Ihanaa, kun olette noin paljon pitäneet tästä ficistä
Tässä on nyt sitten viimeinen osa, aika lyhyt ficci tuli, mutta ei tarkoituskaan ollut tehdä tästä mitään hurjan pitkää. Alussa jo sanoin, että 3-6 osaa ja mielestäni tähän osaan oli hyvä lopettaa
Toivottavasti silti pidätte tästä viimeisestäkin luvusta!
Osa 5
Asiat selviävätEn tiennyt, miten kauan kävelin. Jalkani tuntuivat tunnottomilta ja minua paleli joka puolelta. Jossain vaiheessa oli alkanut tuulla ja kirpeä viima puhalsi vasten kasvojani. Poskiani nipisteli ja huuleni tuntuivat turrilta kylmästä. Hytisin niin, että liikkuminenkin alkoi olla vaikeaa, mutta en tahtonut jäädä paikalleni makaamaan. En pitänyt lumesta enkä halunnut maata siinä koko yötä. Ennen pitkää metsän oli loputtava ja asutusta löydyttävä.
Jossain ulvoi susi, ja sen kuuleminen sai minut hetkeksi jähmettymään. Ajatukseni eivät enää kulkeneet selkeää rataa. Ihme, että pystyin kävelemään. Pakotin itseni kuitenkin liikkeelle. Mitä sitten, jos sudet löytäisivät minut? Parempi sekin kuin kuolla kylmyyteen.
Edward. En voinut vieläkään uskoa, että hän oli pettänyt minua Sydneyn kanssa. Olin ollut liian sinisilmäinen. Edward oli koko ajan tahtonut olla vain Sydneyn kanssa. Tyttö oli viekoitellut Edwardin sydämen puolelleen eikä Edward enää rakastanut minua. Minä olin menneen talven lumia. Edward veisi Sydneyn Forksiin perheensä luokse ja he katoaisivat yhdessä jonnekin kauas. Ehkä Edward muuttaisi Sydneyn vampyyriksi - toisin kuin oli tehnyt minulle. Kenties Edward oli tiennyt tämän. Ehkä siksi hän ei ollut tahtonut muuttaa minua, koska ei rakastanut minua tarpeeksi.
Kompastuin lumeen ties kuinka monennen kerran enkä enää jaksanut nousta ylös. Kyyneleet valuivat solkenaan pitkin kasvojani ja kurkkuani kuristi. Tämän siitä sai, kun luotti toiseen sokeasti. Kuolisin kylmyyteen lumihankeen eikä kukaan kaipaisi minua. Ei Edward, ei kukaan.
Äänet, jotka kantautuivat jostain kaukaa, tuntuivat olevan pelkkää harhaa. Minua paleli niin, etten ollut varma, kuvittelinko vain kaiken. Hampaani kalisivat yhteen ja hypotermia oli lähellä. En ollut koskaan nähnyt hypotermiasta kärsivää ihmistä enkä tuntenut sen oireita kovinkaan hyvin, mutta olin varma, että loppuni alkoi olla lähellä.
Metsän hiljaisuus ympäröi minut taas hetkeksi, kunnes äänet alkoivat uudelleen. Lujempana ja lähempänä. Halusin vastata, mutten voinut. En saanut ääntä kuuluviin. Yritin kohottaa päätäni lumihangesta ja katselin yön pimeyteen. Näin valojen vilkkuvan jossain kauempana, lähestyvän olinpaikkaani. Erotin valonkajon, joka oli lähempänä kuin muiden. Ja sitten näin hänen hahmonsa astuvan esiin puiden lomasta - kuin ihanan, unenomaisen kangastuksen. Edward oli tullut sittenkin pelastamaan minut!
Se oli viimeinen ajatus, jonka muistin. Sitten pimeys nielaisi minut.
***
Makasin pitkään liikkumatta, vaikka kuulin ääniä ympäriltäni. Hetken ajan kuvittelin olevani jälleen metsässä, kuoleman kielissä, mutta sitten tunsin ihanaa lämpöä, joka valtasi ruumiini joka puolelta. En kärsinyt enää kylmästä enkä tehnyt kuolemaa. Makasin sairaalassa lämpimien peittojen suojissa ja tunsin, miten joku silitteli hiljalleen hiuksiani. Kylmä käsi, joka oli minulle niin tuttu. Äänet olivat nyt lakanneet.
”Bella-rakas. Ole kiltti ja herää”, Edward sanoi. Se kuulosti niin taivaalliselta, niin kutsuvalta, että minun oli pakko aukaista silmäni nähdäkseen varmasti, että hän istui sänkyni vieressä. Edwardin kuvankauniit kasvot sulivat helpotuksen tunteeseen, kun katseemme kohtasivat. Hänen silmissään oli kuitenkin pelkoa ja ahdistusta. Ehkä Edward tiesi, että hänen takiaan olin joutunut metsään ja syytti siitä itseään.
”Edward”, kuiskasin käheästi. Ääneni kuulosti oudolta. Edward painoi sormensa huulilleni ja pudisti päätään.
”Älä sano mitään. Olet vielä liian heikko. Sinun täytyy nyt levätä. Oli ihan liian tipalla, etten menettänyt sinua. Mikä sinuun oikein meni? Miksi ihmeessä lähdit metsään, kun tiesit kuitenkin eksyväsi?” Edward kysyi levottomana. Katselin häntä kulmat kurtussa.
”En minä tahallani sitä tehnyt. Minä luulin meneväni mökillemme, mutta eksyin”, kähisin. Edward näytti synkältä ja katsoi minuun.
”Minä tiedän, miksi sinä lähdit. Ja me puhumme siitä myöhemmin. Heti, kun olet tarpeeksi levännyt”, Edward sanoi painokkaasti. Nielaisin tyhjää.
”En tahdo puhua siitä”, mutisin. Vältin katsomasta Edwardiin, mutta hän tarttui lempeästi leukaani ja pakotti minut katsomaan itseensä. Hänen silmänsä olivat vakavat, kun ne kohtasivat omani.
”Kyllä me puhumme. Mikään ei ole sitä, miltä se näytti. Minä pystyn selittämään ihan kaiken”, Edward vakuutti. En oikein uskonut sitä, ja Edward näki sen katseestani. Hän huokaisi ja nousi seisomaan.
”Minä menen hakemaan lääkärisi ja kertomaan, että olet herännyt”, Edward sanoi. Nyökkäsin enkä sanonut mitään. Edward katsoi minuun pitkään ennen kuin katosi huoneesta. Mietin kenen kanssa hän oli jutellut, kunnes minulle tuttu hahmo pelmahti huoneeseen tumma tukka sirosti heilahtaen.
”Alice!” huudahdin heikosti ja ällistyneenä. Alice oli täällä! Miten se oli mahdollista? Kuinka kauan minä olin oikein nukkunut? Alice hymyili leveästi ja pyrähti vuoteeni viereen istumaan. Hän varoi koskettamasta minua, koska pelkäsi palelluttavansa minut.
”Minä tulin heti, kun näin kaiken. En voinut uskoa sitä. Oli pakko tulla tarkistamaan itse. Jasperkin on täällä. Käskin hänen odottaa ulkopuolella, kun puhun kanssasi”, Alice sanoi vakavana. Välttelin hänen katsettaan.
”Miten kauan minä oikein nukuin?” tivasin, sillä halusin vältellä oikeaa aihetta. Alice hymyili.
”Vain yhden yön ja puolet päivästä. Et kovin kauaa. Nyt meidän pitää puhua”, Alice sanoi ja hymy haihtui hieman. Tuijotin häneen haluamatta tietää.
”Mistä?” mutisin synkästi.
”Sydneystä ja Edwardista. Se ei ole sitä miltä näyttää”, Alice vakuutti. Puhahdin.
”Minä näin kaiken aivan selvästi.”
”Mutta vedit vääriä johtopäätöksiä. Minä jos kuka tiedän”, Alice sanoi. Mulkaisin häneen.
”Eikö Edwardin pitäisi kertoa tuo itse?” tivasin vihaisena.
”Pitäisi. Mutta hän haluaa odottaa, että tulet kuntoon. Minusta sinä näytät jo ihan hyvältä”, Alice sanoi hymyillen ja pyöritin silmiäni.
”Kiitos vain”, sanoin huokaisten. Alice oli hetken vaiti.
”Sydney tosiaankin yritti viekoitella Edwardia itselleen. Edward ei tiennyt sitä, koska ei pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan”, Alice kertoi vakavana. Kohotin kulmaani.
”Miten niin? Ainahan hän pystyy lukemaan kaikkien muiden paitsi minun”, sanoin ärtyneenä. Alice nyökkäsi mietteliäänä.
”Se olikin erikoista. Edward olisi tahtonut tietää syyn, miksei kyennyt lukemaan hänen ajatuksiaan, mutta se ei selvinnyt. Ehkä hänen mielensä on vain yhtä erikoinen kuin sinunkin. Hän ei uskaltanut kertoa siitä sinulle, koska pelkäsi reaktiotasi. Hän ei ihan totta tiennyt, että Sydney esitti muuta kuin viatonta tyttöä. Sydney yritti tanssiaisissa suudella Edwardia, mutta hän karisti hänet heti luotaan. Sitä sinä et vain ehtinyt näkemään”, Alice kertoi. Kuuntelin tarkasti, joskin vastahakoisesti. Jos tuo oli totta, minulla saattoi olla vielä mahdollisuuksia. Mutten oikein uskaltanut uskoa siihen.
”Eikö Edward siis ole kiinnostunut Sydneystä yhtään?” kysyin epäillen. Alice pudisti päätään.
”Ei yhtään. Hän rakastaa sinua, Bella. Miten vaikeaa se on tajuta? Sinä merkitset hänelle kaikkea. Ei ole ketään muita. Hänhän sanoi sinulle niin”, Alice sanoi, ja vedin syvään henkeä. Halusin uskoa häntä. Enemmän kuin koskaan.
Samassa lääkäri ja Edward palasivat huoneeseen. Alice loikkasi sängyltä sulavasti kuin gaselli ja katsoi Edwardiin hymyillen. Edward näytti ärtyneeltä, hän taisi lukea Alicen ajatuksista, että tämä oli kertonut minulle kaiken. Alice vinkkasi minulle silmää ennen kuin pyrähti ulos huoneesta Jasperin luokse. Lääkäri tutki minut rauhallisesti ja perusteellisesti ja hymyili lopuksi valkoista hymyään.
”Sinä tulet kyllä kuntoon, nuori neiti. Ja se on kokonaan komean poikaystäväsi ansiota”, lääkäri sanoi. Nyökkäsin vaiti enkä katsonut Edwardiin. Lääkäri kirjoitti jotain ylös, käski minun levätä ja poistui huoneesta. Edward otti heti hänen paikkansa sänkyni vierestä ja katsoi minuun levottomasti.
”Uskothan sinä Alicea… minua?” hän tivasi. Kohtasin hänen katseensa hermostuneena.
”En ole varma…”
”Bella, minä rakastan sinua. Sydney ei merkitse minulle mitään. Hän halusi olla minun kanssani ja yritti työntää sinut syrjään, mutta minä vakuutin hänelle, ettei se kannattanut. Sanoin hänelle suoraan, että rakastin sinua enkä tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Minun olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, että Sydney ei ollut niin viaton kuin mitä esitti”, Edward sanoi synkästi. Tuntui jotenkin hyvältä käsittää, että vahvimmatkin tekivät virheitä. Hekin sortuivat joskus. Vaikkei Edward ollut mikään heikko ihminen, hän oli kuitenkin ollut sellainen.
En tahallani sanonut mitään, sillä halusin pistää Edwardin hieman kärsimään. Edward näyttikin entistä huolestuneemmalta katsoessaan kasvojani, joilta ei voinut lukea mitään.
”Miten minä saan sinut uskomaan? Olen pahoillani, että en kertonut sinulle totuutta Sydneystä ja sitä, etten pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Minun olisi pitänyt olla sinulle rehellinen, mutta pelkäsin hermostuttavani sinut enkä tahtonut pilata lomaamme. En uskonut, että tässä kävisi näin. On minun syytäni, että olet siinä ja melkein kuolit”, Edward sanoi tuskaisena. Jokin napsahti sisälläni. Jokin sai pystyttämäni muurin hajoamaan sirpaleiksi. Olin vannonut olevani vahvempi ja tiukempi, mutta Edward teki sen taas. Katsoi minua ihanilla silmillään, ja annoin kaiken anteeksi.
”Ei, Edward. Ei se ole sinun syytäsi. Minä vedin vääriä johtopäätöksiä. Kaikki oli silkkaa väärinkäsitystä. Olisi pitänyt olla järkevämpi. Omaa tyhmyyttäni minä tämän aiheutin, et sinä ole syypää mihinkään. Minä rakastan sinua, Edward. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa enkä kestäisi ajatusta menettää sinua”, vakuutin kiireesti. Edward katsoi minua ihmeissään, kunnes hänen kasvonsa sulivat helpottuneeseen hymyyn.
”Sinä rakastat minua. Ihan oikeasti?” Edward vakuutti, ja hymyilin hieman. Ojensin käteni, ja Edward tarttui siihen hellästi. Sormemme kietoutuivat toisiinsa, kylmä ja kuuma vastatusten.
”Ihan oikeasti. Mikään ei muuta sitä”, vannoin. Edward kumartui, hänen silmänsä olivat aivan lähellä omiani. Hymyillen Edward painoi huulensa omiani vasten ja niiden kosketus sai tuhannet väristykset kiirimään selkääni pitkin. Edward kuvitteli, että minua paleli ja erkani minusta nopeasti.
”Olen pahoillani. En halua palelluttaa sinua enempää. Sinun pitää nyt levätä. Minä en mene minnekään”, Edward lupasi, veti tuolin aivan sänkyni viereen ja istahti sille. Hän näytti aivan kreikkalaiselta jumalalta, ja hän oli kokonaan minun.
”Mitä me teemme tämän jälkeen? Palaammeko me kotiin?” kysyin hiljaa. Edward hymyili lempeästi.
”Takuulla. Kotiin Forksiin.”
Sinne, minne minä kuuluinkin. Hymyillen painoin silmäni kiinni ja annoin ihanan rauhan vallata ruumiini. En nähnyt enää unia Sydneystä. Näin vain Edwardin ja minut. Me olimme yhdessä. Ja olisimme vastedeskin. Toivottavasti ikuisesti.
Loppu