Voi ei, tämä tosiaan jäi kesken, vaikka luulin postanneeni kaiken
No mutta ei hätää...
16. luku
SelityksiäDraco seurasi Dumbledorea suureen ja valoisaan huoneeseen, joka muistutti kovasti Pyhän Mungon muita huoneita. Huolimaton katselija olisi pitänyt sitä normaalina, vaaleansävyisenä työhuoneena, jossa joku kunniakas parantaja vietti osan työtunneistaan. Ilmassa vahvana väreilevä taikuus ja seiniltä puuttuvat maalaukset kuitenkin paljastivat tilan tarkoituksen olevan aivan jotain muuta.
”Mikä tämä huone on?” Draco kysyi sulkiessaan oven perässään ja istuessaan pehmeäpäällysteiselle tuolille aivan mahonkisen pöydän eteen. Dumbledore oli juuri istuutunut pöydän toisella puolella.
”Tämä huone on tarkoitettu sellaisille kokouksille tai keskusteluille, joiden tarkoitus ei ole päätyä ulkopuolisten korville”, Dumbledore vastasi ja loi Dracoon tutkivan katseen. ”Ymmärrät varmaan, että tämä keskustelu on sellainen.”
Draco nyökkäsi hiljaa. Hetken päästä hän kuitenkin avasi suunsa puhuakseen.
”Minä en ymmärrä tarkalleen, mitä varten me olemme täällä. Tiedän, että haluatte puhua Harrysta, mutta...” Dracon ääni häipyi kuulumattomiin.
Dumbledore huokaisi raskaasti, ja Draco kohotti kulmiaan epäilevästi. Hän ei ollut koskaan nähnyt entistä rehtoriaan näin väsyneenä, näin voimattomana. Aivan kuin jokainen ryppy ja uurre hänen kasvoillansa olisivat kasvaneet huolen taakasta. Näky yllätti hänet täysin.
Draco oli aina pitänyt Dumbledore voimakkaana velhona, kaikkien aikojen johtajana, miehenä, joka eli muidenkin puolesta ikuisuuden. Hän ei ollut koskaan pitänyt Dumbledorea kuolemattomana tai suorastaan jumalana niin kuin monet tekivät, mutta osa hänestäkin oli halunnut uskoa legendoihin miehen mahtavuudesta ja älykkyydestä. Nyt Dracosta kuitenkin tuntui, että Dumbledoren ulkoinen olemus aivan hehkui ihmisyyttä; hän oli tosiaankin piirteineen niin inhimillinen, että Dracoa aivan hirvitti. Hän ei halunnut päästää Dumbledoren ympärille luodusta illuusiosta irti, mutta tämän alkaessa puhua, hänen oli pakko. Miehen ääni oli matala, voimaton ja lannistunut. Aivan toisenlainen kuin tämä yleensä oli hilpeine tervehdyksineen ja iloisine sanoineen.
”Minä olen tehnyt monia virheitä, Draco, ja olen joutunut maksamaan niistä kalliin hinnan. Toivon kuitenkin, etten joudu maksamaan enää virheistäni.”
Draco ei tiennyt, mistä Dumbledore puhui, vaikka lähes tunsi, kuinka tämän sanat vaikuttivat hänen ajatuksiinsa. Aivan kuin aivot olisivat lähteneet etsimään puuttuvia johtolankoja, joiden avulla hän selvittäisi, mistä mies puhui. Hän ei kuitenkaan jaksanut odottaa vaan laukaisi kysymyksensä suoraan Dumbledorelle.
”Anteeksi, sir, mutta minä en ymmärrä... Mistä te oikein puhutte?”
Dumbledoren kasvoille nousi pieni, surullinen hymy Dracon hämmennyksen johdosta. Draco oli aina niin tarkka, ettei kukaan nähnyt hänen tunteitansa, mutta nyt koko kylmä maski oli poistettu ja tilalle oli saapunut raakaa tunnetta; puhdasta hämmennystä.
Hymy kuitenkin sammui pian Dumbledoren kasvoilta, hänen jatkaessaan puhettaan.
”Kun herra Sfield ilmoitti sinulle, että tehtäväsi olisi olla Harry Potterin pelastaja, hän ei ollut saanut kaikkia tietoja kaappauksesta. Hän ei tiennyt, vaikka minä tiesin, että koko katoaminen oli huiputusta. Tiesin, että Harry järjesti kaiken itse.”
Dracosta tuntui kuin kaikki ilma olisi kadonnut hänen keuhkoistaan. Hän joutui vetämään pari kertaa syvään henkeä ennen kuin sai henkensä kulkemaan taas normaalisti. Muista hengittää, muista hengittää, Draco muistutti itseään. Se tuntui kuitenkin ihmeen vaikealta. Ajatukset kieppuivat hänen päässään villisti, tanssien omaa salaista tanssiaan, eikä Draco tiennyt enää mitä ajatella. Joku muukin hänen lisäkseen oli tiennyt Harryn tempusta, mutta ei ollut tehnyt mitään estääkseen Harrya tekemästä sitä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoitti.
”Mutta miksi? Miksi ette kertoneet sitä minulle?”
”Koska minä olin oman nerokkuuteni lumoama, sotkeutuneena omaan nokkeluuteeni. Minä olen aina halunnut suojella taikamaailmaa pahuudelta, mutta en ole aina käsittänyt sitä hintaa, jonka olen joutunut maksamaan teoistani. Tällä kerralla suunnitelmani voivat ehkä maksaa myös Harryn hengen.”
”Minä en vieläkään ymmärrä...”
”Ehkä minun pitää aloittaa ihan alusta. Niin, se on varmaan parasta.”
Draco käänsi katseensa ikkunaan, jota Dumbledore oli tuijotellut jo hetken. Ilma ulkona näytti kauniilta ja seesteiseltä, aivan toiselta kuin ilmapiiri ja tunnelma huoneessa. Draco ei voinut tuntea oloaan pahemmaksi; hän oli luottanut Dumbledoreen kuin isään, jota hänellä ei ollut koskaan todella ollut. Nyt kuitenkin miehen puheiden mukaan tämä oli osasyyllinen siihen, mitä oli tapahtunut Harrylle. Draco ei tiennyt pystyisikö koskaan antamaan Dumbledorelle anteeksi, jos Harry kuolisi.
Dumbledoren matala ääni herätti hänet synkistä ajatuksista, joihin hän oli vajoamassa.
”Kaikki alkoi oikeastaan jo silloin, kun Harry voitti Voldemortin. Ennen sitä kaikki luulivat, että sota olisi sillä selvä. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oletettiin. Kuolonsyöjät eivät halunneet antautua vaan jatkoivat terrorisointia monta vuotta, ihmisten siitä tietäen tai tietämättä. Ministeriö halusi pitää asiat salassa, annettiin ihmisille tilaisuus elää ilman pimeyden painavaa taakkaa.”
”Ministeriö on ennenkin salannut pimeyden voimien nousun”, Draco tuhahti yrittäen saada ääneensä sitä tavanomaista rauhallisuutta, mutta epäonnistuen yrityksessään. Dumbledore ei ollut kuulevinaankaan kommenttia.
”Kuolonsyöjiä on vielä nykyäänkin vapaalla jalalla. Siitä ei puhuta, mutta ministeriöllä menee suuri osa resursseista heidän vangitsemiseen. Tiesin tämän faktan, enkä täten voinut olla kieltäytymättä, kun minulta kysyttiin neuvoa yhden vaarallisimman kuolonsyöjän vangitsemiseen.”
”Kenen?” Draco kysyi, vaikka arveli tietävänsä vastauksen.
”Lucius Malfoyn.”
”Sinä tiesit, että isäni oli elossa, vaikka suurin osa ministeriöstä luuli toisin”, Draco totesi.
Dumbledore nyökkäsi katse edelleen ikkunassa.
”Tiesin hänen olevan elossa. Se tieto taas johti Harryyn.” Dumbledore olemus oli muuttunut yhä väsyneemmäksi. ”Voldemortin kukistamisen jälkeen mikään Harryn elämässä ei ole ollut ennallaan. Hän menetti ihmisiä sodassa, mutta samalla hän menetti halun jatkaa elämäänsä taikamaailmassa. Sota vei häneltä aivan liikaa: perheen, ystäviä, rauhan. Harry ei ole koskaan välittänyt julkisuudesta, mutta hän ei ole voinut vältelläkään sitä, kun hän on sentään taikamaailman pelastaja. Siksipä hän päätti paeta, ja minä annoin hänen lähteä.”
Draco ei voinut estää vihan nousemista mieleensä.
”Miksi ihmeessä?” hän tiukkasi Dumbledorelta. ”Miksi ihmeessä annoit hänen mennä? Kaikki olisi nyt paljon helpompaa, jos olisit estänyt hänen aikeensa heti alussa. Silloin mitään tästä tragediasta ei olisi tapahtunut!” hän huusi ja iski nyrkin pöytään.
Dumbledore vain jatkoi kaukaisuuteen tuijottamista..
”Minä tiedän sen, Draco, ja olen pahoillani.”
”Minä en ole se, jolta sinun pitäisi pyytää anteeksi vaan Harry on. Sinä käytit häntä hyväksesi, käytit häntä syöttinä”, Draco sylkäisi sanansa.
”Minä tiedän, mutta tässä tilanteessa en voi sanoa mitään muuta kuin, että olen pahoillani.”
”Mitä sitten tapahtui?” Draco lähes kuiskasi. Hänen äänensä oli muuttunut väsyneeksi ja ponnettomaksi. Hän ei halunnut kuulla kaikkea, mutta hän tiesi, että hänen täytyi.
Dumbledore huokasi jälleen ja käänsi katseensa ikkunasta kohtaamaan Dracon silmät. Sinisistä silmistä oli kadonnut niille tavanomainen tuike.
”Harry ei tiennyt, että minä tiesin hänen aikomuksistansa. Hän teki omat suunnitelmansa samaan aikaan, kun minä tein omani. Harryn kadotessa suunnitelmani pääsi käyntiin.”
”Ja millainen tämä sinun mahtava suunnitelmasi oli?” Draco kysyi kylmästi.
Dumbledoren silmät olivat päättäväiset, mutta niistä paistoi hippunen surua ja katumusta.
”Draco, ymmärrän hyvin, ettet hyväksy tekojani, mutta tein ne yhteisen hyvän vuoksi...”
”Kerro nyt vain, mikä se suunnitelma oli.”
Dumbledore huokasi.
”Kuten suunnitelmien mukaan, Harry asettui asumaan Blumbstreetille. Olin asettanut taloon luotettavimmat soluttautujani, mutta valitettavasti neiti Mood epäonnistui tekemästä tuttavuutta Harryn kanssa. Tässä vaiheessa sinä astuit mukaan kuvioihin.”
”Mutta Maria oli tuntenut Harryn vain pari päivää, miten ihmeessä kuvittelit, että Harry vain yhtäkkiä alkaisi luottaa tyttöön?
”Et voi tietääkään, kuinka kauan Harry oli suunnitellut koko tapahtumaa”, Dumbledore sanoi huokaisten. ”Hän kävi katselemassa vuokra-asuntoa jo kolme kuukautta sitten, jolloin Maria tutustui tähän. Heidän tuttavuudestaan ei valitettavasti kasvanut mitään muuta.”
Draco ei tiennyt, oliko vihainen Dumbledoren yritykselle parittaa Harry sille tytön hupakolle vai huolestunut saadessaan tietää, ettei koko ajatus paosta ollutkaan aivan tuulesta temmattu. Se aika, jonka Harry oli laittanut suunnitelman hiomiseen, osoitti vain, kuinka päättäväisesti hän halusi jättää kaiken vanhan taakseen. Koko ajatus kylmäsi Dracoa.
”Mutta mihin minua tarvittiin? Miksi juuri minä olin sopiva Harryn pelastajaksi?”
”Minun suunnitelmassani oli kaksi tavoitetta: saada Lucius Malfoy vangittua ja pelastaa Harry.”
”Pelastaa Harry?” Draco toisti ja hänen kohotti kulmiaan automaattisesti. ”Keneltä?”
”Häneltä itseltään.”
Dracon kulmat kohosivat vieläkin ylemmäs ja hämmennys hänen sisällänsä kasvoi suuremmaksi. Dumbledore näytti huomaavan tämän, sillä hän jatkoi puhettaan.
”Sinun tehtäväsi oli palauttaa Harryn usko parempaan huomiseen, parempaan elämään. Sinä olit juuri sopiva tähän tehtävään, koska sinussa on todellakin sitä jotain mitä Harry kaipasi. Hän ei halunnut sääliä, ei todellakaan, sitä hän vihasi. Hän kaipasi jonkun jonka kanssa riidellä, jonkun jonka kanssa hän saattoi olla muutakin kuin hänen julkisuutensa kertoi hänen olevan. Hän saattoi olla oma itsensä. Sinä olit hänen arkielämän sankari, hänen pelastajansa.”
Draco ei voinut itselleen mitään vihan alkaessa hävitä hänen mielestään surunsekaisen tunteen kivutessa pintaan. Oli surullista ajatella, että joku ihminen joutui kärsimään noinkin kovasti asioista, joita tämä ei ollut koskaan pyytänyt tapahtuvan. Harry ei ollut koskaan halunnut olla Voldemortin kukistaja tai taikamaailman pelastaja. Hän oli halunnut olla vain tavallinen poika, pelkkä Harry.
Tämän kaiken Draco oli tajunnut vasta muutama päivä sitten. Hän oli sängyssä maatessaan kertaillut asioita mielessään yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes ne olivat olleet vielä sekaisemmat kuin alun alkaen. Hän oli kerrannut heidän suhteen kehittymisen kouluajoista viimeisimpään kädenpuristukseen saakka. Hän oli pyöritellyt tunteita mielessään ja tullut siihen tulokseen, että jos tämä ei ollut todellista rakkautta, niin sitten ei ollut mikään. Hän rakasti Harrya ja samalla halusi antaa mahdollisuuden parempaan elämään. Ei Harryn todellakaan tarvinnut paeta kuuluisuutta, jota hän ei kaivannut. Draco olisi kertonut tämän kaiken Harrylle, jos vain kuolonsyöjät eivät olisi...
Äkkiä Draco tajusi jotain, mitä ei ollut ennen ajatellutkaan. Hänen piti saada arvoitukseen vastaus.
”Entä kuolonsyöjät? Miten he tiesivät tulla etsimään Harrya?” Draco kysyi jännityksen kasvaessa hänen sisällänsä.
”Tässä koko suunnitelmani kaatui. En koskaan halunnut saattaa Harrya hengenvaaraan, vaikka teinkin mitä tein. Annoin pari tärkeää tietoa vuotaa kuolonsyöjien korviin, jolloin he tiesivät, missä Harry oli. Heitä ei kuitenkaan saatu heti kiinni, sillä he eivät ilmestyneetkään Harryn asunnolle siinä silmänräpäyksessä saadessaan tiedon. Siksi lähetinkin Severuksen varoittamaan sinua lähestyvästä vaarasta, vaikkakaan hän ei voinut sanoa sitä suoraan.”
Nyt Draco tajusi Kalkaroksen yllätyksellisen vierailun. Hän myös ymmärsi, että Harryn epäluuloisuus ei ollut ollutkaan mitään typerää vainoharhaisuutta vaan oikeaa päätelmää. Draco manasi tyhmyyttään ja ihmetteli, kuinka ei ollut tajunnut ajatella loogisesti. Miksei hän ollut tajunnut epäillä kaikkea ja kaikkia?
Vastaus kysymykseen oli Harry. Tämä oli lumonnut hänet, pyörittänyt pikkusormensa ympärille, niin etteivät hänen ajatuksensa olleet kulkeneet sulavasti. Nyt kaikki tuntuikin aivan selvältä. Aivan liiankin selvältä. Koko arvoitus tuntui ratkaistulta, mutta sitä se ei aivan ollut. Hänen täytyi vielä saada selville Harryn tunteet. Siis siinä tapauksessa, jos tämä heräisi.
”Sinä todellakin käytit häntä syöttinä”, Draco totesi yrittäen kääntää ajatuksensa pois Harrysta. Hän ei halunnut olla surullinen, hän ei halunnut tuntea itseään heikoksi ja voimattomaksi. Hänen kuului olla vihainen Dumbledorelle ja tämän typerälle suunnitelmalle. Hänen piti haluta rikkoa tavaroita, tuhota jotain. Mutta viha ei jaksanut syttyä edes hänen ääneensä asti. Hän oli kyllä vihainen, mutta eniten hän oli pettynyt: pettynyt Dumbledoreen, pettynyt itseensä.
”Kyllä, niin minä tein. Hänen piti olla hyvissä käsissä, etenkin kun Geoffrey oli katsomassa teidän kahden perään...”
”Hetkinen! ” Draco huudahti ajatuksien kirkastuessa hänen mielessään. ”Sinä... sinä tunnet Geoffrey Gatlingin?!”
”Kyllä, hän on yksi luotettavimmista ystävistäni ja parhaita soluttautujia, mitä olen koskaan tavannut.”
Draco hautasi kasvot käsiinsä. Ajatukset hänen sisällään pyörivät villiä kehää. Melkein koko tehtävä oli ollut huiputusta. Hänet oli lähetetty tehtävään, joka oli ollut aivan erilainen, mitä hän oli odottanut. Hän oli aluksi odottanut kylmiä tyrmiä, kipua ja kidutusta, mutta olikin päätynyt keskelle Harry ”Maailmanpelastaja” Potterin henkilökohtaista kriisiä – mutta sekään ei ollut koko totuus. Hän ei tiennyt enää, mitä tuntea.
”Draco, sanon tämän vielä kerran, olen pahoillani.”
”Älä puhu kuin Harry olisi kuollut. Hän nimittäin elää ja tulee vielä kuntoon!” Draco tiuskaisi hänen äänensä rikkoutuessa. Viikkojen stressi tuntui purkautuvan jälleen kerran suolaisina kyyneleinä.
”Minä välitän Harrysta niin kuin sinäkin teet, mutta minun oli tehtävä se, mitä minun oli tehtävä.”
”Jos sinä oikeasti välittäisit Harrysta, sinä et olisi tehnyt noin!” Draco mongersi hiljaa.
”Draco”, Dumbledore aloitti, ”sinä saat tuntea noin. Ymmärrän, ettet voi antaa anteeksi tekoani aivan heti, mutta aika parantaa haavat. Tiedän, että tekisit mitä tahansa Harryn vuoksi, minä tiedän, että sinä rakastat häntä.”
”Minä...” Draco yritti sopertaa kuivatessa silmiään kaavunhihaan.
”Draco”, Dumbledore sanoi lempeästi, ”minä tiedän kaiken sinusta ja Harrysta. Geoffrey kertoi minulle.”
”Ei ole mitään meitä”, Draco väitti vastaan kipakasti nostaessaan kasvot käsistään. Hänen katseensa ei kumminkaan kohdannut Dumbledoren silmiä. ”Minä olin matkalla Harryn luo, koska... koska halusin tietää, mitä hän oikeasti tunsi”, Draco sanoi, sillä hän tunsi tarvetta selittää tekojaan jotenkin Dumbledorelle. ”Hän oli kieltänyt tunteensa aikaisemmin ja minä halusin käyttää totuusseerumia kysyäkseni häneltä, oliko se totta. Mutta sitten siellä olivat ne kuolonsyöjät ja syttyi taistelu ja... No, tässä sitä ollaan.”
Dumbledoren silmiin oli palautunut niiden tavanomainen tuike.
”Minä ymmärrän, että Harry merkitsee sinulle paljon. Siksipä haluaisit ehkä kokeilla tätä.” Dumbledore veti taskustaan pienen hopeisen pullon.
”Mikä se on?” Draco kysyi tarkastellessaan pulloa, jonka Dumbledore oli asettanut pöydälle.
”Se on eräänlaista unijuomaa. Sen avulla voit tarkastella omia ajatuksiasi.”
”Omia ajatuksiani? Miksi minä haluaisin tarkastella niitä?” Draco ihmetteli kuivaten silmänurkkiaan huomaamattomasti eikä tajunnut yhtään Dumbledoren logiikkaa.
”Kenen muun mieleen sitten ajattelit sitten mennä? Tämän liemen käyttö muihin ihmisiin näiden tietämättä on erittäin laitonta. Erittäin.” Dumbledore loi Dracoon merkitsevän katseen.
Äkkiä Dracon ajatukset kirkastuivat. Tarkoittiko Dumbledore todellakin sitä, mitä hän luuli tämän tarkoittavan?
Uteliaisuus ja toivo olivat palautumassa Dracoon. Vaikka hänen mieltään kalvoi epäluuloisuus Dumbledoren uutta suunnitelmaa kohtaan, jos sitä nyt siksi pystyi edes kutsumaan, hän tiesi sisimmässään, että Dumbledore halusi vain auttaa Harrya. Ja auttamalla tätä mies auttoi häntä.
Draco lukitsi katseensa hetkeksi Dumbledoreen, mutta ei löytänyt silmistä yhtään epäilyksen häivää. Aivan kuin äskeinen painava keskustelu olisi sysätty pois. Draco käänsi katseensa pulloon pöydällä. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä hetken.
”Miten se vaikuttaa?” hän lopulta kysyi tarkastelleessaan pulloa lähempää.
”Liemen tarkoituksena on tuoda itseltäkin piilotetut ajatukset ja tunteet lähempään tarkasteluun. Liemen nimi on Unia, sillä silloin, kun se keksittiin, sen tärkeimpiä käyttötarkoituksia oli juuri ihmisten uniin meneminen. Taikaministeriö kumminkin julisti sen käytön toisiin ihmisiin laittomaksi erilaisten väärinkäytösten vuoksi.” Dumbledore otti pikkuruisen kirjan taskustaan. ”Jos olet kiinnostunut siitä ja sen ominaisuuksista, suosittelen, että lukaiset tämän.”
”No, kaipa minä sitä kirjaa voisin vilkaista”, Draco vastasi hetken harkinnan jälkeen.
Dumbledore hymyili hyväksyvästi.
Draco otti vastaan Dumbledoren tarjoaman kirjan. Hetken katseltuaan ruskeakantista opusta hän sujautti sen taskuunsa. Sen jälkeen hän tipautti liemipullon samaiseen taskuun.
”Olisiko sinulla jotain, mitä haluaisit kysyä, Draco?”
Draco puri alahuultaan miettien samalla, oliko tämä hyvä idea. Hän todellakin tiesi, mitä Dumbledore vihjasi antaessaan hänelle kirjan ja liemen. Enää oli kysymys hänen päätöksestänsä.
”Olisiko mahdollista, että voisin tavata Harryn... vaikka huomenna?” hän lopulta kysyi viestittäen katseellaan ja äänensävyllään, että hän toteuttaisi suunnitelman.
Dumbledoren huulilla leikkinyt hymy laajeni entisestään, ja hän nyökkäsi.
”Tottahan toki, sehän olisi hieno asia.”
Draco vastasi hymyyn ja aprikoi tulisiko suunnitelma onnistumaan. Hänellä ei ollut kuitenkaan muita vaihtoehtoja.
Hän halusi Harryn takaisin hänen elämäänsä – oli hintana mikä hyvänsä.
17. luku
Kätketty totuus “Te ette voi olla tosissanne!” järkäleen kokoinen aurori huudahti ja loi hämmentyneen katseen Dumbledoreen. Draco vain pyöräytti silmiään.
Vaalea huone oli aivan samannäköinen kuin edellisenä päivänä, mutta tällä kertaa passiivinen ja kuolemanhiljainen ilmapiiri oli vaihtunut kovaääniseen riitelyyn ja tappaviin katseisiin. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Draco olisi luultavasti hymähtänyt huvittuneesti tai antanut edes Malfoylle tunnusomaisen ylenkatsovan virneen kaartua huulilleen aurorien hämmennyksen ja hätäännyksen johdosta, mutta nyt hän vain ravisti päätään päästäkseen eroon häiritsevistä ajatuksista ja keskittyäkseen täysillä elämänsä tärkeimpään tehtävään: Harryn pelastamiseen.
Huoneen toisella laidalla Dumbledore ja toinen Harryn huonetta vahtineista auroreista keskustelivat kiivaasti. Aurori selitti kantaansa nopealla, kimeällä ja erittäin epäselvällä äännellä, kun taas Dumbledore vain kuunteli silmät tuikkien huvittuneesti. Välillä hän nyökäytti päättään, välillä pudisti. Toinen auroreista oli keskittynyt luomaan Dracoon murhaavia katseita.
Draco pudisti päätään turhautuneesti ja veti kätensä vaaleiden hiusten läpi. Hän oli joutunut kuuntelemaan jonninjoutavaa väittelyä siitä, kuinka ei ollut turvallista päästää Malfoyta katsomaan taikamaailman pelastajaa, Harry Potteria, eikä varsinkaan antaa hänen yksin viettää aikaa tämän kanssa. Draco oli kuulemma epäluotettava velho, joka kaikista tekemistään teoista huolimatta ei ollut täysin pätevä kuulumaan niihin kunniakkaisiin, jotka pääsivät viettämään aikaansa Harry Potterin läheisyydessä. Vaikkakin tämän valovoima oli ajoittaisesti särkynyt koomatilaan vaipumisen takia. Draco olisi ennen sanonut pari valittua sanaa Potterin valovoimasta, mutta nyt hän pysyi vaiti. Hän tiesi Harryn valovoiman, sillä hänkin oli lumoutunut siitä. Ja rankasti olikin.
Ennen kuin Draco ehti vajota liian syvälle ajatuksiinsa, hän keskitti taas huomionsa ympäröivään maailmaan tajuamatta keskustelusta kuitenkaan sanaakaan. Hän tosin huomasi, kuinka hänen huomaamattaan Dumbledore oli ajautunut auroreiden kanssa ovelle ja oli juuri johdattamassa heitä ulos. Draco ei tiennyt, miten miehet oli saatu ylipuhuttua, mutta se ei suinkaan ollut päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän nyökkäsi Dumbledorelle vielä viimeiseksi varmistukseksi tämän sulkiessa oven ja jättäessä Dracon oman nokkeluutensa varaan.
Huoneen ilma aivan väreili jännityksestä, kun Draco käveli rauhallisesti sängyn vierelle ja istahti tuolille. Hetken hän istui rauhaisasti, lähes liiankin viattomasti, kunnes oli aivan varma, ettei auroreiden ja Dumbledoren kaikkoavia askeleita enää kuulunut. Sitten hän veti pienin pullon taskustaan. Hänen toinen kätensä lepäsi Harryn käden päällä, kun taas toinen hypisteli lakkaamatta pulloa. Hän tiesi, mitä hänen tulisi tehdä, mutta hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Jos hän epäonnistuisi, ei ainoastaan hänen henkensä olisi vaarassa. Epäonnistuminen voisi merkitä Harrynkin kuolemaa.
Vielä hetken harkittuaan Draco kumartui Harryn puoleen ja raotti tämän huulia. Varovasti hän tipautti pari pisaraa kielelle ja otti itsekin pullosta huikan. Sitten hän jäi odottamaan tuloksia.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun tunsi silmäluomensa erityisen raskaiksi. Vielä hetken ponnisteltuaan unen ja valveen rajamailla hän kuitenkin luovutti taistelun ja painoi päänsä Harryn rintakehälle. Raskaat sydämenlyönnit olivat viimeinen asia, jonka hän kuuli todellisesta maailmasta.
*
Draco avasi silmänsä nopeasti, mutta joutui painamaan ne yhtä äkkiä kiinni. Maailma hänen ympärillään tuntui epävakaalta, eikä hänen auttanut kuin odottaa, että pyörivä tunne lakkaisi ja hän voisi avata silmänsä jälleen. Hetken odoteltuaan hän avasi silmänsä hitaasti ja rauhallisesti. Verkkaisesta etenemisestä huolimatta hänen oli räpsäytettävä silmänsä auki ja kiinni vielä kerran oudon ympäristön hämmentäessä hänen ajatuksiaan. Hän ei ollut edes kuvitellut, millaista olisi olla Harryn pään sisällä, mutta tila, joka aukesi hänen eteensä, oli todella tuttu. Draco ei voisi erehtyä näkemästään; se muistutti aivan salaperäisyyksien osastoa.
Draco seisoi keskellä suurta, pyöreää huonetta, joka oli väriltään musta. Huone oli täynnä merkityksettömän näköisiä ovia, jotka olivat aivan toistensa näköisiä. Mistään ei pystynyt tunnistamaan yhtä ovea toisesta. Draco katseli hetken näkymää edessään, kunnes nosti pienen rohkelikon itsessään mielensä päällimmäiseksi ja lähti kävelemään erästä ovea kohti. Miettimättä sen enempää hän tarttui kahvaan ja veti. Ovi oli kuitenkin lukossa.
Harmistuneena Draco veti uudestaan, mutta ovi pysyi kiinni. Raskaasti huokaisten hän siirtyi toisen oven luokse, sillä hän ei halunnut kokeilla alohomoraa täällä. Mitä vahinkoa se voisikaan aiheuttaa Harryn mielelle?
Draco joutui kuitenkin pian huomaamaan, ettei hänen ongelmansa ratkennutkaan. Mikään ovi ei tuntunut aukeavan, vaikka hän kuinka yritti niitä riuhtoa. Lopulta hän saapui viimeisen oven eteen. Turhautuneena ja melkeinpä toivonsa menettäneenä Draco asetti kätensä ovenkahvalle ja painoi sen alas. Tällä kertaa ovi aukeni narahtaen, eikä Draco voinut estää epäluulojen heräämistä: miksi juuri tämä ovi avautui, kun muut pysyivät tiukasti suljettuina?
Hitaasti, mutta varmasti Draco avasi oven ja astui suoraan violettiin sumuun. Kirja, jonka Dumbledore oli edellisenä päivänä antanut, oli maininnut jotain muistoihin johtavasta sumusta, ja siitä päätellen Draco oli juuri astunut Harryn mielen syvimpään olemukseen: muistoihin.
Harmaanruskea polku loisti maassa erityisen kirkkaana, ja niinpä Draco lähti seuraamaan sitä. Polku oli kapea, mutkitteleva ja sen vierellä leijaili jatkuvasti vaaleanpunaisia sumupalleroita, joihin Dracon mielenkiinto aina välillä karkasi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut poiketa polulta; kuka tiesi minne hän olisi voinut joutua?
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Draco oli yhä samalla polulla. Hänen jalkansa tuntuivat väsyneiltä, eikä häntä yhtään huvittanut kävellä kohti määränpäätä, jota ei edes tiennyt. Draco oli jo harkitsemassa kääntymistä takaisin, kun hän huomasi polun kiemurtelevan vähän matkan päässä näkymättömiin. Polku päättyi suureen, vaaleanpunaiseen pilveen, joka näytti melkeinpä uhkaavalta, jos pilvet edes pystyivät siltä näyttämään.
Draco oli löytänyt määränpäänsä.
Hitaasti ja varovasti Draco asteli kohti pilveä valmiina perääntymään sen yhdestäkin uhkaavasta liikkeestä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut Dracon kävellessä lähemmäs, aivan pilveen kiinni ja sen sisään. Hento, vaaleanpunainen sumu ympäröi Dracon välittömästi, mutta sen olemus ei tuntunut mitenkään uhkaavalta. Aivan kuin sumu olisi ajatellut ja ohjaillut häntä oikeaan suuntaan. Hetken kuluttua Draco pystyi erottamaan vaaleanpunaisen lisäksi kirkkaan valon, joka muistutti hohkaavasta kesäauringosta. Mutta miten se voisi olla mahdollista?
Valon määrä lisääntyi sumun yhä vähetessä, kunnes Draco huomasi seisovansa auringon kuuman poltteen alla lämpimän kesätuulen viilentäessä hänen oloaan henkäyksillään. Hän oli juuri saapunut neliskanttisen talon takapihalle ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. Vasta puunatut autot ja toinen toistaan vehreämmät puutarhat toivat omaperäisyyttä muuten aivan samanlaisiin taloihin, ja Draco miettikin hetken minne oli päätynyt. Hän oli aikeissa kiertää talo ja tarkistaa, pääsisikö etuoven kautta sisälle, kun hän kuuli jonkun huutavan. Draco otti epäröivän askeleen ääntä kohti, kunnes lähti päättäväisenä kävelemään syvemmälle kauniiseen ja hyvin hoidettuun puutarhaan. Sitten hän kuuli äänen taas.
“POIKA!” naisääni huusi, ja Dracon nähdessä huutajan hän tunnisti tämän. Hän oli nähnyt naisen ennenkin, mutta silloin naisen kasvoja oli koristanut muutama ryppy ja uurre otsalla. Miten Draco olisikaan pystynyt unohtamaan sen päivän, jolloin oli nähnyt naisen miehensä kanssa ajavan aina niin päättäväisen ja rauhallisen Harryn raivoon asti?
“Poika, nyt heti sisään! Ruoka jäähtyy!” naisen jäätävä ääni ilmoitti, ja hän katosi talon sisään. Draco ei voinut estää kylmien väreiden kulkemista hänen selkäpiinsä läpi lämpimästä ilmasta huolimatta.
Kuului vaimeaa jalkojen töminää, kun pikkuinen poika asteli puutarhan syvimmästä kolkasta kohti taloa. Pojalla oli jaloissaan hänelle ainakin kolme kokoa liian suuret siniset housut, joiden polvessa oli ruusunpunainen paikka, hillittömän suuri, vihreä paita, jonka toinen hiha oli hieman repeytynyt ja valkoiset lenkkarit, joiden nauhat olivat melkeinpä katki. Hänen kätensä ja naamansa olivat peittyneet hennonruskeisiin multalaikkuihin, ja hänen mustat, pyöreäsankaiset lasinsa olivat vinksallaan. Siitä huolimatta hänen kasvojansa koristi kaunis hymy ja hänen silmänsä välkkyivät pidätetystä ilosta. Kädessä hänellä oli pieni, vihreän värinen leluauto, eikä Draco voinut olla ihmettelemättä, mitä pieni Harry Potter näki tuossa romussa. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut leluja omasta takaa.
Poika asteli varovasti sisään taloon, piilotti auton huolellisesti taskuunsa, ja ennen kuin Draco ehti reagoida, tämä oli ehtinyt käydä pesemässä naamansa ja kätensä. Hiuksetkin oli taputeltu vähemmän pörröiseksi kasaksi. Sitten poika käveli pää kumarassa keittiöön.
Draco seurasi Harryn yhä epävarmemmiksi käyviä askeleita tämän astuessa pieneen keittiöön. Hitaasti Harry istui keittiön pöydän ääreen suunnilleen samanikäisen pojan viereen katse yhä maahan luotuna. Draco ei ymmärtänyt Harryn muuttunutta asennetta, mutta ei voinut tehdä mitään muuta kuin katsella.
Kului hetki jos toinenkin, kunnes isokokoinen, viiksekäs mies astui keittiöön, ja Draco huomasi hämmästyksekseen Harryn painuvan yhä pienemmäksi puristaen samalla kuumeisesti taskuaan, jonne leluauto oli piilotettu. Keittiössä oli hiirenhiljaista.
Iso mies, Dracon mielestä Vernon niminen, loi halveksuvan katseen Harryyn ja istahti vapaalle tuolille niin, että sen huterat jalat kitisivät epäilyttävästi. Nainen otti lämpimässä olleen keittokulhon ja tarjoili siitä keittoa jokaisen lautaselle. Draco ei tiennyt oliko se sattumaa vai ei, mutta Harry annos oli paljon pienempi kuin kenenkään muun.
“Mitenkä töissä meni?” nainen kysyi mieheltä istuessaan ja hörpätessään keittoa suuhunsa.
“Hyvinhän siellä meni, Petunia-kulta. Luultavasti taas uusi, iso poratilaus tulossa Saksasta. Ja kaikki minun hyvien puhujantaitojen ansiota”, Vernon sanoi ylpeästi ja haukkasi ison palan leivästään. “Mitenkä täällä kotona on mennyt näin kesälomalla?”
“Hyvinhän täällä!” nainen selitti hilpeällä äänellä. “Minä olen ehtinyt jo selailla useita sisustuslehtiä remonttia varten, ja pikku Duddelis on jo tehnyt osan listasta, mitä uutta haluaa huoneeseensa. Uusi televisio kuulostaa kyllä kalliilta, mutta...”
“Mutta jos poika haluaa sen, niin se hankitaan”, Vernon päätti vaimonsa lauseen, ja Petunia nyökkäsi tyytyväisesti. Vernon lahjoitti pojalleen kannustavan hymyn, johon Dudley vastasi. Miehen kääntyessä Harrya kohti, kasvoja ei enää koristanut hymy, vaan tilalle oli kohonnut inhon sekainen ilme.
“Entä poika? Mitä pahaa se on tänään tehnyt?”
Draco ei ollut uskoa korviaan. Miehen ääni oli syyttävä, aivan kuin tämä oli puhunut nuorisorikolliselle eikä seitsemänvuotiaalle pojalle. Ennen kuin Draco ehti tehdä mitään, Petunia puhui taas.
“Ei ainakaan mitään sellaista, mistä minä olisin tietoinen”, hän sanoi suu tiukkana viivana. “Se on ollut koko päivän kitkemässä puutarhan perälle. Viime kitkennästä on jo aikaa, enkä minä tahdo polttaa omia käsiäni nokkosiin. Jotkut niistä kun polttavat suojakäsineidenkin läpi.”
Draco ei voinut tehdä muuta kuin haukkoa henkeään miehen tyytyväisen nyökkäyksen aikana. Tekivätkö nämä ihmiset tahallaan Harryn elämästä tuskaista vai mistä oli kyse? Draco muisti, kuinka Harry oli kertonut sukulaistensa vihaavan häntä, mutta ei hän ollut ymmärtänyt sen olleen näin pahaa. Hän oli vain luullut Harryn liioittelevan, mutta asia ei näyttänytkään olevan niin. Tuolla hetkellä Draco oli hyvin tyytyväinen, ettei Harry ollut saanut mitään rangaistusta sukulaistensa taikomisesta sammakoiksi, vaikka taikaministeriö oli todennut hänet syylliseksi tekoon. Kerrankin Harrylle oli ollut hyötyä nimestään.
Mies sanoi Harrylle jotain, mihin Draco ei kiinnittänyt huomiota, mutta sen ansiosta Harry nousi ylös pöydästä. Noustessaan hän joutui nostamaan ylisuuria housujaan, etteivät ne tippuisi, ja siinä samassa hänen taskussaan ollut leluauto tippui maahan. Syvä hiljaisuus laskeutui keittiöön. Vernon nousi poimimaan lelun maasta, ja Draco huomasi, kuinka Harry pidätti hengitystään.
“Poika, mikä tämä on?” Vernon tiukkasi, ja Draco mietti sadannen kerran, kutsuivatko he Harrya aina vain pojaksi.
“Se... se on leluauto, Vernon-setä”, Harry sanoi varovaisesti hypistellen käsiään.
“Ja mistä sinä tällaisen sait?”
“Minä löysin sen kukkapenkistä. Ja minä ajattelin, että – ”
“Että mitä? Luuletko sinä, että voit noin vain ottaa ja omia sen itsellesi? Luuletko?”
“Ei, en minä. Kun tuo olisi minun ensimmäinen leluni niin – ” mutta Vernon keskeytti hänet taas.
“Sinä olet varas! VARAS! Vaikka se ei kuulu kenellekään, et voi vain omia sitä. Tiedätkö sinä mitä käy varkaille?”
Harry pudisti päätään rivakasti. Draco pystyi lähes tuntemaan pelon virtaavan Harrysta, olihan tämä kuitenkin hänen muistonsa.
“Varkaat joutuvat vankilaan! Sinne sinä kuuluisitkin”, Vernon äyskähti ja tarttui Harrya tiukasti ranteesta. Pian parivaljakko katosi eteiseen Dracon seuratessa hätääntyneenä perässä. Mitä ihmettä mies aikoi tehdä?
Draco ehti eteiseen juuri parahiksi näkemään, kun Vernon avasi portaiden alla olevan komeron ja heitti pojan sinne.
“Äläkä luule, että näet pientä romuautoasi enää, kummajainen.”
Draco väisti miehen nipin napin tämän puhistessa jotain. Dracoa alkoi oksettaa, eikä asiaa auttanut vaaleanpunaisen sumun ilmestyminen jälleen. Se ympäröi hänet nopeasti ja johdatti pois Harryn muistosta. Viimeinen asia, minkä hän kuuli, ennen kuin sumu ympäröi hänet, oli Harryn sydäntä särkevä nyyhkytys.
Pala nousi Dracon kurkkuun, eikä hän olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin kääntyä takaisin ja pelastaa tuo särkynyt pikkupoika, jonka hiljainen nyyhkytys oli ollut rikkoa hänen sydämensä. Sumu kuitenkin ohjasi Dracoa jo eteenpäin, eikä hän voinut muuta kuin antautua sen vietäväksi.
Draco liikkui välillä hitaasti, välillä nopeasti. Joskus hän saattoi tuntea jonkun muiston lähestyvän ja pari kertaa hän jopa näki vilauksia tilanteista: Harry ajamassa nurmikkoa, Harry lukittuna komeroon, Harry Dudleyn nyrkkeilysäkkinä... kuvat lipuivat hänen silmiensä ohitse tuottaen sellaista tuskaa, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Oli niin väärin, niin väärin, että Harryn tapainen viaton poikarukka oli joutunut kärsimään niin kovasti. Draco ei ollut koskaan ajatellut Harryn lapsuutta kovinkaan paljon, mutta niinä kertoina, jolloin ajatus oli eksynyt hänen mieleensä, oli kuva ollut onnellinen. Hän oli kuvitellut palvovat sukulaiset, lahjoja ympäri vuoden, kauniita sanoja sekä paljon rakkautta ja kiintymystä. Harry ei ollut kuitenkaan saanut mitään näistä.
Sumu hälveni jälleen kerran paljastaen tällä kertaa Dracon suureksi hämmennykseksi auroreiden osaston. Tämäkin muiston alkuasetelma oli auringonvalon raidoittama rauhallinen tilanne, josta ei ensi näkemältä huomannut mitään kummallista. Tyyntä myrskyn edellä, Draco tuumasi ja katseli ympärilleen. Hän haki merkkiä Harrysta. Aivan kuin tämä olisi vastannut hänen ajatuksiinsa, sillä juuri tuolla hetkellä Draco huomasi Harryn kävelevän häntä kohti nenä lähes kiinni sanomalehdessä. Lehden nimestä päätellen se oli jästien tekemä.
Draco ei voinut olla ihmettelemättä, mitä ihmettä Harry näki lehdessä, kun noin mielenkiintoisena sitä selasi. Hänen ajatuksensa jäivät kuitenkin kesken Harryn ohittaessa hänet vilkaisemattakaan häneen päin.
Äkillinen suuttumus sumensi Dracon mielen, kunnes hän muisti, ettei Harry tietenkään voinut nähdä häntä. Tämä oli Harryn muisto, ei tosielämä. Oivallettuaan asian Draco oli todella kiitollinen, ettei kukaan ollut näkemässä hänen punaisiksi muuttuneita poskiaan. Malfoyt eivät punastuneet koskaan.
Toivuttuaan omista tunteistaan hän otti pari juoksuaskelta ja saavutti käytävällä hitaasti tallustelevan Harryn, joka oli selvästi matkalla jonnekin. Pian Dracolle selvisi myös heidän päämääränsä: käytävän päässä sijaitsi suuri kahvihuone, joka tähän aikaan oli tupaten täynnä töistään lepääviä velhoja ja noitia. Harry oli juuri työntämässä raollaan olevan oven auki, kun hän äkkiä pysähtyi. Dracon täytyi laittaa kaikki voimansa peliin, jotta pitäisi tasapainonsa eikä törmäisi varjoihin kyyristyneeseen Harryyn. Hetken aikaa meni, kunnes Draco tajusi repiä katseensa kätensä nyrkkiin puristaneesta Harrysta ja keskittyä kuuntelemaan huoneen sisällä käytävää keskustelua.
“ – ja sitten se uusi pomo sanoi, ettei minun kannattaisi jatkaa tätä jutun tutkimista, koska se kuulemma siirrettäisiin kohta Potterille! Tajuatko, minä, juuri MINÄ, olen valmistellut ja tutkinut tätä tapausta yhteensä kolme kuukautta, ja juuri nyt kun se on ratkaisupisteessä, se annetaan Potterille. Mikä hän luulee olevansa!? Jokin kuningas?” mies huoneen sisällä selitti kiihtyneellä äänellä.
“Tuollainen suosiminen on todellakin ällöttävää”, toinen mies lähes sylkäisi. “Hän varmasti pyysi saada koko jutun itsellensä – ”
“Kevin! Älähän nyt puhu tuollaista. Harry on mukava poika, vähän nuori ja kokematon näihin hommiin, mutta sillä sisukkuudella hän pääsee pitkälle.”
“Tai sitten pelkällä maineella. Voisin vaikka vannoa, ettei hän olisi päässyt koulutusta läpi ilman nimeään”, toinen mies puuttui puheeseen.
“Juuri niin, juuri niin!” Keviniksi kutsuttu mies hihkui. “Ja olen aivan varma, ettei hän oikeasti tee niin pitkiä työpäiviä kuin hän väittää. Hyvä, jos edes työtä tekee. Meille kaikille olisi vain kaikkein parasta, jos hän vain lähtisi. Silloin – ”
Draco ei kuullut lausetta loppuun, sillä Harry oli kääntynyt äkkiä pois ja lähtenyt marssimaan nopealla tahdilla pois kahvihuoneen lähettyviltä. Draco lähes tunsi, kuinka raivo, viha ja pettymys tulvivat Harrysta, ja oli tyytyväinen, että kerrankin hän ei ollut aiheuttanut Harryn mielentilaa.
Harry pysähtyi vähän ajan kuluttua, katseli lehteään hetken aikaa, kuin painaen muistiin jonkun yksityiskohdan, ja heitti sen rypistettynä roskakoriin. Draco ei voinut vastustaa kiusausta vaan katsahti roskikseen nähdäkseen, mitä Harry oli lukenut lehdestä.
Yllättynyt ilme nousi Dracon kasvoille, kun hän tajusi, mitä oli juuri pari minuuttia sitten todistanut. Äsken nähnyt kohtaus oli viimeinen pisara varmistamaan Harryn suunnitelman parhaat puolet, sillä hän näki, kuinka lehdessä oli ympyröitynä ilmoitus, jossa haettiin vuokralaista erääseen taloon. Taloon, joka sijaitsi osoitteessa Blumbstreet.
Ennen kuin Draco taaskaan ehti tehdä mitään, vaaleanpunainen sumu oli ympäröinyt hänet jälleen.
Draco kirosi raskaasti koko tehtävänsä. Mikä ihme oli ajanut hänet tähän tilanteeseen? Hän oli nyt Harryn pään sisällä, keskellä ajatuksia ja muistoja, jotka eivät voineet henkilökohtaisimmiksi muuttua. Etenkään siksi, että Draco tunsi koko ajan ollessansa muistoissa Harryn läsnäolon. Aivan kuin hän olisi pystynyt lukemaan tämän mielentiloja, tämän ajatuksia. Vielä hän ei ollut kumminkaan saanut selville mitään, mikä auttaisi häntä saamaan Harryn hereille. Draco etsi jotain, joka palauttaisi nuorukaisen uskon elämään, saisi hänet näkemään sateen jälkeisen auringonpaisteen. Hän ei ollut kumminkaan löytänyt muuta kuin kurjuutta eikä yhtään ihmetellyt, vaikka Harry haluaisi viettää koko pitkän loppuelämänsä päänsä sisällä. Vailla tietoa ulkopuolisesta, julmasta maailmasta.
Aivan yhtäkkiä, kesken Dracon kiivaan ajatusten, sumu hälveni paljastaen Dracolle liiankin tutun paikan ja tilanteen. Jokainen tavara oli samalla paikalla, jokainen kuluva hetki tuntui samalta ja kaikkein tärkeintä; tunnelma tuntui aivan samalta. Draco oli päätynyt keskelle yli viikon takaista keskustelua Harryn kanssa. Juuri sitä keskustelua, jonka hän halusi pyyhkiä olemattomiin. Hän oli palannut siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä ja toivonsa oli luhistunut. Ja nyt hän saisi kuulla samat, katkerat sanat uudestaan. Hän oli tullut kuulemaan, kuinka Harry ei rakastanut häntä.
Draco katsoi sivusta, kuinka muisto-Draco pidätti henkeä, yritti rentouttaa vartaloaan siinä onnistumatta ja sanoi ne sanat, joita ei ollut koskaan sanonut kenellekään muulle. Salama halkoi taivasta, kuten hän muistelikin, ja sitä seurasi ukkosenjyrähdys. Samaisena hetkenä, kun lause kirposi hänen huuliltaan, Draco tunsi jotain suurta ja hallitsematonta. Jotain, joka ei kuulunut hänen tunteisiinsa vaan oli lähtöisin Harrysta. Se tuntui aivan samalta tunteelta kuin mitä hän tunsi Harrya kohtaan, mutta jotenkin pidättyväisemmältä. Aivan kuin Harry olisi tuntenut rakkaut...
Draco veti terävästi henkeä ja hukkasi monta hetkeä Harryn muistosta, mutta ei olisi voinut välittää vähempää. Tarkoittiko tämä sitä, että Harry todellakin... että Harry oikeasti... että Harry todella, todella...
rakasti häntä?
Maailma kiepsahti Dracon ympärillä, ja seuraavan kerran ääriviivojen kirkastuessa hänen näkökentässään hän huomasi olevansa taas keskellä valkoista huonetta, keskellä todellisuutta sekä pää Harryn rinnalle painettuna.
Nopeasti Draco nousi ylös. Hän kaatoi tuolin hoiperrellessaan kohti käytävään johtavaa ovea, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana todellisuudesta. Hänen mielessään pyöri kerta toisensa jälkeen vain Harry ja tämän sekavat sanat sekä tunteet. Dracon oli pakko päästä pois huoneesta,
pois Harryn läheltä.
Oven painuessa kiinni huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mutta vain hetkeksi. Jos Draco olisi viipynyt sekunninkaan kauemmin, hän olisi huomannut, kuinka Harry Potterin silmät aukesivat hitaasti ja kuinka tämä päästi huuliltaan yhden ainoan sanan ennen vaipumistaan hentoon uneen.
18. luku
Viimeinen sana, viimeinen selitysAurinko nousi horisontin takaa täyttäen uuden päivän valollaan Harry Potterin sitä kuitenkaan näkemättä. Pari tuntia auringonnousun jälkeen säteet löysivät tiensä myös Pyhän Mungon huoneeseen numero 42 huolimattomasti vedettyjen verhojen välistä. Ne loivat kauniin, himmeän valaistuksen, joka korosti hiljaa nukkuvan miehen hentoa ja haurasta olemusta.
Kellon lyödessä seitsemää Harryn huoneen ovi avautui, ja sisään astui tomerannäköinen noita, joka työnsi edessään aamiaiskärryä. Sulkiessaan ovea hän hyräili jästien tunnettua hittibiisiä niin keskittyneenä, ettei huomannut, kuinka Harry liikehti hiljaa.
“No niin, nyt on uuden päivän aika”, nainen ilmoitti päättäväisesti ja veti verhot syrjään päästäen auringonpaisteen valloilleen.
Nainen vihelteli ja varmisti, että huone oli siisti edellisten vierailijoiden jäljiltä ja että uudet voisi ilomielin päästää sisään. Sitten hän avasi ikkunan, jotta huoneen ilma vaihtuisi kesäisen tuulen raikkauteen. Lopulta hän kantoi aamiaistarjottimen sängyn vieressä olevalle pöydälle ja skannasi sängyssä makaavan miehen tarkistusloitsulla. Kaikki ei ollutkaan aivan kuin ennen; elimet toimivat moitteettomasti, mitään tulehduksia tai infektioita ei näkynyt, sydämensyke oli lähes sama, mutta aivotoiminta näytti kohonneen.
Noita, mutristi huuliaan hiukan epätavallisen löytönsä vuoksi. Miten ihmeessä miehen aivotoiminta näytti kohonneen, vaikka tämä makasi edelleen sängyssä liikkumattomana?
“Harmi, ruokatarjottimelle taisi tulla taasen turha reissu”, nainen mutisi hiljaa todetessaan potilaan olevan edelleen täysin tietämätön ulkopuolisesta maailmasta. Hän oli jo toivonut, että olisi voinut kertoa hyviä uutisia Harryn läheisille. Etenkin Malfoylle, joka näytti olevan kovin huolissaan Potterin terveydentilasta.
“No, ehkäpä sitten huomenna”, nainen sanoi reippaalla äänellä. Hän oli jo kauan sitten kehittänyt tavan puhua potilailleen kannustuksena, vaikkakaan nämä eivät aina kyenneet vastaamaan.
“Toivottavasti heräät jo huomenna, olet nimittäin ajamassa sen blondin komistuksen hulluksi huolesta”, nainen vielä lisäsi ja hymähti ystävällisesti.
“Draco...”
Hopeinen tarjotin tippui lattialle ryminällä.
“Mitä sinä sanoit?” Mary kuiskasi ja katsoi, kuinka hänen potilaansa avasi hitaasti silmänsä ja nousi istuma-asentoon.
“Draco?” Harry kuiskasi ja yritti tarkentaa katsettaan siinä onnistumatta. Asiaa vaikeutti lisäksi hänen uninen olotilansa ja silmälasien puuttuminen.
Mary ei hukannut sekuntiakaan vaan ryhtyi toimeen. Hän juoksi huoneen ovelle ja kiskaisi sen lähes saranoiltaan. Sitten hän huusi käytävään:
“ÄKKIÄ TÄNNE JOKU TOINEN PARANTAJA! HUONESSA 42 ON HERÄTTY! HARRY POTTER ON HERÄNNYT!”
Ei kulunut kauankaan, kun lähes koko käytävä oli täynnä ihmisiä.
***
“Au, tuo sattui... AU! Tuo
todellakin sattui!” Harry huudahti ja ravisti itsensä parantajien otteesta. “Kaikki on hyvin, en ajatellut lähteä tästä minnekään, joten voisitteko ystävällisesti perääntyä hiu...”
“HARRY!” naisääni huudahti, ja pian Harry huomasi olevansa ruskeahiuksisen noiden tiukassa syleilyssä. Kun Hermione lopulta hellitti otettaan, Harry näki myös Ronin nojailevan rennosti seinään.
“Hei, kamu”, Ron tervehti. “Mukava, että päätit vihdoin herätä päiväuniltasi.
Harry naurahti ja komensi vastahakoiset parantajat ulos huoneesta.
“Harry, et ymmärräkään, kuinka helpottuneita minä ja Ron ollaan heräämisestäsi. Se on kuin ihme!”
“Mitäpä muuta minulta voi odottaa? Ei avadakaan minua tappanut, joten turha minkään koomankaan yrittää”, Harry naurahti ja kiinnitti katseensa ystäviinsä, jotka olivat vetäneet itselleen tuolit Harryn sängyn viereen.
“Mutta silti! Ajattele nyt sitä kaikkea, mitä koit kaapattuna. Monikaan velho ei olisi...” Hermione aloitti, mutta jätti lauseensa kesken huomatessaan, kuinka Harry ilme oli muuttunut erityisen vaivautuneeksi.
“Harry, mikä nyt?”
“Ron, Hermione... en tiedä miten sanoisin tämän, mutta...”
“Niin?” Ron kysyi.
“...mutta kukaan ei kaapannut minua.”
Hetkiseksi huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus, kunnes sen rikkoivat äänekkäät kiljahdukset.
“Mitä!?” molemmat lähes rääkäisivät, ja Harryn hartiat vetäytyivät entistä kyyrympään.
“Katsokaa, kun... se koko tilanne oli lavastettu. Ei kukaan kaapannut minua, minä lähdin itse. Kaikki oli hyvin, kunnes helkutin Malfoy tuli ja pilasi koko suunnitelman...”
“Hetkinen, mitä ihmettä sillä hillerillä on tekemistä tämän asian kanssa?”
Harry huokasi hiljaa; jutun selvittämisessä menisi kauemmin aikaa kuin hän oli luullut. Niinpä hän alkoi kertoa miettien samalla, kuinka paljon hän voisi kaunistella asioita.
*
“Siis...” Ron aloitti “...jos tämä sinun kertomuksesi pitää paikkaansa, niin
Malfoy loppujen lopuksi pelasti sinut?”
Harry nyökkäsi.
“Ja hän ei oikeasti olekaan paha?”
Harry nyökkäsi jälleen.
“Ja hän on oikeasti ’ihan mukava tyyppi’ kunhan hänet oppii tuntemaan?”
Harry nyökkäsi kolmannen kerran.
“No huh, huh. Ei olisi uskonut, että siinä hilleristä olisi sankariainesta.”
“Ron, lakkaa kutsumasta Malfoyta siksi...
eläimeksi. Se on häiritsevää”, Hermione kivahti ja hieroi ohimoitaan verkkaisesti.
“Mutta Hermione! Olen kutsunut Malfoyta hilleriksi jo vaikka kuinka kauan! Ei sitä noin vain voi lopettaa”, Ron vinkaisi ja haki katseellaan tukea Harrylta. Tämä vain huokaisi.
“Ron, Draco on samalla puolella kuin me, ja me kaikki olemme jo aikuisia. Nyt on aika meidänkin alkaa käyttäytyä ikämme mukaisesti”, Harry sanoi.
Ronin suu loksahti auki, mutta ennen kuin hän ehti väittää vastaan, Hermione käänsi keskustelun toiseen suuntaan.
“Mutta Harry, tarkoittaako tämä sitä, että aiot lähteä taas ja jäädä asumaan jästien pariin?”
Ron loi hämmentyneen katseen Hermioneen, kunnes tämän sanat todella upposivat hänen tajuntaansa, ja hän käänsi odottavan katseen Harryyn. Harry nielaisi raskaasti.
“Minä luulen... hmm... että jään tänne taikamaailmaa, koska...”
“Koska...?” Hermione painosti.
“Koska olen löytänyt hyvän syyn jäädä.”
“ Ai, eikö me olla tarpeeksi hyvä syy?” Ron kysyi hiukan katkeran kuuloisena.
“Nyt ei ole kyse teistä. Te olette minulle todella tärkeitä ihmisiä, lähes perhettä, mutta olen löytänyt vielä suuremman syyn.”
“Joka on...”
“Eräs... eräs minulle erittäin tärkeä henkilö.”
Hermione ja Ron katsahtivat toisiinsa ja loivat katseensa jälleen Harryyn.
“No”, Ron aloitti kepeästi, “kuka tämä onnennoita on? Tunnetaanko me hänet?”
Harry nielaisi kuuluvasti.
“Tuota... hän ei itse asiassa ole noita.”
“Veela?”
“Ei.”
“Jättiläinen?”
“Ei.”
“Herran jestas, et kai sinä ole mennyt sekaantumaan mihinkään vampyyreihin!?” Ron kauhistui, ja Harry joutui läppäsemään käden otsalleen. Joskus hän tosissaan mietti, että hänen ystävänsä olivat aivan liian tyhmiä vuosiluokkansa lahjakkaimmiksi oppilaiksi.
“Hän ei ole noita”, Harry sanoi hampaitaan kiristellen. “Hän on velho.”
Jälleen kerran huoneeseen laskeutui rikkumaton hiljaisuus.
“Velho?” Ron toisti. “Tarkoittako tämä, että sinä pidät myös...”
“Kyllä ja ei”, Harry keskeytti. “Minä en ole koskaan ajatellut miehiä siinä mielessä, en kyllä monia naisiakaan, mutta hän vain… hän vain sekaantui elämääni ja sydämeeni, enkä saa häntä pois mielestäni, vaikka kuinka yritän. Hän on vain... jotain mitä minä todellakin haluan.”
Hermione ja Ron vilkaisivat toisiinsa, kunnes Hermione kääntyi takaisin Harrya kohti. Lämmin hymy kaartui hänen huulilleen.
“Sehän on hienoa, Harry”, hän sanoi hellästi ja puristi Harrya tiukasti kädestä “Me Ronin kanssa olemme onnellisia, jos sinä olet onnellinen. Ja jos sinä todella pidät hänestä, niin minä sanon, että antaa palaa. Sinunkin on aika olla onnellinen.”
Harry hymyili Hermionelle ja veti tämän hellään halaukseen. Hänen silmänsä tuntuivat kostuvan liikutuksesta, mutta hän ei välittänyt. Jos hänen ystävänsäkin hyväksyivät hänen tunteensa, kuka hän oli niitä itse kieltämään?
Hetken kuluttua Harry vetäytyi halauksesta ja katsahti toiseen ystäväänsä. Ronin kasvoille nousi epävarma hymy.
“Ihan sama kenestä tykkäät”, Ron takelteli, “ kunhan hän tekee sinut vain onnelliseksi.”
“Kyllä tekee, erittäin onnelliseksi”, Harry lähes kuiskasi ääni käheänä ja pyyhkäisi silmänurkkiaan pyjamaan.
“No, milloin me saamme tavata tämän onnenvelhon?” Ron jatkoi ja sai Harryn hymyilemään salaperäisesti.
“Riippuu vähän... minun täytyy ensin puhua asiat halki hänen kanssaan. Mutta toivottavasti pian, toivottavasti.”
***
Draco Malfoy istui lähes tyhjässä kahviossa pää käsiinsä laskettuna. Hän ei tiennyt, kuinka kauan jaksaisi enää tätä tunteiden pyörremyrskyä. Hänen päässään oli leijaillut monia ajatuksia menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyisyydestä, mutta suurin osa niistä oli käsitellyt ainoastaan Harrya. Erityisesti ajatukset kiersivät erään Harryn muiston ympärillä, mikä ei ollut tilanteeseen nähden mitenkään ihmeellistä. Olihan tuo muisto erityisen tärkeä, sillä sen ansiosta hän oli saanut vihiä Harryn todellisista tunteista.
“Mitä ihmettä minä teen sinun kanssasi, Potter?” Draco mumisi.
“Ihan mitä vain haluat.”
Draco nosti katseensa ja kohtasi vihreät silmät, jotka tuikkivat hiljaa. Hän toki tiesi, että Harry oli jo herännyt, mutta ei ollut halunnut mennä katsomaan tätä omien sekavien tuntemustensa vuoksi. Draco ei ymmärtänyt, mitä Harry teki kahviossa, kun vuodelepo olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Etenkin kun Draco huomasi, että kahviossa ei ollut enää ketään muita kuin he kaksi – ellei luettu mukaan kassalla työskentelevää noitaa ja kahvion ovella muka huomaamattomina nojailevia auroreita, joiden tehtävä oli näemmä vartioida Harrya.
“Mitä sinä täällä teet?” Draco kysäisi liioitellun huolettomalla äänellä ja huomasi, että Harryn katse poukkoili kaikkialla muualla paitsi hänessä.
“Minä... minä tulin puhumaan sinulle”, Harry sanoi ja siirsi painoaan toiselle jalalle.
Hetkisen Dracon kasvot kielivät hämmennyksestä, mutta sitten hän peitti tunteensa.
“Istu alas”, Draco sanoi ja veti viereensä tuolin. Harry istui alas katse yhä hortoillen.
Hiljaisuus laskeutui, ja Harry tutkaili kiinnostuneena Dracon jäähtynyttä teetä samalla, kun tämä itse kiinnitti täyden huomionsa kynsiinsä. Kassalla oleva myyjä katsoi kiinnostuneena miesten välille laskeutunutta vaivaantuneisuutta, mutta siirtyi nopeasti takahuoneeseen huomatessaan aurorien vihaiset katseet.
“Luulin, että kuolisit”, Harry sanoi yhtäkkiä ja käänsi katseensa Dracoon.
Äkkiä Dracon mieleen palautui, kuinka Harry oli pelastanut hänet. Hän muisti, kuinka veitsi oli tarkoitettu hänelle, ja tuo muisto nosti palan hänen kurkkuunsa. Harry oli loukkaantunut hänen takiaan.
“Entä sitten? Ketä se olisi liikuttanut?” Draco kuitenkin tiuskaisi ärtyneenä pahaan oloonsa. Hän halusi olla jälleen se vanha Malfoy, jonka tunteita kukaan tai mikään ei liikauttanut. Tai ainakaan kukaan ei niiden liikettä huomannut.
“Minua.”
Jälleen kerran rikkomaton hiljaisuus laskeutui Harryn ja Dracon välille toisen sanojen vaikutuksesta. Sanat saivat hiljaisuuden palaamaan, ja tällä kertaa se tuntui raskaammalta kuin aiemmin. Aivan kuin maailmassa ei ollut muuta kuin tämä hetki, tämä keskustelu. Tuntui kuin kaikki riippuisi seuraavista sanoista, seuraavista kuiskatuista tunteista. Hiljaisuus oli kuin lumous, jota kumpikaan ei uskaltanut särkeä. Harry kuitenkin osoittautui siksi, joka halusi enemmän puhua.
“Puhuin Dumbledoren kanssa tänä aamuna, ja hän selosti, mitä olit tehnyt minun hyväkseni. Selvitimme myös muut asiat; hän tietää nyt, tai tiesihän hän koko ajan, etten ollut oikeasti kaapattuna. Meidän välimme ovat kumminkin ihan hyvät, minä ymmärrän hänen tekonsa.”
Draco olisi halunnut huutaa, miten ihmeessä Harry pystyi antamaan anteeksi miehelle, joka oli ollut osasyyllisenä tämän koko tragedian syntyyn. Hän kuitenkin puri kieltään ja pysyi kuin pysyikin hiljaa. Harry huokasi.
“Minä myös... muistan ne muistot, jossa sinä kävit. Olin tietyllä tavalla niissä mukana ja tunsin sinun läsnäolosi. Tiesin heti, että sinä olit muistoissani. Kukaan muu ei olisi voinut tehdä oloani niin turvalliseksi kuin sinä”, Harry kuiskasi ja lukitsi katseensa Dracoon.
Hetkeen Draco ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt, mitä Harryn sanat merkitsivät. Olivatko ne osoitus siitä, että tämä arvosti hänen työtään tämän pelastajana, vai mistä oli oikein kyse? Hetken kuluttua hän kysyi kysymyksen, joka oli risteillyt hänen päässään jo vähän aikaa.
“Oletko sinä nyt kunnossa?”
Harry nyökkäsi kevyesti.
“Kyllä minä olen. Olen niin kunnossa, että olen päättänyt palata takaisin taikamaailmaan. Pysyvästi.”
Varovasti Draco katseli Harrya etsien tämän eleistä, koko olemuksesta jotain merkkiä, joka olisi täysin selittänyt tämän sanat. Kun hän ei pitkän tuijottamisen jälkeenkään löytänyt sitä, hän päätti tehdä yhden asian, jonka hän tiesi auttavan ajatustensa selvittämisessä: hän päätti paeta.
Draco nousi hitaasti ylös ja suoristi kaapunsa parilla kädenliikkeellä.
“Sepä hyvä kuulla, Harry. Minun on nyt kuitenkin mentävä. Minä kun... minä... antaa olla”, Draco sanoi ja veti kätensä hiustensa läpi turhautuneena. Hän lähti kävelemään kohti käytävää raskain, kaikuvin askelin.
Draco oli jo lähes ovella, kun hän kuuli Harryn jälleen puhuvan.
“Tiedätkö mitä tajusin tässä aamulla?
Draco pysähtyi ja pudisti päätään kääntämättä siltikään kasvojaan Harryn päin.
“Minä tajusin, etten ainoastaan paennut kuuluisuuttani tai niin kutsuttua elämääni. Minä pakenin myös kaikkia tunteita, joita koin sisälläni. Pakenin sitä tunnetta, joka kertoi, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan rakastanut minua. Draco, minun ei tarvitse enää paeta.”
Draco kuuli, kuinka tuolin jalat riipivät lattiaa ja kuinka hiljaiset askeleet lähestyivät häntä. Äkkiä hän huomasi olevansa tiukassa syleilyssä ja tunsi lämpimän vartalon painautuvan itseään vasten. Hengittäminen tuntui erityisen vaikealta, sillä hän tunsi sydämenlyönnit selkäänsä vasten ja kuuman hengityksen kaulallaan. Draco ei välittänyt aurorien virnuilevista katseista, hänen mielensä oli täynnä Harrya.
“Ja tiedätkö sinä, miksi minun ei tarvitse paeta?”
Draco pudisti päätänsä.
“Koska minulla on sinut.”
Draco tunsi jalkojensa pettävän altansa, mutta vahvat kädet pitivät hänet pystyssä. Hitaasti hän kääntyi kohtaamaan Harryn vakavan ilmeen, jota pehmensi silmissä tuikkiva hellyys.
“Minä en ole varma onko tämä rakkautta, koska en ole koskaan oppinut tuntemaan mitä rakkaus on. Mutta tämä on selvästi jotain paljon suurempaa, mitä olen koskaan kokenut. Ja jos sinä, Draco, olet valmis antamaan anteeksi typerät tekoni, minä olen valmis ottamaan selvää, mihin nämä meidän tunteet johdattavat meidät”, Harry sanoi ja katsoi suoraan harmaisiin silmiin.
Dracon ei tarvinnut sanoa mitään. Hän vain kietoi kätensä Harryn kaulan ympärille ja veti tämän hellään suudelmaan. Heidän huuliensa kohdatessa Draco tiesi, ettei sanoja enää tarvittu. Pelkkä Harryn lämpimien käsien hellä puristus kertoi, että tämä oli ymmärtänyt Dracon sanoman. Oli sanomattakin selvää, että Harryn pakomatka oli päättänyt. Kaikki pahat tunteet ja ajatukset, jotka olivat ajaneet hänet pakenemaan, olivat nyt väistyneet suuremman tunteen tieltä. Niin suuren, että sitä pystyi kutsumaan rakkaudeksi.
Ja kun Harry hetken kuluttua irrottautui halauksesta, Draco tiesi, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä onnelliseksi kuin nyt. Eikä hänen oloaan yhtään huonontanut Harryn käsi, joka puristi hänen kättään niin tiukasti, ettei irtoaisi ikinä. Eipä sillä että Draco olisi sellaista halunnutkaan.
FIN
