siinä.
”Hei, rentoudu, okei? En minä pyydä sinua tekemään mitään vielä, ajattele vain sitä hieman.” Jacoby taputti ystäväänsä olkapäälle, ja kun Connor hypähti ja jäykistyi ikään kuin hän olisi juuri puukottanut tätä, se oli äärettömän ihastuttavaa.
”Ajatella vain sitä hieman?” hän vaikutti rentoutuvan hieman ja uskalsi vilkaista Jacobyyn. ”Kai minä voisin tehdä niin.”
”Kiitos. Nyt takaisin nukkumaan”, Jacoby huokaisi ja suuntasi kohti ovea. Hän ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten asiat olivat sujuneet, mutta ainakin he liikkuivat eteenpäin. Connor ajattelisi asiaa. Kuka tiesi, mihin se tarkalleen ottaen johtaisi, mutta se oli jotakin. Heidän aikansa vain oli käymässä vähiin; Connor lähtisi muutaman päivän kuluttua…
”Hei, Jacoby?” Jacoby pysähtyi käsi ovenkahvalla ja katsoi olkansa ylitse nähdäkseen Connorin. Täydellisessä maailmassa poika nyt tunnustaisi kuolemattoman rakkautensa hänelle ja hän voisi suudella tämän järjettömäksi. ”Täällä on hieman tunkkaista ja minulla on jano. Luuletko, että voisit tuoda minulle hieman vettä?” Tai näin, mikä tahansa kävi.
”Tietenkin, tulen ihan kohta takaisin.”
”Kiitos”, Connor sanoi ja loi hänelle yhden noista kovin miellyttävistä hymyistään, joiden Jacoby tiesi pystyvän peittoamaan yhden hänen omista seksikkäistä hymyistään milloin tahansa, ja se sai hänen vatsansa myllertämään. Tai ehkä ne olivat vain perhosia, jotka tuntuivat lepattelevan ympäriinsä hänen mahanpohjallaan. ”Ai niin, ja voisitko sinä laittaa lasiin myös jäitä?”
”Totta kai!” Jacoby vastasi ja vastusti halua läimäyttää itseään sekunteja myöhemmin kuullessaan ylettömän innokkaan ja miellyttävän vastauksensa. Tähtioppilas todellakin oli vajonnut. Mutta jotenkin hän uskoi pystyvänsä elämään sen kanssa.
