Nimi: Täydenkuun loistehessa
Kirjoittaja: Bebe
Beta: Luihuispossu
Ikäraja: S
Genre: Romance, angst
Paritus: McGarmiwa/ Kalkaros
Disclaimer: Hahmot ja paikat kuuluvat Rowlinille ja enkä minä saa tästä minkään laista aineelista palkiota tahi hyvitystä
Summary: Kuu on aikojen saatossa todistanut monta rakkaustarinaa, joista osa on kestänyt rakastavaisten koko elämän ja toiset ovat päätyneet katkeraan eroon. Mutta joskus eroneet löytävät toisensa jälleen vuosien päästä.
A/N: Mielestäni kliseitä täynä ja teki mieli välillä olla julkaisematta tätä niiden takia. Mutta jollain tasolla pidän tästä, joten olen niin ilkeä, että laitan tämän tänne.
Ficistä haluan mainita vielä sen verran, että kun suunnittelin tätä, niin tästä piti tulla H/D:tä, mutta jostain syystä tästä tulikin Minerva/Severusta. Jos kysytte, niin voin kertoa syynkin ; )
--__--__--
Täydenkuun loistehessa,
askelten vienoisten kuuluessa,
tyttö hiljainen askeltaa,
katsomaan omaa rakastaan.
Kun yöllä tuuli puhaltaa,
rakastavaiset tähtitornissa kohtaa.
Toisensa löytäen,
muun maailman unohtaen.
--__--__--
Keväisen kaunis ja lämmin aamu sarasti Tylypahkan tiluksilla. Oppilaat nousivat toiveikkaina uuteen aamuun ja suorastaan riensivät aamupalalle. Sinä päivänä ei olisi mitään erikoista ohjelmaa, mikä selittäisi oppilaiden riemukkuuden, aamu vain oli niin ihana.
Joidenkin oppilaiden mukava päivä päättyi ensimmäisiin tunteihin. Puuskupuhin neljäsluokkalaiset saivat kokea millainen on professori McGarmiwan huono päivä, sillä opettaja rokotti pienimmistäkin asioista puuskupuhin tupapisteitä. Professori Kalkaros taasen hätyytteli aamutunneillaan rohkelikkojen ja luihuisten kakkosluokkalaisia. Olihan se ihan normaalia, että Kalkaros äksyili rohkelikoille aina silkkaa piruuttaan, mutta oli outoa, että hän höykytteli luihuisia. Kalkaros peräti vähensi sata tupapistettä luihuisilta, kun eräs oppilas ei kirjoittanut muistiinpanoja.
Päivälliseen mennessä oli oppilaiden riemu suurimmaksi osaksi kadonnut ja osa odotteli kauhulla sen päivän muodonmuutos- tai liemitunteja. Jopa ennustuksen tunneille mentiin mieluummin. Suurin toive oli, että seuraavana päivänä kaikki olisi ihan normaalisti ja ettei tilanne olisi kovin pitkäaikainen.
--__--__--
Kuten jokaiselle päivälle käy, kallistui tämäkin päivä lopulta iltaan ja sitä kautta yöhön. Oli uudenkuun aika, eivätkä varjotkaan kansoittaneet Tylypahkan hiljaisia käytäviä. Yksi hahmo kumminkin vaelteli käytäviä pitkin, se ei ollut levoton haamu tai Norriska. Tämä hahmo oli nainen, jonka ankaran kuoren alla oli herkkä ja hyvin haavoittuvainen sielu. Rauhallisesti, mutta määrätietoisesti, hän vaelsi erästä tornia kohden, tornia jonne hän ei koskaan kuvitellut palavansa.
Viimein nainen oli perillä. Tuon oven takana oli huone, jossa hän oli vuosia sitten valinnut suuntansa, minne kulkea. Ei hän katunut lainkaan valintaansa, kaipasi vain sitä, millaiseksi hänen elämänsä olisi voinut tulla. Hänellä voisi olla perhe ja mies, joka rakastaisi häntä.
Nainen pudisti päätään karkoittaakseen unelmansa, siihen ei voisi enää sortua, se oli jo mennyttä. Varovasti hän kosketti ovea, joka aukesi hiljaa narahtaen. Hiipien nainen astui huoneeseen ja näki tumman miehen katselevan ikkunasta ulos. Nainen sulki oven perässään ja tassutteli miehen luo kietoen kätensä tämän kaulan ympärille perille päästyään.
”Tiesin että sinä olisit täällä”, nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti. ”Näiden monien vuosien jälkeen, tiesin kohtaavani sinut täällä joskus. Ja vieläkin sinä olet pitempi kuin minä.” Kuullessaan naisen sanat, mies käännähti ja koppasi naisen hellään syleilyyn. Nainen hakeutui asentoon, jossa oli ollut monet kerrat, siihen tuttuun ja turvalliseen.
”Minä olen kaivannut sinua, Minerva”, mies henkäisi lopulta ja silitti samalla naisen harmaita hiuksia. ”Toivoin kovasti silloin, ettet olisi lähtenyt luotani pois.” Minerva nyyhkytti miehen rintaa vasten ja tarrasi epätoivoisesti hänestä kiinni.
”En olisi halunnut, mutta minun oli pakko hylätä sinut. En olisi pystynyt olemaan kanssasi sen jälkeen, kun olin päättänyt tehdä abortin ja pikkuisemme kuoli. Minä en olisi pystynyt siihen, Severus.”
--__--__--
Silloin oli täydenkuun aika, kun Minerva McGarmiwa ja Severus Kalkaros tapasivat tähtitornissa. Severus katsoi huolissaan rakastaan, joka vaikutti surulliselta ja niin vaiteliaalta. Lempeästi hän otti naisen lämpimään syleilyynsä ja alkoi keinuttaa hiljalleen.
”Onko sinulla jokin hätänä, kulta?” Severus kysyi varovaisesti ja tunsi kuinka Minerva alkoi täristä hänen sylissään. Kyyneleet valuivat pitkin naisen poskia tehden juovia muutoin niin kauniisiin kasvoihin. Vähitellen Minerva tyyntyi miehen käsivarsien syleilyssä ja itku laantui hiljaiseksi nikotukseksi.
”Minä...” Minerva aloitti, mutta uusi itkunpuuska yllätti hänet. Hän kumminkin sai koottua hetkeksi itsensä ja sopersi, ”olen raskaana.” Minerva romahti kokonaan miehen rintaa vasten arvonsa kokonaan unohtaneena. Severuksen silmät tummuivat kuulessaan uutisen. Hän olisi tahtonut huutaa, mesota, hajoittaa paikkoja, toivoa, että oli kuullut väärin. Hän ei kumminkaan tehnyt sitä, vaan puristi naisen tiukemmin huomaansa.
”Hys... ei hätää”, Severus sanoi tunteiden paksuntamalla äänellä. ”Kyllä me selviämme.” Edes hän ei uskonut omia sanojaan. Severus oli vielä nuori, vain kahdeksantoistavuotias. Hänellä oli koko elämä edessään ja koulua vielä pari kuukautta jäljellä. Mutta hän myös rakasti Minervaa ja oli valmis tekemään kaikkensa pitääkseen naisen lähellään.
Minervan nikotukset vaihtuivat vähitellen uniseksi tuhinaksi. Severuksen käsi eksyi naisen vatsalle kuin toivoen löytävänsä sen, joka hänen ajatuksissaan myllersi. Severuksen elämässä ei ole ollut montaa onnenhetkeä, mutta istuessaan kylmällä kivilattialla sylissään nainen, jota hän rakasti ja joka kantoi sisällään hänen lastaan, Severus ei voinut estää onnentunnetta läikkymästä sisällään. Hän valvoi koko yön Minervaa tuudittaen ja vauvantuoksuista tulevaisuutta suunnitellen, sillä hän oli päättänyt olla mies ja ottaa vastuun teoistaan. Severus havahtui vasta, kun aamun ensimmäiset säteet leikittelivät kullanhohtoisina heidän ympärillään.
Varovasti Severus kumartui herättämään Minervan hellällä suudelmalla. Minerva aukaisi unenpöpperöiset silmänsä ja hymyili autuaana. Edellinen ilta oli hänen mielessään enää vain itkunsekaisena muistona, kuin kaikki olisi ollut vain unta.
”Huomenta, kultaseni”, Severus sanoi lempeästi ja silitti naisen kasvoja pitkin ja rauhallisin vedoin. ”Meidän pitäisi lähteä ennen kuin joku epäilee jotain.” Hymy muuttui Minervan kasvoilla tiukaksi viivaksi ja onnenrypyt katosivat. Hän nousi ylös oikoen rypistynyttä kaapuaan. Severus ei nähnyt enää naista, jota rakasti, vaan professorinsa. Hänen edessään seisoi nyt nainen, jonka hän oli tottunut näkemään muodomuutoksen tunneilla seisomassa luokan edessä ankara ilme kasvoillaan. Se sama nainen, joka oli sättinyt häntä ensimmäisenä koulupäivänä, kun hän oli myöhästynyt tunnilta. Vauvantäyteiset unelmat katosivat miehen mielestä.
”Meidän ei pitäisi enää tavata”, Minerva sanoi samalla, kun aurinko meni pilveen ja säteiden leikki huoneessa lakkasi. ”On liian riskialtista, että joku huomaisi meidän olevan yhdessä.” Kasvot punehtuneena pidätellystä itkusta Minerva kääntyi selin Severukseen ja poistui huoneesta. Severus jäi yksin huoneeseen. Hän oli tiennyt alusta alkaen, että opettajan ja oppilaan suhteessa on omat vaaransa, mutta hän oli uskonut, että riski kannattaisi ottaa.
--__--__--
”Minä toivoin silloin, että jäisit. Kuvittelin koko yön millaista se olisi. Minä, sinä ja vauva”, Severus kuiski Minervan korvaan. ”Mutta sinä lähdit päivälleen kymmenen vuotta sitten.” Minerva painautui tiukemmin miestä vasten hakien hieman lohtua. Severuksen teki mieli työntää nainen pois läheltään, mutta menneisyyden muistot ja tunteet tulvahtivat hänen mieleensä jälleen, ja hän salli itselleen hetken onnea. Minervan ja Severuksen seisoessa sylikkäin kaipuu hävisi hetkeksi heidän sydämistään tuoden tilalleen rauhan
--__--__--
Aamu jälleen sarastaa,
ja pitää ajatella parastaan.
Tyttö hiljainen katoaa,
maailmaan kolkkoon, julmaan.
