Kirjoittaja: Minä, tunnustan.
Paritus: Viittauksia Tonks/Lupin, tai mainitaan se suoraan.
Ikäraja: S
Genre: Angstia ja draamaa.
Beta: -
Disclaimer: Rowling omistaa kaikki hahmot, minä en. Enkä saa mitään rahaa tästä, vain hyvän milen.
Summary: Tonks jäi vahtimaan pikku-Teddyä, kun Lupin oli Tylypahkassa taistelemassa, viimeisessä taistelussa.
A/N: Eli tälläinen tästä tuli, sain eilen idean tähän (ja toivon hartaasti, ettei ketään muu ole kirjoittanut tästä jo!) ja oli pakko kirjoittaa se pois alta. Vähän lyhyt tämä on, mutta ei auta.
Pitkä iltaOli kulunut monta tuntia siitä, kun Nymfadora Lupin oli saapunut poikansa kanssa äitinsä luokse. Hermostuneena Nymfadora hyssytteli sylissään olevaa tummatukkaista poikaa uneen.
”Äiti, annan minun mennä sinne!” Tonks vaati äidiltään lupaa, samalla tavalla kuin hän oli aikanaan kolmetoistavuotiaana halunnut tämän nimen Tylyahon lupalappuun.
”Dora-kulta, hän tarvitsee sinua täällä”, Andromeda Tonks sanoi päättäväisesti tyttärelleen. Aikanaan teini-ikäisestä Nymfadorasta ei ollut äidilleen vastusta, eikä tulisi nytkään aikuisena olemaan.
”Hän tarvitsee minua siellä!” Tonks sanoi takaisin äidilleen laskiessaan poikansa, jonka hiukset olivat nyt vaaleat, olohuoneen nurkassa olevaan pinnasänkyyn.
”Minä puhuin pojastasi”, Andromeda sanoi ja katsoi tytärtään tiukasti silmiin.
”Ja minä miehestäni!” nuorempi sanoi korotetulla äänellä ja tuijotti takaisin äitinsä silmiin.
”Pidä pienempää ääntä, tai herätät hänet” rouva Tonks sanoi ja oli siirtänyt katseensa pinnasängyssä tuhisevaan tyttärenpoikaansa.
Tonks tyytyi mulkaisemaan äitiään pahasti, koska tämä neuvo oli ollut turha, pikku Teddy nukkui autuaan tietämättömänä äitinsä korotetusta äänestä ja huolesta.
”Sinä voit ihan hyvin pitää hänestä hetken aikaa huolta, minun on pakko päästä sinne”, Tonks aloitti uudelleen, seuratessaan äitiään keittiöön.
”Niin voisinkin, mutta sinä olet hänen äitinsä”, Andromeda sanoi ja taikoi keittiönpöydälle kahvipannun ja – kupit.
”Niin olenkin, mutta haluan olla siellä missä mieheni on”, Tonks sanoi ja istui pyöreän keittiönpöydän ääreen.
”Remus on täällä, osa hänestä nukkuu olohuoneen pinnasängyssä”, rouva Tonks sanoi ja halasi tytärtään tämä selän takaa.
”Äiti, älä yritä ei Teddy ole mikään Remus, vaikka puolet pojan geeneistä onkin häneltä”, Tonks vastasi ärtyneesti.
”Sinä et ymmärrä mitään, Remus lähti monta tuntia sitten, eikä mitään ole ilmoitettu, minä haluan tietää mitä on tapahtunut”, Tonks jatkoi välttääkseen hiljaisuuden.
”Jos jotain olisi tapahtunut, joku olisi tullut kertomaan”, Andromeda koetti luoda uskoa tyttäreensä.
”Eikä olisi! Viime kerralla me vain loitsimme siellä, eikä kukaan tiennyt muusta kuin itsestään. Löysimme Billinkin vasta, kun kaikki oli lakannut! Ei sen mylläkän keskellä löydetä ketään, ei tiedetä edes kuka vastassasi on! Remukselle on voinut käydä vaikka mitä!” Tonks sanoi ja häntä raivostutti, koska hänen äitinsä ei ymmärtänyt hänen huoltaan.
”Mitä se hyödyttäisi, että menet sinne, jos et löydä Remusta sen väkijoukon keskeltä? Koko kilta on taistelemassa siellä, kyllä he pitävät toisistaan huolta”, Andromeda jatkoi ja silitti tyttärensä kastanjanruskeiksi muuttuneita hiuksia.
Tonks oli juuri vastaamassa äidilleen, kun pikku-Teddy oli alkanut itkeä sängyssään.
”Minä menen”, rouva Tonks sanoi ja oli menossa olohuoneeseen.
”Älä, minä olen hänen äitinsä”, Tonks sanoi ollessaan itse jo puolimatkassa olohuoneeseen.
”Mikä äidin pikkuisella on? Kello on vasta puoli kaksi, et sinä yleensä tähän aikaan heräile”, Tonks otti poikansa syliin ja hyssytteli tätä samalla, kun Andromeda Tonks katseli omaa pikkuistaan olohuoneen ovensuusta.
RÄKS!
Kingsley Kahlesalpa oli ilmiintynyt rouva Tonksin olohuoneeseen.
” Kingsley! Mitä on tapahtunut?” nuorempi noidista ehti kysyä tulijalta, ennen kuin tämä oli ehtinyt oikoa edes viittaansa.
”Hän teki sen, Harry tappoi tiedät-kai-kenet”, Kahlesalpa vastasi verkaisella äänellä.
”Luojan kiitos! Milloin Remus tulee takaisin?” Tonks huokaisi helpottuneena.
” Tonks… Hän… Hän ei tule”, Kingsley vastasi ja katsoi nuorta noitaa tämän tummiin silmiin.
”Ei… Ei.. EI!” Tonks parahti ja vajosi olohuoneenlattialle istumaan, äitinsä hädästä säikähtänyt poikansa sylissään.
” Nymfadora, olen pahoillani”, Kingsley sanoi ja oli polvistunut Tonksin viereen lattialle.
”Kuka sen teki?” Tonks kysyi ääni väristen poikansa itkun yli.
”Emme tiedä… Me vain, me vain löysimme hänet”, Kingsley vastasi eikä pystynyt katsomaan enää noidan tummiin silmiin.
”Emme voineet mitään, vaikka koko kilta oli siellä”, Kahlesalpa jatkoi koottuaan itsensä uudelleen ja katsoen jälleen Tonksiin.
”Eikä ollut! Minä en ollut siellä! Minä olisin voinut tehdä jotain!” nainen huusi ja näki omien kyyneltensä takaa, että Kingsley Kahlesalvankin silmät olivat kostuneet.
”Sinä olit pitämässä täällä huolta hänen pojastaan! Sinä teit jotain!” rouva Tonks puuttui ensimmäistä kertaa keskusteluun.
”Niin juuri, sinä olit täällä pitämässä huolta pojasta, jossa näet Remuksen vielä jokin päivä”, Kingsley tuki Andromeda Tonksin sanoja.
”Enkä voi! Pojalla on kirottu kykyni muuttua! Hän haluaa muuttua sellaiseksi, joka saa hyväksyntää ja huomiota! Mieluummin olisin synnyttänyt ihmissudenpennun!” Tonks itki ja koetti samalla rauhoittaa itkevää lastaan.
”Älä, Dora, sano noin! Kyvyissäsi ei ole mitään pahaa!” rouva Tonks koetti lohduttaa tytärtään.
”On! Teddy ei ole ikinä enää sen näköinen, mitä hän oli syntyessään! Hänellä ei ehkä koskaan enää ole Remuksen silmiä!” Tonks sanoin ja otti pojan tiukemmin syliinsä.
-End-
A/N2: Vähän tönkkö se oli..