Otsikko: Hymy
Ikäraja: K-11 ?
Paritus: James Potter/Severus Kalkaros
Genre: oneshot, angst, fluff
Summary: Taivas oli väritetty harmailla väriliiduilla ja Kielletyn Metsän puuraja näytti synkemmältä, mitä se ikinä oli näyttänyt.
A/N: FanFic10 - 03. Kyynel
Tämä ficci ei ollut vielä täällä finissä, joten laitanpa sen tännekin. :----) Hieman ristiriitaista, että tän nimi on Hymy ja sanana FF10 kyynel, mutta mun mielestä tää sopi ihan kivasti. Eli James Potteista kirjoittelen.
Taivas oli väritetty harmailla väriliiduilla ja Kielletyn Metsän puuraja näytti synkemmältä, mitä se ikinä oli näyttänyt. Murheelliset pilvet roikkuivat matalalla stratosfäärissä ja Tylypahkaa ympyröivät kukkulat lauloivat toisilleen sadelaulua. Ulkona oli hieman hämärää, kuin talvella, mutta ilma oli yhtä paahtavaa, kuin keskikesällä.
Täydellinen lentosää.
James Potter hymyili pitkästä aikaa. Hänen vasemmassa kädessään oli kiillotettu Tähtisumu 1.6 ja toisessa kädessään hän piteli kaapuaan. Rohkelikkopojan hiuksia sekoitti tuima kesätuuli, joka tuntui enteilevän sadekeliä. Aamupäivän masentava olotila oli kadonnut heti, kun James sai vedettyä keuhkoihinsa kosteahkoa ilmaa. Joka tuuma hänen ruumiistaan näytti nauttivan kesäisestä kelistä, aina varpaista päälaelle saakka. Pitkän ajan päästä hän todellakin nautti olostaan jokaisella hengenvedolla, ja oli pelkkää hymyä. Hänen poskiaan koristivat hymykuopat, jotka eivät kadonneet ruskettuneen nuorukaisen kasvoilta edes, kun jossain jyrähti. Jyrinä jäi kaikumaan kukkuloihin.
Ja James hymyili.
Hän hymyili kun hän käveli mutkittelevaa soratietä läpi tylypahkan tilusten kohti huispausstadionia, ainoaa paikkaa koko maailmassa, jossa hän tunsi olevansa vapaa. Vapaa, kuin lintu tai pilvi. Ja James piti pilvistä sekä linnuista. Kumma, hyvä mieli surisi hänen korvissaan samalla, kun hän kantoi luutaansa olallaan ja potki vaaleaa soraa tiellä. Ja hymyili.
Hän astui sisään pukuhuoneeseen, jossa leijaili niin tuttu tuoksu, mitä James niin rakasti; sekoitus hikeä, voittoa ja häviötä, taistelumieltä, syyssadetta, luudanvarren kiillotusvoidetta ja kölninvettä. Tuoksu, jota James ei ikinä, ei ikinä unohtaisi, vaikka hän unohtaisi kaiken muun, Remuksen, Siriuksen, Tylypahkan, omat vanhempansa.. Tämä tuoksu pysyisi ainiaan hänen mielessään yhtä kirkkaana, kuin taivaan tähtöset yöllä, joita hän niin rakasti katsella. Yhtä kirkkaasti, kuin aurinko, joka paahtoi Tylypahkan tiluksille tehden jokaisesta päivästä edellistä paremman ja paremman, kunnes se parhain päivä koittaisi. Eli tämä päivä.
James oli istuutunut pukuhuoneen penkille nojautuen kylmään tiiliseinään. Hän antoi katseensa kiertää pukuhuoneessa ja rauhoittui sateen ropinaan, jota ulkoa kuului. Oli alkanut sataa. Kesäsade – taas yksi asia, jota James rakasti niin. Hän ei voisi ikinä saada siitä tarpeekseen. Hän ei rakastanut kesäsadetta samalla tavalla, miten hän rakasti kevätsadetta tai syyssadetta; kesäsateessa oli jotain erikoista. Jotain erikoista, jota James ei varmaan ikinä saisi selville, mutta hän ei välittänyt, hän osasi rakastaa ilman tietämättä, mitä erikoista jossakin oli. Hän vain rakasti. Hän rakasti kuin jumalaa.
Sadepisaroiden ropinasävellys pukuhuoneen ikkunaan havahdutti Jamesin. Tämä ravisti hieman päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan ja nousi ylös penkiltä. Hän seisoi siinä pukuhuoneen keskellä hetken, orpona ja eksyneenä tietäen kuitenkin, missä oli ja minne kuului. Hän kuuluisi juuri tänne. James pörrötti hieman mustaa hiuskuontaloaan saaden hiuksia sähköisiksi. Muutama hiussuortuva tarttui hänen ihoonsa kiinni kutittaen. Rohkelikkopoika vain naurahti vaimeasti. Hän ei ollut naurahtanut pitkään aikaan. Tuntui, kuin varjo hänen päältään olisi vihdoin liuennut pois saaden auringon paistamaan hänen elämäänsä.
Hän harppoi ovelle nostaen kätensä kylmälle ovenkahvalle seisahtuen kuitenkin vielä hetkeksi. Hän huokaisi syvään, ja ikihymy hänen huuliltaan oli jo kadonnut. Poika painoi otsansa puuoveen kuunnellen sen takana satavia pisaroita. Sade oli aina rauhoittanut häntä; kun hän ensimmäisen kerran astui sisään Tylypahkan porteista, satoi. Junamatkalla hän oli ollut hermorauniona, mutta sadepisaroiden vaimea kumahdus maahan sai hänet rauhoittumaan ja nauramaan. Nauramaan. James sulki silmänsä keskittyen sinfoniaan, jota pisarat loivat ulkopuolella.
Hän olisi halunnut jäädä sisälle lämpimään, mutta toisaalta hän olisi halunnut mennä ulos raikastavaan kesäsateeseen. James huokaisi uudestaan. Hän oli yhtäkkiä yhtä väsynyt, mitä hän oli ollut eilen ja toissapäivänä ja koko vuoden, mutta jokin hänessä jaksoi vielä puhaltaa hiiltä ja toivoa, että se syttyisi palamaan sytyttäen samalla suuren kokon, joka roihuaisi kauan, kauemmin, kuin mikään muu kokko ikinä! Mutta se oli pelkkää toiveajattelua. Nämä rauhoittavat sateet jotenkin saivat sen kokonalun sammumaan aina, aina. Ikinä ei voisi saada kaikkea, se Jamesille oli opetettu jo pienenä.
Jamesin käsi puristui tiukempaan ovenkahvan ympärille, kun hän käänsi sitä avaten oven. Oven lukko naksahti tyydyttävästi Jamesin korvaan. Hän heilautti oven varovasti auki, sillä sen saranat olivat jo vanhat ja narisivat inhasti, kun ovi avautui hiljakseen.
Ulkona satoi kevyesti. Sadepisarat pirstoutuivat osuessaan ruohokenttään ja ohut sumu leijui kentällä. Sumusta ja sateesta huolimatta kentällä näki loistavasti, ja ei aikaakaan, kun James huomasi pisaroiden lävitse kyyryssä olevan hahmon kutakuinkin keskellä kenttää. Hän kurtisti hieman kulmiaan; hän ei ollut odottanut muita kentällä tähän aikaan – ja varsinkaan tällaisella säällä. Hän astui askeleen lähemmäs hahmoa, ja hänen kenkänsä alla märkä ruoho litisi. Hänen hiuksensa liimautuivat hänen ohimoilleen ja poskilleen kiinni aina uudestaan ja uudestaan sen jälkeen, mitä hän niitä siitä pois ravisteli.
Hahmo kentällä nosti päätänsä.
Se oli Severus Kalkaros, koulun hylkiö. James seisahtui siristäen hieman suklaanruskeita silmiään yrittäen tarkentaa katsettaan tähän poikaan. Hän oli ilmiselvästi polvillaan ruohikossa, hänen kaapunsa ja hiuksensa olivat märät sateesta, ja hänen kalpeat kasvonsa pisaraiset pilvien kyyneleistä. James tiukensi otettaan luudasta harppoen lähemmäs poikaa. Hän pysähtyi vain muutaman metrin päähän tästä huomaten jotain, mitä ei äsken tai eilen tai viime viikolla vielä ollut huomannut.
Severus Kalkaros oli kaunis.
Hänen mustat hiuksensa riippuivat elottomina kehystäen tämän kalvakoita ja kulmikkaita kasvoja, hänen ohuet huulensa olivat hieman raollaan ja vesi virtasi niiden lomasta sisään Severuksen suuhun. Tämän nenä oli edelleen yhtä koukkuinen ja kyömyinen, mitä se oli aina ollut, mutta nyt siinä oli jotain erilaista. Jotain pelottavan kaunista. Severuksen silmät olivat suljetut, ja hänen ripsistään valui vettä – vai oliko se vettä? Tippuivatko ne pisarat hänen ripsistään vai ripsien lomasta? James ei tiennyt. Mutta hän tiesi kuitenkin jotain, Severus oli kaunis.
Hän näytti niin viattomalta istuessaan siinä sateessa. Niin kauniin viattomalta, niin puhtaalta, niin hyvältä ja niin helvetin kauniilta. Severus oli kaunein henkilö, mitä James oli ikinä nähnyt. Yhtäkkiä Jamesista otti vallan omituisin halu; hän niin halusi suudella noita ohuita huulia, jotka olivat kosteat sateesta. Kesäsade oli kastellut Jamesinkin jo kauttaaltaan, ja hänellä oli hieman viileä, ja sitä yhtään enempää miettimättä tai tajuamatta, hän otti muutaman askeleen lähemmäs Luihuispoikaa, polvistui tämän eteen, otti tämän leuasta hellän, mutta päättäväisen otteen ja painoi huulensa tämän huulille.
Se hetki tuntui kestävän ikuisuuden, ikuisuuden, jossa vain he kaksi ja kesäsade olivat. Jossain vaiheessa Severus oli vastannut suudelmaan, ja James oli onnensa kukkuloilla tiputtaen luutansa maahan tarttuen molemmilla käsillään Severuksen poskista hellästi. Severus oli raottanut hieman silmiään vain nähdäkseen, kenen kanssa suuteli, mutta sulki ne saman tien nostaen vasemman kätensä Jamesin polvelle. James liikutti kättään Severuksen märissä hiuksissa tuntien olonsa taas rentoutuneeksi.
Ja hän hymyili.
Sen ikuisuuden jälkeen, mikä oli vain kestänyt seitsemän sekuntia, he lopettivat. Severus lopetti. Hän pyyhkäisi huuliaan kämmenselällään katsoen hieman järkyttyneenoloisesti Jamesia, joka viestitti katseellaan äänettömästi; ”se on okei.” Severus ei kuitenkaan näyttänyt olevan okei, joten James tarttui pojan kylmästä kädestä. Jamesin oma käsi oli erittäin lämmin, ja se lämpö siirtyi Jamesin kädestä suoraan Severuksen sydämeen. Severus oli hämmentynyt. James ei.
Seuraavat seitsemän minuuttia he vain katsoivat toisiaan silmiin; James näki heijastuksensa mustista silmistä, ja Severus upposi suklaanruskeisiin silmiin. He pitelivät toisiaan käsistä kiinni, kuin ketkä muut tahansa Tylypahkassa, Skotlannissa, koko maailmassa. Heissä oli kuitenkin jotain erilaista, kuin kaikissa muissa, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni. He olivat he. Koulun suosituin ja koulun epäsuosituin, kuin yö ja päivä, sillä huonolla merkityksellä. Kumpikaan ei voinut olla, jos toinen oli. Jos toinen oli, kun toinenkin oli, se oli vain epänormaalia.
Ja he molemmat tiesivät sen. He molemmat tiesivät sen, kun James nousi. Heidän otteensa lipesi, eivätkä heidän sormensa enää silittäneet toisen kättä. Se oli vain epänormaalia. James nosti luutansa maasta. Severus vain katsoi surkeana. Sade oli jo loppunut, ja jostain kuului vienoa linnun liverrystä. Ilmassa tuoksui ihanalle; sekoitus kuusta, sateen kostuttamaa maaperää ja itse sadetta, sekä hitunen katkeruutta. Huispauskenttä oli aivan hiljainen lukuun ottamatta kahden pojan vaimeita hengenvetoja. Sumu oli jo hälvennyt.
James seisoi aivan paikoillaan, kuin patsas. Severus oli yhä polvillaan niin eksyneen näköisenä. James ei näyttänyt ollenkaan eksyneeltä, vaikka sitä hän juuri olikin; eksynyt elämän rakkauslabyrinttiin.
James kääntyi. Aurinko paistoi sadepilvien lomasta antaen huispausstadionille valokylvyn, josta pääsi nauttimaan vain yksi, heikko poika maassa. Ovi sulkeutui Jamesin perässä, kun hän astui sisään pukuhuoneeseen. Hänen hiuksensa olivat vielä hieman kosteat ja luonnonkiharoilla, kun hän käveli suihkutiloihin. Hän katsoi itseään peilistä tietäen, että jotain oli muuttunut. Hänellä oli kuitenkin yhä ne samat, vallattomat hiukset, sama nenä, samat huulet, samat posket ja samat silmät, mutta jotain oli muuttunut.
Hän hymyili. Ja se hymy koristi hänen kasvojaan koko loppupäivän. Monesti Sirius kysyi, mikä miehen oli nyt noin saanut hymyilemään, oliko hän saanut? James vain hymyili. Hän hymyili onnellisesti, autuaasti, iloisesti ja aidosti, aidommin, mitä hän oli hymyillyt päivän alussa. Silloinkin hän hymyili aidosti, mutta silti niin teennäisesti, nyt hymy oli aito ja pysyvä.
Harmi vain, että hän ei ehtinytkään lentää. Ehkä joku toinen sadepäivä sitten.
*
saa kommentoida. Aivan vapaasti. :--------)
