Title: Lasimeri
Author: miisa
Fandom: Longbottomit, paritukseton
Genre: angst, one-shot.
Rating: K-11
Summary: "Astuin mummini kanssa lasin läpi ja saavuimme velhoja parveilevaan vastaanottoaulaan, Pyhän Mungon taikatautien- ja -vammojen sairaalaan."
A/N: Kokeilin nyt kirjoittaa tälläisen porrastetun one-shotin Longbottomeista. Prologiin jouduin katsomaan mallia Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjasta, jotta muistaisin millainen Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaala on.
Edessäni oli iso vanhanaikainen ja rähjäisen oloinen punaisista tiilistä rakennettu tavaratalo nimeltä Sovitus & Walelu Oy. Kävelin reippaasti mummini vierellä näyteikkunan viereen, jossa oli muutama kovia kärsineen näköinen mallinukke.
Rutistin pientä pakettia tiukemmin rintaani vasten jännityksen, pelon ja ahdistuksen alkaessa kipristellessä rinnassani.
Mummini kuiskasi tottuneesti mallinukelle keitä olimme menossa tapaamaan ja mallinukke niksautti hillitysti niskojaan ymmärryksen merkiksi. Astuin mummini kanssa lasin läpi ja saavuimme velhoja parveilevaan vastaanottoaulaan, Pyhän Mungon taikatautien- ja -vammojen sairaalaan. Harpoin konemaisesti mummini vierellä pitkäaikaispotilaiden osastolle.
Maljakko
"Alice-kulta, ihana nähdä sinua!" Mummini huudahti teeskennellyn iloisille äänellä, resuiseen yöpaitaan pukeutuneen naisen hoiperrellessa vastaan lapsekkaan hämmentynyt ilme ajan kuluttamilla kasvoillaan.
Äiti.
Rähjäisen näköinen mies, jonka silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, laahusti uteliaana katsomaan mikä äkillisen metelin oli aiheuttanut.
Isä.
"Frank-kultaseni, miten sinä voit?" Mummi kysyi lempeästi, vaikka hän tiesi ettei saa vastausta.
"Neville, anna Alicelle lahjasi. Neville? Kuulitko, Neville?"
Nielaisin vaikeasti ja nyökkäsin lähes huomaamattomasti. Revin varovaisesti lahjakäärön ruskeat suojapaperit pois ja heitin ne vieressäni olevaan roskakoriin. Ojensin tärisevin käsin sylissäni pitelemää lasista maljakkoa äitiäni kohti.
Rikkinäinen
Tavoitin äitini suuret tummat silmät ohikiitävän hetken verran.
Ilmeettömät. Tyhjät. Kaipaamattomat.
Maljakko lipesi otteestani ja putosi kevyesti kilahtaen lattialle. Kuulin lasin pirskoutuvan lattiaa vasten tuhansiksi, ja taas tuhansiksi, sirpaleiksi.
Laskin nöyränä katseeni jalkoihin ja suljin korvani mummini torujen tulvalta.
Kuin hidastetusta elokuvasta, seurasin katseellani lasinsirpaleiden leviämistä sulavasti aaltoillen pitkin valkoisena hohtavaa lattiaa. Maassa makaavat maljakon välkehtivät rippeet muodostuivat hetkessä hätkähdyttävän kauniiksi muodostelmaksi.
Lasimereksi.
Sirpale
Äitini kumartui lattian puoleen, valitsi pienen kimmeltävän sirpaleen muiden valossa kylpevien sirpaleiden seasta ja nosti sen varovaisesti pitkillä luisilla sormillaan. Hän kurotti kömpelösti riutunutta kättään ja tyrkkäsi sirpaleen käteeni. Tunsin kirpaisevan viillon ja koukistin sormeni kämmentä vasten, tiukentaen otetta sirpaleesta.
En pystynyt ajattelemaan mitään muuta, kuin miltä tuntui seistä siinä ja katsella omia kärsiviä vanhempiaan. Vanhempiaan, jotka olivat kidutettu hulluuteen asti tiedät-kai-kenen toimesta. Vanhempiaan, jotka eivät tienneet keitä olivat tai mistä tulivat. Vanhempiaan, jotka eivät tunnistaneet ainutta poikaansa.
En välittänyt sormiani ja kämmentäni korventavasta kivusta rosoisen lasin kaivautuessa syvemmälle ihooni. En välittänyt punaisena pulppuavasta nesteestä, joka valui norona lattialle.
Äiti käänsi minulle selkänsä ja käveli kissamaisen kevyin askelin pois päin, hyräillen hiljaa itsekseen ilman minkäänlaista sävelmää.
Puristin sirpaletta rystyset valkoisina.
"Kiitos, äiti."
Sydämeni itki verta.
